Sunday, January 28, 2018

Reflektointia 5



"Jumala, luo minuun puhdas sydän ja anna minulle uusi, vahva henki." Ps. 51:12


Jumalan tahto on, että minä olisin vahva. Ajatus uskovan elinikäisestä alaikäisyydestä tavoiteltavana olotilana ja hengellisestä kypsyneisyydestä jonkinlaisena ylpeänä väärien asioiden tavoitteluna on eräs luterilaisen kristillisyyden suurimpia harhoja. Tähän ajatteluun törmää niin herätyskristittyjen kuin kirkollisen eliitinkin piirissä ja - niin syvään se on kansamme identiteettiin juurtunut - yllättäen myös vapaiden suuntien piirissä.

Mutta Jumalan tahto siis on, että me olisimme aikuisuuteen kypsyneitä, vahvoiksi kasvaneita kristittyjä, joiden elämässä armo ja totuus, Sana ja Henki kulkevat käsi kädessä samaan tahtiin. Elämä Kristuksessa antaa mahdollisuuden tähän, mutta se vaatii myös meidän omaa aktiivisuuttamme.


-------


" ... kehotan siis teitä vaeltamaan saamanne kutsumuksen arvoisesti, kaikessa nöyrinä, lempeinä ja pitkämielisinä, kärsien toisianne rakkaudessa." (Ef. 4:1-2)


Minun kutsumukseni arvo on korkea, mutta miten vaellan sen mukaisesti? Sanan mukaan  se ei tule ilmi akateemisesti koulutettujen teologien hillityssä arroganssissa tai niin sanotun rivikristityn (mitä ikinä sillä tarkoitetaankaan) nöyristelevässä itsensä vähättelyssä. Kutsumuksen arvo tulee näkyviin anteeksiantamisessa, joka on ikään kuin yleisavain kaikkiin inhimillisen elämän ongelmiin. Anteeksiantaminen ja -pyytäminen nimittäin.

En muista pitkään aikaan minkään sanan paikan niin kolahtaneen, kun sain tämän jakeen viestinä kännykkääni eräänä marraskuisena lauantaiaamuna. Siinä osuivat palaset kohdalleen; ajoitus, sisältö ja toimeenpano. Kyse on taas kerran minun valinnastani; minun on valittava anteeksiannon tie, suostuttava nöyrtymään ja aloittamaan alusta, myös ihmissuhteissani. Pietarin kysymys "Herra, kuinka monta kertaa...?" saa uuden syvyyden silloin, kun toinen ei edes tiedä tai huomaa rikkoneensa sinua vastaan. 

Mutta kuten sanoin, kyse on minun valinnastani. Sanotaanhan laulussakin: "Joka aamu on armo uus."



2 comments:

Max said...

Kiitos tästä, Timo! Erityisesti jälkimmäinen kohta kolahti itselleni. Siunausta päivääsi!

Steve Dynell said...

Hyvä kirjoitus jälleen. Toisaalta meidän on muistettava, että meistä ei taivaan tällä puolella tule koskaan täydellisiä. Kuten äidinisäni Tapio Nousiainen kirjoitti elämänsä loppusuoralla (kirjassa Kristustiellä, julk. Kuva ja Sana, 1982), "meihin jää jännittävää keskeneräisyyttä". Eräät kristillisyyden muodot, kuten pyhitysliike, Uskon Sanan liike/menestysteologia ja ns. äärikarismaattisuus, ikävä kyllä ovat välillä vääristyneet toiseen äärimmäisyyteen: Niiden parissa on kuviteltu tai joskus jopa uskottu, että meistä tulee täydellisiä tai lähes täydellisiä jo täällä maan päällä. Toisin sanoen, meidän ei muka enää tarvitse valvoa vaellustamme eikä tutkia eikä koetella mitään mahdollisesti saamiamme hengellisiltä tuntuvia sanoja, kuvia, unia, näkyjä eikä ilmestyksiä. Siunattua ja rakentavaa talven jatkoa sinne koti-Suomeen! Miika Tynjälä, Filippiinit