Alkuun pari muisteloa.
Muuan lapsuudessaan helluntaiseurakuntaan kuulunut
henkilö kertoi alakouluajoiltaan 60-luvulta, miten opettaja oli todennut
luokalleen Suomessa kaikkien olevan luterilaisia. Kun poika tätä vähän ääneen
rohkeni epäillä, oli opettaja lempeän kärsivällisesti todennut, että kyllä me
vaan kaikki Suomessa ollaan luterilaisia.
Ihan tässä nelisen vuotta sitten muuan tuntemani pitkän
linjan kirkkouskova totesi minulle tohkeissaan, ettei hän saata ymmärtää, miten
helatorstaina joku jättää mattoja tuulettumaan parvekkeelle. Eletäänhän tässä
sentään luterilaisessa maassa…
No joo, leikki sikseen. Onhan tämä nykyisessä tilanteessa
yhä enenevässä määrin ns. katoavaa kansanperinnettä, kuten meitä monien kirkon
teologienkin taholta muistutetaan. Toisaalta kuitenkin luterilaisuuden perinne
edelleen läpäisee yhteiskuntamme kansankerrokset, mikä näkyy niin sosialisteissa
kuin helluntailaisissakin.
Olen kuluneen viikonlopun aikana suurella mielenkiinnolla
lukenut Suomen teologisen instituutin, tuon Helsingin yliopiston teologisen
tiedekunnan piikin lihassa, viimeisintä vuosikirjaa Kirkot muutoksen tilassa
– ideologisia konflikteja ja suuria kehityslinjoja (Iustitia 38/2020).
Kyseessä on sarja artikkeleita teologian eturivin asiantuntijoilta, jotka
ansiokkaasti luotaavat kirkon nykytilaa ja tulevaisuuden suuntaviivoja.
Professori Kaarlo Arffmanin artikkeli Saksan luterilaisuudesta
nostaa esille sen kaksi perinteistä reagointitapaa ympäröivään yhteiskuntaan ja
kulttuuriin, nimittäin kuuliaisuuden esivallalle ja mukautumisen uusiin aatteisiin.
Molemmista on nähtävissä myös niiden seuraukset, esim. taipumisen
kansallissosialistisen esivallan painostuksen edessä ja valistuksen ajan
filosofisiin ja teologisiin vaatimuksiin mukautumisen. Suomen evl. kirkko on
vanhastaan seurannut saksalaisia mielenliikkeitä kuin hai laivaa. Suomalaisten
nöyrä kurinalaisuus suhteessa korona-ajan käskyihin ja kieltoihin selittynee
pitkälti juuri luterilaisuuden perinnöllä. Mitä taas tulee uusiin aatteisiin
mukautumiseen, niin Suomen evl. kirkkoa voidaan aiheellisesti pitää eräänä pohjoismaisen
sosialidemokratian ilmentymänä.
Huomasin kirjaa lukiessani mieleeni nousevan saman
kysymyksen, mikä kymmenkunta vuotta sitten motivoi minua aloittamaan opinnot
Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa: mistä löytyvät ja mitä ovat ne
perimmäiset syyt, jotka saavat aikaan kirkossa senkaltaisia linjauksia ja
päätöksiä, joita vuosikymmenten mittaan olemme nähneet? Niin teologian opiskelu
kuin tämän kirjasen lukeminenkin ovat antaneet hyviä vastauksia tähän
kysymykseen.
STI:n pääsihteeri Santeri Marjokorven toimittama opus myös
vahvisti monia aiempia käsityksiäni kirkon tilanteesta. Professori Kati Tervo-Niemelän
artikkelissa kirkollisen muutoksen tienraivaajista tulee hyvin esille (tuoreeseen
tutkimustietoon perustuen) se, miten viimeksi kuluneen parin vuosikymmenen
aikana liberaali asennemaailma on entistä enemmän saanut sijaa papiston
keskuudessa. Erityisesti tämä näkyy kysymyksessä samaa sukupuolta olevien
parien siunaamisesta tai kirkollisesta vihkimisestä, joka on tämän hetken
kuumin keskustelun aihe kirkon piirissä. Eniten tätä asiaa ajavat Tervo-Niemelän
mukaan kirkon nuoret naisteologit, joiden taustayhteisöitä ovat herännäisyys
(joka tällä vuosituhannella on liberalisoitunut selvimmin), Tuomasmessu,
Hiljaisuuden ystävät tai taizelaisuus.
Kirjaa lukiessani itselleni nousi esille laajempi
periaatteellinen tutkimuskysymys, johon olen niin teologian opiskeluissa kuin blogissanikin
aiemmin viitannut: riittääkö Suomen vallitsevan uskonnollisen tilanteen
tutkimiseen enää pelkkä kirkon sisäisen kehityksen tutkiminen? Tulisiko
suomalaisten uskonnollista käyttäytymistä selvittää tutkimalla enenevässä
määrin kirkon ulkopuolista tilannetta? Erityisesti tulisi kiinnittää huomiota
sellaisiin yhteisöihin, jotka kasvavat ja keräävät toimintaansa erityisesti
nuoria ja nuoria aikuisia? Ymmärrän, että Kirkon tutkimuskeskus laulaa sen
lauluja, jonka leipää se syö, mutta senkin tulisi jo päättää, halutaanko
entiseen tapaan vain tukea nykyisiä olemassa olevia instituutioita kirkon
piirissä ja voivotella niiden surkeaa tulevaisuutta vai oikeasti ottaa oppia
uuden yhteisöllisyyden malleista kirkon ulkopuolella (tai edes sen liepeillä)?
Kirkko on nykytilanteessa vain pelkkä tilanteen seurailija ja monet nousevat trendit
on löydettävissä sen ulkopuolelta. Esim. puhuttaessa toimitettujen kasteiden määrän
vähenemisestä ei oikeastaan valoteta koko ilmiötä, koska kirkon ulkopuolisissa
yhteisöissä saatetaan ajoittain kastaa merkittäviäkin määriä esim.
maahanmuuttajataustaisia ihmisiä.
Toinen seikka, mihin olen (hieman huvittuneena) kiinnittänyt
huomiota, on se liikuttava huolestuneisuus, jolla Suomessa vaalitaan ajatusta
yhdestä ainoasta pyhästä ja katolisesta luterilaisesta kirkosta. Tästähän nuo kirjoitukseni
alussa esittämäni muistelotkin kertovat: on ollut olemassa yksi kaiken kattava
todellisuus, jonka perusteella asiat uskossa ja elämässä niin yksilön kuin
yhteisönkin tasolla on normitettu. Huolenaiheena tuntuu nyt olevan se, että
jotain peruuttamattomasti karmeaa tapahtuu koko suomalaiselle kansankodille,
mikäli kirkko jakaantuu. Ehkä tässäkin kohtaa olisi hyvä tuulettaa omia
ajatuksiaan. Mitäpä jos Suomessa olisikin tulevaisuudessa esim. 3-5
suhteellisen tasavahvaa luterilaista kirkkoa, uusina tulokkaina vaikkapa Timo
Pöyhösen luotsaama evankelis-karismaattinen luterilainen yhteisökirkko ja
Daniel Nummelan johtama konservatiivis-raamattu-uskollinen evankelisluterilainen
kirkko? Niin, eikä millään näistä olisi veronkanto-oikeutta, vaan kaikkien
uskonnollisten yhteisöjen toiminta katettaisiin vapaaehtoisin keräysvaroin.
Oli miten oli, paljon puhuttu jälkikristillisyys on Suomessa
ennen kaikkea jälkiluterilaisuutta. Missiologisesti kyse on toimimisesta
luterilaisuuden jälkeisessä tilanteessa Suomessa. Jumalan missio kulkee omia
teitään, eikä se (joidenkin mielestä valitettavasti) vaivaudu noudattamaan olemassa
olevia historiallisia kirkkokunta – ja seurakuntarajoja. Henki puhaltaa missä
tahtoo ja joka kuulee sen huminan, seuraa sitä.
Mutta muuten meidän on hyvä realistisesti kysyä, onko Suomen
evl. kirkon tie tulevaisuudessa sama, mikä on ollut Ruotsin kirkon tie jo
pidempään? Ruotsalainen emerituskirkkoherra ja kirkollinen vaikuttaja Anders
Brogren toteaa Ruotsin kirkon, joka aiemmin on toiminut sillanrakentajana eri
suuntiin, olevan nyt polttanut siltoja suunnilleen yhtä moneen suuntaan. Brogrenin
mukaan sen parhaat ystävät löytyvät nykyisin kutistuvista liberaaleista
kirkoista, mutta se ei enää ole tervetullut kasvavien suurten luterilaisten
kirkkojen piiriin. Se on ollut vahvasti naimisissa ajan hengen kanssa ja leskeys
on se, mikä väistämättä odottaa sillä tiellä. Viitaten em. Tervo-Niemelän
tutkimustuloksiin, liberaalista orientaatiosta nouseva itsepintainen halukkuus
mukautua kyselemättä ajan hengen nykyisen ilmestymän vaatimuksiin on enenevässä
määrin yleistynyt kirkon papiston keskuudessa. Jotain suuntaviittoja
tulevaisuuteen tässä kehityksessä voi nähdä se, joka uskaltaa niitä katsoa.
Nykyään kuulee monen papin toistavan: ”Ei minua kiinnosta
se, mitä kukin tekee omassa makuuhuoneessaan.” Tähän sloganiin kait sisällytetään
myös seurakunnan Herra itse; ilmeisesti Häntäkään tämä ei kiinnosta? Tällä iskulauseella
viitataan siis parisuhteen/avioliiton osapuolien sukupuoleen. Väitteenä tuo on
tyypillistä nonsensia – juuri tämä kysymys on viimeisten 20 vuoden ajan
ollut evl. kirkon (ja median) kuumin keskusteluaihe maassamme. Tämä on myös
sikäli harhaanjohtava ajatus, että niin kauan kuin Raamattu vertaa useassa
kohdin miehen ja naisen välistä aviosuhdetta Jumalan ja Hänen kansansa väliseen
suhteeseen, niin asia ei ole yhdentekevä. Luulisi kirkon korkeasti koulutetulla
papistolla olevan sen verran ammattiylpeyttä, ettei se ihan näin helpolla kytkisi
aivojaan off-asentoon. Tosin viime aikainen kehitys tässäkin antanee aiheen
odottaa uusia ”kaapista ulos tuloja” tulevaisuudessa.
No comments:
Post a Comment