Tällaisia ajatuksia nousee esille kun lukee Aappo Laitisen toimittamaa kirjaa Kristinusko Suomessa (Suomen Teologinen Kirjallisuusseura, 2006) sekä Kimmo Ketolan kirjaa Uskonnot Suomessa (Kirkon Tutkimuskeskuksen julkaisuja 102, 2008). Molemmat tutustumisen arvoisia kirjoja, ns. "suolan kanssa". Mitään profeetallista aineistoa ne eivät sisällä, mutta antavat hyvää näkökulmaa siihen, missä ollaan Suomessa menossa.
Sisällöllisesti merkittävämpää on kuitenkin se, että yleisesti
ottaen suomalainen ei enää välttämättä usko niin kuin kirkko opettaa, vaikka
itse edelleen kuuluisikin kirkkoon. Kertooko tämä sitten kirkkoon (tai
ylipäätään mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan) kuulumisen merkityksen (ns.
paperijäsenyys) vähenemisestä? Perinteisesti tätä ilmiötä on kutsuttu
sekularisaatioksi, mikä puolestaan on nähty eräänä modernisaation loogisena
jatkumona; uskonnon merkitys vähenee samaan aikaan kun kehitys (esim.
teknologian alueella) muuten menee eteenpäin. Uskonto on menettänyt
sosiokulttuurista merkitystään ja siirtynyt entistä enemmän yksilön
yksityisasiaksi. Sekularisaatioon liitetään usein myös ns. uskonnon
heikkenemisteesi, mikä nähdäkseni voidaan kyseenalaistaa niin teorian kuin
käytännönkin tasolla. Ihmisten uskonnollisuus ei välttämättä ole hävinnyt
mihinkään; se on vain muuttanut muotoaan ja hakeutunut uusille urille.
Puhutaankin ns. uskonnon metamorfoosista. Perinteisten kristillisten yhteisöjen
kannalta ongelmaksi tässä muodostaa niiden sanoman ja toiminnan vetovoima;
ohjautuuko postmodernin ihmisen uskonnollinen etsintä kirkkoihin vai minne?
Koetaanko niiden antamat vastaukset ihmisten uskonnollisiin kysymyksiin
relevanteiksi vai haetaanko vastauksia (ja apua) jostain muualta? Nähtiin tämä trendi sitten hyvänä tai ei, niin tällä pelikentällä monien yhteisöjen olemassaolon oikeutus (sekä niska limassa puurtavien pastorien toimeentulo) käytännössä ratkaistaan.
Nykyihminen suorastaan janoaa kokemuksellisuutta ja sosiaalisia
suhteita, eikä niinkään kaipaa enää traditioita. Joka tapauksessa tunnekokemus ajaa niin järjen
kuin perinteenkin ohi, suorastaan yli. Samaan aikaan on tarjolla maailmankatsomusten "seisova pöytä", josta jokainen voi hakea ja
rakentaa mieleisensä elämänkatsomuksellisen annoksensa mielensä mukaan. Pääasia on, että se sopii
minulle, kolahtaa ja tuntuu hyvältä, eikä kenekään (etenkään kirkonmiehen)
siihen kannata väittää vastaan. Uskonnollinen moniarvoisuus ja siihen liittyvä
ehdoton suvaitsevaisuuden vaatimus onkin eräs aikamme eniten arvostettuja
teesejä, suorastaan "pyhän lehmän" kaltainen absoluuttinen todellisuus. Hierarkkinen
kirkollinen järjestelmä ei tässä kohtaa enää näyttäydy kauhean houkuttelevana.
Uudenlainen henkisyys, spiritualismi valtaa alaa ja tämä usein nähdään aiemman
uskonnollisuuden (esim. kirkollinen luterilaisuus) vastakohtana. Käytännössä
tämä näkyy esim. erilaisena new age-harrastuksena, toisaalta esim. itämaisina
uususkontoina, mutta toisaalta myös vanhojen, jo kuopatuksi luultujen aatteiden
ja -ismien uudelleen esiin kaivamisena. (Esim. gnostilaisuus, Da Vinci-koodi
yms.) Ehkä myös teologian piirissä yleistynyt varhaiskristilliseltä ajalta
peräisin olevien gnostilaisten tekstien harrastuskin on nähtävä osana tätä
kehitystä? (Esim. Juudaksen evankeliumi, Tuomaan evankeliumi sekä Nag Hammadin
tekstit.)
Oltiin itse yhtenäiskulttuurikäsitteestä, sen aiemmasta
olemassaolosta tai olemattomuudesta mitä mieltä hyvänsä, niin jotain on
ajassamme selvästi muuttunut aiempaan nähden. Puhutaan ns. yhteisöllisen
muistin katoamisesta; meitä ei enää sido mikään meitä edeltäneisiin sukupolviin. Me tunnumme elävän jonkinlaisessa seisovassa, niin historiattomassa kuin
tulevaisuudettomassakin tilassa. Niinpä uskontoa ei enää peritä esim.
vanhemmilta, vaan kukin luo itse oman uskonnollisen identiteettinsä itse
valitsemistaan aineksista. Joku voi nähdä tässä tilanteessa kristillisten
yhteisöjen tehtävänä pitäytymisen pelkästään katoamassa
olevan kirkollisen perinteen/perimän siirtämiseen seuraavalle sukupolvelle. Kristinuskosta on tällöin vaarana tulla jonkinlaista
traditioiden apologiaa, jolloin menetetään seurakunnan apostolinen dna tilanteessa, jota monet eivät enää näe vain jälkikristillisenä, vaan
jopa esikristillisenä.
Suomen erottaa esim. muista Pohjoismaista kuitenkin kirkon
sisäpuolella vaikuttavat kirkolliset herätysliikkeet, joiden toiminta
käytännössä tapahtuu (paljon parjattujen) herätysliikejärjestöjen kautta. Monet
niistä vaikuttavat kuitenkin nykyään enimmäkseen varttuneemman väestön
piirissä, minkä jokainen voi jo ihan silmämääräisestikin todeta. Samoin näyttää
perinteisen kirkkokunnallisen kristinuskon vaikutus olevan vankinta
maaseudulla, kun taas suurissa urbaaneissa asutuskeskuksissa tämä vaikutus
heikkenee. Näyttää siltä, että evankelisuus ja laestadiolaisuus ovat
herätysliikkeistä parhaiten kyenneet siirtämään perinnettä nuoremmalle
sukupolvelle. Toisaalta tällä hetkellä ensin mainittua rasittaa sen joutuminen
kirkon johdon epäsuosioon mm. vanhakantaisen virkanäkemyksen takia. Viime
mainittu taas näyttää olevan oman yhteisöllisen sekularisaatioprosessinsa
keskellä. Kummassakaan tapauksessa tämä ei tietenkään automaattisesti tai
välttämättä tarkoita niiden nuoriin kohdistuvan vetovoiman vähentymistä.
Hengellisesti ajatellen tulevaisuus näyttäisi siis olevan sen,
kuka pystyy parhaiten vastaamaan nykyihmisen niihin kysymyksiin, joita hänellä
on - ei niihin, joita hänellä ei ole, mutta joihin jollain kirkolla tms. näyttäisi olevan jotain vastauksia. Puhutaan modernin
maailman subjektiivisesta käänteestä; nykyihminen haluaa itse olla oman
elämänsä auktoriteetti, jota varten muu elämä ja maailma (esim. uskonnollinen
todellisuus) ovat olemassa. Tärkeimmäksi arvoksi muodostuu autenttinen yhteys omaan
sisimpään ja sen löytäminen. Tässä mielessä ihmisen suhde ja kaipuu
yliluonnolliseen ja tuonpuoleiseen eivät näytä hävinneen mihinkään. Nyt vain
eletään uudenlaisessa kilpailullisessa markkinatilanteessa, johon nyt vain on
sopeuduttava, oli se sitten kivaa tai ei.
No comments:
Post a Comment