Kulttuurihistoriaa, Bob Dylan ja pakollinen prosessi

Jos minun pitää nimetä sekulaarin kulttuurin piiristä joku henkilö, johon erityisellä tavalla olen samaistunut, se on muuan Robert Zimmerman. Hän sai viime vuonna Nobelin kirjallisuuden palkinnon ja on ehkä eräs kaikkein vaikutusvaltaisimpia runoilijoita ja säveltäjiä sen genren piirissä, jota kutsutaan "rockiksi". Minuun on erityisesti tehnyt vaikutuksen hänen kuvia kumartelemattomuutensa, itsepintainen pyrkimyksensä itsenäisyyteen, jopa piittaamattomuutensa siitä, mitä muut ajattelivat. Hän on suvereeni oman tiensä kulkija. Tämä puoli hänessä tulee esille vaikkapa kohtauksissa, jotka on kuvattu hänen akustisesta folkista sähköiseen rockiin siirtymisensä jälkeen: yleisö buuaa hänelle, syyttää häntä petturiksi ja uhkaa ampua hänet, mutta hän tekee vain siten, kuin hänen oma sisimpänsä kehottaa.

Lisäksi hänen lyriikoissaan on aina ollut jotain sellaista osuvuutta, joka tavoittaa oman sukupolveni syvimmät tuntemukset. Olen useassa yhteydessä tämänkin blogin postauksissa tuonut esille oman nöyrän kokemukseni siitä, miten hänen runoudessaan ilmenee jotain sellaista, mitä voisi kutsua "sekulaariksi profeetallisuudeksi". Jos tunnet yhtään hänen tuotantoaan, voit varmasti yhtyä tähän toteamukseeni, kun kuuntelet vaikkapa sellaisia hänen folk-kautensa mestariteoksia, kuin "Masters of War", "Hard Rains Gonna Fall" tai "Blowin´ in the Wind". Toisaalta hän on aivan uransa alkuajoista asti kantanut mukanaan vanhaa amerikkalaisen juurimusiikin perintöä, joka on syntynyt kahden kulttuurisen virtauksen synteesinä, nimittäin kelttiläispohjaisen irlantilais-skottilaisen tradition, (joka Appalakkien vuoristossa jalostui siksi, mitä nyt kutsumme bluegrassiksi, kantriksi ja ties miksi) sekä afrikkalaisten orjien jälkeläisten oman musiikin välisestä yhteentörmäyksestä ja vuorovaikutuksesta. Sen tähden, kun kuulet hänen laulavan kaksikymppisenä kaverina sellaista laulua, kuten "Man of Constant Sorrow", kuulet hänen äänessään, tyylissään ja habituksessaan paljon vanhemman miehen laulavan.

Katselin lauantai-iltana Yle Teemalta tullutta Martin Scorsesen Bob Dylan-filmatisointia "No Direction Home". Se on kulttuurihistoriallisesti arvokas katsaus jo 50-luvulla alkaneeseen liikehdintään, joka 60-luvun alussa tuotti lukemattoman määrään folk-musiikkia, jonka lyriikoille oli ominaista eräänlainen modernin projektin optimistisuus, jopa sinisilmäinen sellainen: "me tulemme muuttamaan maailman, poistamaan sen ongelmat, kuten köyhyyden, aliravitsemuksen ja ydinsodan uhan". Koko modernille skeemalle on ollut ominaista tällainen uudisraivaajan identiteetti ja ajatus sivistyksen ja kehityksen rajoille menemisestä. Amerikkalainen kansalaisoikeusliike syntyi osittain tältä pohjalta, nimenomaan valkoisten puolelta. Tämä eetos on ollut leimallista Amerikalle ja amerikkalaisuudelle 60-luvun alusta alkaen - ainakin silloin, kun presidenttinä on ollut demokraatti. Vain tätä taustaa vasten voimme myös ymmärtää jotain siitä traumaattisuudesta, jonka JFK:n salamurha löi koko liberaalin ja "edistyksellisen" valkoisen amerikkalaisen mielenmaisemaan.

-------

No, tämän pitkäksi venähtäneen johdannon jälkeen voinkin sitten siirtyä itse asiaan (ja rehellinen ollakseni, tästä piti tulla lyhyt ja ytimekäs sunnuntaiaamun postaus). Minua nimittäin puhutteli kovasti beatnik-runoilija Allen Ginsbergin kertomus siitä, miten hän ensimmäisen kerran kuuli Dylanin laulavan ("...kuulin kai Hard Rainin...") ja miten hän oli purskahtanut itkuun.

"Itkin siksi, että minusta tuntui siltä, että soihtu oli siirtynyt seuraavalle sukupolvelle."

Vaikka en mitenkään jaakaan Ginsbergin filosofiaa ja arvoja (tämä sanottuna fundamentalistiystävilleni), niin hänen kokemuksessaan on jotain sellaista, mitä jokaisen mentorin on hyvä oppia. Ginsberg siteeraa tiibetläisiä munkkeja: 

"Jos oppilas ei päihitä opettajaa, opettaja on epäonnistunut."

Ajattelen tämän olevan kokemus, joka on pakollinen jokaiselle valmentajalle, ohjaajalle ja mentorille. Se on sitä ensinnäkin siitä syystä, että vain tämän kautta kykenemme oikein toteamaan opin menneen perille. Se on pakollinen ennen kaikkea uuden sukupolven itsensä takia; heidän on se tehtävä. Mutta se on myös mentorille itselleen terveellinen muistutus kuolevaisuudesta, mihin sisältyy toisaalta katoavaisuuden lahjomaton ajatus - "kaikki liha on kuin ruoho" - ja toisaalta siunaava iankaikkisen levon ajatus - "olen kilpaillut hyvän kilpailun, juoksun päättänyt ja uskon säilyttänyt". Myönnän kyllä auliisti, että tässä jännitteessä eläminen ei aina ole helppoa.

-------

Rikoinpa nyt kaikkia taiteen sääntöjä; johdanto on ylipitkä muuhun sisältöön nähden (vahvasti "etupainotteinen" siis) ja loppuosan käytännön sovellutus on ihan toisesta maailmasta. Mutta mitäpä jos nyt seuraisinkin Robert Zimmermanin jalanjälkiä ja tekisin ihan niin kuin itseäni huvittaa?