Yhä polarisoituva aikamme

Norjan tapahtumat kauhistuttavat, eikä niitä saata ihmismieli käsittää. Tässä tilanteessa kaikki rinnalla kulkeminen, välittäminen ja esirukous ovat tarpeen. Kaiken sen surun ja ahdistuksen keskellä, joka tällaisten hirmutekojen sivusta seuraaminen herättää, nousee esille myös kysymys, miksi? Miltä pohjalta nousevat ihmisten motiivit näille teoille? Mikä on se elämäntodellisuus ja maailmankatsomus taustalla, joka poikii tällaista hedelmää?

Aluksi syyksi veikattiin islamilaista alqaidaterrorismia. Luulen, että tämä olisi ollut monelle meistä mieluinen vaihtoehto: hyvä yhteinen, ulkopuolinen vihollinen. Esille tulleet faktat herättävät enemmän ahdistusta kyselijässä, koska nyt tällaisen veriteon tekijä nousee meidän omasta joukostamme. (Faktat, niin... jos ne faktoiksi sitten pitkässä juoksussa osoittautuvat. Ei olisi nimittäin ensimmäinen kerta, kun hätäistä uutisointia ja sen kautta tapahtuvaa leimaamista olisi tietoisesti käytetty hyväksi poliittisten tarkoitusperien ajamisessa. Myöhemmin tapahtuvat oikaisut kun tulevat toistuvasti liian myöhään, jos aina silloinkaan. Esim. Lähi-idän tilanteessa törmäämme tällaiseen mediasotaan jatkuvasti.)

Tällä hetkellä siis näyttää siltä, että terroristi on syntyperältään norjalainen ja äärioikeistolaisen arvomaailman jakava. Kun ensi kerran kuulin uutisista tämän, jäin vain odottamaan, milloin "kristitty"-kortti otettaisiin esiin. Tunneissahan tämä aika mitattiin, kun jo media kiirehti tuomaan esille ampujan "kristillisyyden". Mielenkiintoista onkin nyt sitten jatkossa nähdä - suomalaisen keskusteluilmapiirin tuntien - miten tästä otetaan kaikki hyöty irti. Oiva tilaisuus leimakirveen heiluttelijoille. Jo nyt suoranainen vihakirjoittelu lehtien yleisönosastoilla ja nettikeskusteluissa hirvittää.

Uuden testamentin valossa on selvää, että tällaisella teolla on yhtä vähän tekemistä sen esille tuoman Jeesus-uskon kanssa, kuin yöllä on päivän kanssa. Lukekaa vaikka Vuorisaarnaa niin olette kasvokkain sen todellisten arvojen kanssa. Mitä taas tulee usein siteerattuihin VT:n kohtiin etnisistä puhdistuksista tai homoseksuaalien tappamisesta, niin on tärkeää, ei vain lukea, vaan myös tulkita Raamattua oikein. On ymmärrettävä oikein kysymys "ilmoituksen asteesta" eli siitä, että vasta Jeesuksessa näemme Jumalan pelastussuunnitelman koko kirkkaudessaan.

Termin "kristitty", liitettiin siihen sitten mikä etuliite hyvänsä, käyttö on ongelmallista. Tiedämme historiasta, että kristinuskon nimissä on tehty toisaalta mitä hirveimpiä ja toisaalta mitä ihmeelisempiä tekoja ja saatu aikaan asioita, jotka hyvinkin edustavat ääripäitä ja ovat toistensa vastakohtia. Miten tämä on mahdollista? Joudumme taas raamatuntulkinnan kysymysten eteen. Miten eri ihmiset eri aikoina ovat saattaneet päätyä niin erilaisiin käytännön sovellutuksiin saman raamatunpaikan pohjalta?

Länsimaisen kirkon (ja samalla sen koko kulttuurin) historian pohjalta voimme käsittääkseni vetää ainakin sen johtopäätöksen, että kun jokin uskonnollinen kirkkolaitos (joka ei perustu ajatukselle uskovien seurakunnasta) ja maallinen, poliittinen valtiomahti lyövät hynttyyt yhteen, syntyy ongelmia. Tätä todistaa koko länsimaiden historia ja tämä on koko konstantinolaisen paradigman kompastuskivi. Kristinusko voi hyvin huonosti kun se kulkee kimpassa jonkin valtion, sotajoukon tai rahavallan kanssa. Aito kristillisyys kun on Jeesuksen henkilökohtaista seuraamista, jolloin Jumalan valtakunta on sisäisesti meissä ja sitä kautta meidän keskellämme. Tältä pohjalta ymmärrämme myös Kristuksen seurakunnan luonteen oikein "uloskutsuttujen" (kr. ekklesia) joukkona, joka on vieras ja muukalainen täällä maan päällä. Tämä on kristillisen seurakunnan rooli tässä ajassa maan päällä, kunnes Herra tulee.

Termin "kristitty" käytöllä voidaan perustella niin haluttaessa periaatteessa ihan mitä vain. Miksi Helsingin Pride-kulkueen kimppuun hyökänneiden häiriköiden ei kerrottu käyneen luterilaisen seurakunnan rippikoulua ja tulleen konfirmoiduksi vain joitain vuosia ennen kohtalokasta terroritekoaan? Samaa logiikkaa käyttäen voidaan kysyä, eikö esim. asevelvollisuusaikana suoritetulla koulutuksella ja aselajisuuntautumisella ole selvä yhteys terroritekoihin? Eli asioita voidaan perustella ihan miten halutaan ja media käyttää tätä tosiseikkaa opportunistisesti ja häikäilemättä hyväkseen. Media hyödyntää ns. "hätäisen uutisoinnin" taktiikkaa ja sitä seuraavaa "hiljaisen oikaisun" strategiaa, samoin kuin tehokasta "viimeisen sanan sanomisen" oikeutta. Media ei siis ole enää mikään "kolmas valtiomahti", vaan ainakin toinen - ellei peräti ensimmäinen.

Kun tarkastellaan Suomessa viime aikoina tapahtuneita terroritekoja, ei mitään tällaista yhteistä ideologista nimittäjää löydy. Enemmänkin yhteinen tekijä on yksilön oman elämän ongelmat sekä eräänlainen uusheimoistuminen eli netin kautta verkottuminen samoin ajattelevien kanssa. Tämän hetkisessä kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa tilanteessa eri alueilla (esim. uskonto, etninen tausta, ihmissuhdeongelmat, sosiaalinen syrjäytyminen, ympäristöaktivismi) tapahtuvaa polarisoitumista vain hyödynnetään mielellään kaikin tavoin.

Tarkoituksena on tietynlaisen ajattelun kriminalisointi. Luin juuri Facebookista erään tuttuni kommentin Norjan tapahtumiin liittyen. Hän totesi jollain tavalla kyllä jakavansa huolen siitä suivaitsevaisuuden kulttuurista, jonka myötä kristillinen kulttuuriperintökin painetaan alas ja pahimmillaan ehdotetaan shariaa tilalle. Kaveri kirjoitti osuvasti: "Vaikka jaan tämän huolen, miehen reagointitapa oksettaa minua." Juuri tähän ajattelun- ja sananvapauteen nyt halutaan iskeä: jo se, että jaat nämä huolenaiheet, tekee sinusta - ainakin potentiaalisen - terroristin. Näin tietyt arvot ja näkemykset sinällään kriminalisoidaan.

Kristinuskoa eli evankeliumia Jeesuksesta ei voida koskaan viedä eteenpäin asein. Jumalan valtakunta ei tule ihmisvoimin maan päälle. Kristillisiä arvoja taas ei oikeasti voida koskaan erottaa tästä omakohtaisesta uskonvakaumuksesta. Nuoruuden ystäväni sanoin, "jos apologia ei personoidu, niin se polarisoituu". Raskauksien keskeyttämisten määrä ei vähene aborttiklinikoita pommittamalla, vaan ihmisen sydämen muuttumisella. Olen itse jonkinsortin pasifisti ja suorittanut aikanani 11 kuukauden aseettoman palveluksen lääkintämiehenä. Minulla ei siis ole periaatteessa mitään aselakien kirtistämistä vastaan (enkä ainakaan kannata niiden löyhentämistä), mutta en ajattele tämän ratkaisevan ongelmaa. Jeesus sanoo, että ihmisen sydämestä lähtevät murhat, aviorikokset ja muut kauheudet. (Ks. Matt. 15:19.) Ihmisen sydän pitää siis käsitellä todellisen muutoksen aikaan saamiseksi.

Nykyisessä tilanteessa ajankohtainen neuvo kristitylle on Paavalin kehotus rukoilla maallisen esivallan puolesta, että "saisimme viettää rauhallista ja hiljaista elämää kaikessa jumalisuudessa ja kunniallisuudessa" (1.Tim. 2:2). Tämä on hyvää ja otollista Jumalalle, jokja haluaa kaikkien ihmisten pelastuvan. Eli Paavalin ajatus ja rukous yhteiskuntarauhan säilymisestä tähtää aina siihen, että näissä puitteissa (vrt. Pax Romana) olisi mahdollisuus rauhassa tehdä Jumalan valtakunnan työtä ihmisten keskuudessa. Jos yhteiskuntarauha järkyy, vaarantuu myös hengellisen työn tekeminen. Evankeliumin eteenpäin vieminen on kuitenkin se meidän ensisijainen missiomme.

Samalla olisi hyvä yleisessä keskustelussa pyrkiä tarkemmin määrittelemään näitä usein käytettyjä termejä: ääri-jotain, fundamentalisti, vanhoillinen, kristitty jne. Nyt niitä käytetään vain lähinnä vahingollisina leimakirveinä tai iskusanoina ilman todellista sisältöä.

Marginaalissa ja sen ulkopuolella

Kaksi päivää sitten eli 17.7.2011 evankelista Kalevi Lehtinen poistui keskuudestamme. Hän oli merkittävä mies Suomen hengellisessä kentässä ja nautti suurta arvostusta kristittyjen kesken yli tunnustuskuntarajojen. Hän oli suuri hengellinen vaikuttaja ja voimme hyvin puhua hänestä eräänä maamme hengellisistä johtajista valtakunnan tasolla. Erityisesti v. 2004 E4-Suomen evankelioimiskonferenssi Espoon Dipolissa oli tärkeä merkkipaalu Suomen 2000-luvun kristillisyydessä. Sehän oli Lehtisen ideoima vai pitäisikö sanoa näkemä, sillä tätä näkyä hän oli kantanut sydämessään jo pitkään.

Kun sitten seuraa kirkollista uutisointia asian tiimoilta, niin esim. Kotimaa-lehden verkkosivujen mukaan Kalevi Lehtinen olikin "tunnettu julistaja kirkon marginaalissa". Tämä on mielenkiintoista, koska niin minun kuin tuhansien muiden kanssa uskovieni silmissä hän oli enemmänkin keskiössä, kuin jossain marginaalissa. Kotimaan oman arvion mukaan Lehtinen kuitenkin edusti sellaista "kristillisyyttä, joka suomalaisessa seurakuntaelämässä ei kosketa suuria joukkoja". Eli sen kirkon elämän kannalta, jota mm. Kirkko ja kaupunki-lehti edustaa, Kalevi Lehtinen oli auttamatta marginaalissa. Mutta ehkä Jumalan valtakunnan keskiö onkin kirkon marginaalissa.

En nyt vaan voi sille mitään, mutta jotenkin tämä kaikki - niinkuin tämäkin uutisointi - heijastelee jatkuvasti sitä suurempaa muutosta, joka on maamme hengellisessä kentässä menossa. Näyttää siltä, että virallisen kirkon ja sen edustajien ja Kristuksen seurakunnan välit ovat kiristymässä, suhteet viilenemässä ja tiet erkanemassa. Kovimman paineen tästä saavat jo nyt kantaa luterilaiset herätyskristityt, osin omasta syystänsä, osin siitä armosta, että saavat samalla kantaa Kristuksen pilkkaa. Vapaiden suuntien ja uusien seurakuntien pastoreille tämän tilanteen tulisi toimia varoitussignaalina olla flirttailematta kirkollisten piirien kanssa. Heidän luterilaisten herätyskristittyjen veljiensä kohtalo puhuu karua kieltään siitä, että jonain päivänä myös he itse saattavat olla liipasimella.

Mitä on siis tapahtumassa marginaalissa ja sen ulkopuolella? Tulevaisuuden seurakunta saattaa siis hyvinkin olla eräänlainen maanalainen seurakunta, joka kokoontuu jossain luterilaisen kirkon raunioissa ja tekee omaa myyräntyötään siellä Jumalan valtakunnan hyväksi. Mene ja tiedä. Elä, näe ja koe. (Mutta kaikenlainen "vainoromantiikka" olkoon tästä kaikesta kaukana, koska sellaiseen meillä ei ole varaa.)

Luin hiljattain eräästä blogista, miten seurakunnan tulisi olla ennemmin laboratorio kuin luentosali, enemmän epidemian kaltainen kuin akateeminen. Eikö Paavali sanokin, että "tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa"? Seurakunta ei ole uskonnollisen tiedon siirtämistä eteenpäin, vaan kulovalkean tavoin leviävää hengellistä elämää. Ennemmin kuin informaation jakamista ja niskayhteyttä, meillä pitäisi olla rohkeutta kokeilla uusia juttuja, virheiden tekemisen uhallakin. Ei niinkään painotusta intellektualisuuteen kuin käytännön elämän kautta hengelliseen elämään harjaantumiseen.

Jos tämä sitten edustaa marginaalisuutta kirkon kannalta, niin silloin kirkko (tai mikä muu yhteisö hyvänsä) on itse syrjäytymässä pois Jumalan valtakunnasta. Niin menkäämme siis Hänen tykönsä marginaaliin, Hänen pilkkaansa kantaen.

Täyslaidallinen toiselta laidalta

Kun tässä nyt ollaan aina silloin tällöin (no, heh...) reposteltu kirkon nykytilannetta herätysliikesiiven näkökulmasta, niin annetaanpa väliin puheenvuoro kirkon toisellekin laidalle. Täältä nimittäin pesee ja linkoaa.

Oltiin vaimon kanssa päivällä käymässä Hesassa, meikäläinen divarikierroksella ja vaimo taas jossain toisenlaisissa kaupoissa. Yllätti sitten siinä kuumana päivänä vessahätä meikäläisen ja missä hätä on suurin, siinä on apukin lähellä. Joten ei kun tuomiokirkon vessaan. Maksoin oikein euronkin siitä lystistä ja pois lähtiessä nappasin kotiin viemisiksi Kirkko ja kaupunki-lehden viimeisimmän numeron ( nro 25, 13.07.2011).

Kirkko ja kaupunki-julkaisuhan edustaa valtakirkollisen väen ajattelua ja arvoja. Se on varmaan Kotimaa-lehden jälkeen merkittävin kirkollinen media, ehkä Radio Dein kirkollisten ohjelmien jälkeen. Se ei juurikaan anna armoa kirkon herätysliikeväelle, joita sen jakelualueella (so. Helsingin seurakuntayhtymä) on kuitenkin paljon. Eikä lehdykkä nytkään petä odotuksia.

Pääkirjoituksessaan otsikolla "Hengelliset kesäjuhlat" päätoimittaja Seppo Simola kun antaa tulla oikein kunnolla koko täyslaidallisen. Hän ensiksi erottelee kirkollisen herätysliikeväen keskuudesta jyvät akanoista. "Körttiläiset ovat nykyisin herätysliikkeistä lähimpänä kansankirkon valtavirtaa. Kirkon enemmän tai vähemmän liberaali eliittikin ui heidän kesäkekkereissään kuin omissa rantavesissä."

No niin, se oli osuvasti sanottu, mutta tell me something new. Mutta eipäs hättäillä, jatkoa nimittäin seuraa.

"Joidenkin muiden liikkeiden asema kirkossa sen sijaan on hakusessa. Ennen muuta tämä koskee evankelista liikettä eli Sley:tä sekä Kansanlähetystä ja muita niin sanottuja viitoslaisia. Nämä ovat aikansa räksyttäneet muun muassa kirkon maallistumisesta, luopiopiispoista ja oman uskontulkintansa oikeellisuudesta. Samalla ne ovat jyrkillä puheillaan naispappeudesta ja seksuaalivähemmistöistä aiheuttaneet kirkolle kovasti vahinkoa.

Nyt näissä liikkeissä ollaan hämmentyneitä, kun seurakunnissa on alettu asettaa kyseenalaiseksi niiden rahoittaminen ja muu tukeminen. Joillakin järjestöillä on samaan aikaan kirkon suuntaan toinen käsi ojossa rahan toivossa, kun toinen käsi huiskii ympäri korvia."

Simolan kommentit ovat jälleen kerran hyytävää luettavaa. Sley:n ja Kansanlähetyksen ym. viidesläisten päivät taitavat olla kirkossa, ei vain hakusessa, vaan peräti luetut. Herää kysymys, millainen on tulevaisuus kirkossa, jos ja kun tämän kaltaiset miehet ja naiset pääsevät valtaan siellä. Näyttää siltä, että mikäli hän saisi päättää, niin kirkon ovi kävisiu paljon tiuhempaan kuin mitä se nyt käy. Se, että näin kirjoitetaan hesalaisessa luterilaisessa tiedotuslehdessä, kertoo tietysti omaa karua kieltään kirkon hengellisestä tilanteesta pääkaupunkiseudulla, mutta yhtä lailla se heijastelee myös tiettyä tulevaisuudenkuvaa.

Mitä onkaan siis edessämme? Mitä tänään Helsingissä, huomenna Lahessa ja ylihuomenna... No, eihän tämä kehitys tietenkään näin yksinkertasisesti mene, mutta jotain hyvin enteellistä tässä on kuultavissa.

Annetaanpa päätoimittaja Simolan jatkaa: "Kesäjuhlien yhteydessä rehennellään usein suurilla numeroilla. Näin monta kymmentä tuhatta ihmistä osallistui ja noin monta herkullista hernerokka-annosta syötiin. Numeroita on kumminkin aina hyvä myös suhteuttaa. Yhteensä herätysliikkeiden kesäjuhlille osallistuu osapuilleen 100 000 ihmistä."

Nyt on siis "maalattu piru seinälle" ja "sanottu synti synniksi". On siis väärin "rehennellä numeroilla" ja muutenkin viettää hengellisiä juhlia muiden samanhenkisten kanssa. Niinpä päätoimittajamme heittääkin kehiin erään kirkollisen ajattelun kulmakiven eli kirkolliset toimitukset. Niistä ja niiden kautta kun löytyykin se oikea Herran kanssa ja aidot hengelliset kesäjuhlat. Eli tähän tapaan...

"Monin verroin suuremmat kävijämäärät kokoavat seurakunnissa vietetyt hengelliset kesäjuhlat. Kun rippikoululaisia konfirmoidaan vuosittain noin 50 000 ja heillä kullakin on varovasti arvioiden 10-15 vierasta, näihin juhliin osallistuu hyvän matkaa yli puoli miljoonaa ihmistä. Kasteisiin, vihkimisiin ja hautajaisiin osallistuu vuosittain noin neljä miljoonaa ihmistä. Näissä suurissa hengellisissä kesäjuhlissa virtaa kirkon elämän pääuoma."

Eli loppujen lopuksi ei se niin väärin olekaan rehennellä numeroilla, kuinhan se vain tapahtuu "oikein". Sama pätee myös muihin argumentteihin. Mutta mikäli kirkon toiminta ja sen kosketuspinta sen uudestisyntymättömiin jäseniin rajoittuu vain tähän, ihmisiä petetään pahasti. Ihmiselle ei riitä pelastumiseen kirkon tai minkään muunkaan yhteisön ulkokohtainen jäsenyys tai kirkossa käynti. Ihmisen on synnyttävä uudesti ylhäältä, Pyhästä Hengestä, eikä siinä auta kirkolliset toimitukset, vaan Jumalan Sana.

Tämän totuuden salaamisesta on kirkon johdon ja työntekijöiden kerran tehtävä tili Jumalan edessä. Simolan pääkirjoitus tuo esille karmaisevalla tavalla sen ammottavan kuilun, joka opinkäsityksissä - ainakin toivottavasti - vallitsee kirkollisen linjan ja herätysliikeväen välillä. Virallinen kirkko kulkee omaa tietään, jonka se on valinnut. Herätysliikeväeltä taas kysytään tulevina päivinä uskollisuutta Raamatulle - ja vielä enemmän, monin verroin enemmän kuin tähän asti. Jos se siitä Sanasta luopuu, eikä suostu omaa elämäänsä - yksilöinä ja yhteisöinä - sen mukaan oikaisemaan, se on auttamattomasti hukassa.

Nyt ois muuten Ukko-Muromalle töitä...

Leimakirveen käyttö

Olethan Sinäkin ollut tällaisessa tilanteessa?

Keskustelette sekalaisten ystävien & tuttujen kanssa jostain ajankohtaisesta, polttavasta uutisaiheesta. Kuten arvata saattaa, keskustelu kulkee ikäänkuin etukäteen sovittuja uomia ja suurimman osan esille tuoduista argumenteista ja lausutuista kommenteista olet voinut jo lukea kuluneen viikon lehdistä, kuulla uutisista tai nähdä muualta mediasta.

Sitten yllättäen joku porukasta rikkoo tämän informatiivisen hiljaisuuden ja tuo esille jonkun sellaisen näkökannan ja puolen asiasta, jonka olemassaolon kaikki ovat kyllä tienneet, mutta kukaan ei ole iljennyt lausua ääneen. Ei niin etteikö se olisi totta tai perusteltavissa, mutta kun se ei nyt vaan noudattele niitä yleisesti hyväksyttyjä ajatusratoja, joita meille suolletaan ja joita median voimin ylläpidetään. Poliittinen korrektius, nääs.

Keskusteluporukkaan laskeutuu hiljaisuus, osin odottava - "mitäs tämän jälkeen?" - ja osin vaivautunut - "Onneton ilonpilaaja! Mokomakin rauhanhäiritsijä!". Jotkut porukasta vilkuilevat toisiaan, joku hymyilee hämillään, joku hieman ivallisuuttaan kätkien. Yhtä kaikki jokainen, itse ääneen lausujakin ymmärtää, että nyt on ylitetty jokin näkymätön sopivuuden raja. Tämän yhteisesti tunnistetun ja hyväksytyn toteamisen jälkeen tuo uskalias kyseenalaistaja onkin sitten helppo hiljentää viittaamalla pilkallisesti naureskellen johonkin "epämääräisiin salaliittoteorioihin" jne.

Se, mitä tapahtui, oli leimakirveen salamannopea ja äänetön heilahdus. Leima kirvelee Sinussa jonkin aikaa, mutta sen vaikutus muiden mielissä jatkuu vielä kauemmin. Se näet asuu ihmisten mielissä, tulee ilmi asenteissa ja säilyy alitajunnassa usein vuosikymmeniä. Ihmiset eivät useinkaan tunnista tätä saamaansa käsittelyä, puhumattakaan siitä, että kävisivät rohkeasti sitä kohti, peräänkuuluttaen asiallisia perusteita ja punniten niitä mielessään. Tällä tavoin toimitaan yhtä hyvin poliittisten toisinajattelijoiden hiljentämisessä, kuin uskonnollisen yhteisön vallankäytössäkin. Yhteinen nimittäjä on valtaapitävän blokkiajattelun monoliittinen läsnäolo ihmisiä ympäröivänä todellisuutena, joka näkymättömän painon tavoin haluaa kiskoa jokaisen upoksiin pinnan alle, näkymättömiin ja näkemättömiin.

Termi "salaliittoteoria" on hyvä esimerkki siitä, miten kaiken vastustuksen hiljentävää leimakirvestä yleisesti käytetään. Alunperinhän salaliitolla tarkoitettiin jotain sellaista asiaa, jonka saattoi loogisesti selittää sen takana olevalla salaliitolla. Tästä saattoi sitten joko olla olemassa todisteita tai sitten ei. Kuitenkin länsimaisessa tieteellisessä ajattelussa edellytetyt kriteerit

• koherenssikriteeri (olisiko se mahdollista?),
• korrespondenssikriteeri (onko se uskottavaa?)
• ja pragmaattisuuden kriteeri (voisiko se käytännössä mennä näin?)

täyttyvät.

Nyt tapahtuneen "käsitteiden kavalluksen" jälkeen "salaliittoteorialla" voidaan tarkoittaa melkein mitä hyvänsä argumentaatiota tai faktaa, joka ei ole linjassa valtaapitävien näkemysten kanssa. Termillä voidaan tehokkaasti turhentaa kaikki terve kritiikki ja uusien vaihtoehtojen hakeminen. "Salaliittoteoriasta" on näin tullut synonyymi kaikelle epäuskottavalle, lapselliselle ja ikävälle. Ennen kaikkea se edustaa median ylläpitämässä yleisessä ajattelussa kaikkea sellaista, mikä ei ole emotionaalisesti hyväksyttävää. Se vetoaa usein ensimmäisenä meidän mukavuudenhaluumme, mutta siinä on myös merkittävä rooli ihmisen hallitsemisella pelolla.

Samanlaista leimakirveen käyttöä harrastetaan myös sellaisten termien kohdalla kuten:

• fundamentalismi - Alunperin termillä tarkoitettiin niitä raamattu-uskollisia kristittyjä, jotka pitivät tiettyjä Raamatun perustotuuksia (fundamentteja) luovuttamattomina. Tässä kohtaahan Etelä-Suomen Sanomien päätoimittaja Heikki Hakala jo kymmenkunta vuotta sitten teki uraauurtavaa työtä niputtamalla tietoisesti yhteen islaminuskoiset talebanit ja samaa sukupuolta olevien avioliittoja vastustavat kristityt. Nykyisinhän tästä suhtautumisesta on käytännössä tullut kirkon valtavirtatrendi.

• herätysliike/herätyskristitty - Ne piirit esim. evl. kirkossa, jotka perinteisesti ovat edustaneet raamatullista näkemystä ja sen mukaisia arvoja (erityisesti moraalikysymyksissä), leimataan tällä termillä kirkollisessa mediassa ja keskustelussa enemmistön kannalta vaarallisiksi "käenpoikasiksi" kirkon sisällä tai vallankäytöltään ja sanomaltaan epäilyttäviksi lähetystyöntekijöiksi.

• uudistusmielinen - Ennen tällä termillä tarkoitettiin niitä kristittyjä kirkon piirissä, jotka halusivat tuoda hengellistä uudistusta kirkkoon. Nyt sillä tarkoitetaan päinvastaista eli uuden kirkollisen moraalikäsityksen lanseeraamista vallitsevaksi. Esimerkkinä tästä on ns. "rakkauden argumentin" häikäilemätön käyttö kirkollisessa keskustelussa ja kielenkäytössä: tarkemmin määrittelemätön ja käytännössä usein omista tarpeistaan nouseva lähimmäisenrakkaus ajaa mennen tullen ohi niiden raamatullisten argumenttien, joita aiemmin pidettiin ohjeellisina ja sitovina niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla.

Luetteloa voisi jatkaa, mutta se on turhaa niin kauan kuin valtaosa ihmisistä ja eritoten kristityistä nukkuu horroksenomaista ruususenuntaan, eikä halua nähdä todellisuutta. Kun taas tästä unesta herääminen tapahtuu, niin näitä käytännön esimerkkejä aletaan nähdä ympärillä ihan kuin itsestään. Silloin ihmisiä ei enää hallita, eikä hiljennetä tällaisella perusteettomalla leimakirveen käytöllä.

Haastavaa se on ja vaikeatakin, mutta ei mahdotonta. Toivottavaa kylläkin, välttämätöntä ehdottomasti.

Mediakatsaus 15

Jo keväällä tämän(kin) blogin palstoilla ennakoitiin euroalueen kriisiä lähitulevaisuudessa. Nythän tämä viimeistään on totta. En usko koko euroalueen kaatumiseen, mutta nykyisessä muodossaan ja laajuudessaan se ei kyllä enää kauaa toimi näinkään. Lopullisen kaatumisen estää taas yksinkertaisesti suuri, ylikansallinen pääoma eli EU:ssa on kyseessä liian isot rahat, jotta sen annettaisiin kaatua.

Talouskomissaari Olli Rehn totesi äskettäin, että Kreikan olisi lakattava syömästä enemmän kuin se tienaa. Tosiasiassa Kreikan olisi kyllä alettava tienaamaan enemmän kuin mitä se syö ja samaa koskee myös monia muita maita. Voi olla, että tulemme näkemään vielä monta veristä kansannousua ja kaipnanpoikasta, varmaan jopa melkoisen taloudellisen syöksykierteen, ennen kuin nykyinen mantereenlaajuinen notkahdus on saatu oikaistua. Suomessakin saattaa vielä olla edessä tiukat ajat ja uskokaa minua, se ei ole suuryrityksiltä pois.

-------

Suomalaiset päätoimittajat ovat STT:n mukaan vakuuttuneita siitä, että täällä meillä ei Britannian lehtiskandaalin kaltaiset väärinkäytökset, kuten teletietojen ostaminen, lainaaminen, vaihtaminen tai varastaminen sekä salakuuntelu voi tulla kysymykseenkään. Itse ajatuskin tuntuu kuulemma täysin vieraalta koto-Suomessa. Tämä yhteen ääneen vakuuttelu tuntuu jopa liikuttavan yksimieliseltä.

Mieleen tulevat Eppu Normaalin laulun sanat vähän toisesta yhteydestä: "Vaikka Harrisburgissa täytyy ikkunat sulkea, voi Suomessa aina huoleti kulkea". Nähtäväksi jää, onko kyseessä todistajan jääviys vaiko peräti pukki kaalimaan vartijana...?

-------

Närää herätti Nokian nykyisen yhteiskuntasuhteista vastaavan johtajan Esko Ahon tyly suhtautuminen julkisuudessa edesmenneen Mika Myllylän kohtaloon, muusta vastuunväistelystä puhumattakaan. Myllylän ansiostahan Ahokin kepulaisena Hiihtoliiton puheenjohtajana eniten pääsi paistattelemaan mediapäivää aikoinaan. Jotain maamme urheilu- ja johtamiskulttuurista tämä tapaus valitettavasti kertoo, eikä niin hyvää.

-------

Kirkkohistorian dosentin Esko M. Laineen mukaan yksityisen kristityn "ensisijaisena hengellisenä viitekehyksenä" tulee aina olla kirkko, eikä mikään herätysliike. Muuten ollaan kuulemma lahkoutumisen tiellä. Jo aiemmin (23.06.) Kotimaassa Laine hyökkäsi "käenpoikasen" asemassa kirkossa olevia herätysliikkeitä vastaan. Nyt Laineen huoli nousee siitä, että herätysliikkeiden huomio kohdistuu sellaisiin kysymyksiin, joista kirkossa vallitsee erimielisyys. Nyt herätysliikkeiden päinvastoin pitäisi pyrkiä kaikin keinoin pyrkiä osoittamaan kirkolle, että ne ovat sille korvaamattomia.

Laineen kommentit tuovat hyvin esille länsimaisen kansan/laitoskirkon erään ikuisproblematiikan: kun ollaan siirrytty pois raamatullisesta seurakuntamallista niin ollaan hyvin nopeasti tilanteessa, jossa seurakunnan Pään paikan ottaa joku toinen/muu. Laineen näkemys edustaakin "vox populi vox dei"-ajattelua puhtaimmillaan. Tämän mukaan herätysliikkeiden tulisi kerta toisensa jälkeen kuuliaisesti luopua omasta hengellisestä pääomastaan ja orjailla kansan ja median talutusnuorassa kulkevien "asema velvoittaa ja suitsii suuta"-piispojen lisääntyviä tempoilevia käännöksiä pois perinteisistä näkemyksistä, joista jotkut ainakin joskus ovat pohjautuneet Raamatun sanaan.

Sinällään Laineen kommentti on totta, jos sitä vähän kontekstualisoidaan: kyllä, yksityisen kristityn ainoa oikea yhteisö on Kristuksen seurakunta, ei mikään herätysliike tai vielä vähemmän jokin kirkollinen instituutio, joka on syntynyt tietylle maantieteelliselle alueelle historiallisen kehityksen seurauksena. Tämä kuitenkin nostaa olemassaolevasta tilanteesta esille kipeän ja ajankohtaisen kysymyksen: miksi siis on herätysliikkeitä ja miten niitä onnettomasti pääsee syntymään? Eikö herätysliike kerrokin koko olemassaolollaan, että pelkästä ulkonaisesta jumalanpalveluselämästä puuttuu se varsinainen elämä?

Kansankirkkosysteemi on UT:n kirjoitusten valossa absoluuttinen mission impossible, jolle ei voida löytää sieltä mitään tukea. Johdonmukaisesti toteutettuna se synnyttää antikristillisyyden. Mutta niin kuin VT:nkin aikana temppelin rinnalle nousi profeetallisuus, niin nytkin ulkikonaisten rakennelmien rinnalle Jumalan Henki toistuvasti nostaa herätyksiä, joiden piirissä olevat ihmiset kokevat juuri sen omaksi kodikseen, koska ovat sen piirissä uudestisyntyneet. Tätä ei kirkollinen uskonnollisuus edustajineen ole koskaan kyennyt ymmärtämään, saati sitten hyväksymään.

------

Toista kirkollisen ajattelun ääripäätä edustaa nuoruuden opiskelijatoverini Timo Eskola, joka kolumnoi Uusi tie-lehdessä (14.07.2011. s. 7) otsikolla "Jospa et tulisi kirkkoon". Eskolan mukaan "luterilainen kirkkomme luottaa siihen, että sen jäsenet eivät osallistu ehtoolliselle", eikä se ole mitenkään "varautunut siihen, että kävisit jumalanpalveluksessa".

No, eihän tässä sinällään mitään uutta ole. Luulen, että ylipäätään meidän vanhojen seurakuntiemme ongelma on se, että me emme edes halua kasvaa. On paljon kivempaa pyöriä vanhan, tutun porukan kanssa, joka on oppinut jo sisäsiistiksi ja hallitsee kaanaankielen alkeet. Eihän Jumala voi antaa sinne sadetta, missä ei ole janoa.

Ajatuksia "pyhästä jäännöksestä"

VT:n profeettakirjallisuudessa tulee esille ajatus "pyhästä jäännöksestä". Tämä sijoittuu siihen historialliseen taitekohtaan, jossa Herra näyttää hylkäävän kansansa Israelin. Tuomion ajat koittavat sille: Jerusalem piiritetään, temppeli tuhotaan ja kansa viedään pakkosiirtolaisuuteen. Tähän tilanteeseen profeetat tuovat uuden näkökulman, ajatuksen Jumalalta: vaikka ulkonainen jumalanpalveluselämä tuhoutuukin, niin jäljelle jää vielä jäännös, jonka Jumala ottaa suojiinsa ja josta vielä kasvatetaan kokonainen kansa. Hengellisesti puhuen tätä jäännöstä kutsutaan "pyhäksi", joille oikeasti kuuluu Israelin perintöosa ja lupaukset.

Ajatus "pyhästä jäännöksestä" ei ole vieras meidänkään aikanamme. Kun näemme ympärillämme luopumusta ja kääntymistä pois Jumalan tahdon tieltä, vahvistuu näkemys siitä, että jossain on kuitenkin olemassa vielä se osa kansasta, joka etsii Herraa. Tälle ajattelulle löytyy toki tukea antavaa historiallista allegoriaa VT:sta. Niinpä nykyisinkin kuulee puhuttavan siitä, miten tässäkin kaupungissa, maassa tai kansassa on vielä jäljellä ne 7000, jotka eivät ole notkistaneet polveaan Baalille.

Itse asiassa aina silloin kun jokin yhteisö joutuu kovaan yhteentörmäykseen ympäröivän valtakulttuurin kanssa ja elää kulttuurisen murroksen keskellä, nämä raamatulliset totuudet löydetään hyvin nopeasti. Eri asia on se käytetäänkö niitä oikein vai väärin. Ajatusta "pyhästä jäännöksestä" voidaan nimittäin käyttää myös lahkoutumisen perusteena ja tehokkaana lyöämäaseena toisin ajattelevia tai esim. johtajuuden alle taipumattomia (tai siinä epäröiviä) kohtaan.

Jossain mielessä se Raamatun ajatus "pyhästä jäännöksestä" on vain pelkkää matematiikkaa: ennen meitä oli näin paljon, mutta nyt on jäljellä vain näin ja näin paljon/vähän. Muut ovat luopuneet ja me olemme jäljelle jäänyt pyhä jäännös. Tähän ajatteluun törmää esim. luterilaisten traditionalistien parissa, joiden mukaan oikea kirkko ei ole muuttunut mitenkään, vaikka näkyvä kirkko onkin tehnyt härskejä irtiottoja perinteisestä raamatuntulkinnasta ja tunnustusajattelusta.

Tietyssä mielessä tämä sama kehitys on toistunut läpi koko kirkkohistorian. Itse asiassa jokaisen herätyksen ja sen kautta syntyneen liikkeen perusdna:sta löytyy tämä ajatus "pyhästä jäännöksestä". Nyt Jumala tekee jotain uutta ja poikkeuksellista, jonka rinnalla aiempi kalpenee ja me olemme sen edustajia. Veljeni Leijonamieli eräässä blogikommentissa jokin aika sitten oikein esittikin, että eikös vain Paavalilla ja kumppaneilla ollutkin tällainen käsitys itsestään uuden viinin maistattajina. Joka tapauksessa jännite - ellei peräti ristiriita - uuden ja vanhan välillä on ilmeinen, joskus jopa sovittamaton.

Se, miten näkyvästi se on tuotu esille, näyttää korreloivan paljon sen kanssa, miten halutaan sitoutua johonkin kirkolliseen instituutioon. Esim. evl. kirkon perinteiset herätysliikkeet eivät näytä kovin mielellään enää tunnustautuvan tämän aatteen kannattajiksi. Ikään kuin pelätään "liikaa" keinutettavan venettä. En halua olla loukkaava, mutta tällä menettelyllä näyttää olevan syynä raha ja muut edut. (Esim. kirkollisen lähetysjärjestön status, muutama kolehtipyhä vuodessa ja oikeus käyttää ilmaiseksi kirkon tiloja.) Päinvastoin sitten taas ne liikkeet ja yhteisöt, jotka haluavatkin tehdä irtioton laitoskirkosta korostavat estoitta tässä irtiotossa tapahtuvaa "lähtemistä ulos baabelista".

Itse ajattelen tuon "pyhän jäännöksen" identiteetin löytyvän enemmän ihmisen sisimmästä kuin ulkonaisista tunnusmerkeistä tai tavoista. Se ei nimittäin todellisuudessa näytä noudattelevan mitään kirkkokunnallisia tai muita rajoja. Joskus jonkun perinteisen seurakunnan jäsen saattaa itse asiassa olla enemmän sisäisesti vapaa uskonnollisuudesta kuin joku niiden ulkopuolella. Luonnollista on, että on aikoja ja tilanteita, joissa tuo "pyhän jäännöksen" dna luonnostaan poikii näkyviä irtiottoja jostain uskonnollisesta yhteisöstä, sen tavoista ja perinteistä. Kun joku lähtee ulos jostain kirkkokunnasta (so. "uskonnollisesta baabelista") ja perustaa uuden yhteisön, joka pyrkii olemaan vain paranneltu versio entisestä ja kutsuu sitten tätä "pyhäksi jäännökseksi", hän pettää itseään (ja seuraajiaan) pahan kerran.

Olenko minä sitten "pyhän jäännöksen" edustaja? Kuulunko itse "pyhään jäännökseen"? En tiedä. Ymmärrän omien näkemysteni edustavan joissain kohtaa ihan jotain muuta kuin valtavirtaa maamme hengellisessä kentässä, mutta ei se tee minusta mitään friikkiä. Mitäpä jos ympärillämme oleva enemmistö onkin luisumassa pois aidosta raamatullisesta todellisuuden näkemisestä? Toisaalta taas joillekin uskoville näyttää erilainen ulkonainen erottautuminen olevan se pääasia uskonelämässä. Kun tutkit farisealaisuutta uskonnollisena ilmiönä makkabealaisajan jälkeen ja Jeesuksen aikana, niin pääset hyvin jyvälle siitä, mistä tässä on kysymys. (Erityisesti kannattaa kiinnittää huomiota "fariseus"-sanan etymologiaan.) Heistä nimittäin Jeesus ja Paavali saivat (kirjaimellisesti) verisimmät vastustajansa.

On myös olemassa se vaara, että itse olen erehtynyt, ylireagoinut tai kulkenut harhaan. Siihen taas paras lääke on olla vuorovaikutuksessa muiden pyhien kanssa, jopa sellaisten, joiden näkemykset jossain kohtaa ovat hyvinkin kaukana omistani. Jos seurustelet vain oman pienen kuppikuntasi kanssa synnytät yllättävän nopeasti uskonnollisen gheton, jossa ilma ei vaihdu sisään, eikä ulos. Omien ajatusten peilaaminen muiden kanssa ja oman elämän alistaminen tilivelvollisuuteen jonkun/joidenkin kanssa on paras tapa tasapainottaa (so. raitistuttaa) omia hengellisiä näkemyksiä.

Lopuksi on hyvä palauttaa mieliin myös se lähtötilanne, jossa Herran Henki inspiroi profeetassa tämän näyn "pyhästä jäännöksestä". Se liittyy historiallisessa tilanteessa Jumalan tuomiohin, jotka kohtaavat Jumalan omaisuuskansaa. Tuossa tilanteessa kansaa kyllä kehotetaan parannukseen ja erottautumaan epäjumalanpalveluksesta, mutta loppupelissä kukaan ei itse julistaudu "pyhäksi jäännökseksi". Siihen tilanteeseen ja rooliin näet joudutaan. Aina se ei edes miellytä minua itseäni (eikä varsinkaan lihaani). Se voi tapahtua muiden uskovien(kin) hylkäämisen kautta, valtiollisen (ja esim. mediajohtoisen) vainon tai muiden ulkonaisten olosuhteiden kautta. Yhtä kaikki Jumala kutsuu jotain ryhmää ihmisiä "pyhäksi jäännökseksi", eivät he itse. He itse eivät välttämättä edes itse miellä itseään sellaiseksi, hehän vain seuraavat Herraa. Ajatus "pyhästä jäännöksestä" on nimittäin aina suhteessa johonkin enemmistöön tai valtavirtaan.

Virtasen kesämietteitä II

Virtanen oli huomannut, että vuosien mittaan hän oli toistuvasti onnistunut suututtamaan tiettyjä ääripäiden ihmisiä. Nämä olivat usein joko korkeakirkollisia vaikuttajia tai sellaiseksi haluavia, joita löytyi niin herätysliikkeiden - erityisesti jo pitempi-ikäisten sellaisten - piiristä kuin varsinkin virallisten kirkollisten instituutioiden johtoportailta tai sitten niiltä kirkollisen urakehityksen rullaportailta, joiden päässä tuo maanpäällinen taivas pitkään tavoiteltuine statuksineen häämötti. Näiden mielestä Virtanen oli jonkinlainen "virallisen kristittyjen yhteyden ulkokehälle sitoutumattomuudessaan luisunut levoton sielu".

No, jos näistä kahdesta piti valita, niin Virtaselle ei ollut pätkääkään epäselvää, minkä hän valitsisi.

Toisaalta hän oli toistuvasti saattanut hermostumaan ja jopa jonkinlaisen erheellisesti "pyhäksi" luullun raivon valtaan sellaiset ylihengelliset piirit, joissa uskonnollisuus istui yhtä lujassa kuin kirkollisuudessakin. Se oli vain valinnut ulkonaiseksi muodokseen ihan erilaisen tyylin ja kontekstin kuin missä se kirkoissa esiintyi. Uskonnollisuus kun ei katsonut aikaa, paikkaa, eikä sakastia, vaan sitä löytyi ihan yhtä hyvin yksinkertaisista tupaseuroista kuin liturgisista eleistä kirkollisen juhlapyhän messusta. Tämän Virtanen ainakin oli oppinut ja usein katkerienkin kokemusten kautta. Jeesuskin sanoi, että se, mikä on lihasta syntynyt on liha, eikä se perusluonteeltaan eronnut, oli se sitten pukeutunut violettiin papinpaitaan tai maallikkosaarnaajan virttyneeseen villapaitaan.

Joka porukalla ja niin tälläkin oli omat "shibbolettinsa", joita toisia piti joko muistaa aika ajoin uskollisesti toistaa tai sitten koettaa kuolemaan asti välttää. Virtasen mieleen tuli usein se apostoli Paavalin kehotus korinttilaisille uskoville, jossa kehotetaan puhdistautumaan niin lihan kuin hengenkin saastutuksesta. Ei kaikki ihmisen syntisyys suinkaan ilmennyt vain julkisynteinä, vaan usein paljon vaarallisempaa hapatusta oli se fariseusten uskonnollisen ulkokultaisuuden ja tapahurskauden hapatus, josta Jeesuskin varoitti.

Virtanen oli usein kuullut varoitettavan siitä, miten virallisten kirkkokuntien ulkopuolisissa uskovien ryhmissä oli suuri opillisen harhautumisen vaara, kun ei ollut mitään tunnustuskirjoja, virallista oppia ja siitä kumpuavaa teologista ajattelua tai kirkollista traditiota ohjaamassa raamatuntulkintaa. Silloin pääsisivät vaikka millaiset villitsevät opit ja hengelliset ylilyönnit mellastamaan suojattomassa, poloisessa laumassa miten tahtoivat ja levitä laajemmalle. Virtanen ei ollut koskaan ymmärtänyt tätä väitettä. Päinvastoin, hänen kokemustensa mukaan kävi juuri päinvastoin: pienessä porukassa harhaoppi saattoi kyllä hyvinkin syntyä (niin kuin missä muuallakin), mutta loppupelissä sen vaikutus rajoittui vain hyvin pieneen ryhmään ihmisiä. Kun vastaavasti jokin uusi juttu sen suuremmin kyselemättä lanseerattiin jonkun kirkon tai seurakunnan uudeksi, viralliseksi trendiksi, se hyvin nopeasti saavutti suurenkin joukon ihmisiä. Vastaavasti pienessä porukassa orastava harha saatettiin jopa kyetä torjumaan tehokkaammin kuin vaikkapa jossain kirkkolaitoksessa, jossa sen vaikutus saattoi levitä tehokkaasti hierarkkian portaita pitkin alaspäin.

Kun Virtanen mietti omaa vaikutusalaansa ja missiotaan Kristuksen ruumiin palvelemisessa, hän oli muutamien viime vuosien aikana tullut siihen tulokseen, että mikäli hän olisi aikoinaan suostunut kiltisti pysyttelemään tietyissä sovinnaisuuksien rajoissa, hän olisi voinut välttyä monilta ongelmilta, kahnauksilta ja syrjäyttämisiltä. Jos hän esim. olisi tyytynyt keskittymään vain apologiaan ja muihin kristinuskon sellaisiin perusteisiin, joista kaikki saattoivat olla jotakuinkin samaa mieltä (ja nyt puhuttiin raamattu-uskollisista kristityistä), niin kaikki olisi mennyt ihan hyvin.

Virtanen ei mitenkään pitänyt esim. apologiaa halpana, mutta hän ei myöskään voinut mitään sille, että häntä olivat jo nuoruudesta asti poltelleet näyt, jotka menivät eteenpäin esikartanoista ja syvemmälle Kristuksen ruumiin kokonaisuuden ymmärtämiseen. Hän muisti uskossaolovuosiltaan useita tilanteita, joissa hän oli saanut ilonpilaajan ja rauhanhäiritsijän maineen, kun oli uskaltanut viitata Raamatun eittämättömän yksimieliseen todistukseen Kristuksen ruumiista jakamattomana, orgaanisena kokonaisuutena. Teoriatasolla ja "raamatullisena periaatteena" tästä saatettiin olla hyvinkin samaa mieltä ja hyväksyvästi murahdella, jopa ymmärtäväisesti ja hyvää tarkoittaen "siunata veljeä hänen kutsumuksessaan", mutta kun tässä aiheessa mentiin loogisesti eteenpäin ja pintaa syvemmälle, niin ymmärtämättömyyden ja välinpitämättömyyden hiljainen seinä tuli vastaan hyvin pian.

Virtanen oli jo aika päiviä sitten luopunut siitä hyökkäävästä asenteesta, jolla monet "saman aatteen" kannattajat väsyksiin asti puskivat vasten kirkollisia muureja. Tämä tapahtui usein ehtymättömällä vaatimuksella ensin hyväksyä tietyt perusteesit esim. Rooman kirkon aikeista synnyttää maailmanuskonto, ekumeenisen liikkeen roolista lopun aikojen baabelin esiasteena, paavista antikristuksena, uuden maailmanjärjestyksen salaliitosta rakentaa globaali maailmanhallitus jne. Vasta sitten kun näistä päästäisiin yhteisymmärrykseen, voitaisiin jatkaa yhteydessä eteenpäin. Virtanen uumoili tämän takana piilevän ajatuksen jonkinlaisesta "tosipyhien yhteydestä" tmv. joka pitäisi ensin varmistaa.

Hän itse allekirjoitti useimmat näistä väitteistä, mutta ei enää niin jaksanut piehtaroida näissä jutuissa. Hänestä oli tärkeämpää keskittyä evankeliumin julistamiseen, tietenkään noita raamatulliseen eskatologiaankaan kuuluvia asioita hylkäämättä. Näistä opinkysymyksistä ei vaan saanut tehdä autuuden ehtoa, koska vain Jeesus on lampaiden ovi, ei oikea käsitys tempauksen ajankohdasta tai Googin sodan tapahtumien kulusta.

Ei Virtanen Sanan totuudesta halunnut luopua - sen enempää seurakunnan kuin lopun aikojkenkaan kohdalla. Asiat oli vain laitettava oikeisiin mittasuhteisiinsa ja jos hän näin tehdessään hermostutti tiettyjä piirejä, niin sille ei sitten voinut mitään. Hän oli alkanut jopa ajattelemaan niin, että kun näin tapahtui - eli siis "ääripäät aktivoituivat" - se oli hyvä merkki. Silloin oltaisiin hyvällä tiellä, jota pitkin "voiman, rakkauden ja raittiuden henki" johdatti. Ei niin, että Virtanen nyt mitään suurten massojen kansansuosiota tai "kultaista keskitietä" olisi tavoittellut. Hän itse mielsi asian vähän kuin merimerkkien välistä purjehtimisena: kun nämä olivat nähtävissä oikealla ja vasemmalla, niin turvallisin reitti kulki siinä välissä.

Virtanen ei siis ollut rakentamassa mitään omaa ministryä tai seurakuntaa, vaan mielellään palveli koko Kristuksen ruumista. Hän ei niinkään kalastellut ketään ihmistä johonkin omaan juttuunsa, vaan halusi ennemmin lähettää ihmisiä eteenpäin, ulospäin. Kun ajateltiin muita uskovia, niin miksi yrittää saada joku johonkin, jossa hän jo on sisällä? Ennemmin kuin hiekkapyramidin nousevan, hän halusi nähdä kiven heitettävän veteen, jolloin siitä syntynyt aaltoliike ulottuisi kauas. Tämä oli Virtasen mielessä vähän sama juttu kuin se, kun Jeesus sanoi, että jollei vehnänjyvä putoa maahan ja kuole itse sinne multaan, se ei voi koskaan tuottaa mitään satoa.

Ei Virtanen siis totuudesta aikonut luopua. Usein ennenkin oli kirkkohistoriassa nimittäin käynyt niin, että jonkun raamatullisen totuuden esitaistelija oli alussa tyrmätty hulluksi tai harhaoppiseksi, mutta myöhemmin hänen mukaansa oli nimetty teologisia seminaareja tai ties mitä. No, ei Virtanen niin siitä teologisesta seminaarista perustanut...

Virtanen kesälaitumilla

Virtaselle kesä oli merkillistä aikaa, erityisesti keskikesä. Hän oli varmasti tyypillinen oman etnisen ryhmänsä edustaja, kun maailma ja oma minä näyttäytyi kesäisin ihan erilaisena kuin muulloin. Unta tarvitsi vähemmän, kun valoa on enemmän, asiat stressasivat vähemmän ja muutenkin kaikki tuntui pyörivän, ei vain eri nopeudella (enkä nyt sano, että nopeammin), vaan myös aivan kuin eri ulottuvuudella. Ihmisluonnosta - niin myös omasta - nousi esille uusia puolia ja piirteitä.

Säännöllisesti keskikesällä Virtanen oli huomannut tarvitsevansa ja ottavansa jonkin pituisen ajan, jolloin hän melko tarkkaan vetäytyi eroon muista ihmisistä. Kyse ei ollut niinkään erakkoudesta, kuin akkujen lataamisesta. Tuolloin hän ei ollut juurikaan tekemisissä ylipäätään kenenkään kanssa tai jos oli, niin hyvin pinnallisella tasolla. Monasti päivän kulkuun syntyi hiljaisia, unenomaisia suvantovaiheita, jolloin esim. jonkun mekaanisen, toistonomaisen fyysisen rasituksen (esim. soutaminen, siivous, halonhakkuu, ojankaivuu) aikana mieli ikäänkuin irtautui ruumiista ja ajatukset alkoivat mennä omia teitään. Ajatukset kuljeskelivat silloin rentoina ja vapaina ja alitajunnasta nousi esille erilaisia asioita, joihin ei aiemmin ollut kiinnittänyt huomiota.

Virtanen kutsui tuota vaihetta vuoden kierrossa "kritiikkiajaksi". Tällöin hän mielessään kävi läpi kuluneen vuoden (ja joskus pidemmänkin aikavälin) asioita, vaiheita ja tapahtumia. Siinä alkoi pikku hiljaa erottua jyvät akanoista kun saatiin eri juttuihin hieman pidempää välimatkaa. Virtanen muisti joskus lukeneensa suomalaisesta jääkiekkovalmentajasta, joka totesi lehtihaastattelussa "spekulaatioiden ajan olevan nyt ohi". Hän oli tuolloin juuri siirtynyt valmentajaksi erääseen suuren maailman jääkiekkojoukkueeseen. Hän oli selittänyt huuli pyöreänä kuuntelevalle kotimaiselle toimittajalle, miten "tässä iässä sitä mies rupeaa jo oikeasti miettimään, mitä on tullut tehtyä. Tässä mielessä spekulaatioiden aika on ohi ja nyt täytyy näkyä tuloksia."

Virtanen ei tiennyt oliko hän nyt varsinaisesti "siinä iässä", mutta muuten hän kyllä huomasi katseensa tuon tuostakin siirtyvän tähyilemään nuoruuden näkyjä, miehuuden unelmia ja keski-iässä tehtyjä linjauksia. Miten ne olivat pitäneet ja mikä oli ollut kestävää tähän päivään tultaessa? Tietyssä mielessä spekulaatioiden aika oli ohi ja hänen mielensä väkisinkin hakeutui tutkimaan sitä, mikä oli totta ja pysyvää ja mille kannattaisi tästä eteenpäin rakentaa. Hän alkoi myös jotenkin ymmärtää ihmisiä, jotka joskus härkäpäisestikin pitivät kiinni aiemmin valitusta ja oikeaksi koetusta linjasta (esim. hengellisessä työssä).

Hän tunnisti kyllä nuoruutensa näyistä paljonkin sellaista, mikä oli kantanut tähän päivään asti. Aina hän ei nuoruudessaan ollut välttämättä ollenkaan tunnistanut niitä juttuja, jotka kuuluivat osana hänen arkipäivän uskoonsa tänään. Kuitenkin nämä asiat (jotka olivat joskus tuntuneet sangen epämukaviltakin, haastavilta ja vaikeilta) olivat takiaismaisesti roikkuneet mukana hänessä vuosikymmenet ja ne olivat aivan kuin sulautuneet osaksi häntä ja hänen persoonaansa. Aivan kuin joku muu olisi puolestasi päättänyt, että tämä on sinun osasi.

Sitten oli ollut paljon asioita, jotka ajan virta oli vienyt mukanaan, eikä niistä ollut jäänyt jäljelle paljoakaan rakennusainetta tulevaisuuden seurakunnalle. Niiden asioiden kohdalla, jotka Virtanen saattoi vielä muistaa, hän ajatteli, että monet niistä saattoikin hyvin unohtaa. Hän oli oppinut erehdyksistään - tai ainakin halunnut oppia. Monia asioita hän ei rehellisesti sanottuna kyennytkään enää muistamaan ja ne kävelivät häntä vastaan vain joissain satunnaisissa kohtaamisissa ihmisten kanssa vuosien, vuosien jälkeen. Virtanen ajatteli, että toisaalta "aika kultaa muistot", mutta toisaalta hän oli myös tullut siihen johtopäätökseen, että Luoja oli ihmisen rakentanut niin, että muisti armahti häntä. Muut ihmiset sitä eivät aina tehneet.

Virtanen ei enää elänyt alituisessa oikeassa olemisen harhassa, niinkuin joskus oli kyllä tehnyt, vaan hän huomasi hänen omankin peltosarkansa tuottaneen ja tuottavan monenlaista kasvia, rikkaruohoa ja hörsöä. Ne asiat, joita oli jäänyt jäljelle olivat nykyisin osa hänen hengellistä sisintä maailmaansa, sitä dna:a, jota hän tahtomattaankin levitti ympärilleen. Virtanen ymmärsi tässä olevan suuren ja jatkuvan valvomisen ja kilvoittelun paikka, jossa hätiköidyt johtopäätökset olivat vaarallisia, pikaistuksissa asioiden tekeminen raskas synti ja oman mielihalun mukaan toimiminen ylellisyyttä, johon ei ollut varaa.

Virtasen nuoruuden haave oli ollut sananjulistajan homma. Hän oli joskus jopa haaveillut kiertäväksi matkasaarnaajaksi ryhtymisestä. Hän ajatteli sen olevan Jumalan kutsu hänen kohdallaan ja niin se varmasti olikin, vaikka hänen täytyi tunnustaa pimeimpinä hetkinään sitä joskus ratkaisevasti epäilleensä. Useimmat ihmisistä kun eivät tarvinneet mitään uskovien vainoja uskonsa koettelemiseksi, vaan elämässä itsessään oli heille ihan kylliksi haastetta. Näin Virtasenkin kohdalla. Niinpä tuo nuoruuden näkykin oli vain muuttunut vuosien ja vuosikymmenien myötä, saanut erilaisia muotoja ja uutta syvyyttä. Jos hän nuoruutensa voimansa tunnossa oli kuvitellut saarnaavansa suurille massoille, niin nykyisin antoisimpia tilanteita olivat tapaamiset henkilökohtaisesti tai pienissä ryhmissä janoisten sielujen kanssa. Silloin opetus tuli joskus kuin varkain esille, laiturilla saunan jälkeen tai lounaan tai kahvittelun lomassa, eikä siinä enää ollut ehdotonta pakkoa ex cathedra-tilanteesta. Ei niin, etteikö Virtanen edelleenkin olisi valmis isoillekin joukoille puhumaan. Pienemmässä ryhmässä teho oli yleensä vain ihan eri luokkaa. Jeesuskin oli suurille kansanjoukoille opettaja ja parantaja, mutta se, mitä Hän edusti 12 apostolin tai kolmen lähimmän opetuslapsensa elämässä, oli ihan eri juttu.

Virtanen näki joskus kauas. Hän ei rohjennut pitää itseään minään profeettana varsinaisesti. Jonkinlainen profeetallinen heppu, näkijä, visionääri ja tulevaisuuden skannaaja hän kuitenkin oli. Olihan hänelläkin Herran Henki, jonka ominaispiirre oli profeetallisuus. Olihan Jeesuksen todistuskin itse asiassa tuo samainen profetian Henki. Osittain tuo Virtasen "näkeminen" oli tulosta "vain" aiempin kokemusten läpikäymisestä, tapahtumien työstämisestä ja sitä kautta tulevaisuuden hahmottamisesta. Toki tätä pystyi periaatteessa kuka hyvänsä ihminen tekemään, mutta kun näitä prosessoivassa ihmisessä sai vaikuttaa Pyhä Henki, oli tulos enemmän kuin vain joidenkin epämääräisten skenaarioiden luomista.

Virtanen oli omana uskossaoloaikanaan 70-luvun puolivälistä alkaen nähnyt monien asioiden niin maailmassa kuin kristikunnassakin muuttuneen. Monet sellaiset asiat, jotka alussa olivat olleet joidenkin harvojen etuoikeus, Jumala nyt Henkensä kautta ikäänkuin lanseerasi laajemmin koko Kristuksen ruumiin käyttöön. Näin oli käynyt esim. armolahjojen kanssa yleensä ja erityisesti profetian lahjan kohdalla, viisitahoisen palvelusviran kohdalla ja ennen kaikkea Kristuksen ruumiiseen liittyvän ymmärryksen kasvun kohdalla.

Niinpä Virtanen uumoilikin tulevaisuudessa, ehkä vielä omana elinaikanaankin, elävänsä uskovien keskellä tilanteessa, jossa puhe Kristuksen ruumiin yhteydestä, sen yhteisistä elintoiminnoista paikallisella tasolla oli arkipäivää, joka elämä kulki yli, ohi ja ali kaikkien ihmistekoisten raja-aitojen, joilla Jumalan lapsia yritettiin karsinoissaan pitää. Virtanen oli hyvin vakuuttunut siitä, että tätä Jumalan valtakunnan elämäntodellisuutta kohti oltiin menossa. Sitä hän itse odotti, sen puolesta rukoili ja sen eteen töitä teki.

Silti Virtanen jäi usein miettimään, missä viipyi se alati toistettu ja jo ammoisina aikoina Virtasen kotimaahan ennustettu suuri Hengen vuodatus, joka kääntäisi maan suunnan, nostaisi kansan moraalisesti jaloilleen ja antaisi sille ratkaisevat eväät, joilla selviytyä voittajana tulevista viimeisten päivien ahdistuksesta?

Taudin kuva, sen oireet ja lääkkeet siihen

Kun seuraa kirkollista kehitystä niin ei voi välttyä miettimästä, miten varautua tulevaisuuteen. Kuten olen jo aiemmin väsyksiin asti tolkuttanut, niin sanon vieläkin, että nykyinen kirkollinen hajaannus avaa raamattu-uskolliselle kristitylle tiettyjä uusia ja ennen arvaamattomia toimintamahdollisuuksia kirkon piirissä. Kun ääripäät kärjistyvät, rintamalinjat selkiytyvät. Kun on tarpeeksi pimeää, niin valokin näkyy kirkkaammin. Luterilaisen yhtenäiskulttuurin vedellessä viimeisiään tilanteesta löytyy herätyskristityn kannalta yllättävän paljon hyviä puolia.

Jotta tilanne olisi riittävän sekava, niin kirkon johdon ongelmana eivät ole vain raamattu-uskolliset piirit, vaan kirkon ovi käy tiuhaan vähän joka suunnassa. Kirkon johtokin on viime aikoina herännyt huomaamaan sen, että myöhäismodernin urbaanin ihmisen uskonnollinen etsintä ei mitenkään ensisijaisesti ja automaattisesti kanavoidu kirkon suuntaan. Uudet uskonnot, vanha pakanuus ja ennen kaikkea näiden (tai periaatteessa minkä tahansa) sekoittaminen keskenään ovat tutkimusten mukaan tyypillisiä toimintavaihtoehtoja.

Tavallaan tässäkin on kyse eräänlaisesta protestista vallitsevalle uskonnolliselle instituutiolle (joka voi toki olla mikä muukin kuin vain evl. kirkko). Yhtä kaikki liipasimella on länsimaisen elämäntavan pinnallisuus, kulutuskeskeisyys ja sen materialistiset arvot. Näille etsitään vaihtoehtoja ja merkkinä tästä trendistä pakanauskonnot ovat yleistyneet 2000-luvulla. Uskonnolliselle kokemukselle ja hurmiolle (jopa hurmokselle) on tilausta tämänpuoleisuuden kanssa kipuilevalle nykyihmiselle, eikä lääke siihen tunnu löytyvän kuivan rapsakoista kirkon menoista.

Luterilaisten herätysliikejärjestöjen piirissä on jo pitempään (ja etenkin Timo Rämän viime kesäisen linjapuheen jälkeen) vannottu tiukasti sekä yhteistoiminnan kuin myös jumalanpalvelusyhteisöjen nimiin. Nämä toimivat tällä hetkellä monella paikkakunnalla paikallisen evl. seurakunnan yhteydessä, mutta tilanteen niin vaatiessa ne voitaisiin melko kätevästi irrottaa omiksi toiminnallisiksi kokonaisuuksikseen eri toimintamuotoineen, vastuunkantajineen ja ohjelmistoineen. Vain rahoitus olisi iso kysymysmerkki tuossa uudessa (ehkä joitakin jopa houkuttavassa) tilanteessa.

Maastamme löytyy kuitenkin lukuisia kristillisiä yhteisöjä, joilla on pitkällinen kokemus tämän kaltaisen toiminnan pyörittämisestä ilman verotuloja ja upporikkaan kirkkolaitoksen turvallista selkänojaa. Heiltä varmaan löytyy yllin kyllin asiantuntemusta ja konsulttiapuja uudessa tilanteessa toimimiseen. Toisaalta juuri tämä kuvio paljastaa koko jumalanpalvelusyhteisö-ajatuksen suuren ongelman. Siinä ei ole mitään uutta, eikä siinä ole ajan vaatima relevanssia. Sitä on jo pyöritetty tässäkin maassa vuosikymmeniä, jopa niin että monet vanhoihin rakenteisiin kyllääntyneet yhteisöt koko ajan miettivät ratkaisua perinteisen sapluunan toimimattomuuteen.

Jumalanpalvelusyhteisö-ajatus ei siis oikeasti edusta mitään vaihtoehtoa. Ei vaikka siinä kuinka voitaisiin ja haluttaisiin nähdä jotain sellaista kotoista pelastajaa, jolla evl. herätyskristityt voitaisiin tavoittaa ja turvallisesti ohjata vihreille laitumille ja virvoittavien vetten tykö ulos yhä kireämmäksi käyvästä kirkollisesta baabelista. Siinä tullaan auttamatta jälkijunassa, eikä sillä ole mitään tekemistä tulevaisuuden kanssa.

Jos nimittäin ajatellaan ilmapiirin ja arvo- ja asenneilmaston maassamme yhä enemmän tulevaisuudessa kiristyvän ja taloudellisten ja muiden painostuskeinojen kovenevan, niin tarvitsemme uudenlaista ajattelua ja uutta toimintatapaa. Joku voisi kutsua sitä uudeksi seurakuntakulttuuriksi ja tavallaan se on sitä. Tarvitsemme uutta avoimuuden seurustelu- ja kommunikointikulttuuria kristittyjen kesken. Kun tästä puhuu ihmisten kanssa, niin aina välillä kuulee sanottavan, että "onhan meillä pienryhmiä" tai että "meillä aletaan nyt panostaa solutoimintaan" jne. No, tämähän on tietysti sinällään ihan hyvä suuntaus (ja mitäpä muutakaan tuossa tilanteessa voitaisiin tehdä?), mutta pitemmän päälle tämä ei riitä. Tarvitsemme ennen kaikkea ajattelutavan muutosta, emme niinkään metodista kikkailua.

Esiin nousee kysymys mustekalasta ja meritähdestä: olisiko syytä hajauttaa organisaatioita ja rakentaa ennemmin versomaista verkostoa kuin hierarkkista pyramidiä? Monet perinteiset seurakunnat ja herätysliikejärjestöt muistuttavat niin rakenteeltaan kuin toimintatavoiltaankin perinteistä mustekala-mallia. Mustekala kykenee kasvattamaan poikkileikatun lonkeronsa tilalle uuden samanlaisen, mutta jos sen pää vahingoittuu, niin sen toimintakyky on mennyttä. Tämän tähden ne eivät tule pärjäämään tulevaisuudessa, koska ne ovat alttiimpia erilaisille taloudellisille tai median harrastamille painostuskeinoille. Erityisen haavoittuvia ne ovat suoranaisten vainojen kohdatessa niitä.

Hajautetun verkostomaisen seurakuntamallin kasvun näemme toiminnassa Apostolien teoissa. Näistä varmaan jossain vaiheessa myöhemmin lisää, mutta jo tässä vaiheessa voidaan todeta UT:sta löytyvän vain tämän kaltaisia seurakuntamalleja ja -rakenteita. Ne muistuttavat niin olemukseltaan kuin toiminnaltaan enemän meritähteä kuin mustekalaa. Meritähtihän kykenee, ei vain kasvattamaan poikkileikatun sakaransa tilalle uuden, vaan myös tuosta poikkileikatusta sakarasta kehittyy uusi samanlainen meritähti (jolla myös on tuo poikkeuksellinen kyky moninkertaistaa itseään loputtomiin).

Suosittelemme vilpittömästi luterilaisille veljillemme ja sisarillemme siirtymistä kevyempään, hajautettuun seurakunnalliseen rakenteeseen. Keskitetyn organisaatiomallin (so. mustekala) vahvuuksia ovat tietenkin nopeampi paikkakunnallinen näkyvyys ja helppous ihmisten samastua siihen, kuulua joukkoon. Mutta pitkässä juoksussa hajautettu verkosto (so. meritähti) tulee halvemmaksi, tuottaa helpommin satoa ja ennen kaikkea kestää erilaisia painostuskeinoja ja suoranaisia vainoja paremmin, koska se ei ole niin haavoittuva ulkopuolisen uhan suhteen.

Neil Cole ottaa mielenkiintoisessa kirjassaan Church 3.0 esille kaksi historiallista esimerkkiä näistä kahdesta mallista ja niiden toimivuudesta/toimimattomuudesta. Sekä Venäjällä että Kiinassa tapahtui 1900-luvulla kommunistinen vallankumous. Molemmat olivat verisiä ja sisällissodanomaisia, joiden yhteydessä kirkot suljettiin, ulkomaiset hengellisen työn tekijät karkotettiin, kirkon tulot katkaistiin ja kirkon johtajat pidätettiin.

Venäjällä kirkko toimi keskiteysti ja jumalanpalveluselämä keskittyi kirkkorakennuksiin yms. Siellä syntyi noin 70 vuoden kommunistisen vallan seurauksena valtava hengellinen tyhjiö ja kylmän sodan lakattua kristinuskosta ja sen mukaisesta elämästä ei ollut jäljellä paljoakaan. Kiinassa taas hengelliset johtajat (kuten esim. Watchman Nee) olivat varautuneet muuttuvaan tilanteeseen hyvissä ajoin etukäteen varustamalla verkostomaisen seurakuntarakenteen toimimaan kodeissa, työpaikoilla ja ylipäätään maan alla. Kun Kiinan tilanne alkoi pikku hiljaa vapautua (mitä se ei toki ole vieläkään kokonaan), Kiinan seurakunta oli voimissaan. Ilman kirkkorakennuksia, verotuloja tai ulkomaisia lähetystyöntekijöitä, omat johtajansa vankiloissa ja työleireillä seurakunta kasvoi kasvamistaan. Nykyisin Kiinan kristittyen määrä (erityisesti kotiseurakuntaliikkeiden piirissä) lasketaan ennemmin sadoissa kuin kymmenissä miljoonissa. Joskus v. 1949 tienoilla määräksi arveltiin parisen miljoonaa.

Pääpaino siis ennemmin raamatullisiin periaatteisiin ja prioriteetteihin kuin vaikkapa organisatorisiin, taloudellisiin tai traditiosta nouseviin. Hierarkkisen johtajuuden tilalle on tultava läpinäkyvyys ja keskinäinen tilivelvollisuus. Tämä on hajautetun verkostomaisen seurakuntamallin elinehto. Kyse on Kristuksen läsnäolosta Henkensä kautta, ei ohjelmista, toiminnasta tai palavereista. Kristinusko on aina löytänyt parhaan kasvupohjansa marginaaleista. Vastaavasti se on yleensä toiminut hyvin huonosti tullessaan osaksi jotain tämän maailman valtavirroista. Hänen kuninkuutensa ei ole tästä maailmasta. Kaikki herätysliikkeet ovat alussa olleet protestiliikkeitä, eivät etuoikeutettuja kirkollisia piirejä. Tulevaisuudessa on ensiarvoisen tärkeää pitää rakenteet matalana ja joustavana.

Teologia huipussaan

Ortodoksinen teologia on saavuttanut tähän astisen huippunsa. Mikään bysanttilaisen tradition teologinen, kirkkomusiikillinen tai arkkitehtuurinen saavutus ei yllä samalle tasolle, kuin munkkiveli Serafimin viiltävä analyysi Mikael Granlundin ilmaveivistä pelissä Venäjää vastaan.

Munkki Serafimin mukaan Mikael Granlundin jääkiekon MM-kisoissa esittämä ilmaveivi on "Suomen itsenäisyyden ajan suurin yksittäinen uroteko, jota on muisteltava vielä juhannuksenakin". Hän pohdiskelee leikkimielisesti Ortodoksiviestissä (5/11) ilmaveivin filosofiaa. Munkki analysoi Granlundin osuman vaikutusta, miksi venäläisten peli muuttui maalin jälkeen päättömäksi yksinyrittämiseksi. Hän määrittelee maalin olleen runollinen "tyttömäisen kepeästi heitetty leivonen".

Näin munkkiveljemme analyysissään: "Silloin kun miehinen voima ja uho hajoavat herkän kauneuden voimasta, tuho on totaalinen. Kun miestä lyödään nyrkillä, hän nousee. Mutta kun miestä lyödään herkkyydellä, hän ei enää nouse." Historiallinen maali oli hänestä "hengen voitto aineesta ja herkkyyden voitto öykkäröinnistä". Serafim yltyy toteamaan Suomen kulttuurihistorian jakautuvan jatkossa kahtia: "aikaan ennen ja jälkeen ilmaveivin". Nyt käsillä on kauneuden ja herkkyyden voiman aikakausi, jolloin hänen mielestään on hienoa olla ortodoksi. Herkkyydelläkin pärjää, tiivistää jääkiekosta hurmaantunut ortodoksimunkki.

Tämän jälkeen on selvää, että munkkiveli Serafimilla on aina vip-kortti Leijonien matseihin ja jos joskus etsitään lätkän maajoukkueelle kappalaista, niin ei ole epäilystäkään kuka siihen kelpuutetaan.

Askeleita taas tiellä eteenpäin...

Helsingin luterilainen piispa Irja Askola vastaa juhannusaaton Helsingin Sanomien laajassa haastattelussa mm. maahanmuuttoaiheisiin kysymyksiin. Askola kannattaa sitä, että islamin teologiaa opetettaisiin Suomessa yliopistoissa. Häneltä kysyttiin myös, voisiko islamilainen yhteisö käyttää luterilaisen seurakunnan tiloja omiin tilaisuuksiinsa. Askola muistuttaa ensin, että siitä päättävät kirkkoherrat luottamushenkilöitten kanssa.

- Mutta voin kuvitella, että sekin olisi mahdollista. Pitää vain puolin ja toisin katsoa, mitkä ovat sellaiset pyhät toimitukset, joita ei voi toisen tiloissa tehdä, Askola sanoo Helsingin Sanomille.

- Luulen, että se olisi monelle kirkossa outo asia. Mutta itse ajattelen, että kirkon tehtävä on luoda tilaa kohtaamiselle. Moniin meidän tilaisuuksiin voisi yhä useammion kutsua myös islamilaisia mukaan keskustelemaan. Vieraanvaraisuus kuuluu kristinuskoon: oveni ovat auki, sydämeni on ennakkoluulottomasti auki, ja joskus myös kukkaronnyörini ovat auki, hän jatkaa.

Tämä Askolan kristinuskoon oikeutetusti liittämä asia ei vain koske kaikkia. Samaan aikaan kirkossa näet kuuluvat toisenlaisetkin äänenpainot. Kun toisille näytetään vihreää valoa, toisille taas punaista. Vanha lainalaisuus "kun toiselle kumarrat, niin toiselle pyllistät" käy toteen. Esimerkkinä tästä kirkkohistorian dosentti, herätysliikeasiantuntija ja pastori Esko M. Laine ottaa kantaa Kotimaa-lehdessä kirkossa käytävään keskusteluun herätysliikkeiden asemasta. Hän väittää mielipidekirjoituksessaan, että herätysliikkeet ovat "omaksuneet klassisesta kristinuskosta poiketen itselleen kirkon tehtäviä ja alkaneet vaatia, että kirkko tukee tätä". Dosentti käy läpi herätysliikkeiden ja kirkon suhteiden historialliset päävaiheet ja päätyy lopuksi kysymään kenen etu on, että "herätysliikkeet ovat muuttuneet teini-ikäisiksi käenpoijiksi kirkossa". Laineen mukaan herätysliikkeiden pitäisikin palata omimpaan identiteettiinsä eli yksinkertaiseen evankeliumiin ja liikkeiden omiin virsiin pitäytyviksi seuraliikkeiksi.

Samoin Naisasialiitto Unioni paheksuu, että Suomen valtio rahoittaa lähetystyötä, joka on heidän näkemyksensä mukaan ristiriidassa tasa-arvo - ja yhdenvertaisuusperiaatteiden kanssa. Järjestön mukaan ulkoasiainministeriö myönsi viime vuonna 470 000 euroa kehitysyhteistyövaroja Suomen evankelisluterilaiselle Kansanlähetykselle (SEKL). Opetusministeriö taas myönsi 1,33 miljoonaa euroa SEKL:in ylläpitämälle ja sen periaatteisiin sitoutuvalle Kansanlähetysopistolle. Vyörytys jatkuu siis eri rintamalohkoilla.

Naisasialiitto Unioni pitää ongelmallisena, että SEKL:in mukaan "naisten tulee olla alamaisia miehille perheessä ja seurakunnassa". Unioni katsoo järjestön vastustavan naispappeutta ja kehottavan jäseniään ja työntekijöitään kieltäytymään jumalanpalvelusyhteistyöstä naispappien kanssa. Kansanlähetys ei Naisasialiiton tulkinnan mukaan myöskään "hyväksy seksuaalivähemmistöihin kuuluvien ihmisten ottamista järjestönsä tai kirkon työntekijöiksi". Naisasialiitto katsoo Kansanlähetyksen sitoutuneen syrjiviin oppeihin toimiessaan kehittyvissä maissa, joissa YK:n jäsenjärjestöt ja ihmisoikeusjärjestöt samanaikaisesti ponnistelevat naisten ja vähemmistöjen ihmisoikeuksien parantamiseksi. Kehittyvissä maissa elävien naisten ja vähemmistöjen omat tasa-arvoliikkeet ovat mahdollisesti myös vaarassa heikentyä "syrjivän lähetystyön" seurauksena. Tämän uuden termin ansaan Espoon piispa Mikko Heikkakin meni niin, että loukku kolahti. Unionin tiedotteessa vaaditaan, että valtiovallan tulee lopettaa syrjivien asenteiden ja käytäntöjen levittämisen ja vahvistamisen rahoittaminen.

Järjestön vs. pääsihteeri Johanna Pakkasen mukaan kannanoton tarkoitus on herättää yhteiskunnallista keskustelua. Kovin hyvin se sopii yhteen myös muun kirkossa meneillään olevan syrjintäprosessin kanssa. Hän toteaa "koko järjestön olevan asiassa yhteisessä rintamassa", mikä lieneekin enemmän kuin varmaa. Lisäksi Paakkanen muistuttaa, että "Naisasialiitto aikoinaan kannatti uskonnollisesta sitoutumattomuudestaan huolimatta naispappeutta jo ennen sen toteutumista Suomessa". Tämä herättääkin kysymyksen, miksi - jos kerran halutaan olla uskonnollisesti sitoutumattomia? Nykyisellään se ei näytä siltä lainkaan. Tasa-arvokysymyksiä kirkon sisällä toistuvasti esilläpitänyt muun muassa Vantaan yhteisen kirkkovaltuuston jäsen Sari Roman-Lagerspetz on myös Naisasialiitto Unionin hallituksen jäsen.

Näin se homma etenee. Tähän samaan nousevaan trendiin kirkossa on jo aiemmin kiinnittänyt huomiota mm. dogmatiikan professori Miikka Ruokanen. Hän puolustaa voimakkaasti herätysliikkeiden asemaa kirkossa. Hän kysyykin Kotimaa-lehden kolumnissaan, onko konventikkeliplakaatin henki palaamassa kirkkoon? Niin kutsuttu konventikkeliplakaatti oli voimassa 1726-1869. Tuolloinhan kirkollinen puhdasoppisuus yhdistyneenä valtiokirkollisuuteen yritti kuristaa herätyskristillisyyden olemattomiin.

Ruokasen mukaan erityisesti suurissa seurakuntayhtymissä herätysliikkeiden ”syrjiminen näyttää vahvistuvan vaarallisesti”. Hänen mukaansa herätysliikkeisiin kuuluvilla kirkollisveron maksajilla olisi täysi oikeus odottaa, että tietty osa kirkon vero- ja kolehtituloista käytetään heidän kannattamansa nuorisotyön, evankelioimistyön, raamattuopetuksen tai lähetysjärjestöjen toiminnan tukemiseen.

- Ellei näin tapahdu, herätyskristityt voivat oikeutetusti kysyä, mitä mieltä on rahoittaa kirkkoa, joka ylenkatsoo heidät, dogmatiikan professori paukuttaa.

Taas on otettu askeleita tiettyyn suuntaan, mutta mihin?

Oikea istutus

Juttelin hiljattain erään nuoremman veljen kanssa seurakunnan istuttamisesta. Hän esitti minulle kysymyksen, tulisiko seurakuntia ollenkaan istuttaa? Uusi testamenttihan ei tästä mitään puhu. Esim. Paavali toteaa korinttilaisille, ettei hän tullut edes kastamaan, vaan julistamaan evankeliumia. (Ks. 1.Kor. 1:14-17.) Kastaminenhan voidaan hyvällä syyllä liittää erääksi seurakunnan peruskivijalaksi. Näin voimme sanoa, vaikka emme pitäisikään kastetta minään initaatioriittinä johonkin yhdistyspohjaiseen yhteisöön. Eihän se sitä olekaan, vaan liittämistä uskon kautta Kristukseen. (Ks. 1.Kor. 12:12-13.)

Vastaavasti Paavali sanoo kutsumuksensa olevan evankeliumin julistaminen ja tämä viittaa selvästi johonkin muuhun kuin jonkin toiminnan käynnistämiseen. Evankeliumissa on kyse Kristuksesta ja uskon syntymisestä Häneen. Ihminen pelastuu tämän kautta, ei minkään toiminnan, jossain käymisen tai johonkin kuulumisen kautta. Paavalin toiminta näyttäisi siis viittaavaan siihen, että on syytä istuttaa jotain muuta kuin sitä, mitä perinteisesti on ymmärretty seurakuntien istuttamistyöllä.

Älä siis istuta seurakuntaa, vaan istuta Kristus ihmisten sydämiin. Istuta heidän sisimpänsä maaperään Jumalan valtakunnan siemen. Jos ihmisestä tulee uskon kautta osallinen Kristuksesta, niin hän on osa sitä seurakuntaa, joka muodostaa Kristuksen ruumiin – ja näin myös paikallisella tasolla. Pelkkä seurakunnallistaminen ei auta mitään, koska jollei hänestä tule Jumalan lasta, niin kaikki muu on turhaa.

Kun toimit näin, niin seurakunta kasvaa automaattisesti tältä pohjalta ja tuottaa myös jatkossa samanlaista satoa. Jumalan seurakunnan sisin ei ole siinä, miten uskovat ovat organisoidut, autetut tai sitoutetut, vaan siinä, miten he seuraavat, rakastavat ja tottelevat Jeesusta. Kaikki muu on enemmänkin seurausta kuin syytä. Kaikki alkaa Sinun suhteestasi Jeesukseen – ”Kuka Jeesus on Sinulle?”

Usko huviksesi: tämä ei ole mitään semantiikkaa.

Apostolien teoissa näemme tämän mallin toiminnassa käytännössä. Opetuslasten evankelioinnin tuloksena ihmiset tulivat uskoon ja sitä kautta muodostui seurakunta. Seurakunnassa Jeesus on Päänä ja Hänen Henkensä innoittamana eri armolahjat toimivat, hengellinen vanhemmuus nousee esille ja seurakunta kasvaa. Seurakunta siis syntyy ikään kuin evankeliumin julistuksen kylkiäisinä. Teologisesti voisimme siis sanoa oikeaa kristologiaa seuraavan – ei ekklesiologia! – vaan missiologia.

Kun katsomme Apostolien teoista evankeliumin voittokulkua itäisen Välimeren alueella, niin aluksi huomio kiinnittyy seurakunnan kasvun mittaamiseen tarkkoina lukuina. (Ks. Apt. 2:41, 4:4, 5:14 ja 6:7.) Myöhemmin tuloksia mitattiinkin esim. sanomalla, että ”Herran sanaa levitettiin koko siihen maakuntaan” (so. Pisidia nyk. Turkin keskiosissa). (Ks. Apt. 13:49.)

Kun seurakunnan luonnollinen kehitys oli mennyt eteenpäin, voitiin todeta, että ”seurakunnat vahvistuivat uskossa ja uskovien määrä lisääntyi päivä päivältä” (Apt. 16:5). Tämä näyttäisi viittaavaan jonkinlaiseen (inhimillisesti katsottuna) hallitsemattomaan kasvuun, jossa ei ollut mitään keskitettyä johtoa, eikä kontrollia. Evankeliumi meni eteenpäin seurakuntalaisten toimesta – ei niinkään apostolien itsensä työn tuloksena. Lopulta seurakunnan kasvua mitattiin sillä, että parin kolmen vuoden aikana ”kaikki Aasian (maakunta nyk. Turkin länsiosissa) asukkaat, sekä juutalaiset että kreikkalaiset, saivat kuulla Herran sanan” (Apt. 19:10).

Kaikki tämä tapahtui aikana, jolloin Paavalin itsensä pääasiallinen vaikutus tapahtui Efesoksessa. Muuten evankeliumi levisi maakuntaan ja sen muihin kaupunkeihin (esim. Filadelfia, Laodikea ja Kolossa) muiden, kuin Paavalin toimesta. Esim. Epafraksen toiminnan tuloksena syntyi seurakunta Kolossaan (Kol. 1:7). Näiden kaupunkien uskovat eivät itse asiassa olleet koskaan nähneetkään Paavalia kasvokkain. (Ks. Kol. 2:1.) Se ei kuitenkaan ollut este evankeliumille.

Esimerkkinä tästä seurakunnan orgaanisesta kasvusta voidaan ottaa esille ilmeisesti kreikkalainen kaveri nimeltä Epainetos (Room. 16:5). Paavalin sanojen mukaan tässä oli kaveri, joka kirjaimellisesti oli ”Aasian ensi hedelmä Kristukselle”. Hän oli tullut uskoon sen kolmen vuoden ajanjakson alussa, jotka Paavali vietti Efesossa. Hän oli siis ollut uskossa enintään kolme vuotta, kun Paavali jo lähettää hänelle terveisiä – Roomaan.

Mitä ihmettä Epainetos Roomassa teki? Ehkä kyseessä on ollut nuori kaveri, joka oli yksinkertaisesti lähetetty kotiseudultaan Aasiasta suurelle pääkaupunkiseudulle tekemään hengellistä työtä. Ehkäpä Paavali tässä Roomalaiskirjeen 16. luvussa lähettääkin terveisiä seurakuntaverkoston johtajille eri puolilla tuota isoa metropolia. Nämä seurakunnat kokoontuivat kodeissa (esim. Room. 16:5) ja verkoston malli oli hajautettu ja toiminta-ajatus levittää evankeliumia pääkaupunkiseudulla. Ehkä Epainetos oli yksi tällaisen kotona kokoontuvan verkostoseurakunnan vetäjistä?