Suuri kertomus

Sain juuri hiljattain luettua erään tämän kirjasyksyn merkittävistä tiiliskivistä, Markku Jokisipilän ja Janne Könösen Kolmannen valtakunnan vieraat (Otava, 2013). Se on mielenkiintoinen kertomus erään historiallisen jatkumon huipentumasta, joka sai alkunsa jo myöhäiskeskiajan ja erityisesti uskonpuhdistuksen aikana ja viime vuosisadan alkupuolella johti siihen, miten Suomi ja Hitlerin Saksa löysivät toisensa. Saksa uskonpuhdistuksen maana on vuosisadat ollut Suomelle monenlaisen samaistumisen kohde. Erityisesti itsenäisyytemme alussa se muodosti oivan vastapoolin Venäjälle (jääkäriliike, Itämeren divisioona etc.). Stalinin Neuvostoliiton rajanaapurina tämä asetelma vain entisestään korostui.


1930-luvulla monille oikeistoon ja perinteiseen kulttuuriin sitoutuneille kristinusko - ainakin kulttuurisena genrenä, jos ei muuten - oli syvä ja pyhä arvo. Hitlerin Saksan kohdalla tästä uskonvakaumuksesta oltiin kuitenkin valmiita mennen tullen tinkimään. Kirjaa lainaten, "rotuhygienian kiiltäväksi pesemä arjalainen ihminen ei ollut lähelläkään kristillisiä ihanteita tai uskon teologisia perusväittämiä. Raamattua näköalapaikalla kirjahyllyssään pitänyt eliitti oli maailmankuvallisessa mittelössä valmis tuomitsemaan juutalaisuuden, jonka perua pyhä kirja kuitenkin oli" (s. 136). Kun maamme myöhemmässä historiassa (so. parisenkymmentä vuotta myöhemmin) puhutaan "rähmälläänolosta" suhteessa Neuvostoliittoon, niin kyllä monien suomalaisten kohdalla voidaan puhua vastaavanlaisesta suhteesta Hitlerin Saksaan.

Leif Salmén on eräässä haastattelussaan (Peter von Bagh´in tv-dokumenttisarjaan Itsenäisyytemme vuosikymmenet) todennut suomalaisia vaivaavan jonkinlainen perverssi taipumus olla rähmällään aina johonkin suuntaan. Hän ottaa esimerkiksi ainutlaatuisen tilanteen maamme lähihistoriasta, 80-luvun lopulta, kun Neuvostoliitto oli juuri romahtanut (muistattehan... Gorbatshov, perestroika ja glasnost), eikä uutta uljasta Eurooppaa ollut vielä näköpiirissä samanlaisena totalitaristisena hegemoniana, kuin nykyään. Salménin mukaan meillä olisi kansakuntana ollut tuolloin ainutkertainen mahdollisuus riuhtaista itsemme todelliseen vapauteen ja itsenäisyyteen. Sensijaan suomalainen poliittinen eliitti välittömästi alkoi etsiä uutta kohdetta, jota kumartaa.

Kuuluisa saksalainen valistusfilosofi Georg F. W. Hegel kuvasi rakentamassaan suuressa historianfilosofisessa systeemissään kansojen historiaa "sisäisesti tarkoituksenhakuiseksi". Ihminen on sidottu kiinni historiaan alusta loppuun saakka. Maailmanhistoriallisten tapahtumien taustalla vaikuttavat ne voimat, joiden ilmentymää itse historia on. Avainasemaan Hegel nostaa kristillisen kaitselmusaatteen. Teol. tri Jukka Thurén Kolossalaiskirjeen kommentaarissaan puhuu näkymättömistä "valtaistuimista, herruuksista, valloista ja voimista" (1:16). Nämä tarkoittavat myyttisessä ajattelussa  persoonallisia henkivaltoja, apokalyptiikassa taas luotuja enkeleitä, joilla kullakin on oma erityinen vastuualueensa. Thurén mieltää nämä henkivallat esim. luonnonlakeja sääteleviksi voimiksi, jopa Rooman valtioideologian koossapitäjäksi. Eri ideologioiden takana voidaan siis nähdä olevan erilaisia henkivaltoja (vrt. vallankumous- tai kansallisuusaate, natsismi ja kommunismi tai vihreä ideologia). Kuitenkin nämä kaikki ovat luodut Jumalan Pojan kautta niin, että Hän viime kädessä hallitsee ja kontrolloi niitä ja myös pitää ne koossa.

Hegelin mukaan historia ei siis ole mielivaltainen, vaan järki (ratio) hallitsee maailmaa. Historialliset tapahtumat ovat sitä kautta järkeviä, oli sitten kyseessä vaikkapa holokausti tai etninen puhdistus. Maailmanhistoriallisesti merkitykselliset yksilöt, kuten Caesar, Napoleon tai Hitler ovat järjen eli maailmanhengen käyttövoimaa. Näin myös pahuus (esim. sota) on välttämätön rationaali tapahtuma, jonka kautta maailmanhistoria etenee. Hänelle maailmanhistoria sellaisenaan on prosessi, jossa Jumalan tahto ilmenee. Historia nousee näin jumalalliseen asemaan, koska juuri se ilmaisee, jopa konkretisoi Jumalan itsensä.

Vaikka ei ihan sellaisenaan tuota Hegelin massiivista historianfilosofiaa omaksuisikaan, niin pari mielestäni relevanttia johtopäätöstä sen pohjalta voimme tehdä. Ensinnäkin kun puhumme länsimaisesta, demokraattisesta kansallisvaltiosta ideana tai jopa itsenäisyysaatteena, niin tämä ajattelu nousee nähdäkseni tältä pohjalta. Toiseksi, kun puhumme "suurista kertomuksista" (ja niiden kuolemisesta), niin tämä on nyt sitä. Myöhäismoderni historia - jos sitä nyt enää onkaan - ei enää ole rationaalista, eikä kaitselmuksesta ole paljoakaan jäljellä kansanmurhien, ihmiskaupan, huumeongelmien, ympäristöongelmien ja luonnonkatastrofien keskellä.

Toisaalta tämän Hegelin ajattelun pohjalta voimme kysyä, olemmeko kansakuntana muiden joukossa ansainneet itsenäisyyttämme? Jos itsenäisyytemme historiaa liki sadan vuoden ajalta on leimannut em. "rähmälläänolo" milloin mihinkin suuntaan, niin olemmeko sen arvoisia, että "kristillinen kaitselmusaate" armollisesti katsoisi puoleemme? Vanhan testamentin historiallis-profeetallista ajankuvaa lainaten, Suomen kansallinen synti on ollut sama, kuin mistä profeetallinen Henki Jesajan kautta nuhtelee Juudan kuningaskuntaa; me olemme hakeneet aina apua jostain survallasta, mutta emme "ole katsoneet Hänen puoleensa, joka tämän kaiken tuotti" (22:11).

Niin omaa isänmaatamme kuin koko maanosaammekin (entistä "kristillistä länttä") ajatellen on selvää, että kun luovutaan henkistä ja uskonnollista mielenmaisemaa perinteisesti hallinneista arvoista (jotka suurimmalta osin ovat olleet juutalais-kristilliseen ajatteluun perustuvia), joudutaan siitä aina maksamaan tietty hinta. Vanha on korvattava jollain uudella, mikä otetaan entisen tilalle. Hitlerin Saksassa se oli natsismi, jonka liput lopulta liehuivat luterilaisissa kirkoissakin. Ehkäpä Neuvostoliiton miehityksen uhka pelasti meidät tältä kohtalolta?


Kerrotaan neuvostopropagandan talvisodan aikana koittaneen masentaa suomalaisia sotilaita rintamalla kuuluttamalla: "Teillä suomalaisilla ei ole muuta liittolaista kuin Jumala yksin." MOT.

Ehkä olisikin oikein sanoa, että ansaitsemme itsenäisyytemme, kun ymmärrämme keneltä olemme sen saaneet ja kuka on historiamme eri vaiheissa ollut sen Takuumiehenä. Kuitenkin tämän tosiasian oikea ymmärtäminen edellyttää meiltä tänään laajamittaista kansallista kääntymystä ja parannuksentekoa, alkaen johtajistamme ja ulottuen pienimmästä suurimpaan.

Kansalaisuskonnollisuus

Viime päivinä on kuulunut huhuja täysistä kirkoista pääkaupunkiseudulla. On melkein jouduttu jonottamaan päästäkseen (Kallion) kirkkoon istumaan penkkiin. Puhumassa on ollut julkisuuden henkilöitä, entistä presidenttiä ja nykyistä huomiotalouden sisäistä sankaria. Viime mainitusta on oikein alettu leipoa uutta herättäjää kirkolliseen kristillisyyteen. Innokkaimmat ajattelevatkin jo näin adventin kynnyksellä talven selän taittuneen kirkon ankeassa vaelluksessa täällä murheen alhossa...

No, tiedänhän minä potkivani nyt persuksille tätä luterilaisen kristillisyyden pyhää lehmää. Kuitenkin on pakko tarkastella tätä, kuten sanottu, innostusta herättänyttä ilmiötä - myös kriittisesti. Avaahan tämä laajempaakin näkökulmaa suomalaiseen uskonnollisuuteen. Sori, että tämä tulee juuri tähän joulunalusaikaan, kun on rauha maassa ja kun virittäydytään joulutunnelmaan. Kirkollisen valtamedian mukaan kun ei enää tarvitse uskoa Jumalaankaan, voidakseen pitää joulua Jeesuksen syntymäjuhlana.

Evl. kirkossa putkahtaa aika ajoin esille ristiriita "todellisuuden ja sen varjon" välillä. Toisaalta vannotaan käsi sydämellä, että kävijämääriin ja etenkään suuriin massoihin ei saa tuijottaa (eikä varsinkaan tehrä tästä numeroo). Äärimmillään ollaan jopa sitä mieltä, että ei messussakaan tarvitsisi kenenkään välttämättä edes käydä, kunhan vain vedetään setti läpi kaavan mukaan. Isiemme kirkko kun kestää senkin, jos kirkkopolku pääsee välillä vähän nurmettumaan...

Sitten kun taas käy niin, että kirkot ovat (vaikkapa Kauneimmat joululaulut-illoissa) pullollaan kansaa, niin kyllähän niistä leivotaan menestystarinoita kirkollisiksi henkensäpitimiksi - toki aitoluterilaisella pieteetillä tietenkin. Kävijä- ja jäsenmäärät nyt sitten taitavatkin olla ihan niin kova juttu kirkolle ja sen silmäätekeville, kuin epäilevät tuomaat välittävätkin. Niin että päätetään nyt sitten ihmeessä, mitä ja keitä halutaan olla.

Kirkolla on merkillinen rooli tämän päivän suomalaisessa yhteiskunnassa. Arkkipiispa Kari Mäkisen sanoin, se todellakin on tuo "hyvä vihollinen", jolle on helppo sysätä todistustaakkaa asioista, jotka eivät hetkessä ratkea. En tiedä onko näin, mutta jotenkin Mäkisen (ja monen muun kirkollisen teologin) ajatuksenjuoksua seuratessa tulee mieleen kysyä, näkevätkö he tämän olevan kirkolle jonkinlainen "messiaaninen tehtävä" - saada olla yleinen sylkykuppi ja syntipukki, jota roolia sitten lammasmaisella kärsivällisyydellä ja aitosuomalaisella urheudella kannetaan.

Toisaalta evl. kirkko Suomessa näyttäytyy myös kaikkia syli avoinna odottavana "Saara-äitinä", johon on sitten kuitenkin helppo samaistua ja josta löytää lohtua jne. Varsinkin tällä iällä sitä näkee monissa ikäisissään tapahtuvan tällaista kehitystä. Suomessa työväenluokan veteraanitkin haudataan kirkollisin juhlamenoin ja valtiopäivät avataan jumalanpalveluksella. Ja mikä parasta, kirkko itse ei aseta yhteyteensä tulolle ja siinä viivähtämiselle minkäänlaisia reunaehtoja. Useimmiten pelkkä muodollinen samaistuminen yleiseen kansalaisuskonnollisuuteen riittää. "Olen suomalainen ja siis luterilainen tai ainakin jotain sinne päin. Uskon kyllä, mutta en niinkuin kirkko opettaa. Tosin eihän se itsekään tiedä, miten se opettaa..."

Elämme siis puhtaaksiveiljellyn ja lähes tulkoon kaikesta opillisuudesta riisutun kansalaisuskonnollisuuden aikaa. Valmis tuote on kyllä hajuton ja mauton, mutta sitä voi sitten itse maustaa kukin parhaaksi katsomallaan tavalla. Kirkkoon mahtuu jo homokuoro, varmaan heterokuorokin, konsukuorokin ehkä vielä.

Kansalaisuskonnollisuus lyö leimansa koko suomalaisen kristillisyyden kenttään. Se näkyy myös vapaitten suuntien kristillisyydessä. On menossa yleinen kirkollistumisen buumi, joka tulee ilmi vaikkapa siinä, miten vanhojen historiallisten kirkkojen traditio herättää mielenkiintoa vapaiden suuntien jäsenissä. Kirkollistumiskehitystä ei nähdä huonona asiana, vaan osana "täysi-ikäiseksi kasvua". Toisaalta vanhojen kirkkojen opillinen järkähtämättömyys houkuttaa monia luterilaisten kirkonmiesten ja -naisten sinne tänne-heilumiseen kyllästyneitä.

Kansalaisuskonnollisuuden suurin vaara on siinä, että siinä ei ole mitään eroa mihinkään muuhunkaan kansalais-johonkin. Kirkko ei juurikaan eroa muusta yhteiskunnasta, sen arvot ovat lähellä työväenluokan arvoja ja seksuaalietiikka kohta setalaista. Tätä monet pitävät hyvänä juttuna; särmät on pois, autuutta oi. Ikivanha länsimaista kirkkoa jäytänyt välirikko donatolaisuuden ja augustinolaisuuden välillä voitaisiin ehkä näin parantaa. Yllättävän moni nuori aikuinen kristitty näyttää olevan valmis luopumaan uskon kompastuskiviksi koetuista "tiukoista kysymyksistä", kunhan vain jonkinlainen jälkimoderni, moniarvoinen kirkkorauha ja positiivinen flow saataisiin säilytettyä. On raskasta kantaa todistajan viittaa, "ei viittis aina riidellä" ja "ois paljon kivempaa elellä sovussa kaikkien kanssa".

Mutta jos julistuksesta on särmät hiottu pois, voidaan kysyä ollaanko vielä uskollisia seurakunnan Herralle. Tämä on kyllä oikeutettu kysymys, sillä Jeesuksen itsensä (ja myös hänen seuraajiensa kautta kirkkohistorian) julistus oli särmikästä, mutta se oli sitä ristin pahennuksen vuoksi. Emme voi pitää piilossa evankeliumin perustotuuksia: luominen, lankeemus ja lunastus - ja viime mainittu vain uskon kautta Kristukseen. Toisaalta juuri tämä julistus kerää massoja, mutta aiheuttaa myös skismaa ihmisten mielissä. Yleensä juuri ne hyvät ja kunnolliset uskonnolliset ihmiset nousevat vastustamaan profeetallista julistusta. Tiukan paikan tullen kansalaisuskonnollisuus ei suvaitse soraääniä.

Toisaalta ihan yhtä totta on sekin - ja erityisesti näinä uskonnollisen sekamelskan aikana - että ei kaikki sekasortoa ja hajaannusta aiheuttava julistus suinkaan ole Jumalasta näiden vaikutustensa perusteella. Meidän on harjannuttava erottamaan ilmiöitä toisistaan ja usein tämä onnistuu vain pitkän kokemuksen kautta.

On syytä uskollisesti ja pitkäjänteisesti korostaa sitä, että emme voi saavuttaa mitään todellista, eikä pitkäkestoista muuten kuin Jeesuksen kautta. Vain Hänen Persoonansa kautta voi syntyä jotain aitoa hengellistä elämää. Julistajan, työntekijän ja kenen hyvänsä kristityn on itse elettävä välittömässä ja reaaliaikaisessa yhteydessä Häneen. Vain se luo elämää, kaikki muu on puuhastelua.

Missä virta kulkee

Jännä juttu - tämä paikallinen pravda, Etelä-Suomen Sanomat on itse asiassa hyvin uskonnollinen... tai no, ainakin kirkollinen lehti. Päätoimittaja Heikki Hakala kun aina säännöllisin väliajoin kirjoittaa hartauskirjoituksen lehden Esalainen-palstalle.

Niin kuin nyt tänäänkin otsikolla Kirkon kaksi virtaa (joista Hakala kuitenkin pääasiassa puhuu toisesta eli siis omastaan). Itse kirjoituksesta löytyisi paljonkin kommentoitavaa, mutta keskityn nyt vain hänen esittämäänsä perusteesiin, lähtökohtaan.

Hakala kertoo kuunnellensa kuluneella viikolla arkkipiispa Kari Mäkisen "pohdiskelua" siitä, miten modernismi on vaikuttanut kirkkoon. "Monen mielestä juuri modernismi on se peikko, jonka vaikutuksesta kirkon rooli ja merkitys on vähentynyt. Kun kirkko vielä sata vuotta sitten määritteli, kuinka ihmisen tulee elää ja olla, modernismi on romuttanut tuon auktoriteettiaseman."

Ongelman Hakala näkee siinä, että "kirkkoon pesiytyi modernismin vastainen puolustusasema, joka leimaa kirkon yhteiskunnallisesti konservatiiviseksi, muutosvastaiseksi, jossa haikaillaan mennyttä maailmaa". (Sivumennen sanottuna, tässä on kaikki se, mitä hän sanoo otsikon lupaaman "kirkon kahden virran" toisesta virrasta, noin vajaa kymmenesosa koko tekstistä.)

Tässä kohtaa olen samaa mieltä Hakalan kanssa; kirkon konservatiivipiirien (esim. perinteiset herätysliikejärjestöt) ongelmana on juuri se, että ne ovat konservatiivisia, ei vain opinkäsityksiltään (joka tässä kohtaa voidaan identifioida kristinuskon perinteiseen tulkintaan Raamatun valossa, esim. seksuaalieettisten normien suhteen), mutta myös toimintatavoiltaan ja kulttuuriltaan. Näkemys on joskus piinaavan yksiselitteinen; vanha on lähtökohtaisesti aina hyvää ja traditiossa piilee (Sanan ohella ja usein myös se ohi) totuus, jota ei saa kyseenalaistaa.

Jos käytetään Hakalan itsensä käyttämää (mutta kirjoituksessaan pahasti laiminlyömää) ilmaisua "kirkon kahdesta virrasta", niin Hakala & muu Tulkaa kaikki-liike edustavat kantaa "mukaudu ajan mukaan" ja konservatiiviset herätysliikejärjestöt taas "pitäydy vanhaan"-kantaa. Näin kirkon ulkopuolisena tarkkailijana on tältä pohjalta helppo ymmärtää, miksi kirkossa ollaan hautauduttu (nuorimmillaankin 1980-luvulta periytyviin) taisteluasetelmiin ja juoksuhautoihin. Yhtä selvää tämän pohjalta on myös se, että mitään todellista ja aitoa haastamista ei tapahdu.

Samaan aikaan meidän on hyvä katsoa hieman ympärillemme, hahmotella laajempaa kuvaa ja kysyä ääneen: "missä virta kulkee?"

Kun nimittäin tarkastellaan kristinuskon tilannetta maailmanlaajuisesti, niin tilastojen mukaan tällä hetkellä nopeimmin kasvava joukko kristittyjä ovat ns. helluntailais-karismaattiset kristityt ja yhteisöt. Tämä siis virallisten laskureiden mukaan, joihin ei ole voitu ottaa mukaan laskuihin virallisesti rekisteröimättömien kotiseurakuntaliikkeiden valtavaa kasvua Kiinassa ja Intiassa (monista muslimimaista puhumattakaan). Vaikka kotiseurakuntaliikkeitä ei tilastoissa lasketakaan mukaan esim. helluntailaisuuteen, niin niiden orientaatio on avoin Pyhän Hengen vaikutuksille ja armolahjoille.

Se, mikä on ominaista tälle kristinuskon valtavirralle, on sen sitoutumattomuus mihinkään perinteiseen kirkkokuntaan. Ei ole selviä rajoja, eikä varmuudella voida määrittää sen piirissä olevien uskovien määrää, koska ei ole olemassa mitään virallisia ja ehdottoman paikkansapitäviä jäsenrekistereitä. Tämä virta ei siis pitäydy minkäänlaisten rakenteiden sisällä niille uskollisesti, mutta ei se myöskään vierasta niitä. Se näyttää ohjautuvan enemmän ihmisen tai yhteisön oman sisäisen, hengellisen janon ja nälän mukaisesti. Fokus ei ole niinkään uskonnonharjoittamisen ulkoisissa muodoissa, vaan uskon sisällössä.

Tällainen kehitys on tänä päivänä todellisuutta joka puolella maailmaa, mutta erityisesti Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maissa. En näe mitään syytä siihen, miksi tämä kristinuskon valtavirta ei aikaa myöten saavuttaisi laajemmin sijaa myös täällä Suomessa. Tällöin sen vaikutus väistämättä näkyy kirkon piirissä, koska suurin osa kansasta edelleen kuuluu luterilaiseen kirkkoon ainakin muodollisesti. Tulemme varmasti näkemään myös yllättäviä esiintuloja sellaisissa kirkollisilla ja muun yhteiskuntaelämän foorumeilla, joista meillä ei ole ollut aiempaa kokemusta (ja joiden odottamiseen monenkaan meistä usko ei olisi riittänyt).

Tätä kehitystä ja vaikutusta ei tulla suinkaan avoimin sylin ottamaan vastaan kirkon piirissä vaikuttavien perinteisten herätysliikkeiden keskuudessa. Päinvastoin, voi olla, että Hengen virvoittavat tuulet toivotetaan tervetulleeksi sellaisten ihmisten parissa kirkossa, joilla ei siitä ole aiempaa kokemusta. Tässä kohtaa kannattaa lukea hyvin tarkkaan Tuhlaajapoika-kertomuksen loppuosaa.

Tästä myös kirkon sisällä vaikuttavasta virrasta on turha kuitenkaan yrittää tehdä mitään kirkon omaa juttua tai luterilaisuuden pelastusta Suomessa. Kyse ei ole tästä, vaan Jumalan Hengen suvereenista työstä ihmisten sydämissä.

Nyt olisi hyvä ottaa kirkon piirissä huomioon myös tämä Virta.

Työstä ja siitä väsymisestä...

Näin isänpäivänä on hyvä miettiä suomalaista miestä (oli hän sitten isä tai ei). Olen ollut huomaavinani meikäläisen ikäisen suomalaisen miehen hyvin pitkälle mieltävän itsensä - millainen olen? - sen kautta, mitä hän tekee työkseen. Mitä teen, määrittelee sen, kuka, mikä ja millainen olen. Minäkuva rakentuu ikään kuin sen kautta, mitä teen, millaisessa ammatissa toimin, eikä esim. isänä tai aviomiehenä olemisen kautta.

Tämän takia esim. työttömäksi joutuminen on monelle suomalaiselle miehelle niin kova paikka, kun peräti oma identiteetti horjuu. Erään helluntaiseurakunnan johtava vanhimmistoveli kuvasikin sitä hyvin osuvasti; "se on melkein kuin otettas munat pois".

Olen lähtöisin työväenluokan kodista. Molemmat vanhempani tekivät lähes tulkoon koko aikuisikänsä kovaa työtä tehtaassa. Opin pienestä pitäen kodin arvojen kautta tuon protestanttisen työn etiikan, jossa sanotaan; "otsasi hiessä sinun pitää..." jne. Vielä ihan hiljattain törmäsin tähän ajatteluun, kun tapasin erään isäni työpaikan entisen työnjohtajan, joka kyseli isäni kuulumisia. Kuultuaan niistä päällimmäiset, hän totesi periarvostavaan sävyyn; "siinä on mies, joka tietää, mitä työnteko on!"

Ajattelin, että vaikka kommentti oli tarkoitettu ylistäväksi ja korottamaan isäni aitoa työn sankaruutta, niin en ehkä itse kuitenkaan haluaisi elämäni viime metreillä kuulla tällaista luonnehdintaa itsestäni.

Ajat ovat muuttuneet ja saattaneet tuon weberiläisen protestanttisen työn etiikan käsitteenkin tuntumaan, jos ei nyt aivan aikansa eläneeltä, niin vähän väljähtyneeltä kuitenkin. Olemme jättäneet jo taaksemme ammoisen agraariyhteisön työn ihanteen - Koskelan Akseli päihittämässä kartanon rengin niittokilpailussa - kuin myös sen sosialidemokraattisen työn sankaruuden ihannoinnin, jolla sotakorvaukset maksettiin ja pohjoismainen hyvinvointivaltio pystytettiin.

Aikamme ongelma on nyt enemmänkin eräänlaisen eksistentiaalisen työuupumuksen vaara, jossa ihminen kaikkensa tehtyään kyselee kaiken mielekkyyden perään; "mitä ihminen tästä kaikesta hyötyy, vaikka hän voittaisi koko maailman omakseen, mutta saisi sielullensa vahingon?" Työn aiheuttaman stressin ja väsymyksen määrä kumuloituu aika ajoin yksilön työhistorian aikana eräänlaisiksi burnout-piikeiksi, jotka itse asiassa toimivat jonkinlaisina varoitussignaaleina - "kaikki ei ole nyt hyvin!" - ja joista ihmisen pitäisi ottaa opikseen.

Modernin jälkeinen aika toi mukanaan uudet - tai ainakin uudella tavalla painottuneet - arvot, jossa työllä ei enää olekaan niinkään arvoa sinänsä, vaan enemmänkin välinearvo. Työ ei olekaan enää elämän tarkoitus ja sen maaginen itseisarvo. Aika on ajanut V.I. Leninin ohi, joka totesi; "ihminen tarvitsee työtä, työtä ja työtä". Kaikkea muuta, työstä saatu ansio mahdollistaakin nyt itse elämän ja siitä nauttimisen. Ymmärrän kyllä, että tosielämän jyrkikataiset ja lauriihalaiset vapisevat tämän kuullessaan; miten käy kansainvälisen kilpailukykymme ja bruttokansantuotteen kasvun, jos tällainen ajattelu yleistyy?

Mutta ehkä emme olekaan täällä vain näitä asioita varten. Ehkä elämällämme onkin jokin muu merkitys ja syvempi, jopa ihmeellisempi tarkoitus? Imago Dei, Jumalan kuvaksi luotuna ja itsekin luovana oleminen, Jeesuksen meille uskoma tehtävä, missio, Jeesus Viinipuuna ja me Hänessä oksina, Jumalan valtakunnan tuleminen, uudet taivaat ja uusi maa, jossa vanhurskaus asuu...

Jokin voima kuitenkin vetää ihmistä yhä syvemmälle nieluunsa, enkä usko sen selittyvän vain sanoilla "yhä nopeammin kasvava tuotantotehokkuus", "resurssien maksimaalisen hyödyllinen käyttö" tms. Minun maailmankuvaani kuuluvat (edelleen) henkivallat ja niiden todellisuus, eikä tässä kohtaa ole kysymys vain joistain pikkupiruista. Jos saatte jostain käsiinne ruotsalaisen kirjailijan Viktor Rydbergin runoelman Grotte-myllystä, niin näette miten hyvin se kuvaa (jo syntyhetkellään 1800-luvulla) nykyisen globalisoituvan maailman noidankehää ja ennen kaikkea sitä, mihin kaikki lopulta johtaa. Pelkkä oravanpyörä on tämän kuvan rinnalla aika kevyt ilmaisu.

-------


Tämä johtaa myös väistämättä siihen, millaisena ymmärrämme hengellisen vanhemmuuden. Onko se kovasti jonkun tekemistä vai enemmänkin jonain olemista? Kuuluuhan Jumalankin ensisijainen itseilmaisu "Minä Olen". Olla kantava rakenne talossa ei juuri paljon muuta vaadi, kuin pitkäjänteisesti ja kestävästi paikoillaan olemista, johonkin ja jonnekin juurtumista ja jossain järkähtämättä seisomista. Kun Herran veljeä Jaakobia Jerusalemin alkuseurakunnassa tutuleerattiin "pylvääksi", oli siinä takana varmasti jotain tällaista.

Uusi, vaihtoehtoinen toimintatapa

"...länsimainen lähetystyömalli on taipuvainen luottamaan enemmän varainhankintaan ja jatkuvaan virallisten toimintatapojen noudattamiseen kuin yliluonnolliseen. Suurin osa sen toiminnasta perustuu vahvasti länsimaiseen liikeyrityksen toimintamalliin.

Kertomus Vanhasta testamentista antaa hyvän havaintoesimerkin. Joosuan kirjassa Jumala käskee Joosuan viedä Israelin kansan Jordan-virran yli luvattuun maahan. Joosua teki kuten Jumala oli käskenyt ja israelilaiset ylittivät Jordanin ihmeen avulla, kun Jumala pysäytti vedenjuoksun virrassa liitonarkin edessä. Joosua totteli ja Jumala teki ihmeen.

Jos sama tehtävä annettaisiin nykyiselle länsimaiselle lähetysjärjestön johtokunnalle, tapahtumat etenisivät varmasti aivan eri tavalla. Todennäköisesti muodostettaisiin tutkimuskomitea, joka lähtisi joelle arvioimaan tilannetta. Rakennusyhtiöltä pyydettäisiin tarjous sillan rakentamisesta ja parin yhtiön välillä voisi syntyä jopa tarjouskilpailu. Sitten laskettaisiin budjetti ja hyväksytettäisiin se johtokunnalla. Budjetissa olisivat virtauskaaviot, piirasdiagrammit, aikataulut, deadlinet ja sivu sivun perään teknisiä yksityiskohtia johtokunnan hyväksyttäväksi. Kun budjetti olisi valmis, markkinoijat aloittaisivat varainhankintakampanjan, jossa käyttäisivät värikkäitä esitteitä, tunteisiin vetoavia videonpätkiä, puheita ja massiivisia internetmainoksia suosituimmilla kristillisillä verkkosivuilla.

Varainhankinnan jälkeen budjetti arvioitaisiin uudestaan ja rakennustyöt aloitettaisiin. Toimilupia vaihdettaisiin, viranomaisia pitäisi lahjoa, työntekijöille kävisi työtapaturmia, nostettaisiin syytteitä, soitettaisiin puheluita yömyöhään ja monien unettomien öiden ja kovan työn jälkeen - monien vuodettua verta, hikeä ja kyyneleitä - silta virran yli olisi valmis.

Valmistuminen edellyttäisi avajaisseremoniaa nauhan leikkaamisineen (mikä olisi loistava tilaisuus valokuvaamiseen tulevia varainhankintakampanjoita varten). Kaikki taputtelisivat toisiaan selkään ja kiittäisivät Jumalaa jostakin, mikä oli tehty aivan ilman, että Hänen olisi tarvinnut tulla tielle ja sotkea asioita ihmeillään."

(Takaisin idän Jerusalemiin, s. 82-83)

Ilmiö ja sen juuret

Iltana muutamana heitin Twitterissä ajatuksen siitä, miten antikrtistillisyyden juuret ovat itse asiassa hyvin syvällä länsimaisessa kulttuurissamme ja sivistyksessä. En saanut hirveän montaa tykkäystä, eikä ihme. Kukapa sitä nyt haluaa sahata poikki sitä oksaa, jolla itse istuu (ja itse asiassa koko maailma). Monella kristityllä vaikuttajallakin on liikaa pelissä, jotta irtiotto olisi aidosti mahdollinen.

Mutta siltä se vaan näyttää, kun sekä perehtyy länsimaisuutemme juuriin ja sen fundamentteihin tai kun seuraa miten maa makaa nyt. Niin paljon siitä, mistä olemme rakennetut, hakee määrittelynsä kristinuskosta käsin - joko kielteisesti tai myönteisesti. Kirkkohistorioitsija Simo Heininen on jossain yhteydessä todennut, että valistusajan jälkeen kaikista ihmiskunnan harha-askelista on syytetty kristinuskoa. Näin on käynyt Marxille ja aina Nietzscheen asti. Jopa klassisen kristinuskon äärimmäinen vastakohtakin, älyllinen satanismi, hakee merkityksensä ja sisältönsä kristinuskosta käsin (mikä on sinänsä surkuhupaisaa).

Niinpä antikristillisyys voi olla joko vasta- tai sijais-kristillisyyttä - tai pahimmillaan niitä molempia. Luulen, että tuo viime mainittu vaihtoehto on se vaarallisempi ja ilmeisempi. Jotain osviittaa tämän perinteisten kristillisten käsitteiden uudelleenmäärittelyn myrkyllisyydestä olemme saaneet Suomenkin kristillisyyden kehityksessä maistaa. Eikä sille tielle vielä näy loppua. Niille, jotka sen virran mukana lähtevät menemään, käy niinkuin luterilaiselle kirkolle Hitlerin Saksassa.

Erinomaisen lähelle nämä ajatukset tulivat lukiessani korealaisista kotiseurakuntakristityistä kirjasta Takaisin idän Jerusalemiin (Aikamedia, 2012). Tuolla nimellä nimittäin kutsuttiin Pohjois-Korean pääkaupunkia Pjongjania satakunta vuotta sitten. "Idän Jerusalem" oli monella tapaa kristillisen vaikutuksen, lähetystyön ja auttamistyön keskus Kauko-Idässä.

Mutta kun kommunistit ottivat vallan Koreassa II maailmansodan jälkeen, kerrotaan lähes jokaisella merkittävällä kommunistilla olleen kristillinen tausta, aina Kim Il-sungia myöten. Tämä taas herättää kysymyksen, eikö tämän vertaansa vailla olevan henkilökultin juuretkin sitten ole kristillisyydessä? Ihminen korotettuna jumalaksi, sitähän se pedon luku itse asiassa on.

Merkille pantavaa on, että monet korealaiset kristityt pettyivät länsimaisiin kristittyihin, lähetyssaarnaajiin, pastoreihin, opettajiin ja lääkäreihin, koska he loppupelissä aina olivatkin kimpassa valtaapitävien kanssa. Valkoinen klerikaalisääty oli aina tottunut saamaan privilegionsa, ei identifioitumaan tavalliseen kansaan. Joku voisi kyynisesti todeta, että miten he muutenkaan länsimaisina kristittyinä osaisivat toimia? Näinhän länsimaisen kristillisyyden piirissä on totuttu toimimaan aina konstantinolaisesta käänteestä lähtien.

Nyt tämän konstantinolaisen käänteen seurausten murentuessa kaikkialla länsimaissa, meillä olisi kristittyinä loistava tilaisuus poisoppia menneestä (ellei meillä sitten ole liian hyviä bisneksiä menossa mammonan kanssa). Mutta jos tätä asiantilaa edelleen pidetään asiaankuuluvana, niin ollaan taas lähtötilanteessa; edessämme on antikristillisyys, jonka vertaista emme vielä ole nähneet ja jonka kanssa ei ole leikkimistä. Meitä haastetaan entistä lujemmin pitämään kiinni siitä, mikä meille on uskottu ja josta olemme varmoja, koska tiedämme Kuka näin on sanonut.

Degeneraatio

Olemme tämän vuoden alusta pienellä joukolla paneutuneet Apostolien tekoihin. Kokemus on ollut erittäin hyvä ja opettavainen. Tästä Luukkaan taltioimasta Jeesus-uskon leviämisen kuvauksesta käy hyvin ilmi ( monen muun tärkeän asian ohella) se, miten Jeesuksen seuraajat sovelsivat käytäntöön Häneltä oppimiaan asioita ja periaatteita. Tämä ei (tietenkään) tapahtunut missään tyhjiössä, vaan - näin uskon itse - Pyhän Hengen inspiraatiossa ja johdatuksessa, mutta myös suhteessa toisaalta emoyhteisöön eli juutalaisuuteen ja toisaalta ympäröivään hellenistiseen kulttuuriin.

Eräs näkökulma tässä tutkimisessa onkin ollut juutalaisuuden vähin erin muuttuva suhtautuminen uuteen messiaaniseen liikkeeseen. Prosessia voidaan kuvata koko UT:n ilmoituksen puitteissa aikajanana, jonka alkupäässä ovat Luukkaan kuvaamat tilanteet Galilean eri synagoogissa; ensin Nasaretin synagoogassa ja heti tämän jälkeen Kapernaumin synagoogassa (Luuk. 4. luku).

Janan toiseen päähän voidaan sitten sijoittaa Jeesuksen Vähä-Aasian seitsemälle seurakunnalle osoittamat kirjeet, joissa välirikko aiempaan emoyhteisöön nähden on tullut jo hyvin selväksi. Smyrnan ja Filadelfian paikallisten juutalaisten kokoontumispaikoista puhutaan jo "saatanan synagoogana" (Ilm. 2:9 ja 3:9). Näiden ääripäiden väliin voidaan hyvin sijoittaa koko UT:n ilmoitushistoria siinä kuvattuine konfrontaatioineen Jeesuksen ja Hänen opetuslastensa ja ns. virallisen juutalaisuuden edustajien välillä.

Herran em. kohdassa käyttämät sanat eivät luonnollisesti tarkoittaneet sitä, että näissä synagoogissa olisi harjoitettu saatananpalvontaa sellaisena uskonnollisena toimintana kuin me sen ymmärrämme. Toisaalta taas niin Efeson Artemiksen palvontaa, kuin korinttilaisten epäsiveellistä elämäntapaa tai Ateenan pakanallista filosofiaakin voidaan pitää yhtä lailla demonisen vaikutuksen aikaansaannoksena. Kyse on vain Jumalasta itsestään erossa olemisen käytännön ilmenemismuodoista.

Ilmaisun käyttöä ei voida myöskään yksiselitteisesti laajentaa koskemaan kaikkia tuon ajan synagoogia, mutta jotain olennaista laajemmasta uskonnonhistoriallisesta kehityskulusta siinä voidaan tunnistaa. Synagoogat eivät enää olleet samalla tavoin avoimia evankeliumille Jeesuksesta, kuin mitä oli tilanne vaikkapa monissa Apostolien teoissa kuvatuissa tilanteissa nykyisen Turkin ja Kreikan alueilla.

Kyse näyttää siis olevan yhdestä casesta sarjassamme "Erään yhteisön elinkaari" (millä en tietenkään viittaa vain em. kaupunkien synagoogiin, vaan juutalaisuuteen laajemmin). Se, mikä tämän tekee erityisen vakavaksi meitä (so. minua ja Sinua) ajatellen, on se tosiasia, että samanlainen degeneraatio on mahdollista (ja jopa vaarana) periaatteessa minkä tahansa yhteisön kohdalla. Kirkkohistoria onkin täynnä esimerkkejä vastaavanlaisista prosesseista ja niiden lopputulemista vuosisatojen mittaan. Monet näistä esimerkeistä ovat hyvinkin tuoreita, ja joissain tämä kehityskulku on vielä osin kesken, mikä tietysti herättää kysymyksen siitä "voitaisiinko asialle vielä tehdä jotain?"

Tuleeko kenellekään mieleen yhtään?

Mutta yhtä kaikki, lue itse, mitä Paavali antaa asenteelliseksi ja käytännölliseksi ohjeeksi tällaisessa tilanteessa: Room. 11:20-21.

Pieni päivitys

Laitoin juuri statuspäivityksen facebookiin, jossa totean, etten aikoihin ole lukenut Perustaa yhtä suurella mielenkiinnolla, kuin eilisen jälkeen, kun posti kantoi kotiin lehden melkein kokonaan täynnä asiaa C.S.Lewisistä. No, lehteä sitten lukiessani sainkin oivan opetuksen osalleni.

Jos olen joskus kuvitellut olleeni ensimmäinen - tai ainakin jotain sinne päin - joka lanseeraa laajempaan käyttöön ilmaisun "olla lähetystyöntekijä omassa kirkossaan", niin huomaan erehtyneeni raskaasti. Jos hetkeäkään olen kuvitellut, että kyseessä olisi ollut minun oma teologinen innovaationi, niin nyt se illuusio on murrettu.

Vai mitä sanotte tästä?

"Oli aika, jolloin maallikko pyrki kätkemään sen tosiasian, että hän uskoi paljon vähemmän kuin kirkkoherra; nyt hän yrittää salata sitä, että hän uskoo paljon enemmän. On hämmentävää olla lähetystyöntekijä oman kirkkonsa pappien piirissä. Minulla on kuitenkin kauhistuttava tunne, että ellei sellaiseen lähetystyöhön pian ryhdytä, Englannin kirkon tuleva historia on todennäköisesti lyhyt."

Lainaus on Lewisin Englannin kirkon papeille pitämästä esitelmästä, joka sisältää neljä maallikon "määkimistä" ja ihmettelyä alennustilasta, johon liberaalinen raamattukritiikki on eksyttänyt monet papit. On kaivettu uudestaan esille vanha keskiaikainen kahden totuuden tie: papit ovat saarnatuolissa eri linjalla kuin sakastissa. Pelottavan totta tämä näyttää olevan niin luterilaisen kuin muidenkin kirkon virkapapiston kohdalla.

"Liberaalit papit ovat herättäneet eloon vanhan keskiaikaisen käsityksen kahdesta totuudesta: kuvitellusta, jota voi saarnata kansalle, ja esoteerisesta, jota käytetään papiston keskuudessa."

Kun peilataan Brittein saarilla tapahtunutta kehitystä maamme kristillisyyden nykytilaan, voidaan siitä löytää yhtymäkohtia nimenomaan evl. kirkon tilanteeseen. Voimme oppia siitä paljon, kuin myös siitä mikä ja millainen tilanne on nyt: voisiko myös täällä olla todellisuutta anglikaanikirkon kaltainen tilanne, jossa myös raamattu-uskollisilla ja karismaattisailla suuntauksilla olisi liikkumatilaa kirkon sisällä?

Eipä ihme, että Alister McGrath himself pitää uusimmassa Lewis-elämänkerrassaan häntä profeettana (joskin vastahakoisena sellaisena) omana aikanaan ja myös sen jälkeen.


------------

Moderni teologia ja raamatunkritiikki (Entisen ateistin kristillisiä esseitä, s. 191-209)



PS. Huvittavinta tässä lienee se, että ko. kirja on killunut kunniapaikalla kirjahyllyssäni aina siitä asti, kun ostin sen alennusmyynnistä Kauniaisissa joskus 1970-luvun loppupuolella...

Uhka tulevaisuudesta

Omassa seurakunnassamme luimme pari viikkoa sitten viikottaisessa Raamatun tutkimisessamme siitä, miten Jumala kerran tulevaisuudessa tulee muuttamaan kaiken ja luomaan uudet taivaan ja uuden maan ja jaoimme omia ajatuksiamme ja unelmiamme tästä. Ajatus siitä, että kerran eräänä päivänä Jumala loisi kaiken uudeksi tuntuu upealta ja inspiroivalta.

Tänään sitten seurakunnan kokoontuessa yhteen, ylistyksen keskellä lauloimme:

"I lift my eyes to you Jesus

You make all things new"

Yhtäkkiä ajatus siitä, että Jeesus loisikin kaiken uudeksi jo tässä ajassa tuntuikin pelottavalta. Kuten C.S. Lewis (herra Majavan suulla) toteaa kirjassa Velho ja Leijona, "Aslan ei ole kesy leijona". Tämä on totta; Herra tekee käytännössä elämällämme oman tahtonsa mukaan, jos vain annamme Hänelle siihen vallan.

Luulen, että muutos pelottaa useimpia meistä. Muutos tässä ajassa ei sovi monenkaan meistä kalentereihin. Viivymme kristittyinä mielellämme - ainakin monet meistä - erilaisissa eskatologisissa spekulaatioissa, mutta ajatus siitä, että oman elämäni muuttuminen - samaan aikaan kun muu tuttu maailma jatkaa samaa rataansa kuin ennenkin - tuntuu meistä vieraalta, jopa pelottavalta. Useimpien meistä turvallinen mukavuusvyöhyke rajoittuu muutaman kilometrin päähän kodista ja se on miinoitettu turvallisuutta huokuvilla tunnusmerkeillä; kauppa, kirkko, mummula, videovuokraamo ja satamakahvila...

Mitä jos tämä mukavan keskiluokkaisen elämän harmonia rikkoutuisi ja Jumala - vielä vähän ennen eläkeikääkin! - toisikin jotain tyystin uutta elämään, jotain mitä et olekaan osannut ennakoida, eikä kukaan uskaltanut Sinulle profetoida? Annammeko silloin Jeesuksen todellakin tehdä kaiken uudeksi vai edustaako Hän uhkaa tasaisenvarmalle elämällämme?

Pieni tarkennus

Koska minulle on esitetty kysymys, olenko nyt tosiaan kieltämässä kaikenlaisen hengellisen matkailun eri tilaisuuksiin, konsertteihin, konferensseihin yms., niin muutama pointti tästä kysymyksestä. Nämä ajatukset ovat - niinkuin tällaisen nettipäiväkirjan luonteeseen kuuluukin - hahmotelmia asioista, joita olen pohtinut. Nämä eivät siis edusta mitään ns. virallista opintulkintaa minkään uskonsuunnan taholta (esim. kotiseurakuntaliikkeen piiristä), eikä näistä keskeneräisistä mietiskelyistä kannata minua jälkeenpäin vetää tilille joidenkin oletettujen dogmien suhteen (toisin kuin jotkut niin mielellään tekevät). Pohdintani ovat siis omiani.

Puhuttaessa UT:n pohjalta kristillisestä paikallisseurakunnasta olen löytävinäni sieltä (ainakin) nämä kaksi jo edellisissä postauksissa esille tullutta pointtia:

• seurakuntaan kuuluvat kaikki ko. paikkakunnalla Jeesukseen uskovat ihmiset
• seurakunnan luonne on aina ensisijaisesti paikallinen

Niinpä kun apostoli Paavali tästä virastaan käsin kirjoitti kirjeen Roomassa asuville Jeesukseen uskoville, hän sisällytti kirjeen saajiin ja lukijoihin jokaisen tällaisen yksilön tuossa kaupungissa. Toisaalta hän ilman muuta näki paikallisen seurakunnan tehtäväksi olla Kristuksen todistaja omalla kotipaikkakunnallaan. Tämän jälkeen oli luonnollista, että seurakunnan keskeltä nousi niitä, jotka veivät evankeliumin sellaisten ihmisten kuuluviin, jotka eivät häntä vielä tunteneet. Heidän toimintansa tuloksena syntynyt seurakunta ei kuitenkaan ollut tarkoitettu olemaan Rooman seurakunnan alaisena, vaan se oli oma kristillinen paikallisseurakuntansa, jonka päänä on Kristus.

Olen myös ollut havaitsevinani Raamatun kokonaisilmoituksessa (ainakin) kaksi jännitettä liittyen tähän Jumalan seurakunnan paikallisuuteen. Toinen niistä on tämä alussa mainittu "hengellinen matkailu", jonka raamatullisuutta sinänsä ei voida kieltää. Psalminkirjoittajakin toteaa, että "autuaita ovat ne, joilla on mielessään pyhät matkat". Esimerkkinä tästä käytännöstä on esim. Israelin kansan juhlakalenteri Vanhan liiton aikana.

(Toinen on jännite paikallisseurakunnan ja sen piirissä esiintyvän hengellisen vanhemmuuden [kaitsijat ja vanhimmat] sekä kiertävän palveluviran välillä [apostolit, profeetat ja evankelistat], mutta emme nyt tässä yhteydessä mene tähän problematiikkaan sen enempää.)

Jos ajattelemme tuota ensin mainittua jännitettä, niin on selvää, että paikallisten uskovien tehtävänä on toimia Kristuksen todistajana siellä missä asuvat. Heidän tehtävänään on myös, raamatullista kielikuvaa käyttääkseni, "seistä muurinaukossa" ja "istua kaupungin porteissa". Tämä on seurakunnan profeetallinen vartijan ja esirukoilijan tehtävä. Mitä keskitetymmin ja mitä enemmän yhteisesti seurakunta tätä harjoittaa, sitä vaikuttavampi se on oman asuinyhteisönsä keskellä. Käytännössä tämä tulee näkyviin esim. päihde- ja rikostilastoissa, hyvässä hallinnossa ja vanhurskauden toteutumisessa eri yhteiskuntaelämän osa-alueilla.

Käytännössä: mieti, mitkä asiat tai tekijät omalla kotipaikkakunnallasi ovat ikäänkuin niitä "portteja", joiden kautta erilaisia vaikutteita, ilmiöitä tai aatteita omalle kotipaikkakunnallesi ujuttautuu. Tämän jälkeen mieti, millaisia ne ovat luonteeltaan ja millaista hedelmää ne kantavat? Sitten on aika ryhtyä arvioimaan, siunaamaan sitä, mikä on Herran Hengen mukaista kehitystä kaupungissa edistävää ja toisaalta mitkä ovat niitä asioita, joita meidän on vastustettava Jeesuksen nimessä ja sanottava: "tuota me emme halua vastaanotta omaan kotikaupunkiimme". 

Tätä taustaa vasten sanon edelleen: jos paikkakunnalla X asuvat kristityt haihattelevat muualla, kun pitäisi kantaa vastuuta oman kaupungin asioista, se kaikki on pois sen kaupungin X parhaasta. Yhteyden painopisteen tulee aina olla ensisijaisesti paikallisen seurakunnan rakentamisessa.

Se myöhäismodernin heimoistumisen vaikutuksista hyvässä ja pahassa. 

Vielä yhteyden esteistä

Kuten edellä todettu, myöhäismoderni heimoajattelu esittää vakavan haasteen raamatulliselle seurakuntanäkemykselle. Tähän sisältyy yhtä vakavia laiminlyöntejä ja luistamista pois Jumalan tarkoitusperistä, joten aiheesta on syytä puhua suoraan.

On mielenkiintoista törmätä uusiin (so. perinteisiin kirkkokuntiin kuulumattomiin) seurakuntiin, joiden agendana on olla jonkin uuden genren lanseeraajia omalla paikkakunnallaan. Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa ja usein niiden opetus seurakunnasta saataa olla hyvinkin linjassa Uuden testamentin kanssa.

Ongelmana on joskus vain se, että ne eivät itse elä oman opetuksensa mukaan. Ne kun keräävät samanhenkistä väkeä hyvinkin kaukaa, eivätkä näe mitään ongelmaa siinä, että niiden jäseninä saattaa olla myös ulkopaikkakuntalaisia. Käytäntö lyö siis - usein puhtaasti pragmaattisista syistä - kovasti korville opetusta.

Otetaanpa sama asia toisin päin. Paikkakunnallasi saattaa elää uskovia, joiden seurakuntayhteys muodostuu pääasiassa jonkun tietyn julistajan tai ministryn kokouksissa juoksemisesta - joskus kirjaimellisesti ympäri Suomea. Paikallinen uskovien yhteys sensijaan koetaan epähengellisenä, "vääriä" shibboletteja toistavana tai on vain joku muu tekosyy hakea julistusta, ylistystä ja palvelua omaan korvasyyhyynsä.

Kaikki tämä tapahtuu paikallisen pyhien yhteyden kustannuksella. Nämä uskovat käytännössä lintsaavat omasta kutsumuksestaan seisoa omalla vartiopaikallaan oman kotikaupunkinsa porteissa, raamatullista kielikuvaa käyttääkseni. He eivät ole omalla paikallaan rukoilemassa ja siunaamassa omaa kotikaupunkiaan, sen esivaltaa ja asukkaita.

Kristuksen ruumis omalla kotipaikkakunnallasi kärsii tällaisen uskonnollisen mukavuudenhalun takia. Seurakunta Kristuksen ruumiina on aina ensisijaisesti paikalliseksi tarkoitettu yhteys. Sen jäsenten profeetallinen ja papillinen tehtävä on näistä näkökulmista käsin palvella ensisijaisesti oman kotikaupunkinsa asukkaita.

Yhtä suuren - tai kenties vielä karmeamman - virheen tekevät ne, jotka julistavat ensisijaisesti heidän omassa yhteydessään toteutuvan Kristuksen ruumiin todellisuus omalla paikkakunnallaan. Tapahtuipa tämä millä perusteella hyvänsä, niin kyse on harhaopista. Näin tehdessään he ovat itse asiassa suuressa vaarassa leikata itse itsensä pois Kristuksen ruumiista.

Kirkkoisä Cyprianuksen - niin usein väärintulkittu - lausahdus siitä, ettei ole pelastusta kirkon ulkopuolella on kyllä totta, mutta vain silloin, kun sitä yksiselitteisesti sovelletaan kaikki Kristukseen uskovat sisäänsä sulkevaan seurakuntaruumiiseen jollain paikkakunnalla. Mikään olemassaoleva kirkko tai ryhmä ei omista yksin Kristusta. Hän on vain yhden ruumiin pää.

Erään nimeltä mainitsemattoman uskovien yhteisön "kirkollisissa ilmoituksissa" ilmoitetaan seuraava yhteentuleminen aina sanoilla "Seurakuntaa koolla...". Tämä ei ole huolimattomuutta, eikä semantiikkaa, vaan tarkoin harkittu ilmaisu. Siihen on sisään rakennettuna se raamatullinen totuus, että "meidän" kokoontumisemme lisäksi seurakuntaa on koolla muutamassa muussakin paikassa kotikaupungissani.

Yhteyden esteitä

Myöhäismoderni heimous saattaa olla eräs suurimpia uhkia uusitestamentilliselle seurakuntanäkemykselle.

Kun ihmisen todellisuus pirstoutuu keskenään kommunikoimattomiin, lähes autonomisiin elämänalueisiin, myös pyhien yhteys pyrkii helposti toteutumaan jonkun genren tai alakulttuurisen tyylin kautta. Perustetaan seurakuntia surffareille, hevareille, baikkereille tai merkonomeille ja samalla unohdetaan eräs Uuden testamentin merkittävimpiä pointteja.

"Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa." (Gal. 3:28)

Elämmekö siis seurakuntaa todeksi jonkun tyylin puitteissa vai haluammeko nähdä seurakunnan itsessään alakulttuurisena elämäntapana? Seurakunta on UT:n mukaan kristilliset arvot ja sen mukainen elämäntapa sekulaarin maailman keskellä, edustaen vastakulttuuria sen moniarvoisuudelle.

Toinen UT:n perusnäkökulma seurakuntaan on sen paikallisuus. Seurakunta on aina ensisijaisesti paikallinen, ei ympäri maata samanhenkisesti verkottuneiden satelliittiyhteisö. Alkuperäiselle ekklesiologialle on tunnusomaista ajallemme tyypillisen keskusorganisaatio-ajattelun täydellinen puuttuminen. Se edustaa täysin vierasta ajattelua UT:lle ja on enemmänkin roomalaista kuin heprealaista ajattelutapaa.

"Kolossassa asuville pyhille ja uskoville veljille Kristuksessa..." (Kol. 1:2)

Seurakunnan paikallisuuden on tarkoitus sisällyttää itseensä erilaiset ihmisryhmät, oli niiden syntymisen peruste sitten etninen, kulttuurinen, poliittinen tai joku muu. Seurakunta on paikallinen, sen johtajuus on tarkoitus olla paikallisten käsissä ja siihen kuuluvat kaikki ne ihmiset, jotka tuolla paikkakunnalla (esim. Lahessa) tunnustavat Jeesuksen Herrakseen. He voivat olla etniseltä taustaltaan kurdeja tai romaneja, poliittiselta kannaltaan persuja tai demareita, harrastuksiltaan FC Lahden kannattajia tai Mailaveikkojen juniorityössä mukana olevia tai heidän kirkkokunnallinen taustansa voi olla ortodoksinen tai helluntailainen. Kristuksessa kaikki nämä seikat ovat kuitenkin toisarvoisia.

"Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne." 

(Gal. 3:27)

Molemmat em. seikat haastavat meitä, meidän mukavuudenhaluamme, ennakkoluulojamme ja tottumuksiamme. Milloin ikinä nostamme jonkun tällaisen asian erottamaan jonkun yhteydestämme, hajotamme Jumalan tarkoittamaa pyhien yhteyttä Kristuksessa.

Myöhäismodernin lumo (vai hämy...?)

Alussa oli heimo ja nyt kun näemme modernin ajan hiipumisen joka puolella ympärillämme, löydämme taas heimon. Jälkimodernissa tilanteessa elämme uutta heimoistumisen aikaa. Nyt vain heimoon kuulumisen motiivit ovat erilaisia kuin ennen. Heimoon ei enää kuuluta biologisin perustein. Heimoon kuulumista voi sensijaan määrittää harrastus, usko tai aate, genre tms.

Humanismi nosti ihmisen ja hänen oman kokemuksensa fokukseen. Kun aiemmin Jumala - tai Hänen edustajanaan kristinusko tai kirkko tai paavi - olivat keskiössä, niin nyt tilanne ratkaisevasti muuttui. Tämän jälkeen aletaan puhua individualismista.

 Modernina aikana ihminen on ennen kaikkea yksilö.

Nyt, myöhäismoderniteetissa puhutaan taas heimoista ja niihin kuulumisesta, yhteisöllisyydestä. Ollaan kiinnostuneita etnisyydestä, marginaalisuudesta ja ylipäätään kaikesta sellaisesta, mikä on valtavirran ulkopuolella. Itsenäisyys, riippumattomuus ja omaehtoisuus ovat in, oli sitten kysymys musiikin tekemisestä tai nopeimmin kasvavasta kristinuskon haarasta länsimaissa. Todellisuutta lähestytään mielellään vähemmistöjen historian, oikeuksien ja kokemusten kautta. Suurten kertomusten aika on ohi tässäkin suhteessa.

Niinpä myöhäismoderni ihminen on menettänyt uskonsa ongelmien ratkaisujen yhteiskunnallistamiseen, oli sitten kysymys rikosten sovittelusta, sosiaalisesta vastuunkannosta tai uskonnon harjoittamisesta. Ennemmin hän suosii yhteisöllistämistä suhteessa kaikkiin näihin ja tätä mielellään lähiyhteisön tasolla. Seurakunnankin on hyvä muistuttaa kotia tai ainakin kahvilaa, mutta ei enää laitosta tai instituutiota. Niiden gloria on mennyt aikoja sitten.

Myöhäismodernin viehätys nousee entisistä ajoista, kun maailma ei ollut vielä valmis ja kun oltiin vielä menossa jonnekin. Ajatus keskeneräisyydestä viehättää ja lyö helposti laudalta kaikki edellisten sukupolvien saavutukset, jotka kuin manulle illallinen lankeavat valmiina uuden sukupolven edustajille. Tämä näkyy nuorten kristittyjen kohdalla, joiden uskonnonharjoittamisen muoto karttaa kaikkia valmiita vastauksia tai ylhäältäpäin saneltuja agendoja. Sen entisen pastorin lausahdus "God has called you, but I have a plan for you" ei enää vaan toimi seurakuntaelämässä.

Nykytilanne on jotenkin skitsofreeninen. Toisaalta todistamme huiman nopeaa teknologian kehitystä, mutta toisaalta elämme historian kuoleman aikaa, jossa vallitsee globaali staattinen tila ja jossa tulevaisuudelta ei enää uskalleta odottaa oikein mitään. Monen elämä on jo eletty ennen kolmattakymmenettä ikävuotta. Aikuisuus kun on menettänyt houkuttavuutensa, eikä vanhemmuuskaan edusta enää mitään tavoittelemisen arvoista.

Niinpä myöhäismodernin iltahämyn ihminen löytää elämän mielekkyyden marginaalista ja elämän tarkoituksen alakulttuuriin kuulumisesta. Pieni on kaunista, omakohtaisuus vielä enemmän. Yhteisöllisyyden kaipuu on todellista ja sen todeksi elämisen tavat moninaisia. Niin seurakuntaelämän kuin yksilönkin hengellisen elämän tulee olla flow ja kristityn omakohtainen todistus tulee pukea tarinoihin. Kiveenhakattuja dogmeja sensijaan vierastetaan ja vahvaan johtajuuteen suhtaudutaan lähtökohtaisesti epäilevästi.

Turhaa on haikailla enää kristinuskon perinteisen valta-aseman perään, kristillisen yhtenäiskulttuurin kulta-ajan takaisinpaluusta puhumattakaan. Sensijaan on kristittyjen länsimaissa - myös Suomessa! - opittava elämään omaa heimoaatettaan todeksi. Todellisuus on kuitenkin nyt olla yhtenä heimona monien muiden joukossa. Kuitenkaan sen oman heimon metsästysmaiden laajentamista ei kukaan ole vieläkään kieltänyt. Itsellämme tulee olla selkeä ja vahva identiteetti olemisestamme Kristuksessa - ilman lakisääteisiä privilegioita, yhteiskunnallisia resursseja tai muita muistoja menneiltä vuosisadoilta.

Innovaatio ja sen juuret

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, käsittelimme viime kerralla teologipiirissämme donatolaiskiistaa. Näkökulmamme oli erityisesti siinä, miten donatolaiskiistan ratkaisuna esitetyt argumentit ja niiden käytännön sovellutukset olivat täysin uusi käänne tuon ajan kristittyjen ajattelussa ja maailmassa. Taustalla oli koko ajan reaalisena vaikuttajana 300-luvun ensimmäisellä puoliskolla toteutettu historiallinen käänne. Tiivistetysti voidaan sanoa, että sen myötä katolisille kristityille suotiin ensin vapaus, sitten etuoikeus ja lopulta yksinoikeus.

Tämä muuttunut kirkollis-poliittinen tilanne synnytti uudenlaisia paineita muokata ekklesiologiaa (so. oppia seurakunnasta/kirkosta) uuden tilanteen vaatimalla tavalla.

Pääroolia uuden teologian luojana ottaa muuan Augustinus Aurelius, jota on pidetty kristillisen kirkon suurimpana ja vaikutusvaltaisimpana persoonallisuutena. Hänestä nimittäin tuli katolisen (yleisen) kirkon kiihkeä puolustaja suhteessa ns. eriuskolaisiin (joita tuossa historiallisessa tilanteessa edustivat donatolaiset). Hän tekee eräänkin irtioton suhteessa kristittyjen perinteisiin näkemyksiin.

Perinteisesti esim. ekklesiologiassa oli vallinnut varsin yksituumainen näkymys siitä, miten kirkko (kr. ekklesia) oli hengellinen yhteisö ja pyhien kokous, jota oikea usko ja esimerkilliset elämäntavat liittävät yhteen. Kirkko on oikean kristillisen opetuksen tyyssija, joka kokoaa uskovat yhteen auttaakseen heitä kasvamaan uskossa ja pyhyydessä. 300-luvulla toisaalta konstantinolaisen käänteen päästyä vauhtiin ja toisaalta donatolaiskiistan kärjistettyä tilannetta (erityisesti Pohjois-Afrikassa, mutta myös lännessä, nykyisen Espanjan ja Ranskan alueella), alettiin kirkko-oppia kirjoittamaan uusiksi.

Augustinus ei hyväksynyt donatolaisten ekklesiologiaa alkuunkaan. Ongelmana (jos se haluttiin sellaisena nähdä) tosin oli se, että se edusti kristittyjen perinteistä (ja ilmeisesti myös uusitestamentillista) näkemystä seurakunnasta pyhien, Jeesukseen uskovien yhteisönä. Kuitenkin Augustinuksen opetuksessa kirkko näyttäyykin yhteisönä, jossa niin pyhät kuin syntisetkin saavat elää yhdessä. Kirkkoa ei ollut tarkoitettu olemaan mikään pyhien seura, vaan pyhien ja syntisten toisiinsa sekoittunut kokonaisuus (corpus permixtum).

Tämä ajatus on todennäköisesti ollut tuon ajan kristityille täysin uusi teologinen innovaatio.

Augustinus löysi kuvan corpus permixtumista Jeesuksen vertauksesta aidosta ja valhevehnästä, jotka pellossa kasvoivat sekaisin (Matt. 13: 24-30). Käytännössä Augustinus soveltaa tätä kohtaa seurakuntaan siten, että myös sen on suljettava piiriinsä niin syntisiä kuin pyhiäkin. Yritys erotella heitä tässä ajassa on tuomittu epäonnistumaan. Vasta maailman lopulla Jumala itse tulisi tekemään tämän erottelun.

Jo tässä vaiheessa on hyvä höristellä korviaan; missä olenkaan kuullut nämä teesit jo aiemmin? Kyllä, mm. luterilainen kirkko-oppi löytää juurensa Augustinuksen ajattelusta. Tämä ei ole mikään ihme, olihan Luther aiemmassa elämässään ollut nimenomaan augustinolaismunkki. (Samasta juuresta nousee sitten myös Lutherin hellimä simul iustus et peccator-ajatus, joka on lyönyt leimansa koko luterilaiseen kristillisyydennäkemykseen, erityisesti täällä pohjoisen Euroopan luterilaisuuden valta-alueilla.)

Augustinuksen tulkinta Jeesuksen vilja ja rikkavilja-vertauksesta ei kuitenkaan ollut oikea, mikä tietenkin vetää pohjan pois hänen muilta tälle perustalle rakentamistaan opeista. Jokainen lukutaitoinen voi tarkistaa Jeesuksen selityksestä ko. vertaukseen, että Hän puhuu pellosta, johon niin oikea kuin vääräkin siemen kylvettiin, maailmana - ei seurakuntana. Se ei siis kuvannut kirkkoa, vaan tätä maailmaa ja ihmiskuntaa elämässä siinä tässä maailmanajassa. (Tämän seikan donatolaiset toivat kyllä esille oppikeskusteluissa mm. Karthagon kokouksessa v. 411 jKr.)

Kaikesta päätellen on selvää, että Augustinuksen teologiaan vaikutti vahvasti taustalla menossa oleva konstantinolainen käänne, jolloin perääntyminen olisi tullut liian kalliiksi.

Itse donatolaiskiistaa ja sen ratkaisuja ajatellen Augustinuksen luoma uusi ekklesiologia sai aikaan sen, että suhteessa eriuskolaisiin katolisen kirkon ja valtiovallan menettely alkoi noudattaa kolmiportaista tapaa; ensin opillinen väittely, sitten lahjonta ja painostus ja lopulta suoranainen vaino. Augustinuksesta tulikin kirkon kerettiläisvainojen (ns. "vainojen teologia") ensimmäinen teoreettinen puolustaja. Hän esim. opetti, että harhaoppiset oli Luuk. 14:23:n mukaan "pakotettava tulemaan sisälle". Jos tässä ei muuten onnistuttaisi, seurauksena olisivat ne pakkokeinot, joita eri historialliset valtiokirkot tästä lähtien ovat soveltaneet käytäntöön harhaoopisten kohdalla.

Ensimmäistä kertaa oli siis siirrytty tilanteeseen, jossa osa kristityistä oli onnistuneesti liittoutunut maallisen valtiovallan kanssa saadakseen omat dogminsa voimaan toisin ajattelevien kristittyjen piirissä.

Kirkolla oli siis nyt uusi strategia, jonka kuitenkin voidaan nähdä olevan erheellinen Matt. 13:n viljavertausta tulkittaessa. Augustinukselle näyttää kuitenkin olleen tärkeintä kirkon ulkonaisen yhteyden (so. katolisuuden) säilyttäminen. Jopa ulkonaisen pakon ja väkivallan uhalla hajaannusta ei sallittu. Näistä Augustinuksen teologisista linjanvedoista tulee sitten tulevien vuosisatojen uusi toimintamalli suhteessa eriuskolaisliikkeisiin. Näin kirkkoisä Cyprianuksen teesi "kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta" sai uuden, vakavamman sävyn, kun katolisen opin kyseenalaistajat pakotetaan kirkon yhteyteen.

Se, mikä itselleni tästä tulee mieleen on se,

a) onko meidän syytä - tai onko meillä kristittyinä ylipäätään koskaan ollut mitään hyvää syytä - hyväksyä tällaista teologiaa?

b) tulisiko meidän kristittyinä ehdottomasti sanoutua irti tällaisista vainoa tuottavista valtarakenteista?

c) miten voisimme tästä eteenpäin opetella elämään oikein Kristuksen ruumiina - alkaen ensin paikalliselta tasolta?

Kaksi Suomea...?

Luin jokin aika sitten mielenkiintoisen tulevaisuuteen sijoittuvan romaanin, Terveisiä Kutturasta. Siinä kuvataan, miten "Suomi on jakautunut kahtia. Kun Pohjoinen julistautuu itsenäiseksi, syttyy sisällissota. Romaani populäärikulttuurin kasvattamasta sukupolvesta tämän päivän taistelussa.





Suomi on ajautunut umpikujaan. Maa on jakautunut rikkaaseen Etelään ja köyhään Pohjoiseen. Kuntarajat on vedelty miten sattuu, palvelut puristettu kasvukeskuksiin ja maaltamuutolle pantu piste hallituksen päätöksellä. Helsinki ei enää halua maalaisia vaivoikseen.


Lopulta lappilaisten kuksa menee nurin, ja korvesta nousee nyrkki. Pohjois-Suomi julistautuu itsenäiseksi. Alkaa sisällissota."


Ymmärtääkseni Ranskassa 1700-luvulla elänyt valistusfilosofi Jean Jaques Rousseau (1712 - 1778) oli ensimmäisiä länsimaisia ihmisiä, jotka jollain tavalla alkoivat ymmärtää perinteisen konstantinolaisen yhtenäiskulttuurin olevan murenemassa. Rousseaun mielestä edistys oli (jo tuolloin) pilannut ihmisten moraalin. Hänen mukaansa moderni ihminen oli rappeutunut ja ylellisyyden ja kesyyntymisen pehmittämä.


Tämän löysähousun vastakohdaksi Rousseau asettaa ns. "jalon villin" käsitteen. Hänen mukaansa luonnontilaisen villi-ihmisen tahriintumaton, taitoon ja älyyn perustuva elämä on jaloa. Emmekö mekin, etelä-suomalaisten radanvarsilähiöiden yhteenahdetut asukkaat, olekin aina - ainakin hiljaa mielessämme - jotenkin ihailleet kesyttömän pohjoisen karaistuneita asukkaita, joiden elämässä on vielä aistittavissa ripaus menneen suomalaisuuden sielunmaisemaa? Samanlainen asetelma nimittäin toistuu myös em. kirjassa, kun siinä kerrotaan, miten pohjoisen moottorikelkkasoturit mennen tullen pyyhkivät asfalttia ja betonia "etelän tositeeveen kasvattamilla lähiöjermuilla".


Kirjaahan on luettu (ääneen) kansallisen radion ääniaalloilla, joten jonkinlaista (alue)poliittista painoarvoa tällä Mikko-Pekka Heikkisen fiktiolla näyttäisi olevan. Jonkinlaista sekulaaria profeetallista siis. Olen myös luettuttanut opuksen eräällä Kainuun korven kasvatilla ja odottelen hänen kommenttiaan lukemastaan - kenties tämän postauksen yhteyteen?


No mutta... Aamulla koti-Lahen kaduilla käyskenneltyäni menin ja ostin aamupäivän capuccinolukemisekseni tuoreimman (painomusteet sormissa vieläkin) Suomen Kuvalehden. Tiedättehän, tuon suuren ja mahtavan, riippumattoman ja (poro)porvarillisen...


Ja kuinka ollakaan, "Pohjoisen ääni, piispa Samuel Salmi"han se siellä puhui aivan samanlaisin äänenpainoin, kuin Terveisiä Kutturastakin. Hän "vaatii kaivosveroa hillitsemään ryöstöä, jota hänen hiippakunnassaan harjoitetaan".








- "Millä oikeudella kansainväliset yhtiöt tulevat tänne ja ryöstävät uusiutumattomat luonnonvaramme meiltä ja tulevilta sukupolvilta?"


- "Kaivostoiminta on totaalista riistoa, sillä se tyhjentää lopullisesti luonnonvaran, joka ei koskaan uusiudu. Samalla aiheutetaan vahinkoa herkälle luonnolle. Pohjoisen ihminen ei hyväksy sitä, että suurpääomalle annetaan mahdollisuus ryöstää luonnonvarat ja viedä hyöty pääsääntöisesti ulkomaisiin laareihin. Tämä on siirtomaapolitiikkaa tässä ajassa."


- "Pohjoisessa on syvä huoli kirkosta, mutta myös yhteiskunnasta - siitä, miten valtio kohtelee näitä alueita ja ihmisiä. Täällä koetaan syvää epäoikeudenmukaisuutta. Tulevat sote- ja kuntaratkaisut horjuttavat turvallisuuttamme ja terveyttämme."


Niin piispa kuin Terveiset Kutturastakin viittaavat molemmat ns. taksisynnytyksiin ja yleensä terveydenhuollon palveluiden sijoittamiseen tulevaisuudessa jonnekin hyvin kauas tavallisen pohjoisen asukkaan tavoittamattomiin.


- "Pohjois-Suomi on ajettu täysin marginaaliin terveydenhuollossa ja opetuksessa. ... Meille sanotaan, että mikä teitä pidättää, tulkaa sieltä syrjäseuduilta pois. Se loukkaa, se on henkistä kolonialismia."


Onko meillä siis (lähi)tulevaisuudessa - ellei peräti jo nyt? - edessämme kahtiajakautunut maa, jonka todellisuuden rinnalla professori Heikki Ylikankaan hahmottelema kahtiajako Nuijasodan, v. 1918 tapahtumien ja EU-kansanäänestyksen jakamasta Suomesta ei vain kalpene, vaan poistuu myös historian hämärään. Väli-Suomea kun ei kohta enää ole...






------------


Tuossa viikolla puhuimme teologipiirissämme donatolaiskiistasta ja sen seurauksista länsimaista kristillisyydennäkemystä ajatellen (josta myöhemmin varmaan vähän lisää). Tuon ajanjaskson (300- ja 400-luvulla jKr.), kuin myös myöhempien eriuskolaisvainojen (esim. kataarit, bogomiilit, paulikiaanit ja valdolaiset) kohdalla on tuntunut vaikealta ymmärtää, miten kristityt ihmiset ovat tarttuneet aseisiin vainoojiaan vastustaakseen ja oikeuksiaan puolustaakseen. Ehkä nyt olemme todistamassa samankaltaisen pattitilanteen syntymistä ja purkautumista?

Strategioita (edellisten pohjalta)

Timo Eskola kirjoittaa viimeisimmän Kulmakiven (4/2013) artikkelissaan "Ateismin etujoukot kirkossa" (s. 5):

"Kristinusko häviää vähitellen Euroopasta. Elämme iltaruskon aikaa. Jäsenet etääntyvät kirkoista ja eroavat seurakunnista. Suurten kansankirkkojen aika on ohi. Maallistumisen piirteitä näkyy myös kirkkojen papistossa. Mikäpä tämän muuttaisi.

Mitä uskova seurakunta voi tehdä aikana, jolloin valtamediat nousevat Raamattua vastaan ja kirkon omatkin rivit rakoilevat? Ainoa, mitä se voi tehdä, on itse pitäytyä armon evankeliumiin ja tukea niitä, jotka pitävät elämän sanaa esillä."

Mitä tämä sitten voisi olla käytännössä, miettiessämme strategioita, joita meille on tarjolla? Voidaan nähdä (ainakin) kolme tapaa, jolla kristitty voi vastata myöhäismodernin haasteisiin. Näin nimittäin voidaan tehdä - päinvastoin kuin kirkollisen valtavirran edustajat (ja ehkä jotkut muutkin?) yleisesti ajattelet - ilman, että luovutaan omasta identiteetistä ja uskon perusteista.

Ensimmäisessä mallissa käytetään moderniteetin omia perusteluja (kuten esim. ns. evidentalismia ja rationalistista todistelua) myöhäismodernia ajattelua vastaan. Apologia lähtee tällöin liikkeelle perinteisen länsimaisen valistusajan ajattelun lähtökohdista. Esimerkiksi tästä mallista käytännössä voidaan ottaa C.S. Lewis´in Tätä on kristinusko tai John Stott´in Kristinuskon perusteet.

Toisessa vaihtoehdossa lähdetään liikkeelle kristinuskon perusteeseistä, kuten luodusta todellisuudesta ja todellisesta Luojasta, ja korostetaan niissä sanan (logos) keskeisyyttä. Tämä vaihtoehto siis merkitsee sen myöhäismoderniteetin näkemyksen torjumista, että kielen ja todellisuuden välinen suhde olisi katkennut. Kristillistä maailmankuvaa ei kuitenkaan oteta ikäänkuin valmiiksi annettuna itsestäänselvyytenä, vaan kristityn ensimmäisenä tehtävänä on vakuuttaa epäilijät tämän ajan ajatteluun sopivalla tavalla kristinuskon uskottavuudesta. Tässä halutaan siis lähteä liikkeelle aiempaa enemmän myöhäismoderniteetin lähtökohdista. 

Kolmas strategia lähtee liikkeelle siitä, että myöhäismoderniteetin hyökkäys kristinuskon ehdottomina pitämiä totuuksia vastaan otetaan täydestä todesta. Käytännössä luovutaan em. todistustaakan ja rationaalisuuden vaatimuksista. Kristittyjen on siis pakko pohtia uudelleen, miten hän näkee ja ymmärtää maailman. "So last season"-termejä käyttääkseni kyse on postmodernista, "X-sukupolven" länsimaisesta kristillisyydestä. (Esim. ns. BBB-paradigma tulee hyvin lähelle tätä ajattelua; ihmisten on tultava ensin oman kokemuksensa - esim. yhteisöllisyyden, yhteyden ja rakkauden kokemisen - perusteella vakuuttuneeksi kristinuskon todellisuudesta.)

"Kritiikki vailla ymmärrystä on kuuroa ja ymmärrys vailla kritiikkiä on mykkää."

(Kulttuurintutkija Johan Fornäs)

------------

Lähde: Ihonen Markku, Esimodernista myöhäismoderniin. Esikoislestadiolaisuus kohtaa nykymaailman (Iustitia 14, 2001, Helsinki)

Kolme pointtia (edelliseen liittyen)

Identiteetti

On päivänselvää, että edellisessä postauksessa esille tullut uusi identiteettikäsitys on syvässä, jopa sovittamattomassa ristiriidassa sen kristillisen ihmiskäsityksen kanssa, joka nousee Raamatun pohjalta. Tämä ihmiskäsitys nimittäin korostaa ihmisen jatkuvaa vastuullisuutta Jumalalle kaikissa toimissaan. Myös pelastuksessa Kristuksessa on kysymys pelastumisesta kokonaisena persoonana. Ihminen ei voi olla pelastettu muutoin ja ikään kuin pelastumaton jollain muulla (vaikkapa seksuaalisella) elämänalueella. Käytännössä tämä tarkoittaa elämistä tietoisessa ristiriidassa Jumalan ilmoituksen kanssa. Ennen tätä kutsuttiin synnissä elämiseksi.


Yhteisö

Perinteisesti on ajateltu seurakunnan yhteisönä (ei siis esim. jäsenrekisterinä) tarjoavan ihmiselle pysyvän ryhmäidentiteetin. Ihmisellä kun on tarve kuulua johonkin, olla hyväksytty ja rakastettu yhteisöllisellä tasolla. Myöhäismoderniteetissa perinteisen perhe- ja sukuyhteyden vaikutuksen heikentyessä, ellei peräti kokonaan hävitessä, seurakunnasta voi tulla tällainen terveen ja elävän ryhmäidentiteetin tarjoava tekijä. Nähdään tämä ilmiö itsessään joko ei-toivottavana tai toivottavana kehityksenä, niin tämä on todellisuutta monen kristityn kohdalla.


Kokemuksellisuus

Kolmanneksi voimakkaat hengelliset kokemukset antavat osaltaan tukea yhtenäiselle identiteetille. Emotionaalisesti kohonneessa tilassa (esim. henkikaste, kaatuminen, liikutukset jne.) erilaiset ihmisen persoonallisuutta särkevät voimat ikään kuin hetkeksi menettävät otteensa. Taaskin voimme käydä keskustelua siitä, onko tällainen kokemuksellisuus hyvä vai huono asia kristityn elämässä, mutta yhtä kaikki, näin Jumalan Pyhä Henki nyt vain näyttää toimivan.

Radikalismista

Kun olin nuori, radikalismia - so. todellista, katu-uskottavaa extremeä - edustivat nuoret vihaiset vasemmistoradikaalit, joiden kritiikin kohde oli suurvaltapoliittinen peli ja sen (so. pääasiassa lännen)  edustama uhka maailmanrauhalle. Kyseessä oli uusvasemmistolaisen opiskelijaradikalismin aalto, joka synnytti monet niistä politiikan, kulttuurin ja talouselämän johtajista, jotka mm. Suomessa istuvat nyt vallankahvassa (ja juhlivat 6.12. Linnassa).

Tämä oli joskus 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa. Seuraava radikalismin aalto, uusi sukupolvi sijoittuu 80-luvun alkuun. Ns. "yhden asian liikkeet", heräävä ympäristötietous ja ymmärrys globalisoituvasta maailmasta yhtenä yhteisenä maailmankylänä synnyttivät sen punavihreän intelligentsijan, joka perustaa todellisuudenkäsityksensä ns. "vihreään maailmankuvaan" (joka on pitkälti korvannut perinteisen kristillis-humanistisen maailmankuvan aikamme nuorten aikuisten mielissä).

Radikalismin muodoille ylipäätään näyttää olevan yhteistä se, että oike(utetu)iksi katsottuihin päämääriin pyritään yhtä lailla niin parlamentaarisin kuin ulkoparlamentaarisinkin keinoin. Alun vallankumousvaiheessa kelpaa vallata vanha ylioppilastalo tai osoittaa mieltään Persian shaahia vastaan, sitten kytkeä itsensä kettingillä kaivinkoneeseen Koijärvellä tai vapauttaa minkkejä rantaruotsalaisiin metsiin. Kun sitten aikuistutaan ja valtionapu on saatu pelaamaan, siirrytään politiikkaan ja porvarillistutaan. Niinpä näyttää siltä kuin - päinvastaisista puheista huolimatta! - em. radikalismin muodoissa olisikin ollut koko ajan taustalla uusi, pelastava metakertomus (kommunistinen työläisten paratiisi tai uusi, uljas vihreä maailma), joka otetaan tilalle kunhan vain vanha (kapitalistinen järjestelmä tai länsimainen kerskakulutusyhteiskunta) on saatu ensin raivattua pois tieltä.

Nykyään radikalismi on moniulotteisempi ja kokonaisvaltaisempi juttu. Aikaamme on - vähän tulkitsijasta riippuen - kutsuttu niin jälki- kuin myöhäismoderniksikin. Tälle ajalle on ominaista (muun muassa) yhteiskunnan hajoaminen yksilöiksi, joilla kullakin on oma totuutensa ja jotka pyrkivät - yleisen yhteiskuntarauhan nimissä - hyväksymään toinen toisensa. Periaatteessa siis kaikilla on yhtäläinen äänioikeus, mutta tosiasiassa valtasuhteilla on taipumus kumoutua. Tällöin erilaiset marginaaliset ryhmät (kuten esim. seksuaalivähemmistöt) saavat liioitellun paljon huomiota ja tulevat esim. mediassa paremmin kuin hyvin kuulluksi.

Tällöin vaadittu poliittinen korrektius rajoittaa aiempaa enemmän eri ryhmien (etenkin ns. konservatiiviksiksi leimattujen) sananvapautta. Jokainen ymmärtää, että tämä puolestaan lisää kaikenlaista eettistä relativismia. Niinpä myöhäismoderniteetissä ihmiset eivät enää tavoittele ns. yhteistä hyvää, vaan pyrkivät henkilökohtaiseen etuun, hyvinvointiin ja myönteisiin elämyksiin. Yhteiskunta erilaisine palveluineen - jopa seurakunta! - on siellä olemassa minua varten. Niin kulttuurin kuin vaikkapa terapiankin tehtäväksi tulee tällöin luoda miellyttävä ympäristö ja ilmapiiri, jonka tarkoituksena on pahan mielen ehkäiseminen.

Tämän shiftin (so. paradigman muutoksen) seurauksena ihmisen identiteetti on hajautunut. Aiemmin ihmiselle vankkoja asemia antaneet tekijät, kuten esim. perhe, suku, sukupuoli, kansallisuus ja uskonnollisuus, ovat menettäneet merkitystään. Ihmisen identiteetti onkin myöhäismoderniteetissa jatkuvassa liikkeessä ja muutoksessa. Ihminen tavallaan ottaa eri identiteettejä eri elämänvaiheissa, eivätkä nämä ryhmity yhtenäiseksi kokonaisuudeksi minkään eheän "minän" ympärille.

Tämän ajattelutavan mukaan on kyllä mahdollista, että ihminen tuntee identiteettinsä yhtenäiseksi ja muuttumattomaksi, mutta tämä johtuu ainoastaan siitä, että ihminen on itse rakentanut jonkinlaisen lohduttavan tarinan tai "minä kertomuksen" itsestään. Nykyään näyttääkin usein siltä, kuin radikalismia tänään edustaa identiteetin vaihdon myötä tapahtunut seksuaalisen suuntautumisen muutos tai sukupuolisuuden vaihdos. Siinähän toteutuu monen mielestä parhaimmillaan tuo myöhäismodernin ajan kulttuurin esittämä uskottavuuden vaatimus ihmisen tosissaan olemisesta kokonaispersoonallisuuden satsauksineen.

Tilanteesta tai henkilöstä vähän riippuen, tämän "kokonaispersoonallisuuden satsauksen" voi korvata esim. "be gay for a day", maalaamalla sateenkaaren värejä jonnekin tai vain käyttämällä pinkkiä kaulahuivia. Tällaisia myötäilijöitähän kukin oman aikansa radikalismi on aina sietänyt ja suosinut. Ehkä tällaisessä himmailussa on nytkin jotain samaa, mitä V.I. Lenin tarkoitti puhuessaan "hyödyllisistä idiooteista".

Teologian opiskelusta

Aina silloin tällöin sitä törmää sellaisiin huolestuneisiin äänenpainoihin, kun kertoo opiskelevansa (tai ylipäätään vain harrastavansa) teologiaa. Teologia nähdään ihmisen uskon tuhoavana myrkkynä tai ainakin haitallisena ja turhanaikaisena puuhasteluna jonninjoutavien kysymysten parissa.

Ymmärrän kyllä tällaisen huolen, mikä sinänsä on hassua, koska alunperinhän teologiassa on ollut kyse "opista Jumalasta" (kirjaimellisesti). Mikä sitten meni pilaamaan hyvän "opin Jumalasta"? Siihen löytyy syyksi varmaan monikin tekijä toisaalta konstantinolaisen käänteen ja katolisen kirkon historiasta, toisaalta viimeksi kuluneiden parin sadan vuoden ajan aatehistorian kehityksestä länsimaissa.

Mutta käytännössä teologiassa ei ole kysymys sen kummemmasta asiasta kuin siitä, että ihminen esimerkiksi kertoo omasta jumala-käsityksestään. Ankarinkin teologian vastustaja osoittaa oman väitteensä järjettömyyden, kun häneltä kysytään hänen omaa käsitystään siitä, miten ihminen pelastuu. Tähän vastatessaan hän nimittäin jo "syyllistyy" teologian tekemiseen.

Ehkä kysymys siis onkin siitä, millaista teologiaa henkilö opiskelee. Onko se raamattu-uskollista ja konservatiivista, karismaattis-evankelikaalia, historiallis-kriittistä vai jotain postmodernia nykyteologian virtausta? Ja mihin ikinä rajapyykin tuohon "hyvän" ja "huonon" teologian väliin sitten laittaakaan?

Eräs ystäväni kertoi pitkään kokeneensa kutsumuksekseen evankelioinnin ja kristillisen uskon puolustamisen (apologian) erilaista new age-ajattelua edustavien ihmisten parissa. Jossain vaiheessa hän sitten havahtui ajatukseen, että miten olisi tuo yliopistoteologia? Eikö sen piirissä tarvittaisi tällaista lähestymistapaa myöskin? Voisiko yliopistoteologian harrastamisen takana olla, ei vain ammatilliset tai akateemiset tavoitteet (missä niissäkään ei ole mitään pahaa!), vaan suorastaan lähetyskäskystä nousevat tavoitteet (missiologinen agenda)?

Käytännössä voisimme ajatella kyseessä olevan vähän samankaltainen tilanne kuin lähetystyöhön lähtevällä henkilöllä, joka ennen kentälle lähtöään tutustuu kohdemaansa kieleen, kulttuuriin, historiaan ja uskonnollisiin käsityksiin. Itselleni teologian opintojen eräs merkittävin anti on nimittäin ollut siinä, että olen alkanut entistä selvemmin nähdä ja (oikein ymmärrettynä!) myös ymmärtää, miksi esim. kirkon johdossa ajatellaan näin tai mitä asioita on näiden ja näiden yhteiskunnalliustenkin linjausten takana.

Kun aikoinani vedin Vapaakirkon teologisessa opistossa kurssia nuorisokulttuureista ja niiden piirissä elävien ihmisten tavoittamisesta, yritin kurssin alussa hahmotella eteemme kolme päälinjaa tai näkökulmaa, joiden kautta ja joiden puitteissa tunnustavina kristittyinä lähestymme "kohdemaatamme" (mikä on oma arkipäivän todellisuutemme 24/7):

• evankelioiva näkökulma - vain Jeesus on Vapahtaja ja Herra
• profeetallinen näkökulma - mikä on "sana Herralta" tämän päivän tilanteeseemme?
• apologeettinen näkökulma - miten kommunikoin kristillisen uskon tämän päivän ihmiselle relevantilla tavalla?

Mutta toisaalta, eikö tämä sama näkökulma koske mitä hyvänsä ns. "maallisia" opintoja? Kasvatustiedettä, matematiikkaa, psykologiaa, kauppatieteitä jne.


--------

Meillä on täällä kotona Lahessa säännöllisesti kokoontuva muutaman veljen "teologipiiri", jossa pyrimme tästä näkökulmasta käsin lähestymään ja tutkimaan erilaisia aiheita (esim. ekklesiologia, donatolaiskiista, eri ajankohtaiset ilmiöt esim. kirkon kentässä). Kuitenkin haluamme ehdottomasti liittää tähän teologiseen orientaatioon avoimuuden, läpinäkyvyyden, vuorovaikutuksen ja keskinäisen tilivelvollisuuden periaatteet - ja pitää kiinni niistä.

Niinpä yhteisiin kokoontumisiimme kuuluvat yhtä lailla Grudemin Systemaattinen teologia, Pieperin Dogmatiikka kuin yhteinen rukous, esirukous toinen toistemme puolesta ja elämän jakaminen muutenkin.

Eikä saa unohtaa ateriayhteyden merkitystä. Hyvä ruoka, parempi mieli.

Inkarnaatio

Liekö kristillisen kirkon vuosituhantinen valta-asema länsimaisessa kulttuurissa (ns. konstantinolainen paradigma) tylsistyttänyt siltä pahimman terän haastaa ylipäätään ketään tai mitään (esim. islamia, juutalaisuutta tai sekularismia) - vainokestävyydestä puhumattakaan? Harva kristitty institutionalisoituneessa kristikunnassa näkee nykyistä "seismistä muutosta" (siirtymää modernista jälki- tai myöhäismoderniin) minään uusien mahdollisuuksien aarreaittana. Enemmänkin se nähdään uhkana, jopa kristinuskon kuoleman tienä. Mutta että vanhan maailman katoaminen (vrt. esim. Jussi Halla-ahon "uppoava länsi") antaisi kristityille uuden mahdollisuuden löytää uudelleen raamatullinen visio kristityn muukalaisuudesta maailmasta? Mitä vielä ja kaikkea muuta!

No, ehkä nyt on kuitenkin viisasta ottaa lusikka kauniiseen käteen ja lopettaa haikaileminen sen etusijaisen aseman perään, mikä kirkolla perinteisellä kristikunta-aikakaudella on ollut. Mitä jos lakkaisimme pitämästä tätä kuoliniskuna uskollemme, vaan näkisimmekin sen pikemminkin tienä kohti sellaista tulevaisuutta, joka muistuttaa enemmän sitä alkuperäistä kutsua Kristuksen seuraamiseen. Nythän kristityt yleensä esiintyvät ihmisinä, jotka vain puhuvat "Kristuksen rististä". Ajattelutavan muutoksen myötä olisimme kristittyinä aidosti ristä kantavia ihmisiä.

Tarvitsemme kristittyinä uutta lihaksitulemista, inkarnaatiota. Fraasia lainatakseni, "jos Sana ei tule lihaksi, niin se menee läskiksi" - ja juuri niin on kristinuskolle täällä länsimaissa käynyt. Vertaus on monimerkityksellinen, kattaen niin ylikypsän teologisen eetoksen vaatimukset kuin yltäkylläisten kristillisten organisaatioiden arkipäivänkin.

Olen pahoillani, mutta en kykene antamaan Sinulle tästä mitään teologista viitekehystä, vaan ainoastaan käytännöllisen elämän mallin. Tiedän, että länsimainen ymmärryksemme rakastaisi saada ensin hyvin perustellun teoreettisen mallin eteensä tyylikkäissä ja "ammattimaisissa muovikansissa" (Lassi ja Leevi), mutta se ei toimi näin. Raamatullisessa ajattelussa kaikki nousee ensin eletystä elämästä. Teologinen malli syntyy sen pohjalta, että siemen kylvetään ensin maahan, jossa se kuolee ja synnyttää sitten uuden elämän. En siis usko rakenteellisiin uudistuksiin, vaan kuolemanjälkeiseen elämään.

Käytännön esimerkkinä aivan toiselta yhteiskunnallisen elämän alueelta voitaisiin ottaa kuviteltu tilanne henkilöstä, joka työskentelee osana jotain byrokraattista palvelujärjestelmää. Hänen tehtävänään on auttaa erilaisissa ongelmissa ja vaikeuksissa eläviä nuoria. Aikansa virallisen auttamisjärjestelmän suojissa kärvisteltyään tämä henkilö sulkee takanaan turvallisen virastotalon teräsoven ja suuntaa läheiseen ongelmalähiöön (viimeisimmässä sosiaalibarometrissa sijalla 4 valtakunnallisessa vertailussa).

Ilta-aikaan hän tekee tuttavuutta läheisen ostoskeskuksen liepeillä hengaileviin nuoriin tai parkkipaikalla luvattomasti skeittaileviin poikiin ja viikonloppuisin läheisessä puistossa kaljoitteleviin teineihin. Aikaa myöten hän tutustuu heihin lähemmin, käy heidän kodeissaan ja tutustuu heidän vanhempiinsa, sisariinsa ja veljiinsä sekä ylipäätään koko siihen muuhun elämäntodellisuuteen, joka on hänen omalle (ilman mitään arvolatausta) keskiluokkaiselle todellisuudenkäsitykselleen vierasta.

Elämää jaetaan, asioista aletaan puhua ja nähdä pintaa syvemmälle, missä mennään ja ollaan tai ollaan oltu jo pitkäänkin. Luottamus on saavutettu. Aletaan toimia alkuperäisen toiminta-ajatuksen mukaisesti - päämääränä antaa nuorille eväitä elämään ja valmiuksia selviytymiseen - mutta rakenteiden ulkopuolella.

No, joku voi sanoa, että "tuossahan on kyse apostolisuudesta!" Niin on. Apostolisuus on luonteeltaan inkarnoitumista.

Erään suudelman anatomia

No, silläkin uhalla, että joku syyttää minua jälkiviisastelusta, niin sanon: - Näin sen ajattelin itsekin olevan!

Kyse ei ollut homosympatiseerauksesta tai mistään muustakaan sellaisesta, todellisesta populismista puhumattakaan. (Todellista populismia sensijaan edusti Paavo Arhinmäen mediatemppu Moskovan kisojen katsomon kätköissä.) Itse ajattelin heti kun tästä luin, että kyse on vain puhtaasti kulttuurisesta tavasta osoittaa lämpimiä tunteita joukkuetoverille. (Ei kai kukaan tosissaan kuvitellut Erich Honeckerin ja Leonid Breznevin menneen tämän pitemmälle...?) Jotain itsekin tiedän tästä traditiosta kokemuksen kautta, kun olin mukana pietarilaisessa pääsiäisjumalanpalveluksessa joskus 90-luvun alkupuolella.

Eli eiköhän laiteta jäitä hattuun tämän median tarkoitushakuisen kuohuttelemisen keskellä.

Vakavampi puoli asiasta on se, että media siis vääristelee todellisuutta ja uutisoi asioita tahallaan virheellisesti. Hyi hyi media. Itsekään en odota saavani puolueetonta kohtelua sekulaarin median kaikkivoipiailta valtiailta. (Olenko muuten koskaan sanonut, että mielestäni median olemus ja käytös muistuttaa joskus erehdyttävästi erään maailman vanhimman ammatinharjoittaja toimintaa; se näyttää hyältä, kaikki haluaa olla sen kanssa ja se tuo rahaa kassaan...)

Tässä ollaan nyt kuitenkin lähdetty vaaralliselle tielle. Eikö tämän jälkeen voida - niin haluttaessa - tulkita mikä hyvänsä isällinen tai veljellinen lämmön, hellyyden ja rakkauden osoitus samaa sukupuolta olevien henkilöiden kesken homoseksuaalisuudeksi? Niitä, jotka haluaisivat näin kuvata todellisuutta, löytyy nykypäivänä kyllä. Media näyttää laulelevan näitä lauluja hämmästyttävän kritiikittömästi. Täysin marginaalisessa asemassa on kuitenkin se, mikä on totuus. Eikä suotta, totuus on kaupan ja ihmisten kunnioitus poljetaan maahan.

Jaakob kirjoittaa, että kieli on pieni jäsen, joka syttyy helposti helvetistä. Sen jälkeen se voi sytyttää tuleen suurenkin metsän. Niin voi tehdä myös sana ja kuva yhdessä. Tiedonvälitys edellyttäisi paljon suurempaa vastuullisuutta, kuin mitä saamme todistaa.

Lauantaiaamun huomio

Mielenkiintoinen havainto löytyy lukiessa Vanhan testamentin profeettakirjoja. (Tämän ymmärtäminen edellyttää lukijalta Raamatun, ja erityisesti sen VT:n profeettakirjallisuuden, suhteellisen hyvää tuntemusta.)

Kenenkään Pohjoisvaltakunnassa vaikuttaneen profeetan teksteissä ei kertaakaan kehoiteta näitä israelilaisia palaamaan takaisin Etelävaltakunnan eli Juudan yhteyteen (jonka daavidilaiselle kuningashuoneelle oli kuitenkin messiaaniset lupaukset annettu!). Puhumattakaan siitä, että näiden profeettojen kehoituspuheessa olisi käsketty palaamaan takaisin tämän daavidilaisen kuninkuuden vallan (ja ikeen) alle. Profeettojen julistuksen painopiste ei yllättäen ollutkaan enää tässä.

Herää jopa kysymys, hyväksyikö Israelin Pyhä tämän valtakunnan hajoamisen tiettynä poliittisena realismina? Vai pitikö Hän sitä tietyllä tavalla tai jossain määrin peräti suotavana asiana?

Oli miten oli, kansalle osoitettu kääntymiskehoitus kuului nimenomaan Jahven, Herran Itsensä puoleen. Vain ja ainoastaan Hänen puoleensa.

Se, mitä tämän kääntymisen ja takaisin paluun jälkeen tai sen seurauksena, hedelmänä tapahtuisi, olisikin sitten aivan eri asia. Tavallaan niinkuin "juttu sinänsä". Totta kyllä, palattaisiin yhteyteen omien veljien ja sisarten kanssa.

Kuitenkin tämä oikea marssijärjestys - miten ja millä tavalla nämä asiat tapahtuisivat - on tärkeä asia. Itse asiassa se oleellinen asia.