Lomamietteitä 2

Länsimaissa on siis vieläkin olemassa vahva kristillinen perimä. Sitä ei välttämättä enää aina tunnisteta kristilliseksi eli Kristus-keskeiseksi. Niinpä etnisillä länsimaisilla kristityillä kristinuskon perusarvojen puolustaminen näyttäytyykin usein puhtaasti kulttuuritaistelun luonteisena. Apologia eli uskon puolustaminen muuttuu tässä tilanteessa helposti pääasiassa elämäntapamme ja kulttuurimme puolustamiseksi. Länsimainen elämäntapa on siis yhtä kuin kristinusko. Globalisaation paineessa tämä tilanne vain kärjistyy ja kristittyjen keskuudessa ratkaisut näihin muutospaineisiin ovat yllättävän helposti jaettavissa kahtia kategorioihin "muutu ja mukaudu ympäristösi mukaiseksi" tai "pistä pää pensaaseen, niin olet turvassa". Mietitäänpä vaikka evl. kirkon ja sen eri herätysliikkeiden reagointimalleja ja toimintatapoja nykyisissä muutospaineissa. En usko minkään muidenkaan kirkkojen selviävän näistä ilman kitkapintojen syntymistä.

Kuitenkin kristinusko (sellaisena kuin sen Uusi testamentti sen meille ilmoittaa) on perusluonteeltaan ylikansallinen tai jopa ylietninen. Jooelin Hengenvuodatus-profetian mukaisessa uudessa elämäntodellisuudessa kaikki kansallisuus-, sukupuoli-, yhteiskuntaluokka- tmv. rajat on pyyhkäisty pois. Uuden liiton uskovina meidät on kaikki kastettu yhdessä Hengessä yhdeksi ruumiiksi. Tämä on totta Kristuksen universaalissa seurakunnassa, joka on Hänen ruumiinsa, mutta ei suinkaan automaattisesti kaikissa kristillisissä yhteisöissä. Niinpä tämä evankeliumin perusluonne tänäkin päivänä on samanlainen loukkauskivi monelle kunnolliselle länsimaiselle kristitylle, kuten se oli monelle uskoontulleelle Paavalin ajan juutalaiselle lainkiivailijalle. Molemmat nimittäin kiinnittävät päähuomionsa ulkonaisiin seikkoihin ja tunnusmerkkeihin.

Jokin aika sitten Timo Junkkaala heitti ilmaan ajatuksen, että suomalaisen väestön ikääntyessä ja etääntyessä kristinuskosta, kristityt maahanmuuttajat kolmannen maailman maista voisivat olla pelastus hengellisesti kuolleeseen tilanteeseemme. Vaikka he eivät kenties vielä heti ensin alkuun saisikaan äänestää seurakunta- ja kirkollisvaaleissa, niin heillä olisi kuitenkin elähdyttävä vaikutus suomalaiseen seurakuntaelämään. Näin varmasti olisikin, mutta entä sitten, jos/kun he eivät noin vain integroituisikaan suomalaiseen jumalanpalveluselämään? Tai vielä enemmän: mitä jos he eivät kokisikaan tätä meidän omaa kulttuurinpelastustalkoitamme omaksi missiokseen? Heille kun evankeliumin nopea ja esteetön vieminen "maan ääriin saakka" (so. heidän omaan kotimaahansa tai tänne Suomeen) voisikin olla paljon tärkeämpi juttu.

Vähän samanlainen jännite ja (jonkun mielestä) vaaranpoikanen näyttäisi kytevän myös nuoremman ja vanhemman kristityn sukupolven välillä Suomessa (tai ehkä laajemminkin Euroopassa). Vanhempi kristitty sukupolvi kun ei aina vaikuta kauhean luottavaiselta sen suhteen, että suomalainen kristillinen kulttuuri välittyisi puhtaana ja turmeltumattomana seuraaville sukupolville. Jotain esimakua saimme tästä ehkä viime kevään presidentivaalien yhteydessä.

Think global, act local on siis hyvä teesi muuten, mutta monen (vanhemman kristityn) mielestä sen ei tulisi tapahtua oman maan asioiden (kuten esim. joulujuhlat päiväkodissa) kustannuksella. Oman jerusalemimme köyhät tulisi hoitaa ensin (kunnialla hautaan) ja sitten vasta kääntyä pakanoiden puoleen. "Anna minun ensin käydä hautaamassa vanhempani" saakin uuden syvyyden omassa tilanteessamme.

Sissisodankäynti on nykyisessä, muuttuneessa tilanteessamme paras toimintatapa. Emme enää voi luottaa kristillismieliseen hallintoon tai turvata sen mukaiseen ajattelutapaan. Sissisodankäynti missiologisena strategiana on enemmän nopeaa reagointia ajankohtaisiin juttuihin, vapaata ja ennakkoluulotonta verkottumista yli tunnustuskuntarajojen, joustavaa projentinomaista toimintatapaa jne. Monellakaan meistä ei nykyisessä tilanteessamme ole aina selvää näkemystä siitä, miten meidän tulisi toimia. Sensijaan tiedämme sen, että meidän tulee toimia.