Pastorius

Monissa seurakunnissa juodaan pastoroitua maitoa. Tällä tarkoitan sitä, että joku muu on jo tehnyt kaiken puolestasi. Miettinyt, pohdiskellut, työstänyt ja kirjoittanut puhtaaksi. Hyvin valmisteltu puhe tarjoillaan sitten sopivasti vakuumissa paketissa, josta pahimmat särmät on hiottu pois. Tärkeää on puhua yhteisön omaa kieltä ja toistaa sen omikseen kokemia shibboletteja. Näin saadaan aikaan turvallinen tuttuuden tunne, joka helpottaa koko paketin vastaanottoa. Sunnuntaisin on aika pastorin tarjota lampailleen parastaan, tehdä sitä, mistä hänelle maksetaan. Maallikon on hyvää ja turvallista vain levätä seurakunnallisen sateenvarjon alla, kun pastori tutkii, saarnaa, rukoilee ja tarpeen vaatiessa jopa uskoo puolestasi.

Näin tekemällä opetamme lampaamme istumaan ja uskomaan periaatteella "saatte tulla, saatte olla ja saatte pullaa". Hyväksymme sen, että valtaosa lampaista edelleen pysyy niillä sijoilla, joilla heidät vuosien saatossa on totuteltu oleilemaan. Uuden oppiminen ja asioiden omaehtoinen tutkiminen koetaan jopa uhkana; "mitä siitä nyt tulee, jos Raamattua tuntematon tavallinen kansa alkaa itse tutkimaan asioita...".

Haluamatta syyllistyä nyt minkäänlaiseen kaanaankieliseen fraseologiaan, totean omana havaintonani, että Kristuksen ruumis näyttää vuosikymmeniä lapsen tasolla pidetyltä, ylensyötetyltä ja uskonnollisiin muotoihin ja menoihin tylsistyneeltä oliolta. Kristuksen ruumiilla tarkoitan tässä kaikkia esim. oman kotipaikkani Jeesukseen uskovia kirkkokuntaan tai herätysliikkeeseen katsomatta. Eräs suurimpia syitä tähän on pastorius, johon niin perinteisissä kuin uudemmissakin kristillisissä yhteisöissä kristityt on totutettu. Tässä kohtaa ei ole hirveästi eroa historiallisella kirkolla tai uudella, itsenäisellä seurakunnalla - pastorikultti on yhtä vahva molemmissa.

Luulen, että tosiasiassa moni pastori pelkää lampaidensa oman aktiivisuuden ja hengellisen janon kasvamista, koska se teettäisi heillä vain enemmän töitä. On parempi pysyä kiinni vanhassa. Jeesuksen sanoin, "ei kukaan, joka juo vanhaa viiniä, halua uutta, sillä hän sanoo:´Vanha on hyvää.´" Paras keino tähän staattisen olotilan säilyttämiseen on uskonnollisuus. Päinvastoin, kuin yleensä luulemme, uskonnollisuus ilmenee monella muullakin tavoin, kuin vain korkeakirkollisina muotomenoina. Uskonnollisuutta näemme yhtä hyvin niin karismaattisessa hypetyksessä tai esoteerissa soukkailussakin.

Yhteistä niille on se, etteivät ne vie ihmistä eteenpäin, eivätkä auta häntä kasvamaan Kristuksen kaltaisuuteen. Vain oma pureutuminen kiinni Sanaan, oma aktiivinen rukouselämä ja omakohtainen suhde Jeesukseen voivat sen tehdä. Sanan leipä ei avaudu noin vain, kevyellä pintaraapaisulla, vaan pitkällä ja hartaalla omakohtaisella paneutumisella siihen.

Yksi omalle ajallemme tyypillinen harhaluulo on se, että voimakkaasti ymmärrykseen vetoava ja älyllisyyteen tukeutuva opetus auttavat ihmistä kasvamaan uskossaan. Eivät auta, sanon minä. Päinvastoin, ne vain kasvattavat ulkokohtaisesti opitun teoreettisen tiedon määrää ja viime kädessä passivoivat ihmisen. Sanan pitää tulla lihaksi, muuten se menee läskiksi. Monia ei heidän kuulemansa sana hyödytä, koska se ei uskossa sulautunut heihin.

Wolfgang Simson on jossain yhteydessä todennut osuvasti, "I hate good seminars!" Tämä kommentti juuri em. syystä. Monien kristittyjen elämä kuluu suorastaan hukkaan erilaisissa seminaareissa, kursseilla ja muissa vastaavissa kokouksissa istumisessa.

Hyvä opettaja opettaa aina omat oppilaansa ottamaan asioista itse selvää ja tutkimaan itse. Tämän hän tekee mieluummin kuin antaa heille valmiit vastaukset suuhun, joita sitten tilaisuuden tullen hokea mantran tavoin. Kun olin nuori uskova ja - luterilaisesta taustastani johtuen - jouduin ns. "kastekriisiin", oma hengellinen isäni antoi minulle oivan neuvon: "Älä lue yhtään kirjaa kummankaan kastekäsityksen puolesta tai vastaan. Ota sen sijaan esille Raamattusi ja käy Uudesta testamentista läpi kaikki kastetta käsittelevät kohdat. Nämä tutkittuasi tee niistä asianmukaiset johtopäätökset ja tämän pohjalta oma ratkaisusi."

Tämä oli viisas neuvo, koska näin syntynyt käsitys on minun omani, eikä kenenkään muun, jonka minä olisin omaksunut. Kyseessä on minun vakaumukseni, jota ei minulta voi kukaan riistää. Tätä tarkoittaa Sanan kalliopohjalle rakentaminen.

Kun nyt tuli aloitettua tämä juttu kajoamalla tähän yhteen länsimaisen kristillisyytemme suurista "pyhistä lehmistä", niin todetaanpa vielä tähän liittyen se, että meidän on mietittävä koko kysymys pastoriudesta uusiksi. Ehkä olisi viisaampi puhua kokonaan uusilla termeillä esim. vanhemmuudesta tai paimenuudesta.

Samoin meidän on - ihan jo erilaisten tulevaisuuden kuvien ja muuttuvan todellisuutemme valossa - mietittävä kysymys uusien työntekijöiden kouluttamisesta uusiksi. Vanha teologinen seminaari-ajattelu on auttamatta, ei vain jälkijunassa, vaan pudonnut kokonaan kyydistä. Emme voi enää kouluttaa näitä perinteisen linjan kaikenyksintekijöitä, jotka muutamassa vuodessa polttavat itsensä loppuun.

Meidän on löydettävä enemmän käytännössä tapahtuvaan oppimiseen perustuvia tapoja kouluttaa uusia työntekijöitä, jotka sitten osaavat hyvin varustaa koko Kristuksen ruumiin missiomme toteuttamiseen.