Toteutuvatko Jumalan suunnitelmat aina?

 Kutsuttuna olemiseen liittyy aina vastuu. Tarkoitan tällä sitä, että kutsumus ei ole automaattisesti itseään toteuttava ennustus. Siitä voidaan myös langeta pois ja se voidaan ihmisvoimin (yhteistyössä sielunvihollisen kanssa) turhentaa. Se on kuitenkin varmaa, että Jumala ei kutsumistaan kadu.

Jokainen kristitty on kutsuttu elämään ja toimimaan Jumalan kunniaksi. Tämä on totta täysin riippumatta siitä, millainen on kutsumuksesi ja millä elämänalueella toteutat sitä. Kyse ei ole kutsun suuruudesta tai määrästä, vaan siitä, millainen sinusta sen myötä tulee.

Luukkaan evankeliumin 7. luvussa kuvataan Johannes Kastajan toimintaa Jeesuksen edelläkävijänä. Tätä toimintaa varjosti jännitteinen suhde kansan hengellisiin johtajiin, fariseuksiin ja kirjanoppineisiin. Näitä kiinnosti kovin Johanneksen toiminta, joka tuli ns. puskista, eikä noudatellut tuolloin olemassa olevia kuppikuntarajoja. Kiinnostuksestaan huolimatta he eivät halunneet sitoutua Johanneksen toiminnan synnyttämään kansanliikkeeseen.

Siinä missä kaikki tuon ajan yhteiskunnalliset hylkiöt tai moraaliltaan epäilyttävät jonottivat kuuntelemaan Johanneksen tulikivenkatkuisia saarnoja ja päästäkseen hänen kastettavikseen, fariseukset seurasivat tilannetta sivusta. He toimivat aidon hengellisen hygieenikon tavoin, kulkien ihmisjoukoissa dogmaattinen geigermittari tikittäen ja suojaten itsensä tehokkaasti kastajalaiselta virukselta.

Kuuliaisuuteen Jumalaa kohtaan liittyy nöyrtyminen. Joskus täytyy luopua jostakin tullakseen aidosti joksikin tai ollakseen todellisesti jotain. Jos tähän ei suostuta, syntyy tilanne, jossa syntiset parannuksentekijät menevät hengellisessä todellisuudessa oikealta ohi niiden, joiden tulisi olla johdossa. Portot ja publikaanit asettuivat uuden Hengen liikehdinnän johtoon. He eivät nousseet tähän asemaan rikkinäisen menneisyytensä takia, vaan sen tähden, että he olivat alttiita Jumalan työlle omassa elämässään. Luukas kirjoittaa, että fariseukset ja kirjanoppineet puolestaan hylkäsivät Jumalan suunnitelman, joka Hänellä oli heitä varten. (Luuk. 7:30)

Sinä, minä, me voimme turhentaa Jumalan kutsun, ellemme valvo itseämme ja ole kuuliaisia Jumalalle. Fariseusten ja kirjanoppineiden kohdalla näin kävi ja heistä tuli Jeesuksen pahimpia vastustajia. Näin kävi jopa heidän ulkonaisen opetuksensa tietynlaisesta samankaltaisuudesta huolimatta. Fariseukset edustivat näet edellistä herätysliikettä. Syitä tähän Jumalan suunnitelman turhentamiseen oli monia, jotka tulevat eri evankeliumeissa hyvin esille. Ihmiskunnian rakastaminen enemmän kuin Jumalaa, oman ryhmän sosiaalinen paine, pelko oman aseman puolesta…

Kun ajattelemme oman aikamme hengellistä tilannetta Suomessa (ja länsimaissa yleensä), näemme monenlaisia hengellisiä liikkeitä ja vaikuttajia. Osa näistä on raittiita ja Jumalan Hengelle kuuliaisia, osa taas (ehkä jopa niiden aidosta alkuperästä huolimatta) enemmän tai vähemmän hörhöilyä, jossa monenlaiset väärät motiivit ja epäraamatulliset käytännöt haavoittavat niissä mukana olevia ihmisiä.

Pysyäksemme uskollisina Jumalan suunnitelmalle meitä varten, meidän on puhdistauduttava tämänkaltaisista asioista; vääristä motiiveista, kuten vallanhalusta, helposta rikastumisen toiveista, nopean, mutta lyhytkestoisen menestyksen saavuttamisesta, väärästä seurasta ja siihen liittyvistä vääristä sidonnaisuuksista, ihmiskunnian ja suosion tavoittelemisesta.

Kutsumus Jumalalta on asia, jossa meidän on hyvä olla jopa mustasukkaisia sille monien muiden asioiden kustannuksella.

Paimen ja kuningas

 

"Sillä vanhassa tarussa sanotaan: Kuninkaan kädet ovat parantajan kädet. Ja siitä tunnettiin aina laillinen kuningas." 

J.R.R. Tolkien, Taru Sormusten Herrasta, Kuninkaan paluu.

Kuningas Daavidin historiassa on kuvattuna tilanne, jossa kaikki Israelin heimot tunnustavat hänet kuninkaakseen.

"Sinulle Herra on sanonut: ´Sinä olet kaitseva minun kansaani Israelia ja sinusta tulee Israelin ruhtinas." (2.Sam. 5:2)

Myöhemmin Herra puhuu profeetta Naatanin kautta Daavidille:

"Minä olen ottanut sinut laitumelta, lampaiden jäljestä, kansani Israelin ruhtinaaksi." (2.Sam. 7:8)

Daavid oli siis sekä paimen että kuningas, jopa niin, että hän oli ensin ollut paimen, ennen kuin sai kuninkuuden. Paimenen tehtävänä oli pitää huolta laumasta, erityisesti sen heikoimmista jäsenistä. Paimen takasi lauman turvallisuuden, huolehti sen jokapäiväisistä tarpeista, etsi eksyneet ja hoiti haavoittuneita ja kolhiintuneita lampaita, paransi ne. Vain sitä kautta on mahdollista kasvaa oikeaaksi kuninkaaksi. 

Jeesuksessa yhdistyvät Daavidin tavoin nämä kaksi puolta, Paimen ja Kuningas. Hän kutsuu itseään Hyväksi Paimeksi, joka pitää huolta laumastaan, tuntee ne kaikki nimeltä ja lopulta antaa henkensä lampaidensa edestä. Näinhän profeetta Jesaja ennustaa:

"Hän kaitsee laumaansa paimenen lailla. Hän kokoaa karitsat käsivartensa turviin ja kantaa niitä sylissään, johdattelee imettäviä lampaitaan." (Jes. 40:11)

Sakarjan kirjan loppupuolella profetoidaan Israelin kansan suhteesta hyvään paimeneen, mutta myös pahaan ja hulluun paimeneen. (Luku 11) Tämä ei pidä huolta laumastaan, vaan rahastaa lampailla, tuntematta syyllisyyttä tästä. Paha, hullu paimen ei pidä huolta nääntyvistä, ei etsi kadonneita, ei paranna loukkaantuneita eikä ruoki lampaitaan. Päinvastoin, hän on enemmän kiinnostunut hyötymään kaikin tavoin lampaistaan. 

Käytännössä tämä tarkoittaa kovaa johtajuutta, häikäilemätöntä vallankäyttöä, manipulointia ja jopa lampaiden hylkäämistä. Kuka tämä hullu paimen tulee Israelille lopulta olemaan, sen näemme tulevaisuudessa. Joka tapauksessa näyttää siltä, että vain tätä kautta Israel kansana on valmis tunnustamaan Jeesuksen Oikeaksi Paimenekseen.

Tämä sana on hyvin ajankohtainen myös muulla tavoin. Ajattelen sen puhuvan meille Jumalan seurakuntana oikeasta ja väärästä hengellisestä johtajuudesta. Meilläkin on ympärillämme nähtävissä johtajia, jotka eivät ole palvelijoita, vaan jotka tahtovat olla kuninkaita ilman oikeaa paimenuutta. Sakarja kuvaa paimennettavien epätoivoa siten, että ihmiset joutuvat toinen toistensa armoille. Kun oikea paimenuus puuttuu, seuraa epäjärjestys, sekasorto ja anarkia. Ja vielä pahemmin käy tilanteessa, jossa ihmiset jäävät armottoman johtajansa käsiin. Silloin ei ole turvaa missään. (Sak. 11:6)

Tällöin lauman keskeltä puuttuvat myös aitoon johtajuuteen kuuluvat parantajan kädet. Niinpä aikamme on täynnä erilaisissa ministryissä ja yhteisöissä loppuun uupuneita, haavoittuneita ja muserrettuja uskovia, jotka etsivät mistä vain itselleen parantumista ja apua. Niitämme parhaillaan satoa epäterveestä, väärästä johtajuudesta monella tasolla. Eipä siis ihme, että meillä on keskellämme huutava tarve hoitavalle ja parantavalle paimenuudelle, jonka alkulähteenä on Jeesus itse. Kuka vastaisi tähän huutoon? Kuka olisi niin kuin Daavid, jossa oikealla tavalla yhdistyvät paimen ja kuningas?

"Hän valitsi palvelijansa Daavidin, otti hänet lammastarhoista ja toi hänet imettävien lammasten jäljestä kaitsemaan kansaansa Jaakobia ja perintöosaansa Israelia. Ja Daavid kaitsi heitä vilpittömin sydämin, johti heitä taitavalla kädellä." (Ps. 78:70-72)

Uusi, vaihtoehtoinen reitti tulevaisuuteen – ajatuksia jälkitunnustuksellisen yhteisön perustamisesta

 

Sanotaan, että jälkikristillisyys Suomessa on jälkiluterilaisuutta. Jos ajatellaan uusien yhteisöjen rakentamista tai uusien seurakuntien istuttamista maassamme, niin käytännössä melkein kaikki niistä perustuvat ajatukselle vanhojen uskovien uudelleen lämmittämisestä. Meillä ei juurikaan ole täällä esimerkkejä radikaaleista kääntymyksistä, jotka olisivat johtaneet sellaisten uskonyhteisöjen syntymiseen, jotka koostuisivat valtaosaltaan vähän aikaa sitten ns. pystymetsästä uskoontulleista ihmisistä. Tähän on varmasti yhtenä syynä kristinuskon – ja ennen kaikkea sen luterilaisen muodon - vahva perinne kansan syvissä riveissä. Olemme edelleen ns. ”kaappiluterilainen” kansa.

Kun nyt kuitenkin näyttää siltä, että tämä vaikutus on entistä enemmän muuttumassa eräänlaiseksi suomalaisen kulttuurin ammoiseksi tunnusmerkiksi, niin meidän on vakavasti kysyttävä, millainen sen vaikutus ihmisten hengellisiä tarpeita ajatellen on. Synnyttääkö se aidosti Jumalan Hengen inspiroimaa ja Jumalan Sanalle uskollista elämää niin yksilöiden kuin yhteisöjenkin tasolla? Rehellisesti sanottuna, se ei niin tee, ja syy siihen on hyvin yksinkertainen; se on vain perinteistä kulttuurista pintasilausta, jolla saattaa olla merkitystä yhteisessä matkassamme kansojen historiassa, mutta sillä ei ole voimaa synnyttää ketään uudesti ylhäältä - puhumattakaan, että se pelastaisi sen uhkaavalta moraaliselta rappiolta

Tämän sanottuani ymmärrän, että minun on mietittävä joitakin asioita uudestaan ja etsittävä aiemmasta poikkeavaa, uutta ja vaihtoehtoista reittiä tulevaisuuteen.

Muistan lukeneeni suurella mielenkiinnolla emeritusprofessori Miikka Ruokasen tekstejä liittyen aiheeseen, jota hän kutsuu jälkitunnustuksellisuudeksi (postdenominationalism). Ruokasen mukaan erityisesti kiinalaisten kristittyjen piirissä jälkitunnustuksellisuus on määritelty siten, että paikallisessa seurakunnassa arvostetaan aiempia kristillisiä traditioita. Niitä saatetaan jopa vaalia, mutta niistä ei saa tulla uskovien yhteyttä jakavia asioita. Uudessa missionaalisessa tilanteessa aiemmat kirkolliset hallinnolliset rakenteet hylätään, jos tarve niin vaatii. Toisaalta tämä kehitys on Ruokasen mukaan johtanut seurakunnan jäseniä uudelleen työstämään kysymystä, mikä on seurakunta ja mikä sen tehtävä on. Näen ehdottomasti tällaisen prosessoinnin hyvänä ja tarpeellisena. Pidän myös hyvänä, mitä enemmän seurakunnan jäsenien todellinen ykseys yli olemassaolevien tai kuviteltujen tunnustuskuntarajojen tulee näkyväksi. Niin uskonnonvapauden tilanteen kiristyessä kuin kirkollisten rakenteiden hapettuessa, jopa myrkyttyessä, korostuu todellisen seurakunnan paikallinen luonne ja rooli.

Väitän, että tulevaisuudessa olemme entistä useammin tämän kaltaisessa tilanteessa. Mikä olisi joustava, viisas ja kestävä tapa toimia tulevaisuudessa?

Meillä kotona on usean vuoden ajan toiminut raamattupiiri, jossa olemme käyneet läpi pääasiassa Raamatun kirjoja, mutta käsitelleet myös eri teemoja, kuten karismaattisuus, oikean opin merkitys jne. Kokoontumisissa on säännöllisesti ollut mukana 10-15 henkeä. Koko ajan kantaporukka (noin kymmenen henkeä) on pysynyt samana. Muita kävijöitä on ollut yhteensä 20-30 henkeä. Kyseessä on ollut siis opetuspainotteinen yhteentuleminen, joskin vuosien mittaan vuorovaikutus ja omien näkemysten ja kokemusten jakaminen on lisääntynyt. Olemme myös viettäneet yhdessä ehtoollista, syöneet ja juoneet, saunoneet ja viettäneet aikaa yhdessä muuten vain.

Alusta lähtien erääksi tärkeimmäksi periaatteeksi kokoontumisissamme on tullut toinen toistemme kunnioittaminen. Kun mukaan on tullut uusia ihmisiä, olen tehnyt selkoa kokoontumistemme periaatteista, kuten siitä, että olemme koolla ensisijaisesti tutkimassa Jumalan Sanaa ja rakentumassa siitä, emme harrastamassa teologisia väittelyitä. Jumalalle kiitos, paria kertaa lukuunottamatta olemme välttyneet tällaiselta. Kunnioittaminen, luottamuksellisuus ja avoimuus (jonka rajat jokainen itse määrittelee) korostuvat tilanteessa, jossa koolla on jo pitkäänkin uskossa olleita, joilla on erilaisia kirkkokunta- ja herätysliiketaustoja; luterilaisia, helluntailaisia, vapaakirkollisia ja kotiseurakuntaihmisiä. Olemme sitoutuneet kunnioittamaan itse kunkin omaa traditiota, näkemyksiä ja kokemuksia; missä olen tullut uskoon ja kasvanut, mistä saanut vaikutteita jne. Emme siis kiistele eri raamatunkäännöksistä, vaan vertailemme niitä. Emme tuomitse toisiamme maskeista, rokotteista tai USA:n presidentinvaaleista, vaan arvioimme ajan ilmiöitä, profeetallisia signaaleja ja tulevaisuuden näkymiä tutkimamme tekstin valossa. Jos käsittelemästämme tekstistä on kristittyjen kesken erilaisia näkemyksiä (esim. kaste, karismaattisuus, eskatologia) esittelen näitä tasapuolisuuteen pyrkien, mikä ei tietenkään estä jokaista tuomaan esille omaa näkemystään asiasta.

Tämä kaikki edellyttää keskinäisen kunnioituksen ilmapiiriä, mutta myös oikeutta kysyä ja puhua toiselle, jopa haastaa näkemyksiä. Hyvä periaate on se, että ketään ei painosteta ajattelemaan tietyllä tavalla, eikä keskinäistä rakkautta ehdollisteta mitenkään. Käytännössä on hyvä harjoittaa yhteistä esirukousta sellaisten ihmisten puolesta, joiden nimi on mainittu kokoontumisessa. Sanojen voima on paljon suurempi kuin tulemme useinkaan ajatelleeksi. Lopuksi kaikki kulminoituu siihen, miten paljon olen itse valmis ja kyvykäs antautumaan läheiseen, elämää jakavaan yhteyteen muiden kanssa.

Havahduin näiden asioiden etten, kun jokin aika sitten pohdiskelin toisen piirin aloittamista; mitkä olisivat hyvät periaatteet tällaiselle kokoontumiselle?

No, kun luet Uutta testamenttia, huomaat hyvin pian tämän kaiken (ja paljon muuta) sisältyvän niihin ohjeisiin, joita Jeesuksen ja apostolien opetuksissa annetaan uskoville. Jääkiekkovalmentaja Hannu Jortikkaa lainaten, ”ei tää voi olla niin vaikeeta”. Mikäli sinulla (kuten useimmilla meistä) on huonoja, jopa päinvastaisia kokemuksia uskovien yhteyteen antautumisesta, pyydän sinua viemään ne rukouksessa Herralle ja rohkaistumaan yrittämään uudelleen. Loppupelissä kyse on Jeesuksen herruuden tunnustamisesta näissä asioissa. Kuten jo aiemmin totesin, tulevaisuudessa tarve tämän tyyppiselle yhteydelle (missä ei sinänsä ole mitään uutta) tulee vain korostumaan. Sen tähden on hyvä lähteä liikkeelle jo nyt.