Amerikkalainen Frank Viola on omien sanojensa mukaan luopunut orgaanisen seurakunnan ideasta. Viola on ollut eräs johtavia kotiseurakuntaliikkeen ajattelijoita ja kirjoittajia tällä vuosituhannella. Erityisesti hänen kirjansa Pagan Christianity on herättänyt paljon keskustelua. Muistan eräänkin kristityn vaikuttajan tuohtuneena ihmetelleen, miksi tuollaisia kristillisiä kirjoja ylipäätään julkaistaan? Niinpä voinkin hyvin suositella sitä. Lukekaapa ihmeessä itse. Et välttämättä ole lainkaan samaa mieltä Violan ja George Barnan kanssa kirjan sisällöstä, mutta et takuulla voi väittää, etteikö lukukokemus olisi ollut ravisteleva.
No, nyt näyttää minunkin silmissäni siltä, että tilanne on rauhoittunut. Suurin huuma on näköjään mennyt ohi ja monet palaavat lähtöpisteisiinsä. Jossain vaiheessa olin huomaavinani eri puolilla kristillistä kenttää ihmisten vannovan erilaisen orgaanisuuden nimiin, mitä ikinä he sillä sitten tarkoittivatkaan. Tässä kohtaa Violan kritiikki siitä, miten termi "orgaaninen" olisi kaapattu tarkoittamaan 1001 eri asiaa, osuu ihan kohdalleen. Minäkin muistan sen aamun, kun Virtanen heräsi siihen, että kaikki olivat orgaanisia.
Nyt näyttää monien sellaisten palvelutyössä, jotka jo pitkään ovat olleet mukana erilaisessa kotiseurakuntatoiminnassa, korostuvan se alkuperäinen konteksti, josta kerran ollaan lähdetty. Tämä näkyy siinä, että joidenkin mielenkiinnon kohteeksi tulee puhdas kirkkopolitiikka, joidenkin sydämenasiana on karismaattisten celebraatioiden järjestäminen ja toisilla taas perinteinen raamattupiirityöskentely.
Minua huolestuttaa se, mihin olemme jättäneet opetuslapseuttamisen?
Perusongelmana näyttää monen kohdalla olevan se, että orgaaninen kotiseurakuntaidea näyttää hyvin huonosti palvelevan "pitkän linjan" herätyskristittyjä, joilla on jo valmiina "vanha dna" olemassa ja vaikuttamassa. "Vanhalla dna:lla" tarkoitan sitä hengellistä äidinmaitoa, jolla olemme ravinneet itseämme ennen "ryhtymistämme kotiseurakuntaihmisiksi". Onko niin, että tiukan paikan tullen, tien noustessa pystyyn tai turhautumisen ja pettymysten vallatessa mielen, tämä "vanha dna" ottaakin suunnannäyttäjän roolin? Ihminen kun ehdollistuu aina siihen kristillisyyden malliin, jossa on kokenut Jumalan ilmestyneen hänen omassa elämässään.
Tältä pohjalta seuraa kotiseurakuntaliikkeen suuri kysymys: kuka istuttaisi uusia seurakuntia sanan varsinaisessa merkityksessä?
Meiltä näyttää edelleen puuttuvan sellaiset uudet missionaaliset yhteisöt, joissa pääpaino on uusien voittamisessa Kristukselle, ei "pyhien kierrätys". Unelmoin edelleen uusien orgaanisten seurakuntayhteisöjen istuttamisesta eri puolille Suomea ja niiden palvelemisesta - ei ylhäältä päin kontrolloiden ja hallinnoiden, vaan niitä tukien ja varustaen Ef. 4:11:n periaatteiden mukaisesti.
Niiden 12 vuoden aikana, jotka olen ollut mukana kotiseurakuntaliikkeessä, olen itse tehnyt pari aloitetta tähän suuntaan ja kokemukset niistä ovat olleet hyvin moninaiset. On ollut äärimmäisen pimeitä turhautumisen hetkiä, jopa epätoivoa, mutta on ollut myös aikoja, jolloin koko seurakuntaelämä on parhaimmillaan muistuttanut narniamaista seikkailua täynnä yllätyksiä, iloa ja syvää mielekkyyden ja tarkoituksenmukaisuuden tunnetta.
Eräs vapaiden suuntien pastoriystäväni kysyi minulta joskus reilu vuosi sitten lähtisinkö minä edelleen istuttamaan uutta seurakuntaa? Vastasin rehellisesti, että en välttämättä enää... Sen sijaan olisin valmis toimimaan sellaisten nuorempien mentorina, jotka sellaista aloittavat. Eli kyllä se unelma elää edelleen.
Niille, jotka edelleen jakavat saman unelman, sanon rohkaisuksi: älä pelkää tehdä virheitä, vaan uskalla uuteen - kaiken uhallakin.
No comments:
Post a Comment