Ajatuksia tuomiosta

Psalmien kirjaa lukiessa ei voi välttyä törmäämästä ajatukseen tuomiosta. Jumala tuomitsee väärintekijät ja murhamiehet. Jumalan tuomio on vanhurskas ja oikeudenmukainen. Psalminkirjoittaja jopa (yllättävän usein) rukoilee Jumalan tuomiota vastustajilleen. Jumalan tuomion idea on siinä, että hän saa oikeuden ja häntä kohdanneet vääryydet tulevat korjatuiksi.

Tällainen puhe kuulostaa pohjoismaisen, kaiken puoleiseen tasa-arvoon pyrkivän hyvinvointivaltion sosialidemokratian piirissä kasvaneelle kovin oudolta. Kun tähän valistuksen jälkeisen humanismin lehtolapsen ajatteluun vielä liitetään vääristynyt perisuomalainen kristillisyydennäkemys, jossa kukaan ei oo oikein mittään, eikä varsinkaan toista parempi, niin ainekset kokonaisen raamatullisen näkökulman väärinymmärtämiselle ovat valmiina.

Hiljattain oli Kotimaa-lehden nettiversiossa juttu, jossa hieman ihmettelevään sävyyn "uutisoitiin" eri kristittyjen toimijoiden laatimasta rukouskirjasta, jossa kehotettiin rukoilemaan muslimien puolesta (myös ramadanin aikana). Näyttää siltä, että nykyisen uskonnollisen ajattelun keskellä mikään ei enää ole mahdotonta. Etenkin kirkollinen liberaalisiipi kunnostautuu tällaisen uuden ajattelun esitaistelijana. Eräänä perusteena on käytetty sitä, että juuri ramadanin aika on kuulemma hyvä rauhoittaa tällaisilta uskon(non)rauhaa häiritseviltä hankkeilta. Tämä todettiin itsensä Suomen Lähetysseuran johtajan Seppo Rissasen suulla.

Mutta joo, siis länsimaiselle kristitylle ajatus siitä, että Jumala tuomitsisi toisin uskovat ja jopa pitäisi heidän oman jumalansa palvontaa hyvinkin raskauttavana asianhaarana tuntuu hyvin kovalta ja ahdistavalta. Monet tunnustavatkin kristityt tuntevat vastenmielisyyttä tällaista "suvaitsemattomuutta" kohtaan. Olen joskus aiemminkin viitannut siihen ajatukselliseen mahdottomuuteen, joka modernilla kristityllä saattaa olla suhteessa ajatukseen Jumalan suvereenista tuomiovallasta. Kyse on perimmältään täysin vääristyneestä jumalakuvasta, jossa Jumalan todellisuuden eräs puoli tuottaakin eräänä päivänä karmaisevan yllätyksen.

Ajatus siitä, että mitään tuomiota ei olisi, eikä koskaan tulisi, on mahdoton. Se voi kelvata pliisulle humanismille ja vesitetylle kristinuskon muodolle, jonka ihmiskuvassa kaikenpuolinen lepsuus lyö kättä häpeämättömän julkeuden kanssa. Tämä ajattelu ja teologia ovat syntyneet taloudellisesti vakaissa oloissa, laiskanpulskean hyvinvoinnin sävyttämässä ympäristössä, jossa kaikki elämän särmät on pyritty hiomaan olemattomiin. Mutta jos ajattelemme asiaa vaikka pelkästään maalaisjärjen kannalta, niin ajatus on kestämätön. Puhumattakaan siitä, että kokemuksissamme olisi jotain järkyttäviä, mieltä raastavia muistoja etnisistä puhdistuksista, vanhempiemme teloituksista, sisartemme raiskauksista, kotitalojemme polttamisista tms. Ihminen - kristitty tai ei - tervehtii ilolla ajatusta jumalallisesta tuomiosta noiden julmureiden yläpuolella eräänä kauniina aamuna takuuvarmasti nappaamassa heidät vastuuseen teoistaan. Jollei meillä olisi turvanamme oppia viimeisestä tuomiosta, tilanne olisi kestämätön ja ajaisi useimmat meistä sopivassa tilanteessa äärimmäisiin hirmutekoihin.

Kuitenkin samaan aikaan, kun mietiskelemme raamatullista ilmoitusta Jumalasta Tuomarina, meidän on nähtävä tuomion ehdottoman oikeudenmukaisuuden rinnalla myös evankeliumin ilmoittama ehdoton armahdus syntiselle. Tämä kuitenkin edellyttää ratkaisuja tämän elämän aikana - kääntymistä Jumalan puoleen, joka armahtaa näin tekevää. Tämän vuoksihan me muslimienkin puolesta rukoilemme - joka kuukausi.