"Hienointa lätkätunnelmaa kun ei löydy kuohuviinilasien kilinästä
mahtipontisten areenoiden vip-aitioissa. Sen aistii parhaiten provinssien karuissa jääladoissa
paksussa lihapiirakoiden tuoksussa ja toppatakkien kahinassa."
Näin olen itsekin aina ajatellut ja näin ajattelen sen olevan erityisesti futiksen kohdalla. Tunnelmaltaan ja intensiteetiltään parhaat pelit kun löytyvät usein jostain alasarjojen paikallisderbyistä. Siellä laji elää jaloimmillaan ja puhtaimmillaan, vapaana Robby Keanen halveksimasta "simpukka ja samppanja"-osastosta. Tunnustaudun siis tällaiseksi jalkapalloromantikoksi ja puristiksi suhteessa itse ilmiöön. Tosin ei minulla ole mitään vastaan todellista huippufutistakaan, silloin kun sen näkemiseen vain tarjoutuu mahdollisuus. Mutta tuossa toimittaja Pohjolaisen toteamuksessa on vinha perä. Perustelen tätä näkemystäni eräällä omakohtaisella kokemuksellani.
Pahimman ja ala-arvoisimman futiksen halveksunnan koin vuosia sitten eräässä FC Lahden ja silloisen MyPan välisessä ottelussa, kun Lahessa silloin pelannut Tommi Kari loukkaantui vakavasti yhteentörmäyksessä maalivahdin kanssa. Samaan aikaan kun Karia yritettiin saada koottua yhteen ja kuljetettua paareilla kentältä vieressäni istunut kutsuvierasjoukko keskusteli äänekkäästi puutarhanhoidosta. Minun ei liene tarpeellista yrittää kuvata omia tunteitani noita puoliväksin katsomoon raahattuja sidosryhmäläisiä kohtaan.
Nämä tapahtumat tulivat mieleeni, kun eilen iltapäivällä värjöttelin ystäväni Ericin kanssa räntäsateessa katsomassa FC Lahden ensimmäistä kotipeliä. Siellä se Tommi Karikin taas viiletti kentällä - ja talutettiin loukkaantuneena vaihtoon toisella puoliajalla.
Mitä me tästä kaikesta opimme? Jos olet jossain mukana, ole koko sydämestäsi, älä puolivillaisella asenteella.
No comments:
Post a Comment