Eräs arvostamani kristitty vaikuttaja totesi eräässä keskustelussa hiljattain, että itse asiassa Jeesus ei kehottanut meitä rukoilemaan herätystä, vaan uusia sadonkorjaajia, koska sato on jo valmiina. Jeesus puhuu tästä Luukkaan 10. luvun alussa, jakeessa 2: "Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän. Rukoilkaa siis elon Herraa, että hän lähettäisi työmiehiä sadonkorjuuseensa". Tiedän kristittyjä, joilla on kännykässään piippaus muistuttamassa tästä rukouksesta joka päivä klo 10.02. Tätä Jeesus kehotti meitä rukoilemaan. Tämän lisäksi meidän on arkipäivän elämässämme oltava Jeesuksen todistajia. Arvostamaani kristittyä vaikuttajaa lainaten, voimme rukoilla polvemme verille herätystä, mutta jos emme arkielämässämme kerro kenellekkään Jeesuksesta, niin kaikki tuo on turhaa.
Wolfgang Simson lainaa kirjassaan Houses That Change the World (s. 253) ystäväänsä, joka erään kansainvälisen johtajuuskonferenssiin aikana totesi hänelle: "Minulla on vain yksi ongelma nykyisen kristillisen johtajuuskoulutuksen kanssa. Se ei kouluta johtajia." Neil Cole kannattaa ennemmin johtajien "viljelyä" kuin heidän rekrytointiaan ulkopuolelta. Hän toteaa parhaan tavan kouluttaa uusia johtajia olevan kasvattaa "johtajia sadosta". Hänen mukaansa ratkaisu uusien johtajien puutteeseen on kouluttaa johtajia "pellolta", jossa yllä mainittu "elo" tai "sato" on. Uusien uskovien muuttunut elämä, jolla on muihin tarttuva vaikutus, on Colen mukaan uuden herätyksen "momentum". (Organic Leadership, 138)
Sen tähden, todista Jeesuksesta, mentoroi omalla elämälläsi ja kulje ihmisten mukana heidän kasvussaan niin olemisessa, tekemisessä ja tietämisessä.
Tuesday, January 31, 2017
Sunday, January 29, 2017
Kulttuurihistoriaa, Bob Dylan ja pakollinen prosessi
Jos minun pitää nimetä sekulaarin kulttuurin piiristä joku henkilö, johon erityisellä tavalla olen samaistunut, se on muuan Robert Zimmerman. Hän sai viime vuonna Nobelin kirjallisuuden palkinnon ja on ehkä eräs kaikkein vaikutusvaltaisimpia runoilijoita ja säveltäjiä sen genren piirissä, jota kutsutaan "rockiksi". Minuun on erityisesti tehnyt vaikutuksen hänen kuvia kumartelemattomuutensa, itsepintainen pyrkimyksensä itsenäisyyteen, jopa piittaamattomuutensa siitä, mitä muut ajattelivat. Hän on suvereeni oman tiensä kulkija. Tämä puoli hänessä tulee esille vaikkapa kohtauksissa, jotka on kuvattu hänen akustisesta folkista sähköiseen rockiin siirtymisensä jälkeen: yleisö buuaa hänelle, syyttää häntä petturiksi ja uhkaa ampua hänet, mutta hän tekee vain siten, kuin hänen oma sisimpänsä kehottaa.
Lisäksi hänen lyriikoissaan on aina ollut jotain sellaista osuvuutta, joka tavoittaa oman sukupolveni syvimmät tuntemukset. Olen useassa yhteydessä tämänkin blogin postauksissa tuonut esille oman nöyrän kokemukseni siitä, miten hänen runoudessaan ilmenee jotain sellaista, mitä voisi kutsua "sekulaariksi profeetallisuudeksi". Jos tunnet yhtään hänen tuotantoaan, voit varmasti yhtyä tähän toteamukseeni, kun kuuntelet vaikkapa sellaisia hänen folk-kautensa mestariteoksia, kuin "Masters of War", "Hard Rains Gonna Fall" tai "Blowin´ in the Wind". Toisaalta hän on aivan uransa alkuajoista asti kantanut mukanaan vanhaa amerikkalaisen juurimusiikin perintöä, joka on syntynyt kahden kulttuurisen virtauksen synteesinä, nimittäin kelttiläispohjaisen irlantilais-skottilaisen tradition, (joka Appalakkien vuoristossa jalostui siksi, mitä nyt kutsumme bluegrassiksi, kantriksi ja ties miksi) sekä afrikkalaisten orjien jälkeläisten oman musiikin välisestä yhteentörmäyksestä ja vuorovaikutuksesta. Sen tähden, kun kuulet hänen laulavan kaksikymppisenä kaverina sellaista laulua, kuten "Man of Constant Sorrow", kuulet hänen äänessään, tyylissään ja habituksessaan paljon vanhemman miehen laulavan.
Katselin lauantai-iltana Yle Teemalta tullutta Martin Scorsesen Bob Dylan-filmatisointia "No Direction Home". Se on kulttuurihistoriallisesti arvokas katsaus jo 50-luvulla alkaneeseen liikehdintään, joka 60-luvun alussa tuotti lukemattoman määrään folk-musiikkia, jonka lyriikoille oli ominaista eräänlainen modernin projektin optimistisuus, jopa sinisilmäinen sellainen: "me tulemme muuttamaan maailman, poistamaan sen ongelmat, kuten köyhyyden, aliravitsemuksen ja ydinsodan uhan". Koko modernille skeemalle on ollut ominaista tällainen uudisraivaajan identiteetti ja ajatus sivistyksen ja kehityksen rajoille menemisestä. Amerikkalainen kansalaisoikeusliike syntyi osittain tältä pohjalta, nimenomaan valkoisten puolelta. Tämä eetos on ollut leimallista Amerikalle ja amerikkalaisuudelle 60-luvun alusta alkaen - ainakin silloin, kun presidenttinä on ollut demokraatti. Vain tätä taustaa vasten voimme myös ymmärtää jotain siitä traumaattisuudesta, jonka JFK:n salamurha löi koko liberaalin ja "edistyksellisen" valkoisen amerikkalaisen mielenmaisemaan.
-------
No, tämän pitkäksi venähtäneen johdannon jälkeen voinkin sitten siirtyä itse asiaan (ja rehellinen ollakseni, tästä piti tulla lyhyt ja ytimekäs sunnuntaiaamun postaus). Minua nimittäin puhutteli kovasti beatnik-runoilija Allen Ginsbergin kertomus siitä, miten hän ensimmäisen kerran kuuli Dylanin laulavan ("...kuulin kai Hard Rainin...") ja miten hän oli purskahtanut itkuun.
Vaikka en mitenkään jaakaan Ginsbergin filosofiaa ja arvoja (tämä sanottuna fundamentalistiystävilleni), niin hänen kokemuksessaan on jotain sellaista, mitä jokaisen mentorin on hyvä oppia. Ginsberg siteeraa tiibetläisiä munkkeja:
Ajattelen tämän olevan kokemus, joka on pakollinen jokaiselle valmentajalle, ohjaajalle ja mentorille. Se on sitä ensinnäkin siitä syystä, että vain tämän kautta kykenemme oikein toteamaan opin menneen perille. Se on pakollinen ennen kaikkea uuden sukupolven itsensä takia; heidän on se tehtävä. Mutta se on myös mentorille itselleen terveellinen muistutus kuolevaisuudesta, mihin sisältyy toisaalta katoavaisuuden lahjomaton ajatus - "kaikki liha on kuin ruoho" - ja toisaalta siunaava iankaikkisen levon ajatus - "olen kilpaillut hyvän kilpailun, juoksun päättänyt ja uskon säilyttänyt". Myönnän kyllä auliisti, että tässä jännitteessä eläminen ei aina ole helppoa.
-------
Rikoinpa nyt kaikkia taiteen sääntöjä; johdanto on ylipitkä muuhun sisältöön nähden (vahvasti "etupainotteinen" siis) ja loppuosan käytännön sovellutus on ihan toisesta maailmasta. Mutta mitäpä jos nyt seuraisinkin Robert Zimmermanin jalanjälkiä ja tekisin ihan niin kuin itseäni huvittaa?
Lisäksi hänen lyriikoissaan on aina ollut jotain sellaista osuvuutta, joka tavoittaa oman sukupolveni syvimmät tuntemukset. Olen useassa yhteydessä tämänkin blogin postauksissa tuonut esille oman nöyrän kokemukseni siitä, miten hänen runoudessaan ilmenee jotain sellaista, mitä voisi kutsua "sekulaariksi profeetallisuudeksi". Jos tunnet yhtään hänen tuotantoaan, voit varmasti yhtyä tähän toteamukseeni, kun kuuntelet vaikkapa sellaisia hänen folk-kautensa mestariteoksia, kuin "Masters of War", "Hard Rains Gonna Fall" tai "Blowin´ in the Wind". Toisaalta hän on aivan uransa alkuajoista asti kantanut mukanaan vanhaa amerikkalaisen juurimusiikin perintöä, joka on syntynyt kahden kulttuurisen virtauksen synteesinä, nimittäin kelttiläispohjaisen irlantilais-skottilaisen tradition, (joka Appalakkien vuoristossa jalostui siksi, mitä nyt kutsumme bluegrassiksi, kantriksi ja ties miksi) sekä afrikkalaisten orjien jälkeläisten oman musiikin välisestä yhteentörmäyksestä ja vuorovaikutuksesta. Sen tähden, kun kuulet hänen laulavan kaksikymppisenä kaverina sellaista laulua, kuten "Man of Constant Sorrow", kuulet hänen äänessään, tyylissään ja habituksessaan paljon vanhemman miehen laulavan.
Katselin lauantai-iltana Yle Teemalta tullutta Martin Scorsesen Bob Dylan-filmatisointia "No Direction Home". Se on kulttuurihistoriallisesti arvokas katsaus jo 50-luvulla alkaneeseen liikehdintään, joka 60-luvun alussa tuotti lukemattoman määrään folk-musiikkia, jonka lyriikoille oli ominaista eräänlainen modernin projektin optimistisuus, jopa sinisilmäinen sellainen: "me tulemme muuttamaan maailman, poistamaan sen ongelmat, kuten köyhyyden, aliravitsemuksen ja ydinsodan uhan". Koko modernille skeemalle on ollut ominaista tällainen uudisraivaajan identiteetti ja ajatus sivistyksen ja kehityksen rajoille menemisestä. Amerikkalainen kansalaisoikeusliike syntyi osittain tältä pohjalta, nimenomaan valkoisten puolelta. Tämä eetos on ollut leimallista Amerikalle ja amerikkalaisuudelle 60-luvun alusta alkaen - ainakin silloin, kun presidenttinä on ollut demokraatti. Vain tätä taustaa vasten voimme myös ymmärtää jotain siitä traumaattisuudesta, jonka JFK:n salamurha löi koko liberaalin ja "edistyksellisen" valkoisen amerikkalaisen mielenmaisemaan.
-------
No, tämän pitkäksi venähtäneen johdannon jälkeen voinkin sitten siirtyä itse asiaan (ja rehellinen ollakseni, tästä piti tulla lyhyt ja ytimekäs sunnuntaiaamun postaus). Minua nimittäin puhutteli kovasti beatnik-runoilija Allen Ginsbergin kertomus siitä, miten hän ensimmäisen kerran kuuli Dylanin laulavan ("...kuulin kai Hard Rainin...") ja miten hän oli purskahtanut itkuun.
"Itkin siksi, että minusta tuntui siltä, että soihtu oli siirtynyt seuraavalle sukupolvelle."
Vaikka en mitenkään jaakaan Ginsbergin filosofiaa ja arvoja (tämä sanottuna fundamentalistiystävilleni), niin hänen kokemuksessaan on jotain sellaista, mitä jokaisen mentorin on hyvä oppia. Ginsberg siteeraa tiibetläisiä munkkeja:
"Jos oppilas ei päihitä opettajaa, opettaja on epäonnistunut."
Ajattelen tämän olevan kokemus, joka on pakollinen jokaiselle valmentajalle, ohjaajalle ja mentorille. Se on sitä ensinnäkin siitä syystä, että vain tämän kautta kykenemme oikein toteamaan opin menneen perille. Se on pakollinen ennen kaikkea uuden sukupolven itsensä takia; heidän on se tehtävä. Mutta se on myös mentorille itselleen terveellinen muistutus kuolevaisuudesta, mihin sisältyy toisaalta katoavaisuuden lahjomaton ajatus - "kaikki liha on kuin ruoho" - ja toisaalta siunaava iankaikkisen levon ajatus - "olen kilpaillut hyvän kilpailun, juoksun päättänyt ja uskon säilyttänyt". Myönnän kyllä auliisti, että tässä jännitteessä eläminen ei aina ole helppoa.
-------
Rikoinpa nyt kaikkia taiteen sääntöjä; johdanto on ylipitkä muuhun sisältöön nähden (vahvasti "etupainotteinen" siis) ja loppuosan käytännön sovellutus on ihan toisesta maailmasta. Mutta mitäpä jos nyt seuraisinkin Robert Zimmermanin jalanjälkiä ja tekisin ihan niin kuin itseäni huvittaa?
Friday, January 27, 2017
Arizonan ihme
Vaikka tykkäänkin vallan rankasti tällaisista urheilutarinoista ja henkilökuvauksista, niin juttu mitä jäin miettimään tuon luettuani oli ajatus seurakunnasta, joka toimisi samalla tavoin. Sellainen, jossa nuoret, nousevat johtajat olisivat fokuksessa, heidän valmentamisensa nähtäisiin tärkeänä työnä ja heidän menestymisensä olisi koko yhteisön juttu. "Yhteisö" tässä kuvitelmassani ei nyt (tietenkään) tarkoita Tucsonia (tai edes Lahtea), vaan jotain seurakuntaa. Mitäpä jos seurakuntakulttuurimme olisikin tämän kaltainen: rohkaiseva, tilaa antava ja uusia kykyjä esiin nostava - sen sijaan, että murehtisimme kokonaista sukupolvea nyt jo keski-iän ylittäneitä potentiaalisia vastuunkantajia, jotka eivät koskaan päässeet astumaan sisälle Jumalan suunnitelmiin?
Sunday, January 22, 2017
Viola väistyy, minä en
Amerikkalainen Frank Viola on omien sanojensa mukaan luopunut orgaanisen seurakunnan ideasta. Viola on ollut eräs johtavia kotiseurakuntaliikkeen ajattelijoita ja kirjoittajia tällä vuosituhannella. Erityisesti hänen kirjansa Pagan Christianity on herättänyt paljon keskustelua. Muistan eräänkin kristityn vaikuttajan tuohtuneena ihmetelleen, miksi tuollaisia kristillisiä kirjoja ylipäätään julkaistaan? Niinpä voinkin hyvin suositella sitä. Lukekaapa ihmeessä itse. Et välttämättä ole lainkaan samaa mieltä Violan ja George Barnan kanssa kirjan sisällöstä, mutta et takuulla voi väittää, etteikö lukukokemus olisi ollut ravisteleva.
No, nyt näyttää minunkin silmissäni siltä, että tilanne on rauhoittunut. Suurin huuma on näköjään mennyt ohi ja monet palaavat lähtöpisteisiinsä. Jossain vaiheessa olin huomaavinani eri puolilla kristillistä kenttää ihmisten vannovan erilaisen orgaanisuuden nimiin, mitä ikinä he sillä sitten tarkoittivatkaan. Tässä kohtaa Violan kritiikki siitä, miten termi "orgaaninen" olisi kaapattu tarkoittamaan 1001 eri asiaa, osuu ihan kohdalleen. Minäkin muistan sen aamun, kun Virtanen heräsi siihen, että kaikki olivat orgaanisia.
Nyt näyttää monien sellaisten palvelutyössä, jotka jo pitkään ovat olleet mukana erilaisessa kotiseurakuntatoiminnassa, korostuvan se alkuperäinen konteksti, josta kerran ollaan lähdetty. Tämä näkyy siinä, että joidenkin mielenkiinnon kohteeksi tulee puhdas kirkkopolitiikka, joidenkin sydämenasiana on karismaattisten celebraatioiden järjestäminen ja toisilla taas perinteinen raamattupiirityöskentely.
Minua huolestuttaa se, mihin olemme jättäneet opetuslapseuttamisen?
Perusongelmana näyttää monen kohdalla olevan se, että orgaaninen kotiseurakuntaidea näyttää hyvin huonosti palvelevan "pitkän linjan" herätyskristittyjä, joilla on jo valmiina "vanha dna" olemassa ja vaikuttamassa. "Vanhalla dna:lla" tarkoitan sitä hengellistä äidinmaitoa, jolla olemme ravinneet itseämme ennen "ryhtymistämme kotiseurakuntaihmisiksi". Onko niin, että tiukan paikan tullen, tien noustessa pystyyn tai turhautumisen ja pettymysten vallatessa mielen, tämä "vanha dna" ottaakin suunnannäyttäjän roolin? Ihminen kun ehdollistuu aina siihen kristillisyyden malliin, jossa on kokenut Jumalan ilmestyneen hänen omassa elämässään.
Tältä pohjalta seuraa kotiseurakuntaliikkeen suuri kysymys: kuka istuttaisi uusia seurakuntia sanan varsinaisessa merkityksessä?
Meiltä näyttää edelleen puuttuvan sellaiset uudet missionaaliset yhteisöt, joissa pääpaino on uusien voittamisessa Kristukselle, ei "pyhien kierrätys". Unelmoin edelleen uusien orgaanisten seurakuntayhteisöjen istuttamisesta eri puolille Suomea ja niiden palvelemisesta - ei ylhäältä päin kontrolloiden ja hallinnoiden, vaan niitä tukien ja varustaen Ef. 4:11:n periaatteiden mukaisesti.
Niiden 12 vuoden aikana, jotka olen ollut mukana kotiseurakuntaliikkeessä, olen itse tehnyt pari aloitetta tähän suuntaan ja kokemukset niistä ovat olleet hyvin moninaiset. On ollut äärimmäisen pimeitä turhautumisen hetkiä, jopa epätoivoa, mutta on ollut myös aikoja, jolloin koko seurakuntaelämä on parhaimmillaan muistuttanut narniamaista seikkailua täynnä yllätyksiä, iloa ja syvää mielekkyyden ja tarkoituksenmukaisuuden tunnetta.
Eräs vapaiden suuntien pastoriystäväni kysyi minulta joskus reilu vuosi sitten lähtisinkö minä edelleen istuttamaan uutta seurakuntaa? Vastasin rehellisesti, että en välttämättä enää... Sen sijaan olisin valmis toimimaan sellaisten nuorempien mentorina, jotka sellaista aloittavat. Eli kyllä se unelma elää edelleen.
Niille, jotka edelleen jakavat saman unelman, sanon rohkaisuksi: älä pelkää tehdä virheitä, vaan uskalla uuteen - kaiken uhallakin.
No, nyt näyttää minunkin silmissäni siltä, että tilanne on rauhoittunut. Suurin huuma on näköjään mennyt ohi ja monet palaavat lähtöpisteisiinsä. Jossain vaiheessa olin huomaavinani eri puolilla kristillistä kenttää ihmisten vannovan erilaisen orgaanisuuden nimiin, mitä ikinä he sillä sitten tarkoittivatkaan. Tässä kohtaa Violan kritiikki siitä, miten termi "orgaaninen" olisi kaapattu tarkoittamaan 1001 eri asiaa, osuu ihan kohdalleen. Minäkin muistan sen aamun, kun Virtanen heräsi siihen, että kaikki olivat orgaanisia.
Nyt näyttää monien sellaisten palvelutyössä, jotka jo pitkään ovat olleet mukana erilaisessa kotiseurakuntatoiminnassa, korostuvan se alkuperäinen konteksti, josta kerran ollaan lähdetty. Tämä näkyy siinä, että joidenkin mielenkiinnon kohteeksi tulee puhdas kirkkopolitiikka, joidenkin sydämenasiana on karismaattisten celebraatioiden järjestäminen ja toisilla taas perinteinen raamattupiirityöskentely.
Minua huolestuttaa se, mihin olemme jättäneet opetuslapseuttamisen?
Perusongelmana näyttää monen kohdalla olevan se, että orgaaninen kotiseurakuntaidea näyttää hyvin huonosti palvelevan "pitkän linjan" herätyskristittyjä, joilla on jo valmiina "vanha dna" olemassa ja vaikuttamassa. "Vanhalla dna:lla" tarkoitan sitä hengellistä äidinmaitoa, jolla olemme ravinneet itseämme ennen "ryhtymistämme kotiseurakuntaihmisiksi". Onko niin, että tiukan paikan tullen, tien noustessa pystyyn tai turhautumisen ja pettymysten vallatessa mielen, tämä "vanha dna" ottaakin suunnannäyttäjän roolin? Ihminen kun ehdollistuu aina siihen kristillisyyden malliin, jossa on kokenut Jumalan ilmestyneen hänen omassa elämässään.
Tältä pohjalta seuraa kotiseurakuntaliikkeen suuri kysymys: kuka istuttaisi uusia seurakuntia sanan varsinaisessa merkityksessä?
Meiltä näyttää edelleen puuttuvan sellaiset uudet missionaaliset yhteisöt, joissa pääpaino on uusien voittamisessa Kristukselle, ei "pyhien kierrätys". Unelmoin edelleen uusien orgaanisten seurakuntayhteisöjen istuttamisesta eri puolille Suomea ja niiden palvelemisesta - ei ylhäältä päin kontrolloiden ja hallinnoiden, vaan niitä tukien ja varustaen Ef. 4:11:n periaatteiden mukaisesti.
Niiden 12 vuoden aikana, jotka olen ollut mukana kotiseurakuntaliikkeessä, olen itse tehnyt pari aloitetta tähän suuntaan ja kokemukset niistä ovat olleet hyvin moninaiset. On ollut äärimmäisen pimeitä turhautumisen hetkiä, jopa epätoivoa, mutta on ollut myös aikoja, jolloin koko seurakuntaelämä on parhaimmillaan muistuttanut narniamaista seikkailua täynnä yllätyksiä, iloa ja syvää mielekkyyden ja tarkoituksenmukaisuuden tunnetta.
Eräs vapaiden suuntien pastoriystäväni kysyi minulta joskus reilu vuosi sitten lähtisinkö minä edelleen istuttamaan uutta seurakuntaa? Vastasin rehellisesti, että en välttämättä enää... Sen sijaan olisin valmis toimimaan sellaisten nuorempien mentorina, jotka sellaista aloittavat. Eli kyllä se unelma elää edelleen.
Niille, jotka edelleen jakavat saman unelman, sanon rohkaisuksi: älä pelkää tehdä virheitä, vaan uskalla uuteen - kaiken uhallakin.
Friday, January 13, 2017
Vaikuttamisesta
Viime lauantaina avoimessa raamattupiirissämme käsittelimme Markuksen evankeliumin 2. ja 3. lukuja, joissa kuvataan kahta erilaista kehityskulkua. Toisaalta tuon ajan uskonnollisen eliitin vastustus Jeesusta ja Hänen edustamaansa uskon muotoa kohtaan kasvoi, tiukkeni ja kärjistyi. Paavalia lainaten, niin kuin lihan mukaan syntynyt vainosi Hengen mukaan syntynyttä, niin on nytkin (Gal. 4:29). Toisaalta näemme Jeesuksen julkisen toiminnan kasvavan ja laajenevan aina vain suurempiin mittoihin. Lopulta Jeesusta seurasivat monituhatpäiset ihmismassat, eikä ainoastaan Galileasta, vaan kaikkialta nykyisen Israelin, Jordanian ja Libanonin alueelta (3:8).
Jeesus ei kieltänyt apuaan tältä ihmispaljoudelta, vaan paransi heidän sairautensa ja vapautti heidät pahoista hengistä. Hän ei kuitenkaan nähnyt toimintansa ydintä ja perimmäistä ideaa näissä megakokouksissa, eikä rakentanut sen enempää missiotaan tai identiteettiään niiden varaan. Jeesus piti paljon tärkeämpänä valmentaa muita tekemään sitä samaa, mitä Hän itse teki ja edusti - julistamaan ja ilmentämään Jumalan valtakunnan todellisuutta ihmisten keskelle. Jumalan valtakunnan periaatteiden mukaan se ei ole paras työntekijä, joka kerää eniten kuulijoita, vaan se, joka kouluttaa uusia hengellisiä johtajia.
Mutta miten Hän sen teki, on mielenkiintoista. Jeesukselta nimittäin näyttää kokonaan puuttuvan ihmismielelle ominainen uraputkiajattelu. (Tai oikeastaan Hän oli kyllä täysin tietoinen ja sitoutunut omaan uraputkeensa, josta Hänellä ei ollut mitään epäselvyyttä.)
Jos katsomme Jeesuksen vaikuttamista eri ihmisryhmiin, voimme havaita siinä sisäkkäisiä kehiä ja hengellisyyden ja intensiteetin tihenemistä mitä sisemmälle kehälle mennään. Neil Cole kuvaa tätä ilmiötä kirjassaan Organic Leadership (s. 160-162). Suurille ihmismassoille Jeesus edusti paimenuutta ja opettajaa, joka toi esille uudenlaisen ilmestyksen Jumalan valtakunnasta. Sitten Hänellä oli eri kokoisia "opetuslapsirenkaita", 120 ja 70-72, joille Hän oli Jumalan valtakunnan työhön varustaja ja siihen lähtemisen mahdollistaja. Sitten oli tuo kahdentoista opetuslapsen, "apostolin" eli lähetetyn ydinjoukko, joiden kanssa Hän vietti suurimman osan ajastaan tuon kolmen vuoden julkisen toiminnan ajanjakson aikana. Heihin Jeesuksen vaikutus oli kaikkein suurinta ja jätti lähtemättömän jälkensä.
Mutta oli vielä olemassa kolmen kaikkein lähimmän opetuslapsen "sisäpiiri", joiden kanssa Jeesus jakoi kaikkein syvimmät asiansa ja jotka Hän otti mukaansa tärkeimpiin tapahtumiinsa, kuten kirkastusvuorelle ja Getsemaneen. Heille Jeesus oli kaikkein eniten sitä, mitä me kutsumme mentoroinniksi.
Se, mikä näissä sisäkkäisissä "vaikuttamisen kehissä" on mielenkiintoista ja opettavaista on se, että mitä isommista massoista oli kyse, sitä vähemmän todella syvällistä vaikutusta Jeesuksen toiminnalla oli. Vastaavasti mitä pienemmästä opetuslapsijoukosta oli kyse, sitä enemmän sillä, mitä Jeesus sanoi ja teki, oli todella syvällistä ja merkityksellistä vaikutusta. Jos haluat saada aikaan jotain todella merkittävää Jumalan valtakunnassa, keskity vaikuttamaan pitkäjänteisesti muutamaan valittuun henkilöön, jotka ovat opetettavissa. Tähän prosessiin tulee alusta alkaen olla sisäänrakennettuna malli saman opettamisesta muille, jotka siirtävät sitten oppimansa taas eteenpäin toisille.
Jeesus ei mitannut toimintansa menestystä suurissa massoissa. Hän itse asiassa toistuvasti otti tietoisesti etäisyyttä Häntä seuraaviin kansanjoukkoihin (Luuk. 5:15-16). Hän oli valmis jopa luopumaan massojen suosiosta, jos se ei ollut oikealla perustalla (Joh. 6:41-71). Eikä Hän koskaan antanut hälisevän ihmispaljouden häiritä Häneen hiljentymistään Isänsä edessä.
Ole siis valmis priorisoimaan asioita oikein Jumalan valtakunnan työssä. Se, mikä on todella kallisarvoista Jumalan valtakunnan mittapuun mukaan, ei ole aina sitä inhimillisen mittapuun tai oman herätysliiketraditiomme mukaan. Luulen, että meidän aikanamme kysytään rohkeutta toimia juuri näin. Uskallatko Sinä?
Jeesus ei kieltänyt apuaan tältä ihmispaljoudelta, vaan paransi heidän sairautensa ja vapautti heidät pahoista hengistä. Hän ei kuitenkaan nähnyt toimintansa ydintä ja perimmäistä ideaa näissä megakokouksissa, eikä rakentanut sen enempää missiotaan tai identiteettiään niiden varaan. Jeesus piti paljon tärkeämpänä valmentaa muita tekemään sitä samaa, mitä Hän itse teki ja edusti - julistamaan ja ilmentämään Jumalan valtakunnan todellisuutta ihmisten keskelle. Jumalan valtakunnan periaatteiden mukaan se ei ole paras työntekijä, joka kerää eniten kuulijoita, vaan se, joka kouluttaa uusia hengellisiä johtajia.
Mutta miten Hän sen teki, on mielenkiintoista. Jeesukselta nimittäin näyttää kokonaan puuttuvan ihmismielelle ominainen uraputkiajattelu. (Tai oikeastaan Hän oli kyllä täysin tietoinen ja sitoutunut omaan uraputkeensa, josta Hänellä ei ollut mitään epäselvyyttä.)
Jos katsomme Jeesuksen vaikuttamista eri ihmisryhmiin, voimme havaita siinä sisäkkäisiä kehiä ja hengellisyyden ja intensiteetin tihenemistä mitä sisemmälle kehälle mennään. Neil Cole kuvaa tätä ilmiötä kirjassaan Organic Leadership (s. 160-162). Suurille ihmismassoille Jeesus edusti paimenuutta ja opettajaa, joka toi esille uudenlaisen ilmestyksen Jumalan valtakunnasta. Sitten Hänellä oli eri kokoisia "opetuslapsirenkaita", 120 ja 70-72, joille Hän oli Jumalan valtakunnan työhön varustaja ja siihen lähtemisen mahdollistaja. Sitten oli tuo kahdentoista opetuslapsen, "apostolin" eli lähetetyn ydinjoukko, joiden kanssa Hän vietti suurimman osan ajastaan tuon kolmen vuoden julkisen toiminnan ajanjakson aikana. Heihin Jeesuksen vaikutus oli kaikkein suurinta ja jätti lähtemättömän jälkensä.
Mutta oli vielä olemassa kolmen kaikkein lähimmän opetuslapsen "sisäpiiri", joiden kanssa Jeesus jakoi kaikkein syvimmät asiansa ja jotka Hän otti mukaansa tärkeimpiin tapahtumiinsa, kuten kirkastusvuorelle ja Getsemaneen. Heille Jeesus oli kaikkein eniten sitä, mitä me kutsumme mentoroinniksi.
Se, mikä näissä sisäkkäisissä "vaikuttamisen kehissä" on mielenkiintoista ja opettavaista on se, että mitä isommista massoista oli kyse, sitä vähemmän todella syvällistä vaikutusta Jeesuksen toiminnalla oli. Vastaavasti mitä pienemmästä opetuslapsijoukosta oli kyse, sitä enemmän sillä, mitä Jeesus sanoi ja teki, oli todella syvällistä ja merkityksellistä vaikutusta. Jos haluat saada aikaan jotain todella merkittävää Jumalan valtakunnassa, keskity vaikuttamaan pitkäjänteisesti muutamaan valittuun henkilöön, jotka ovat opetettavissa. Tähän prosessiin tulee alusta alkaen olla sisäänrakennettuna malli saman opettamisesta muille, jotka siirtävät sitten oppimansa taas eteenpäin toisille.
Jeesus ei mitannut toimintansa menestystä suurissa massoissa. Hän itse asiassa toistuvasti otti tietoisesti etäisyyttä Häntä seuraaviin kansanjoukkoihin (Luuk. 5:15-16). Hän oli valmis jopa luopumaan massojen suosiosta, jos se ei ollut oikealla perustalla (Joh. 6:41-71). Eikä Hän koskaan antanut hälisevän ihmispaljouden häiritä Häneen hiljentymistään Isänsä edessä.
Ole siis valmis priorisoimaan asioita oikein Jumalan valtakunnan työssä. Se, mikä on todella kallisarvoista Jumalan valtakunnan mittapuun mukaan, ei ole aina sitä inhimillisen mittapuun tai oman herätysliiketraditiomme mukaan. Luulen, että meidän aikanamme kysytään rohkeutta toimia juuri näin. Uskallatko Sinä?
Sunday, January 08, 2017
Vallasta ja sen käytöstä
Neil Colen mukaan Jumalan valtakunnan periaatteiden mukaista johtajuutta voidaan kuvata kolmella sanalla: johda muita, seuraa heitä ja astu sitten syrjään. Hänen mukaansa aito johtajuus alkaa aina oikeanlaisesta seuraamisesta. Mitä parempi olet seuraajana, sitä parempi olet itse johtajana.
Colen mukaan on olemassa viidenlaista auktoriteettia:
Colen mukaan on olemassa viidenlaista auktoriteettia:
- asemaan perustuvaa
- kokemukseen perustuvaa
- suhteisiin perustuvaa
- moraaliin perustuvaa
- sekä hengellistä auktoriteettia.
Colen mukaan ensimmäinen näistä auktoriteetin lajeista, asemaan perustuva on kaikkein heikointa. Toinen, kokemukseen perustuva voi olla jo muihin vaikuttavaa, mutta vain rajoitetusti. Kolmas, suhteisiin perustuva auktoriteetin laji on jo huomattavasti edellistä vahvempaa, mutta sisältää myös hyvän mahdollisuuden ihmisten manipulointiin. Neljäs, moraalinen auktoriteetti on myös voimakasta, mutta viides näistä on laadultaan kaikkein vahvinta auktoriteettia. Todellinen Jumalan mielen mukainen johtaja ei etsi moraalista, asemaan tai suhteisiin perustuvaa auktoriteettia. Hänen auktoriteettinsa perustuu siihen, että hän johtaa hyvin. Hän on itse jotain sellaista, jonka perusteella hän johtaa muita. Colen mukaan "orgaaninen johtajuus" merkitsee Jumalan auktoriteetin kanavana olemista. Johtajuus on enemmän jonain olemista, kuin jonkin tekemistä.
Mitä tulee itse hengelliseen auktoriteettiin, niin mitä enemmän etsit valtaa ja sen käyttöä, sitä vähemmän todellista auktoriteettia tulet saamaan. Ne, jotka haluavat valtaa, tulevat saamaan ainoastaan asemaan perustuvaa valtaa. Muut auktoriteetin lajit ovat sidoksissa suhteeseemme Jumalaan ja muihin ihmisiin. Ihmisiä ei voi ostaa tai myydä, eivätkä he ole tyhmiä. Hengellisen auktoriteetin haistaa jo kaukaa, koska se perustuu Jumalan etsimiseen, ei vallan tavoitteluun.
(Neil Cole, Organic Leadership, 178 - 179)
Subscribe to:
Posts (Atom)