Mutta yhtä kaikki; kirkossa ollaan ja siihen kuulutaan, varmaan johtuen yhtä paljon mukavuussyistä tai tunnustususkollisuudesta kuin pelkästään siksi, että siellä vaan on niin hyvät saumat toimia. Niillä herätysliikkeillä taas, jotka vaikuttavat kirkon ulkopuolella, on taipumuksena lähes tulkoon poikkeuksetta - ennemmin tai myöhemmin - itsekin organisoitua kirkoksi. Aina ei sitten tiedä, kumpi olisi ollut se parempi vaihtoehto...
Vähän tällaisia ajatuksia risteili mielessä, kun aamulla luin viimeisintä Uusi tie-lehteä (nro 29, 19.07.2012). Pääkirjoituksessaan Vuokko Vänskä kirjoittaa aiheesta otsikolla "Hiertäviä kiviä vai toivottuja yhteistyökumppaneita?" (s. 2). (Ehkä herätysliikkeiden olisi parempi olla "vieriviä kiviä"?) No, joka tapauksessa Espoon tuoreahko piispa Tapio Luoma on varmaan aika oikeilla jäljillä, kun viittasi puheessaan vanhoillislestadiolaisten suviseuroissa kirkon rooliin ja identiteettiin "itsessään hengellisenä yhteisönä". Eli siinä pientä piikkiä vanh.lest. suuntaan erityisesti ja muun kirkollisen herätysliikeväen suuntaan noin yleisesti, että ei vain niillä ole kopiraittia Jumalan Sanaan.
Piispan lausuma herättää kuitenkin kysymyksiä.
Näin ilman muuta tulisi olla, jos otamme todesta kirkon puheet itsestään Kristukseen uskovien yhteisönä tai jonain muuna vastaavana. Eli käytännössä, kun jossain fyysisessä paikassa kokoontuu minkä tahansa kirkkoyhteisön korkein johto tmv., niin silloinhan spiritualiteetin tulisi olla kaikkein korkeimmillaan, eikö? Jos otamme todesta nuo kaikki kauniit puheet Jumalan kutsusta ja virkaan asettamisesta, yhteisön todellisesta hengellisestä luonteesta ja Jumalan tahdon etsimisesta jne., niin mistä ihmeestä muusta sitten on oikein kyse, kun nämä jonkun apostolisen suksession perusteella virkaansa voidellut hengelliset johtajat kokoontuvat yhteen...?
Tämän logiikan mukaan siis mikä muu hyvänsä tämän hengellisen vanhemmuuden rinnalle nostettu johtajuus on kapinallisuutta, eriseuroja ja lahkoja. (Tämä seikka usein joko unohtuu vapaiden suuntien seurakuntafundamentalisteilta tai sitten sitä ei vain uskalleta sanoa ääneen.) Niin, tai sitten se osoittaa sen, että todellinen paimenuus on joko siirretty pois näiltä Mooseksen istuimella istuvilta kansan vanhimmilta ja/tai se odottaa vielä aitoa ilmestymistään.
Tämä muuten oli eräs konstantinolaisen käänteen pahimpia ja samaan aikaan ilmeisimpiä seurauksia; se vasta synnytti (sanan varsinaisessa merkityksessä) aidon eriuskolaisproblematiikan kirkon sisälle. Konstantinus Suuresta eteenpäin nimittäin kirkon johdolla on ollut hallussaan muodollisesti oikein kirjoitettu dogma ja teologia (tai ei aina edes niitäkään), mutta aito Hengen virka on etsinyt toteutumisväyliään pääasiassa jostain ihan muualta kuin sen kapitulien holvien suojista. Niinpä radikaalien uudistusliikkeiden kirkkokritiikissä ei ole ollut sinänsä mitään uutta näiden vajaan 1700 vuoden aikana, eikä tule olemaan. Jännite toisaalta muodollisen virkapappeuden ja ulkonaisen temppelijumalanpalveluksen sekä toisaalta aidon Hengen innoittaman profeetallisuuden välillä säilyy loppuun asti, kunnes tulee Hän, jonka todistus on profetian Henki.
Piispa Luoman mukaan siis "kirkko ei ole pelkkä (herätys)liikkeiden yhdistäjä". Eipä se (ainakaan suomalaisessa herätysliiketodellisuudessa) ole aina ollut ihan sitäkään, enemmänkin yhteinen pelikenttä, jossa jokainen on pyrkinyt operoimaan parhaansa mukaan. Niinpä esim. Kansanlähetyksen viime vuoden tulot evl. seurakunnilta ovat olleet vajaat 2,9 miljoonaa euroa. Kokonaismenot viime vuonna olivat 8,15 miljoonaa euroa, joten siitä voi jokainen laskea missä suhteissa liikutaan. Kyllä, kirkon puolesta, kirkkoa vastaan, mutta ennen kaikkea siis kirkossa.
Luoman, kuin myös muiden piispojen huoli kirkon kentän kokonaisuudesta nousee pitkälti tilanteesta, joka on ollut heidän tai ainakin heidän edeltäjiensä ansiota. Kirkon virallista linjaa ei sen herätysliikkeiden piirissä ole enää aikoihin koettu omaksi tai edes siedettäväksi. Arvoliberalismi karkoittaa aina arvoistaan kiinni pitävät. Herätysliikejärjestöjen piirissä ja niiden toimesta on alettu entistä enemmän järjestää aidosti kilpailevaa seurakuntatoimintaa virallisten kirkonmenojen rinnalle. Tarjonta on siis lisääntynyt ja vallitsee kuluttajan markkinat. Vänskää lainaten, herätysliikejärjestöt ja niiden jälkeläiset, jumalanpalvelusyhteisöt "toimivat ikään kuin kirkko kirkossa". Tässä ei sinänsä ole mitään uutta tai ihmeellistä, sillä tämähän on ollut todellisuutta herätysliikkeiden historiassa aina. Vai minkä ihmeen takia niitä körttipappeja Kalajoella käräjille haastettiin tai konventikkeliplakaattia säädettiin? Tai eikö juuri tämän tähden Urho Muroma, Markku Koivisto tai Matti Väisänen ole nähty uhkana kirkon virallisen linjan taholta? Nykyisen arvoluopumuksen keskellä tämä tilanne vain entisestään realisoituu.
Niinpä olemmekin nyt tilanteessa, jossa oman herätysliikkeen toiminnasta puhutaan seurakuntana ja hengellisenä kotina. Se ei siis enää olekaan X:n evl. paikallisseurakunta, mitä kuvaa on yritetty enemmän tai vähemmän erheellisesti ylläpitää aina viime vuosiin asti. Nyt uskalletaan ensi kertaa ääneen tunnustaa se tosiasia, että se hengellinen koti on se oma herätysliike ja sitä edustava järjestö. Kaikki ko. järjestön työntekijätkään eivät enää välttämättä ole kirjoilla ison kirkon rekisterissä. Omaan yhteisöön ollaan kuitenkin sitouduttu sitäkin lujemmin. Ehkä ei mene kauaa, kun kirkosta aletaan rohkeasti ääneen puhua lähetyskenttänä, mikä se asiallisesti ottaen onkin, kun (edelleen) valtaosa maamme ei-uskovista kuuluu siihen.
Todellisten veneenkeinuttajien ajat taitavat siis olla vielä edessä päin. Vierivien kivien aika on tullut.
-------
PS. Ehkäpä (jos Herramme tulo viipyy) joskus kymmenen vuoden kuluttua täälläkin julkasistaan samanlaisia seurakunnan kasvun tutkimuksia kirkon sisältä, kuin mitä esiteltiin Englannista samaisessa lehdessä. "Uusi tutkimus yllättää: Ison-Britannian kirkot kasvavat" (s. 4). Tämä kasvunäkymä kirkon sisällä edellyttää kyllä nykyistä paljon laajemman monimuotoisuuden sallimista kirkon piirissä.
No comments:
Post a Comment