KENEN KANSSA TAISTELET?

Juttelin äskettäin erään ystäväni kanssa seurakunnan muuttamisesta, muutosvastarinnasta yms. Ystäväni lausui naulan kantaan osuvan totuuden, kun hän totesi: ”Kenen kanssa ja ketä vastaan taistelet, sen kaltaiseksi itse muutut.”

Tämä lausahdus herätti minussa monenlaisia ajatuksia. Mieleeni muistui vanha totuus helmasyntien kanssa taistelusta, että kun painit nokikolarin kanssa, niin tulet yhtä nokiseksi kuin nokikolarikin. Eli jos taistelen taloudellisten ongelmien kanssa, niin muutun niiden kaltaiseksi. Jos taistelen seksuaalisia himoja vastaan, muutun niiden kaltaiseksi. Ja niin edelleen, luetteloa voi jokainen jatkaa itse.

Mutta edelleen; kenen kanssa taistelen, sen kaltaiseksi itse muutun. Entä jos taistelen itsensä Jumalan kanssa? Mitä jos kaikissa elämäni asioissa käännynkin vain Hänen puoleensa, etsin apua ja vapautusta Häneltä, vetoan väsymättä Hänen omaan Sanaansa, enkä keskitykään itse ongelmiin olivatpa ne mitä hyvänsä. Mitä jos aina, joka tilanteessa käännänkin katseeni valoon päin, enkä painikaan nokikolarin kanssa? Mitä silloin tapahtuu?

Luimme illalla kotona perheen kanssa Raamatusta Jaakobista, miehestä, jonka koko identiteetti nimeä myöten oli kiinni juonittelussa, petoksessa ja vilunkipelissä. Jaakob oman elämänsä extremetilanteessa joutui lopulta painimaan ja ottamaan mittaa Jumalasta itsestään. Tuo koko yön kestänyt kamppailu muutti lopulta Jaakobin aina identiteettiä merkitsevää nimeä myöten; Jaakobista, miehestä, joka pettää, tuli Israel, Jumala taistelee.

Jos me siis taistelemme Jumalan taisteluja ja taistelemme Hänen kanssaan niin, että vetoamme elämämme tukalissa tilanteissa Hänen Sanaansa, me muutumme Hänen kaltaisikseen. Emme siis jää ennallemme, emmekä tule paremmiksi, vaan me muutumme.

MONENLAISIA UUSIA YHTEISÖJÄ

Eilen (15.09.2007) pidetyssä Nokia Mission kastekeskustelussa tuli kaiken muun ohella esille kristittyjenkin postmodernikkojen suosima ajatus ”kirkkokuntien jälkeisestä ajasta”. (Itse kastekeskustelusta myöhemmin varmaan lisää.) Eli samalla tavalla kuin suuret maailmaaselittävät kertomukset ovat kuolleet, niin samalla tavalla ihmisten usko perinteisiin uskonnollisiin instituutioihin on mennyt. Ajatus on mielenkiintoinen ja haastavakin. Joku uskova kokee sen varmasti uhkatekijänä ja joku ehkä jopa ”suuren luopumuksen” osoituksena. Itse sitä vastoin näen tässä uudessa tilanteessa uusia mahdollisuuksia ei-uskovien voittamiselle Kristukselle, todellisen ekklesian rakentamiselle ja aidolle tavalle elää uskoaan todeksi yhteydessä muihin uskoviin.

Nuoret aikuiset (20-30v.) ovat suurin kirkosta eroavien suomalaisten ryhmä tänään. Sama porukka, joka täysin rinnoin ja suurin joukoin kansoitti kansankirkon isostoiminnan 16-20-vuotiaina, äänestääkin jaloillaan muutamaa vuotta myöhemmin. Eivätkä mitkään muutkaan perinteiset seurakunnat ja kirkkokunnat välty samalta ilmiöltä ja problematiikalta. Nämä nuoret aikuiset pitävät itseään mieluummin henkisinä kuin uskonnollisina sanan perinteisessä merkityksessä. He jopa pitävät itseään ennemmin ”vain” kristittyinä, kuin vaikkapa luterilaisina. He jopa pitävät hengellisyyttä sinänsä korkeammassa kurssissa kuin heitä edeltävät sukupolvet.

Yhteenvetona voimme siis todeta, että erilainen henkisyys ja hengellisyys ovat siis in, mutta perinteiset kirkot out. Käytännössä tämä näkyy ensinnäkin siinä, että ihmisten uskonnollinen etsintä ei kanavoidu perinteisiä kanavia pitkin (ns. viralliset kirkkokunnat ja seurakunnat). Toisekseen se näkyy käytännössä siinä, että ei tuota hirveästi vaikeuksia koota nuoria yhteen vapaasti keskustelemaan uskosta ja siihen liittyvistä suurista kysymyksistä, rukoilemaan yhdessä etc., mutta heidän sitouttamisensa johonkin virallisesti organisoituun toimintaan on ylen työlästä. Eli uskominen on nyt in, mutta sen kontrolloimattomuus tuottaa vaikeuksia palkatuille paimenille.

Olen joskus aiemminkin viitannut omaan ounasteluuni tulevaisuuden suhteen; ”uskon, että me tulemme tulevaisuudessa näkemään paljon erilaisia srk-malleja ja rakenteita, jotka ovat kulttuurissamme uusia ja joiden kautta Jumala tuoreella tavalla toimii. Nämä erilaiset tavat elää todeksi uskovien yhteyttä Kristuksessa tulevat varmaan enimmäkseen vaikuttamaan nykyisten kirkollisten rakenteiden ulkopuolella – tältä kehitys ainakin Suomessa tällä hetkellä näyttää! - mutta myös niiden sisäpuolella.” (Ks. postaukseni ”Tulevaisuus.Nyt? (osa I)”, 05.03.2007.)

Törmäsin taas kerran tähän ajatukseen lukiessani Suomen Teologisen Instituutin ”Kulmakivi”-lehden viimeisimpään numeroon (4/2007). Pääkirjoituksessaan STI:n pääsihteeri Henrik Perret esittelee ”Uusia haasteita” (s. 2-3). Eräs tärkeä haaste tulevaisuudessa on hänen mukaansa hengellisen kodin löytäminen. Perret kirjoittaa; ”Tarkoitan yhteisöä, jossa saa kuulla Jumalan sanaa, rukoilla ja ylistää, kysellä ja keskustella.” Edelleen Perret toteaa, ettei hän ”etsi johdonmukaista, järjestäytynyttä rakennetta, joka voidaan piirtää paperille hyvin hienona kuviona. Riittää, kun on hengellinen koti, joka toimii ja jossa Jumalan Pyhää Sanaa julistetaan ja se otetaan vastaan.”

Tähän asti kaikki noudattelee perinteistä kirkollista kaavaa, mutta sitten tapahtuu irtiotto entisestä; ”Koti voi olla seurakunta, kirkollinen järjestö, jumalanpalvelusyhteisö tai säätiö” – tai jopa ”jotakin muuta”. Irtiotto voi olla hapuileva ja arkaileva, mutta yhtä kaikki; se on tapahtunut. Lopuksi Perret suorittaa tyylikkään moniarvoisen ja kaikenkattavan postmodernin yhteenvedon; ”Ja kaikkea tätä yhdessä, limittäin ja lomittain”.

Ensimmäinen spontaani mieleeni noussut kysymys tämän pohjalta oli: ”No ketkä sitten enää käyvät sunnuntaisin luterilaisessa messussa, jos luterilaiset uskovatkin alkavat rakentaa uudenlaisia yhteisöjä?” Ymmärtäkää nyt sarkasmini oikein; näen Perretin esille tuoman kehityssuunnan oikeana ja välttämättömänä, mikäli halutaan säilyä uskossa maallistuvan kirkkolaitoksen keskellä.

Kansankirkko on pääasiallinen lähetyskenttämmme Suomessa. Aivan kuten esitin kysymyksen tuossa 05.03.07 postauksessani: ”Niin, koska me muuten aiomme lähettää ensimmäiset lähetystyöntekijämme ev. lut. kirkon sisälle?” Tämä kysymys on tänään entistäkin ajankohtaisempi. Se alkaa kohta olla myös pyhä velvollisuutemme uuden liiton seurakuntaan kuuluvina uskovina.

ISIEN PERINNÖSTÄ

Sain eräältä ystävältäni keski-Suomesta (ks. kartalta Suomen keskipiste) mielenkiintoisia valokuvia. Niissä oli kuvattu kahta patsasta; pronssista veistosta ja luonnonkivistä paasia. Pronssipatsas oli reilun kahden metrinen korkuinen ja kivijalustassa oli laatta, jossa luki teksti: ”Väinö Lätin tekemä veistos ”Lakeuden liekki” pystytettiin v. 1972 kunniaksi niille tulille, jotka aikojen saatossa ovat roihunneet näissä jokilaaksoissa Herran kunniaksi”. Tämä herännäisyyden muistopatsas löytyy Ylivieskasta keskiseltä Pohjanmaalta.

Toinen samaa asiaa kunnioittava muistopatsas löytyy taas Iisalmen liepeiltä, pohjois-Savosta. Siinä on luonnonkivinen paasi pystytetty kivijalan varaan ja siihen on kiinnitetty pronssinen laatta. Teksti kuuluu näin: ”Savon herännäisyys alkoi täällä Telppäsniityllä v. 1796. ´Minä vuodatan Henkeni kaiken lihan päälle.´Apt. 2:17”

Nämä pohjoisemman agraari-Suomen muinaisen herätyksen muistomerkit herättävät tällaisessa eteläsuomalaisessa kirkkoon kuulumattomassa, raamattu-uskollisessa kotiseurakuntakarismaatikossa monenlaisia ajatuksia. Ensimmäisenä spontaanina reaktiona on ehkä vilpitön hämmästys; miksi tällaisia patsaita on pystytetty?

Toisekseen herää kiusallinen ajatus siitä, mitä ihan tahattomastikin kertoo pronssipatsaan symboliikka; miten elävän, vapaan tulen liekki on haluttu vangita kuolleeseen metalliin? Halutaanko tällä kertoa sitä, että aiemmin, jo ammoisina isien päivinä vallinnut ja vaikuttanut Hengen tuli ”näissä jokilaaksoissa” on nyt sammunut ja sitä voidaan enää vain muistella? En halua olla ilkeä, mutta väistämättä herää kysymys, tuodaanko näillekin patsaille kukkia, seppeleitä tai kynttilöitä helluntaina, pyhäinpäivänä tai muuten?

Laajemmin herää myös kysymys siitä, miten suhtaudumme isien perintöön noin yleensä? Muistelemmeko sitäkin vain menneiden aikojen pyhien saattona, jotka kyllä omana aikanaan yrittivät vilpittömästi palvella Jumalaa ja lähimmäisiään, mutta jotka jälkipolvien jälkiviisaan näkemyksen valossa joko epäonnistuivat siinä surkeasti tai ainakin jäivät hyvin pieniin lapsenkenkiin – etenkin jos sitä verrataan nykyisten korkeastioppineiden pyhien näkemyksiin kristinuskosta?

Raamattu kyllä kehottaa meitä muistuttamaan lapsiamme Jumalan suurista teoista historiassa. Vanha testamentti on täynnä kehotuksia tästä, niin pentateukissa, profeetoissa kuin psalmeissakin. Toisaalta löydämme myös toisenlaisen suhtautumistavan tähän ”isien perintöön” ja sen löydämme Herraltamme itseltään. Hän toteaa oman aikansa uskonnollisista johtomiehistä, että he epäämättä istuvat Mooseksen istuimella. Hän toteaa näistä edellisen, parisataa vuotta vanhan herätysliikkeen edustajista, että heidän opetuksensa mukaan on hyvä tehdä, mutta ei enää sen mukaan, mitä he itse tekevät.

Samoin Jeesus toteaa näiden hyvien ja arvostettujen hengellisten herrojen epäilystä herättävän innokkaasti pystyttävän muistomerkkejä edesmenneille, jopa marttyyreina kuolleille profeetoille. Näin jopa siinä määrin, että Jeesus suoraan sanoo tämän vain todistavan sitä, että he ovat omien isiensä lapsia. ”Täyttäkää siis isienne mitta!”

Eikös näin ole käynyt tälle herännäisyydellekin, jolle muistopatsaita nyt on ruvettu pystyttämään? Se, mikä alkoi protestiliikkeenä oman aikansa tapainturmelusta ja papiston hengettömyyttä vastaan, se onkin tänä päivänä sitä kirkollista valtavirtaa, joka ei epäröi populismissaan vesittää evankeliumia ja kurmoottaa toisinuskovaa? (Ks. esim. blogipostaukseni perjantailta, elokuun 17. päivältä otsikolla ”Oletko uskossa?”) ”Täyttäkää siis isienne mitta!”

Mutta vielä noihin patsaisiin. Kaikkein huvittavinta, jopa tragikoomista koko ilmiössä on se, että samaan aikaan kun näitä muistomerkkejä pystytetään ja vaalitaan, niin samaan aikaan sama Herran Henki edelleen jatkaa samaa työtään kuin tuolloinkin.

Apostolisuudesta (jälleen kerran)

Keskustelin jokin aika sitten erään ystäväni kanssa (taas kerran) tämän päivän länsimaisen kristillisyyden kuumasta perunasta, nimittäin apostolisuudesta. Olemme molemmat sitä mieltä, että apostoleja on edelleen ja on itse asiassa aina ollut läpi koko Kristuksen seurakunnan historian. Heitä ei välttämättä ole sellaiseksi tunnistettu tai tunnustettu kirkkokunnallisen rajoittuneisuuden piirissä, mutta se ei ole koskaan tehnyt tyhjäksi Jumalan kutsua. Näin ollen ymmärrämme molemmat, että myös jatkossa apostoleja tulee edelleenkin olemaan – aina Kristuksen tulon päivään saakka.

Totesin hänelle, että luulen apostolisella voitelulla varustetun ihmisen – miehen tai naisen - olevan kuitenkin todellisuudessa hyvin erilainen, kuin millaiseksi me sellaisen henkilön ymmärrämme. Omasta kulttuurisesta perspektiivistämme asiaa katsoessamme ymmärrämme nykypäivän apostolin helposti olevan anglosaksista syntyperää oleva keski-ikäinen, evankelikaalin tai karismaattisen raamattukoulun tai teologisen seminaarin myllyhoidon läpikäynyt mieshenkilö, jolla on hyvä lavakarisma, oma ministry julkaisuneen, äänitteineen ja nettisivuineen ja jolla on ainakin jonkinasteinen sidonnaisuus johonkin olemassaolevaan kirkkokuntaan.

Sanoin siis ystävälleni, etten usko enää tähän länsimaiseen lavaleijona-apostoliin, vaan ajattelen – niin ennen kuin nykyäänkin – monien apostolien olevan hiljaisia, nöyriä oman tien kulkijoita, jotka menevät sinne, minne Jumalan Henki heitä johdattaa. Eli ei siis välttämättä lainkaan suuriin konferensseihin, seminaareihin ja isoille stageille, vaan ennemminkin niihin nykypäivän ”pimeisiin paikkoihin”, joissa ei evankeliumia vielä ole kuultu julistettavan.

Ystäväni sanoi siihen viisaasti, että isot staget saattavat hyvinkin tulla kysymykseen, koska kaikki haluavat kyllä kuulla, mitä oikealla apostolilla olisi sanottavanaan. Myönsin ystäväni olevan oikeassa; jokainen varmasti haluaa kuulla, mitä apostolilla on sanottavana, vaikka ei siitä sitten niin pitäisikään. Tämä on kyllä totta, myönsin.

Ajattelen kuitenkin aidon apostolin olevan vapaa kuppikunnallisista sidonnaisuuksista. Apostoli ei ole apostoli, jollei hän ymmärrä ja hahmota Kristuksen seurakuntaruumiin kokonaisuutta. Tai sitten erilaiset elämän kylmät realiteetit talouden, statuksen, reviirin, väärän kuuliaisuuden tai muun vastaavan suhteen ovat vaientaneet hänen pasuunansa ääneen ja sumentaneet hänen näkökenttänsä. Oikea apostoli näkee metsän puilta, eikä hän kurki pelokkaasti yli kirkkokunnallisten tai edes seurakunnallisten hiekkalaatikoiden reunojen. Hän elää ikäänkuin mitään noista inhimillisistä raja-aidoista ei olisikaan.

Miksi on näin? Sentähden, että muuten hän ei voi toteuttaa sitä tehtävää, mistä Paavali puhuu Efesolaiskirjeen 4. luvussa, uskovien varustamisesta Kristuksen ruumiin rakentamiseen. Apostoli on esimerkki niistä armoituksista, jotka on annettu Kristuksen koko ruumiille. Presidentti tai joku muu inhimillinen taho voi kyllä nimittää piispat, mutta apostolin kutsuu vain Jumala. Rukoile siis uusien apostolisten ja profeetallisten Herran työntekijöiden joukon nousua ja näyttämölle astumista. Luulen sen olevan myös seurakunnan Herran itsensä intresseissä. Rukoile tätä ja opettele tunnistamaan ja tunnustamaan näitä henkilöitä. He eivät ole superuskovia, vaan veljiensä ja sisariensa palvelijoita.

Vapaamuurarikonventista vielä...

Asioiden todellinen ydin tulee joskus selkeästi, joskin tahattomasti julkisesti ilmi. Näin kävi myös Lahdessa viikko sitten pidetyssä vapaamuurarikonventissa. Vuorineuvos Jukka Viinanen lausahti siellä osuvasti: ”Valtaa pitää käyttää, mutta ei pidä näyttää, että käyttää”.

Eli mikä olikaan homman nimi vapaamuurariudessa?

KAAMEA MOKA

Edelliseen liittyen; unohdin mainita, että tuo em. vapaamuurarien konventti Lahdessa päättyy sunnuntaina 2.9. jumalanpalvelukseen Ristinkirkossa...

VAPAAMUURARIT KOKOONTUVAT LAHDESSA

Suomalaisen vapaamuurariuden suurtapahtuma, Vapaamuurarikonventti, pidetään Sibeliustalossa Lahdessa lähiaikoina. Aloitustilaisuuden ohjelmassa on gospelmusiikkia, jonka ohessa luettavat tekstit (ilmeisesti Raamatusta?) pastori Seppo Vesala, joka on paikallisen luterilaisen seurakuntayhtymän kasvatustyön johtaja. Lauantain ohjelmassa on parituntinen aateseminaari, jonka yhteydessä esitetään Keski-Lahden evl seurakuntien eläkkeellä olevan kanttorin Aimo Känkäsen kantaatti ”Temppelin rakentajat”. Aateseminaarissa pidetään myös kolme alustusta keskusteluineen, joista yhden pitää päätoimittaja Heikki Hakala (Etelä-Suomen Sanomat) aiheenaan ”Onko kaikki julkista?”. Hakala on kotikaupungissaan tunnettu kirkollisen ja uskonnollisen elämän taustavaikuttaja mm. tämän kesäisten herättäjäjuhlien yhteydessä.

Elämme mielenkiintoisia aikoja, ystäväni. Asiat sekoittuvat keskenään ja aiempien vastakkainasettelujen välinen skisma sulaa yleisen moniarvoisuuden ja uskonnollisen sekamelskan soppaan. Käsitteiden kavallus tulee entistäkin helpommaksi. Hymähtelevät kommentit ”mitäs pahaa siinä nyt on?” ja ”eiköhän olisiko jo aika luopua vanhoista, aikansa eläneistä käsityksistä?” tuntuvat antavan luvan riman laskemiseen ja hengelliseen välinpitämättömyyteen. Kukapa enää haluaisi leimautua tiukkapipoiseksi totuuden torveksi tämän ajan keskellä? Päinvastoin; ”ajatellaan vain sitä, mikä on positiivista!”, sanoo moni uskovakin.

Minä en jaksa sitä laulua enää. Pimeys on pimeyttä, eikä sitä saa valoksi, vaikka minkälaisiin kaapuihin pukisi. Uskovia ajatellen; valvomattomuus on edelleenkin Jeesuksen opetuksissa pelottavan kartettava asia.

PERUSTA

Minulle on jo liki kolmenkymmenen vuoden ajan tullut luterilaista herätyskristillisyyttä edustava teologinen julkaisu, Perusta. Olen löytänyt lehden kirjoituksista paljon hyvää ja joskus aiemminkin olen sen hengelliseen antiin viitannut. (Ks. Tuesday, January 30, 2007: ”SEKULAARIA PROFEETALLISUUTTA”.) Kaikkeen en (tietenkään) ole voinut yhtyä; minua on aina ihmetyttänyt noiden Muroman jälkeläisten etääntyminen niin kauas isiensä hengellisestä perinnöstä.

Mutta asiaan. Männä viikolla posti kantoi laatikkoon taas viimeisimmän Perustan ja sieltä löytyi paljon mielenkiintoista asiaa (josta ehkä lisää myöhemmin). Eräs pääteema lehden niin pääkirjoituksissa kuin artikkeleissakin (huumoriosastoa unohtamatta!) näyttää olevan (sinänsä aiheellinen) huoli kansankirkkomme nykytilasta. Tähän päätoimittaja Raimo Mäkelä (taas kerran) kiinnittää huomiota pääkirjoituksessaan.

Minun huomioni kiinnittyi erityisesti Opkon ”Raamattu rakkaaksi”-leirin teemaan ja sen introon; ”Jeremia – oikea usko vastatuulessa”. Intro kuului seuraavasti: ”Mitä sanottavaa 2500 vuotta vanhalla Jeremian kirjalla on meidän ajallemme? Paljonkin. Maailmanpolitiikassa kuohui ja ilmastokatastrofit koettelivat silloista maailmaa. Israelin usko oli häviämäisillään kanaanilaisille ja assyrialaisille jumalille ja suurin osa profeetoista julisti vastoin Jumalan sanaa. Mutta Juudan historian 40 viimeisen kuohuvan vuoden ajan pysyi vahvana yksi Herran pystyttämä pronssimuuri – Jeremia, itkevä profeetta.”

Tuota lukiessani ymmärsin leirin teeman, Jeremian kirjan sanoman kontekstualisoinnin motiivin; edellä luettu kuvaa täydellisesti kansankirkkomme vainotun uskonnollisen vähemmistön, ”raamattu-uskollisen herätyskristillisen” siiven omia kokemuksia maallistuvassa ja degeneroituvassa luterilaisessa valtiokirkossa kaukana Pohjolassa. Itse introa ei tarvitse edes kovin paljoa muuttaa; ”Maailmanpolitiikassa kuohuu ja ilmastokatastrofi koettelee nykyistä maailmaa. Oikea kristinusko on häviämäisillään nietscheläiselle ja new agelaiselle opeille ja suurin osa papeista julistaa vastoin Jumalan sanaa.Mutta luterilaisen kansankirkon viimeisten kuohuvien vuosien ajan pysyi vahvana yksi Herran pystyttämä pronssimuuri...”

En tee tyhjäksi riviviidesläisen teologian opiskelijan kokemuksen aitoutta nykymenon keskellä. En kykene siihen, enkä edes haluakaan muuttaa sitä. Itsekin koen hyvin usein samalla tavoin. Kunnioitan vilpittömästi näitä kirkkonsa rappiosta huolta kantavia esirukoilijoita ja totuuden julistajia, vaikka en mitenkään jaa kaikkia heidän opillisia näkemyksiään. Ymmärrän kuuluvamme samaan Kristuksen ruumiiseen – jopa silläkin uhalla, että minut käännytetään pois heidän ehtoollispöydästään.

Mutta eräs asia minua ihmetyttää. Miten he selittävät sen, että lähes tulkoon kaikialla muualla maailmassa, kuin täällä, teollistuneessa ja humanistisessa lännessä, kristinusko etenee voimakkaasti? Millä argumenteilla perustellaan se, että esim. kolmannen maailman maissa päivittäin yhä enemmän ihmisiä tulee istutetuksi oksiksi Kristus-viinipuuhun ja meillä täällä ”puhtaan, raamatullisen opin” Suomessa kehitys – ainakin evl kirkon ja muiden perinteisten kirkkokuntien keskuudessa – näyttää kulkevan takaperoisesti? Eikö ketään ihmetytä se, että jokin tässä kuviossa mättää? Eikö Jeesuksenkin aikana ”uusi, voimallinen oppi” saanut aikaan ne ihmeet ja tunnusteot, joita Israelin kansa ihmetteli?

Varmemmaksi vakuudeksi katso linkki:

http://www.youtube.com/watch?v=VBC0fDGCt1I&mode=related&search=

Aion muuten edelleenkin olla Perusta-lehden tilaaja.

Oletko uskossa?

Hiljattain kirkollisuuden äänenkannattajassa Kotimaa-lehdessä oli harrastettu tutkivaa journalismia aiheena kysymys ”oletko uskossa?” Seuraavassa poimintoja erilaisten kirkonmiesten ja -naisten vastauksista tähän ikuisuuskysymykseen. Vastaukset kertovat paljon, paitsi vastaajien itsensä käsityksistä, niin myös siitä, millaisessa hengellisessä tilanteessa ajassamme parhaillaan elämme.

Hämmennys

Raamatun alkukielten proffa Raija Sollamo vastaa hämmentyneenä: ”Toivon mukaan olen. En kauheasti pidä kysymyksestä. Se ei ole oman kristillisen perinteeni mukainen.” Sollamo on vakaasti sitä mieltä, että tämän kysymyksen esittävät ihmiset, jotka epäilevät toisten uskoa. Aiheesta vai ei, sitä Sollamo ei mainitse. Hän itse kysyisi ennemmin ”mitä kuuluu?”

Hoh-hoijaa...

Entinen helluntaievankelista Rainer Friman taas toteaa huokaisten, että ”ei voisi vähempää kiinnostaa”. Hänen mielestään ”nämä ovat naurettavia käsitteitä”. Arvattavaksi jää, miten samaan kysymykseen vastaisi joku nykyinen helluntaievankelista? (Ehkä kommentin paikka jollekulle?)

Kaste ja kirkon usko kantaa

Körttijohtaja Jaakko Elenius taas toteaa, että ”kysymys voidaan kokea tunkeutumisena yksityiselle elämänalueelle”. Tässä hän on oikeassa, sillä sitähän se onkin, mutta ei siinä sinänsä ole mitään pahaa. Teemmehän päivittäin itsekukin paljonkin yksityiselle elämänalueelle tunkeutuvia kysymyksiä. Jokainen sitten vastaa niihin niinkuin itse parhaaksi katsoo. Niin tähänkin kysymykseen.

No, Elenius jatkaa vielä juttua ja toteaa, että paras vastaus on ”olen kastettu”, jolloin hän (tietoisesti?) jättää uskon kasteen yhteydestä pois. (Tähän liittyen ks. Mark. 16:16.) Siunatuksi lopuksi professori Elenius toteaa tietävänsä, että ”kirkossa yksittäisiä jäseniä kantaa kirkon usko”. Hämärän peittoon jää, perustuuko tämä näkemys a) Raamattuun, b) Tunnustuskirjoihin, c) pohjoisen Euroopan pienen valtiokirkon omiin tutkimustuloksiin vai d) onko se pelkästään vastaajan oma näkemys?

Ei puhettakaan

Eleniuksen hengenheimolainen, körttimuusikko Jaakko Löytty vastaa suoraan, ettei ole. Hän on tässä asiassa uskonnon uhrien puolella, joihin itsekin katsoo kuuluvansa. Hän toivoo tällaisen kysymyksen esittäjältä jopa anteeksipyyntöä. Kyseessä on ”rankka ja fasistinen tapa”. Parempi olisi kysyä vaikkapa ”seurakunnan jäsenyydestä, rippipapista tai virsien veisaamisesta”.

Uskomassa

Vanhoillislestadiolainen Matti Lääkkö käyttää mieluummin ilmaisua ”olen uskomassa”. Hänellä ei ole mitään ongelmaa uskonsa tunnustamisessa. Hän on jopa yrittänyt ahkeroida tässä oman uskonsa tunnustamisessa. ”Itse kukin kertoo sydämensä tuntemisen. Kerron myös siitä, millä tavoin olen sen kokenut. Usko ei ole vain paljas tieto Jumalasta, vaan sydämen luottamusta Jumalaan”.

Hope so

Vammalan seurakunnan virkavapaalla oleva kappalainen Jari Rankinen toteaa ”uskon olevan Jumalalta saatu lahja”. Hän uskoo, että hän on saanut tämän lahjan. Mihin tämä usko lahjan saamisesta perustuu, se jää epäselväksi. Rankinen on kyllä sitä mieltä, että ”tämän päivän kristityillä voisi olla enemmänkin rohkeutta tehdä tämänkaltaisia kysymyksiä. Kysymys on henkilökohtainen, mutta kyllä henkilökohtaisiakin kysymyksiä voi esittää”.

Uskonko?

Lintulan luostarin sisar nunna Kristodulin mukaan ”kysymys ei sovi ortodoksiseen traditioon”. Hän vastaa kuitenkin, että ”jos joku kysyy uskonko, vastaan tietenkin, että uskon.” Kuitenkin tuo kysymys kuulostaa hänen korvissaan siltä, että ”vaaditaan jotakin tietynlaista kokemusta”.

Mitä me siis tähän sanomme?

Hylkää väärät perinteet!

Ole nyt hei kerrankin oikealla tavalla radikaali ja hylkää sellainen kristilliseksi kutsuttu perinne, mikä ei ole sopusoinnussa Raamatun kanssa tai jota et yksinkertaisesti Sanasta löydä. Historiallisen kehityksen mukanaan tuomat perinnekerrostumat ovat niin tätä.

”Tämän vain tahdon saada teiltä tietää: lain teoistako saitte Hengen vai uskossa kuulemisesta?” (Gal. 3:2)

Opettele näkemään uskon aito ydin!

Mikäli usko rajoitetaan koskemaan vain jotain ulkonaista rekisteriviranomaista (Löytty: srk:n jäsenyys) tai se ulkoistetaan koskemaan jotain uskonnollista virkamiestä (rippipappi) tai jos siitä tehdään jopa jonkinlainen suoritus (virsien veisaaminen), niin ollaan kaukana uskon alkuperäisestä ideasta, joka on hemnkilökohtainen suhde Jumalaan ja Jeesukseen.

Entistä seurakunnallista nuorisoidoli Löyttyä kuunnelessa ei tarvitse kauaa ihmetellä, miksi valtiokirkon kaltainen uskonnollinen instituutio ei ole attraktiivinen urbaanien nuorten aikuisten silmissä.

”Sillä me vaellamme uskossa emmekä näkemisessä.” (2.Kor. 5:7)

Oma kysymyksensä on vielä se, että jos kirkollisen valtavirran eli körttiläisyyden piirissä ajatellaan ”oletko uskossa?”-kysymyksen esittämisen olevan ”rankka ja fasistinen tapa”, niin se kyllä saattaa aikaa myöten ennakoida evankeliumin julistamisen loppua evl kirkon sisällä. Eli vähän eskatologiaa kehiin, bro; mitä onkaan vielä edessämme?

Poisopi aiemmista virheistä!

Jari Rankinen taas on siis valmis huoletta rikkomaan postmodernin ajan näkymättömän rajan uskon rajaamisesta yksityiselämän alueelle, mikä kertoo osaltaan hänen herätyskristillisistä juuristaan. Aiempaan herätyskristillisyyteen kuului liian usein tapa hylätä ei-uskova heti, mikäli hän ei tullut uskoon. Lähimmäinen oli siis ensisijaisesti objekti.

Kun uskoa ei kuulunut, hylättiin myös ihminen ja katkaistiin kaikki yhteyden pito ”tämän maailman ihmisen kanssa”. Meidän on, Jeesuksen esimerkkiä seuraten, hyväksyttävä ihminen, vaikka emme olisikaan kaikessa samaa mieltä hänen kanssaan.

”Koetelkaa itseänne, oletteko uskossa; tutkikaa itseänne. Vai ettekö tunne itseänne, että Jeesus Kristus on teissä? Ellei, niin ette kestä koetusta.” (2.Kor. 13:5)

Liitä oma uskosi elämää suurempaan kertomukseen

Nykyisessä tilanteessamme, jolle on ominaista yhä lisääntyvä maallistuminen ja pakanallistuminen – siirtyminen jälkikristillisestä esikristilliseen! - meidän on hyvä ymmärtää evankelioivan vierelläkulkemisen ja apologeettisen kanssaelämisen suuri merkitys ja voima. Ollaksemme uskottavia meidän on liitettävä oman elämämme todistus osaksi Jeesuksen kertomusta luomisesta, lankeemuksesta ja lunastuksesta.

Suuresti arvostamani Ari Puonti käyttää eräässä kirjoituksessaan nasevaa ilmaisua ”narratiivinen prosessievankeliointi”. Eli sivistyssanakirja käteen, folks, ja tätä pureskelemaan.

”Kunnes me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa, täyteen miehuuteen, Kristuksen täyteyden täyden iän määrään.” (Ef. 4:13)

Entä miten Sinä vastaat kysymykseen ”oletko uskossa?”

KAHDEN TEESIN TELOGIAA

”Boschin maalaus oli kaukana nykyisestä luterilaisuudesta, jossa vallitsi yhä yleisemmin se henki, että taivaaseen pääsee lähes automaattisesti. Johannan mielestä ainakin poliisin näkökulmasta ajatus oli vaarallinen. Vastuun käsite haperoitui pahemman kerran, jos kaikista tuli samanarvoisia viimeisellä tuomiolla... Mutta se tietenkin sopi luterilaiseen sosiaalidemokratiaan.”

Ilkka Remes, Nimessä ja veressä, s. 216

Sekulaari jännityskirjailija kiteytti aika napakasti kansankirkkomme nykyisen tilanteen. Evl kirkko tuntuu olevan eräs vapaan kasvatuksen viimeisiä linnoituksia kotoisessa Suomessamme. No, ehkäpä Ruotsissa ollaan – en gång igen – askeleen pari edellä Suomen kehitystä. Ehkäpä meilläkin löytyy parin vuoden kuluttua rohkeita teologeja osallistumaan gaypride-paraateihin.

Kun vapaan kasvatuksen naiivia idealismia ja ”kaikki pääsevät taivaaseen (nekin, jotka eivät sinne oikeasti halua)”-teologiaa vielä tuetaan viralliseksi korkeakirkollisuudeksi suodattuneella körttiläisyydellä, niin kaikkien syntisyys antaa aikaa myöten luvan melkein mihin hyvänsä.

En ole evl kirkon jäsen. En ole ollut sitä enää 14 vuoteen. Katson kuitenkin yhtä kaikki oikeudekseni lausua julki näkemykseni evl kirkon nyjkytilanteesta. Enkä ainoastaan oikeudekseni, vaan myös velvollisuudekseni kristittynä. Itse en halua vesittää totuutta kaiken suhteellistavan humanismin vaikutuksesta.

Kauempaa sitä paitsi näkee paremmin; näkee metsän puilta ja suurempia kokonaisuuksia. Luulen em. kirkollisen problematiikan eräänä merkittävänä syynä ja juurena olevan sellaisen ”halvan armon” käsitteen, jossa armo on väkivalloin kiskaistu irti juuriltaan, Raamatun raittiista ja tasapainoisesta kokonaisilmoituksesta ja istutettu luonnonvastaisesti länsimaisen humanismin rikkaruohoja ja tuholaisia vilisevälle takapihalle.

On käynyt vähän samalla tavoin kuin rakkaudesta puhuttaessa. Kun Raamattu sanoo, että ”Jumala on rakkaus” (1.Joh. 4:8), niin epähuomiossa (?) koko juttu onkin sitten lausuttu väärinpäin; rakkaus onkin jumala. Näin sanottaessa on kuitenkin synnytetty hirviö ja vapautettu antikristus, joka suorittaa kätevästi ”käsitteiden kavalluksen”. Antikristus on aina myös ”sijaiskristus”; vanhalle, tutulle käsitteelle annetaan uusi, muuttunut sisältö.

Mutta kun kahlaamme juurissa syvemmälle, löydämme perustavaa laatua olevan virheen. Jossain vaiheessa kaksi samansuuntaiselta näyttänyttä janaa ovatkin lähtenee kulkemaan eri suuntiin. Se, mikä alussa on ollut millin tuhannesosan heitto, näkyy pitemmällä matkalla senttien ja metrien erona näiden kahden välillä.

Kyse on perimmältään siitä, miten käsitämme Kristuksen sovitustyön luonteen ja laajuuden; ”Kristus meidän puolestamme”, kyllä – entä ”Kristus meissä”? Lain tekojen pelossa luterilaiset isät puolittivat evankeliumin välttääkseen Rooman kirkon helmasynnin. Samalla he ahtaassa oikeaoppisuudessaan vainosivat anabaptisteja, jotka liittivät raamatulliseen armosta pelastumiseen myös yhtä raamatullisen kehotuksen elää pyhää elämää Kristuksessa. Korostan edelleen: kyse on Raamatun kokonaisilmoituksen raittiista ja tasapainoisesta ymmärtämisestä.

Jos siis rajoitamme Kristuksen sovitustyön vain ”Kristus meidän puolestamme”-oppiin, niin ennen pitkää päädymme loogisesti ajateltuna yllä mainitun kaltaisiin opillisiin virityksiin; ”kaikkihan me olemme syntisiä, kaikkien puolesta Kristus on kuollut ja Jumala armahtaa kaikki ja kun kuitenkin jäämme aina syntisiksi niin väliäkös sillä sitten on, miten tässä eletään... Armon kerjäläisiähän tässä kaikki ollaan.” Kun kaikki kerran pääsevät taivaaseen, niin ”vastuun käsite haperoituu”, kuten Remeksen fiktiivinen naispoliisi oikein päätteli. Kun kristillinen syntikäsite vesitetään, avataan samalla ovi yhteiskunnalliselle laittomuudelle. Kristillisen yhteisön sisällä tämä on jo lähtölaskennnan aikaa, sillä Jumala aloittaa puhdistavan työnsä aina ensin yhteisöstä, joka kantaa Hänen Poikansa nimeä.

Suomalaisen kristillisyyden voimattomuus ja kyvyttömyys tehdä oikeaa hedelmää selittyy mielestäni suurelta osin sillä, että evankeliumin toinen puoli - ”Kristus meissä” - on hylätty, jätetty lapsipuolen asemaan. Siihen suhtaudutaan periluterilaisella varovaisuudella vähän samaan tapaan kuin armolahjoihin (”armolahjat ovat hyviä, mutta...”) peläten koko homman riistäytyvän käsistä, jos uskalletaan antaa Raamatun ilmoituksen sanoa se, mitä se oikeasti sanoo.

Los Angeles Times torstaina 26.07.2007

kirjoittaa rapakon takana yhä enemmän yleistyvästä ilmiöstä. Se aloittaa ottamalla esimerkiksi Jason Kilpin, ihan tavallisen 24-vuotiaan graafisen suunnittelijan, jonka kotona kokoontuu seurakunta. Jason Kilp kuului aikaisemmin 4000-jäseniseen megaseurakuntaan, mutta mutta...

No, lukekaa itse: http://sojourner.typepad.com/house_church_blog/

Niin, miksipä meidän 21. vuosisadan kristittyjen pitäisi olla tässä suhteessa sen kummempia kuin alkukristittyjen? Vai oletko koskaan miettinyt, miten alkukristityt pärjäsivät ilman kirkkokuntia ja isoja rakennuksia?

Joku on sanonut, että ensimmäisillä kristityillä meni kolmisen sataa vuotta ennen kuin he ottivat käyttöön kirkkorakennuksia. Ehkäpä tämä voisi olla hyvä periaate jatkossakin...

APOSTOLISUUDESTA

Keskustelin hiljattain erään ystäväni kanssa Efesolaiskirjeen 4. luvun mainitsemista viidestä palveluvirasta ja erityisesti apostolisuudesta. Jännä juttu oli huomata taas, miten kuuma peruna tuo kysymys apostolisuudesta meillä täällä Suomessa ja länsimaissa ylipäätään onkaan. Totesimme molemmat, että kun puhutaan evankelistoista, paimenista ja opettajista niin kaikki on okei ja rauha maassa. Vieläpä profeetallisuuskin on salonkikelpoinen näinä kaikenkirjavan karismaattisuuden luvattuina aikoina.

Mutta kun tulee puhe apostoleista tänään, niin keskusteluun tulee oitis ihan erilainen lataus. Meille kysymys apostolisuudesta on kuuma peruna. Minua itseäni kiinnostaa tämä kysymys apostolisuudesta juuri sen tähden, että näen siihen liittyvän niin paljon hyssyttelyä, pelkoja ja uhkakuvia. Kysyn mielessäni miksi? Jos kerran täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, niin miksi näin? Käyttäydymmekö Kristuksen rakkauden lain mukaan, kun haluamme vaieta asiasta ja yritämme lakaista sitä maton alle. Suurin osa vaikenemisesta näyttää johtuvan kirkkopoliittisen korrektiuden vaatimuksista.

Aiheellinen kysymys; kuka voi kutsua itseään apostoliksi nykyään? Ja vielä toinen oikeutettu kysymys; mitä joku henkilö ajaa takaa, kun hän haluaa itseään kutsuttavan apostoliksi?

Ystäväni totesi, että tietyssä mielessä apostoleja olivat vain ”ne kaksitoista” ja Paavali päälle. Tämä koskee nimenomaan Uuden testamentin kirjoituksia. Näiden jälkeen ei kukaan voi eikä saa enää vaatia itselleen samanlaista apostolista auktoriteettia, kuin mitä oli ”niillä kahdellatoista”. Ymmärrän hyvin väärinkäytösten kokemukset ja vaarat tässä kohtaa.

Mutta kun ajattelemme nykyisiä hierarkkisia virkajärjestelmiämme törmäämme ongelmiin, koska apostolisuus ei näihin kaavioihin mahdu. Uusi testamentti ei olekaan niin systemaattisen yksioikoinen, eikä helposti sopeutettavissa meidän kaavailuihimme. Se nimittäin puhuu apostoleista usein ja eri tavoin ”niiden kahdentoista” ohella:

• Paavali ja Barnabas olivat apostolinen työpari (Apt. 14:14)

• löytyy apostolinen tiimi eli Paavali, Silvanus ja Timoteus (1.Tess. 1:1, 2.Tess. 1:1)

• oli Tiitus, jolle oli uskottu määräaikainen, rajoitettu apostolinen missio (Tiit. 1:5-6)

• sekä vielä naispuolinen henkilö, jota pidettiin apostolina ja oli siinä asemassa arvostettu (Room. 16:7).

Olisikohan niin, että Uutta testamenttia paremmin ymmärtääksemme meidän pitäisi poisoppia joistain oman kulttuurimme ennakkokäsityksistä, väärinkäytöksistä ja ylilyönneistä. Niin ja peloista myös. Sen lisäksi, että olemme halunneet nähdä apostolin jonkinlaisena liituraitapukuisena lavaleijonana – ja sen takia olemme joko torjuneet tai hyväksyneet hänet – olemme myös pitäneet apostoliutta persona non gratana sen kaavoihin sopimattomuuden takia.

Näytä minulle tänä päivänä seurakunta, joka epäröimättä toivottaisi apostoli Paavalin tervetulleeksi sunnuntaikokoukseensa. Paavalia ajanut apostolinen henki tekisi hänestä sopeutumattoman häirikön, jolla ei olisi paljonkaan tilaa nykyisissä seurakuntaympyröissämme. Jollet usko tätä, niin lue vaikka ote 1.Kor. 1:10-13 oman seurakuntasi pääkokouksessa. Miettikää avoimesti, miten sovellatte Paavalin yksinkertaista ohjetta käytäntöön omalla kotipaikkakunnallanne.

Monissa kirkkokunnissa, joissa vannotaan ns. apostolisen suksession nimiin, tällä ilmaisulla (jonka sitten katsotaan oikeuttavan lähes tulkoon minkälaisiin kirkollisiin virityksiin hyvänsä) tarkoitetaan käytännössä piispallista suksessiota. Onkin kirkollisen elämän kannalta turvallisempaa sekoittaa nämä, koska apostolisuus edustaa aina ulos päin lähtemistä ja liikkeellä olemista, ei instituutioita tai organisoitumista. Apostoli on juuri se, joka useimmiten alkaa keikuttaa venettä juuri kun on saatu turvattua rauha meidän elinaikanamme.

Presidentti tai kuningas voi nimittää piispoja, mutta apostoleja – ei koskaan. Heidän virkaan asettamisensa tulee aina Jumalalta itseltään.

Kirkollisen instituution paikalleen jämähtämisen myötä olemme menettäneet kyvyn tunnistaa apostoliutta, vaikka sen edustaja istuisi vieressämme työntekijöiden kokouksessa tai lähetyskonferenssissa. Kovin usein tällaiset hahmot koetaan kiusankappaleina ja oman tiensä kulkijoina, jotka eivät keskusjohdon mielestä oikein rakenna yhteistä instituutiota.

Eräs anglikaanipastori on kuvannut hyvin alussa mainittuja viittä palveluvirkaa. Hänen mukaansa apostolit, profeetat ja evankelistat ovat kutsumukseltaan tienraivaajia. Paimenet ja opettajat puolestaan ovat rakentajia. Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, että kun apostolinen vaikuttaja perustaa seurakunnan ja yrittää muuntautua paimeneksi, niin seuraukset ovat tuhoisat – sekä seurakunnalle että ihmisen kutsulle. Nämä viisi palveluvirkaa ovat toisiaan täydentäviä seurakunnan rakentamiseksi ja niitä tulee kutakin käyttää niiden oikeassa yhteydessään.

Paavali mainitsee apostolisuuden yleisiä tunnusmerkkejä Room. 15:18-21:ssä: ”...sillä minä en rohkene puhua mistään muusta kuin siitä, mitä Kristus, saattaakseen pakanat kuuliaisiksi, on minun kauttani vaikuttanut sanalla ja teolla, tunnustekojen ja ihmeiden voimalla, Pyhän Hengen voimalla, niin että minä Jerusalemista ja sen ympäristöstä alkaen Illyrikoniin saakka olen suorittanut Kristuksen evankeliumin julistamisen, ja sillä tavoin, että olen pitänyt kunnianani olla julistamatta evankeliumia siellä, missä Kristuksen nimi jo on mainittu, etten rakentaisi toisen laskemalle perustukselle, vaan niinkuin kirjoitettu on: "Ne, joille ei ole julistettu hänestä, saavat hänet nähdä, ja jotka eivät ole kuulleet, ne ymmärtävät".”

Henkilökohtaisesti ajattelen niin, että kirkkohistorian kuluessa Jumalan Henki on herättänyt apostoleja (aivan niin kuin muitakin lahjoilla varustettuja uskovia) viemään evankeliumia sinne, missä sitä ei ole julistettu. Näitä edelläkävijöitä ja tienraivaajia ei vain ole ymmärretty, osattu tai rohjettu kutsua apostoleiksi, mutta heidän kutsunsa luonne ja työnsä hedelmät ovat puhuneet puolestaan. Ajattelen meidän nyt kulkevan kohti sellaista vaihetta Kristuksen seurakunnan historiassa, jossa asiat alkavat asettua oikealle kohdalleen. Ymmärryksemme lisääntyy Raamatun Sanan valossa Pyhän Hengen vaikutuksesta. Me huomaamme voivamme vapautua vuosisataisista peloista, väärinymmärryksistä ja -käytöksistä. Jumalan Hengen määrätietoinen ja pitkäjänteinen työ suuntaa meidän mielemme ja voimavaramme rakentamaan Kristuksen ruumista valmiiksi vastaanottamaan takaisin palaavan Herran.

MIHIN LAITAMME UUDEN VIININ?

Eräs kesän kohokohtia sattui viime viikonloppuun, kun sain olla pitämässä raamattuopetusta eräällä nuorten leirillä Lahdessa. Mukana oli nelisenkymmentä 13-27v. pirteää nuorta, joiden kanssa tutkimme paria teemaa Matteuksen evankeliumista. Ensimmäinen teemamme oli uuden ja vanhan herätyksen yhteentörmäys. Toinen teema taas oli se, miten Jeesus käsitti Jumalan Hengen uuden työn.

Kun Jeesus aloitti julkisen toimintansa, Hänen ajatuksensa ei ollut liittoutua tai tehdä yhteistyötä tämän maailman kanssa. Ei, vaan kun Hän sanoi taivasten valtakunnan olevan lähellä ja sen tähden ihmisten tuli tehdä parannus eli muuttaa mielensä, silloin Hän itse asiassa haastoi tämän maailman vallitsevan maailmanjärjestelmän – myös sen uskonnollisen systeemin. Oli vastakkainasettelun aika.

Aina silloin kun Jumala alkaa toimia uudella, tuoreella tavalla, niin silloin myös vallitseva uskonnollinen järjestelmä herää ja alkaa kiinnostua siitä, mitä on tapahtumassa. Aina silloin kun Jumalan tulet syttyvät, niin aina silloin myös tämän maailman palokunnat ovat liikkeellä. Uskonnollisen järjestelmän luonteeseen kuuluu, että se haluaa aina kategorisoida eli laittaa johonkin nimettyyn laatikkoon tämän uuden Jumalan työn, jotta sitä olisi helpompi kontrolloida.

Kontrollointi on siis uskonnollisen hengen perusvire. Tämän Jeesus sai toistamiseen kokea selvitellessään välejä oman aikansa uskonnollisten ihmisten, fariseusten ja kirjanoppineiden kanssa. Tuohon aikaan ”fariseus” ei ollut mikään haukkumanimi, vaan he olivat oman aikansa juutalaisessa yhteiskunnassa arvostettuja ja esikuvallisia ihmisiä. He edustivat sitä vanhempaa, edellistä herätysliikettä, joka piti valtaa käsissään eli istui nyt ”Mooseksen istuimella”.

Mutta nyt Jumala olikin toimimassa uudella, ennen kuulumattomalla tavalla. Tämä ei sopinut lainkaan fariseusten piirustuksiin. Voisi sanoa, että Pyhän Hengen suvereeni, inhimillisestä kontrollista vapaa toiminta ei kuulunut Jerusalemin temppelin ja sen vanhinten neuvoston suunnitelmiin tulevana viisivuotiskautena. Näin Jeesus kuitenkin toimi Hengen johdossa – ja aiheutti ristiriidan. Oli siis vastakkainasettelun aika. Matteuksen evankeliumissa voimme seurata sen kehittymistä pitkin matkaa. Sen huipentuminen on kuvattu suorasukaisella tavalla Jeesuksen puheessa fariseuksille ja kirjanoppineille Matteuksen luvussa 23.

Tästä versoo myös toinen perusteema; Jeesus rakentaa oman seurakuntansa. Jumalan valtakunta otetaan pois sen nykyisiltä valtaapitäviltä ja annetaan kansalle, joka tekee oikeaa hedelmää. Tämä merkitsee vanhan herätysliikkeen syrjäyttämistä ja uuden, tuoreen Jumalan Hengen liikehdinnän astumista kuvaan. Jumalan Henki kulkee aina ohi muinaisten herätysten muistomerkkien.

Jeesuksen seurakunnan tunnusmerkit ovat erilaiset kuin tämän maailman uskonnollisen järjestelmän. Siellä vallitseva järjestys ei perustukaan inhimilliseen asemaan, statukseen, oppineisuuteen tai rahaan tai mihinkään muuhunkaan inhimilliseen resurssiin. Kristuksen seurakunta ei ole hierarkkinen organisaatio, jonka huipulla Hänen sijaisensa muka istuisi. Se on elävä organismi, alati uusiutuva elimistö ja sen tähden useimmat sen kuvista Uudessa testamentissa ovat eläviä.

Tätä taustaa vasten me myös ymmärrämme hyvin sen Jumalan valtakunnan vääjäämättömän lainalaisuuden, jonka Jeesus pukee sanoiksi jo julkisen toimintansa alkuvaiheessa: ”Eikä nuorta viiniä lasketa vanhoihin nahkaleileihin; muutoin leilit pakahtuvat, ja viini juoksee maahan, ja leilit turmeltuvat; vaan nuori viini lasketaan uusiin leileihin, ja niin molemmat säilyvät.” (Matt. 9:17)

”Teitä ei syytetä mistään...”

Joitakin vuosia sitten, Kaakkois-Aasian tsunamin yhteydessä, kun katastrofialueella oli hyvin kaoottiset olot ja tiedonkulku pätki, niin suomalaiset paikalla asuneet ammattisukeltajat päättivät kantaa oman kortensa kekoon yhteisen asian hyväksi. He alkoivat vaivaa nähden ottaa selvää tsunamista pelastuneista Suomen kansalaisista ja julkaista henkiin jääneiden suomalaisten nimiä oman sukellusfirmansa nettisivuilla. Tällöin moni suomalainen sai vapauttavan tiedon omaistensa kohtalosta toisella puolella maapalloa, kun tietoliikenneyhteydet muuten pätkivät tai olivat tukossa ja ulkoministeriön edustajat olivat vielä matkalla katastrofialueille.

Myöhemmin – savun hälvettyä ja pölyn laskeuduttua – asiaa alettiin tutkia. Suomalaissukeltajat olivat siis omin lupinensa julkaisseet internetissä pelastuneiden suomalaisten tietoja. Jaaha... Alettiin selvittää tilanteen ja toimintojen luvallisuutta, laillisuutta ja sopivuutta. Ulkoministeriön on sentään huolehdittava oman maan kansalaisten eduista pyyteettömästi missä päin maapalloa hyvänsä.

Lopulta asiasta annettiin virallinen päätös. Päätettiin, ettei suomalaissukeltajia, jotka vastoin parempaa tietoa olivat näin – poikkeuksellisissa oloissa toki! - toimineet, tultaisi syyttämään mistään, eikä heitä tultaisi asian tiimoilta vetämään minkään tuomioistuimen tmv. eteen kuultaviksi.

Tämä sinänsä hupaisa kertomus sinänsä järkyttävien tapahtumien yhteydestä kuvaa hyvin sitä asemaa ja tilannetta, johon Pyhän Hengen johdossa elävä ja toimiva ihminen tänäänkin helposti joutuu, kun virallinen uskonnollinen järjestelmä pääsee a) jyvälle hänestä ja b) yrittää kontrolloida häntä ja hänen tekemisiään. Lievimmän asteikon mukaan häntäkään ei tulla syyttämään mistään...

Kirjoitan tämän Sinulle, hyvä ystäväni, joka mietit, että tässäkö kaikki, kun puhutaan seurakunnasta, ylösnousemuselämästä ja Jumalan valtakunnan eteenpäin menemisestä. Katselet ympärillesi ja mietit, että tätäkö Jeesus todella tarkoitti, kun Hän puhui opetuslapsilleen siitä, miten Hän aikoo rakentaa seurakuntansa, jota tuonelan portit eivät voita. ”Kun evankeliumi sanoo ´menkä´, niin kirkkorakennuksemme sanovat ´pysykää paikoillanne´. Kun evankeliumi sanoo ´etsikää kadonneet´, niin seurakuntamme sanovat ´etsikööt kadonneet seurakunnan´.” (Howard Snyder, ”The Problem of Wineskins”)

Varmin tunnusmerkki sairastumisestasi tähän uuteen, outoon virukseen on salaperäinen kutina sisälläsi, jota et voi ulkoa päin raapia. Ole rohkea ja kuuliainen Pyhän Hengen äänelle ja Raamatun sanalle. Muista, että edelläkävijät ja tienraivaajat uudessa tilanteessa ovat usein yksinäisiä, koska heillä ei ole useinkaan mitään valmista mallia, miten toimia tässä uudessa tilanteessa. Verkostoidu siis samoin ajattelevien ja samaa näkyä taakan tavoin kantavien kanssa, olivatpa he sinusta ensin alkuun miten oudoksuttavia hyvänsä. Jumalan Henki rakentaa aikanaan yhteyden, kun vaellatte samaa tietä. Älä missään nimessä tuhlaa voimavarojasi kamppailuun vanhoja rakenteita vastaa. Ne eivät muutu, etkä Sinä pysty niitä muuttamaan.

Suuntaudu siis uuteen. Matkusta aina tupakoivien puolella. Rukoile Jumalalta ensin vaikka vain yhtä vastakääntynyttä tai uskoon pian tulevaa, jonka voit ohjata seuraamaan Jeesusta – ei ihmiskäskyjä. Kun teitä on kaksi, etsikää itsellenne uudet parit jne. Älä tuhlaa aikaa kokouspaikkojen miettimiseen – maailma on täynnä sopivia paikkoja rakentua yhteisestä uskostanne ja tartuttaa samalla virus myös muihin. Jos teillä on epäselviä kysymyksiä tai erimielisyyksiä, niin älä anna niiden tulla erottaviksi asioiksi. Luota siihen, että Hän, joka on Henkensä kautta inspiroinut lukemanne Sanan on sen myös selventävä teille.

Tällä tiellä saat nähdä a) ihmisten elämän muuttuvan ja b) seurakunnan kasvavan. Ennen kaikkea tiedät toteuttavasi Jumalan suunnitelmaa maailmassa, eikä Hän syytä Sinua mistään.

PAAVILLINEN REAKTIOKETJU

Heti tähän alkuun ennen paavillisen reaktioketjun tarkasteluun siirtymistä huomionarvoinen blogivinkki. Suuresti arvostamani Pasi Turunen Patmos Lähetyssäätiöstä on aloittanut oman blogin netissä. Asiaa uskon puolesta ja muutenkin ajankohtaisesti kommentoiden löytyy osoitteesta http://uskonpuolesta.blogspot.com/ Kannattaa tutustua – absoluuttisesti!

No, sitten siihen paavilliseen reaktioketjuun. Pasi Turunen kirjoittaa blogissaan: ”Nyt Paavi tölväisi kristittyjä toteamalla, että vain katolinen kirkko on oikea Kristuksen kirkko. Protestanttiset kirkot, kuten anglikaanit ja luterilaiset, ovat lähinnä vain "seurakunnallisia yhteisöjä". ”

Katolisen kirkon linjauksen mukaan reformoidut kirkot eivät täytä aidon kirkon tunnusmerkkejä, koska ne eivät tunnusta paavin asemaa Pietarin seuraajana ja Kristuksen kirkon päänä. Edelleen katolinen kirkko näkee kirkkojen yhteistyön toteutuvan vain siten, että nämä poispoikenneet kiltisti palaavat äitikirkon helmaan.

Ennen kuin menemme sen pitemmälle muistutan Sinua, hyvä bloginlukijani, että tämä ei ole nyt mitään änkyräkonservatiivien fundamentalistien pelottelua ja mustamaalailua. Kyse on – jälleen kerran – katolisen kirkon ”ex cathedra”-lausunnosta, jolla on vakavasti otettava arvo. Kaiken sen vuosikymmenien mittaan tapahtuneen ”paavin sormuksen suutelemisen” jälkeen, jota monien Pohjolan reformoitujen kirkkojen johtomiesten kerrotaan Rooman retkillään naiivisti harrastaneen, mikään ei tosiasiassa ole muuttunut.

Tulee mieleen luterilaisten ja katolisten oppikeskustelut vanhurskauttamiseen liittyen viime vuosituhannen lopulla, kun monet vilpittömät ja hyvää tarkoittavat luterilaiset sinisilmäteologit yrittivät kuroa kiinni suurten kirkkojen välistä juopaa – ja millä tuloksilla? Aikansa poikien puuhastelua katseltuaan edellinen paavi vihelsi pelin poikki ja totesi tyynen rauhallisesti, että onnistumisen edellytyksiä ei ole.

Okei, se siitä. Mutta sitten siihen paavilliseen reaktioketjuun, jossa historia uskollisesti toistaa itseään muuttaen vain mittakaavaa suurista kokonaista maanosaa ravistelevista skismoista aina keskisuuren suomalaiskaupungin hengelliseen kentään.

Ketju menee jotakuinkin näin:

• keskisuuressa suomalaiskaupungissa syntyy pieniä, itsenäisiä ja rekisteröimättömiä kotiseurakuntia, jotka haluavat arkipäivän elämässään elää uskoaan ja Raamatun ilmoitusta todeksi

• uudet, itsenäiset ja perinteisiin kirkkokuntiin kuulumattomat rekisteröityneet seurakunnat toteavat näiden olevan ”jotain villejä porukoita”, joilla ei ole virallista seurakunnallista statusta

• näin tehdessään ne vain toistavat isiensä tekoja, sillä näinhän heihinkin aikanaan suhtauduttiin; perinteiset kirkkokunnat ja herätysliikkeet, joilla nuorimmillakin alkaa olla takanaan jo sadan vuoden kunnioitettava kirkkokunnallistumiskehitys, eivät tunnusta näiden uusien, kirkkokuntiin kuulumattomien seurakuntien oikeaa olemusta, vaan toteavat niiden olevan, ei oikeita seurakuntia, vaan ”uusia seurakunnallisia yhteisöjä”

• näin nekin toistavat vain samaa kaavaa, jolla ne itse on suljettu äitikirkon yhteyden ulkopuolelle; näin nimittäin paavillinen kirkko edelleen suhtautuu niihin

• Suomen evlut kirkkokin on siis edelleen Rooman kannalta katsottuna vain jokin ”seurakunnallinen yhteisö” jossain Pohjolan perukoilla (luterilaiset täällä pohjoisessa eivät vain ole sitä vielä huomanneet, vaan olettavat edelleenkin vain heillä olevan todellinen Sanan valo hallussaan)

• nyt ollaan siis paavillisen reaktioketjun toisessa päässä; Rooma on todellisen, ”yhden pyhän yhteisen” Kristuksen kirkon pääpaikka ja sen hierakkisen laitospyramidin johdossa oleva paavi tuon universaalin kirkon pää - ”Vicarius Filii Dei”, Jumalan Pojan sijainen maan päällä

Missään vaiheessa paavillista reatioketjua ei kenellekään ole tullut mieleen, että tässä reagointimallissa on a) jotain tuttua ja b) jotain tavattoman kieroutunutta. Tai itse asiassa on tullut; epäilyksiä on tullut useillekin alunperin vilpittömille kirkonpalvelijoille. He ovat sitten joko ulos lähteneet tai sitten uskonnollisen koneiston hammasrattaat ovat tehokkaasti jauhaneet heidät hiljaisiksi. Mutta täällä ketjun toisessa päässä on se yksinkertainen uskova ihminen, joka huuli pyöreänä ihmettelee, että keneltä ihmeeltä vielä pitäisi kysyä lupa näihin omaehtoisiin kodeissa kokoontumisiin, jotka eivät ole isoisten pussista mitenkään pois?

Mitä me siis tähän sanomme?

Paavalin sanoin, en ole voinut olla tottelematta taivaallista näkyä, kun sellainen omalle kohdalleni tuli. Pyhän Hengen johtamina olemme halunneet suuntautua uuteen. Parhaillaan Pyhä Henki eri puolilla maailmaa vuodattaa uutta viiniä uusiin leileihin. On tullut paradigman vaihdon aika. Näemme Kristuksen seurakunnan olevan yksi organismi niin globaalilla kuin paikallisellakin tasolla. Huomaamme myös, että samalla kun seurakunnan rimaa tulisi laskea, niin samalla rimaa Jeesuksen opetuslapsena olemisessa tulee nostaa. Löydämme Uudesta testamentista selkeät ohjeet kotona kokoontuvan seurakunnan elämään ja uusien uskovien opetuslapseuttamiseen. Koko kaupungin laajan Kristuksen seurakunnan kohdalla olemme vielä oppimisen tien alkupäässä, mutta jo nyt meille on kirkastunut se, ettei hengelinen johtajuus koskaan perustu viralliseen asemaan, oppiarvoon tai muuhun tällaiseen. Pyhän Hengen antama valtuutus ja voitelu ovat ratkaisevia, samoin nöyrä vaellus Jumalan ja ihmisten edessä.

Mutta seurakunnan Herra varjelkoon meitä toistamasta isiemme syntejä em. paavillisessa reaktioketjussa! Siitä haluan sanoutua irti.

PAAVILLISUUTTA TÄMÄKIN

Jos olet perehtynyt kirkkohistoriaan, muistat varmasti pohjoisafrikkalaisen kirkkoisä Augustinuksen ajatuksen kirkosta (so. roomalaiskatolisesta kirkosta) Jumalan valtakuntana, jonka ulkopuolella ei ole pelastusta. 500-luvulla jKr. eläneen Augustinuksen ajatuskulku oli suurin piirtein seuraavanlainen;

• Rooman kirkko on yhtä kuin Jumalan valtakunta

• Jumalan valtakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta

• kirkon ulkopuolella ei siis ole pelastusta

• kirkko on pelastuslaitos päämiehenään Rooman piispa (so. paavi)

Käytännössä tämä ajattelu sai Augustinuksen itsensäkin hyväksymään toisinajattelevien ja -uskovien kristittyjen (so. donatolaisten) vainon, jotka pyrkivät korostamaan mm. henkilökohtaisen pyhityselämän tärkeyttä uskovilla yleensä ja erityisesti seurakunnan työntekijöillä. (Kirkkohistoria tuntee tämän jälkeen useita muitakin esimerkkejä tämän ajattelun käytäntöön soveltamisesta.)

Kyllähän tähän ajatteluun törmää evankelisluterilaisessa Suomessakin – liekö se sitten peruja luterilaisen yhtenäiskulttuurin kultaisilta päiviltä, tiedä häntä. Ei kovin kauan sitten luin eräästä kirkollisesta julkaisusta kirjoituksen, jossa lähdettiin liikkeelle juuri tästä ajatuksesta: kirkko on yhtä kuin Kristuksen seurakunta, eikä sen ulkopuolella ole pelastusta. Ajatus hätkähdytti; wautsi, ajatteleeko joku vielä nykyäänkin näin?!

Mielenkiintoisempaa on kuitenkin se, että sama ajattelu näyttää löytäneen tiensä myös ns. vapaisiin suuntiin ja uusiin, itsenäisiin seurakuntiin. Täällä ajattelu menee jotenkin siihen malliin, että jokaisen on syytä olla jäsenenä jossain rekisteröityneessä, järjestäytyneessä seurakunnassa. Käytännössä tämä ajattelu ilmenee myös siten, että niin kauan kuin vain tämä jäsenyys säilyy, niin kaikki on okei. Ei väliä, vaikka jäsenyys olisi kuinka muodollista ja paperijäsenyyttä – pääasia on se, että pysyt ruodussa. Pahinta, mitä voit tehdä on se, että eroat – koska juuri silloin astut Jumalan valtakunnan ulkopuolelle. Eli vaikka et olisikaan mitenkään aktiivinen oman rekisteriseurakuntasi suhteen, niin tärkeintä on säilyttää tämä muodollinen (paperi)jäsenyys.

Entä sitten sellaiset, jotka jäävät pois tästä yhteydestä sisäisen kehotuksen – niin, jopa apostolisen kutsun pakotuksesta? Miksi heihin suhtaudutaan tuomitsevasti? Eikö uskonnollisen organisaation tunnusmerkki olekin aina ollut mahdollisimman pitkälle viety kontrolli - ”jollet ole puolellamme, olet meitä vastaan” - jossa ei ole tilaa Hengen vapaudelle? Viesti on selvä; ”et saa toteuttaa omaa näkyäsi täällä, etkä muuallakaan.”

Usein toiseksi pahinta, mitä ihminen voi tällaisessä yhteisössä tehdä, on muuttaa muualle oman uskonsa säilymisen takia. Pahinta virallisen uskonnollisen organisaation kannalta kuitenkin lienee seurata Hengen kehotusta mennä sinne, missä kukaan muu ei vielä ole työtä tehnyt.