”OHO - TAISIN SYTYTTÄÄ KIRKON”

”Palestiinaa kiersi aikoinaan monta saarnaajaa, mutta kävi niin, että yhden hurjista puheista syntyivät sitten taivaita kurottavat katedraalit, fuugat ja passiot, paavit ja inkvisiittorit, teologiset tiedekunnat oppiriitoineen, puuteroidut tv-evankelistat, Äiti Teresa ja Isä Camillo, Albert Schweitzer viidakkosairaaloineen, Michelangelo, Dante ja Dostojevski.

Mutta myös asunnottomien joulujuhla, uskoontulleet julkkikset, finninaamaiset konfirmoitavat alboissaan, kärsivälliset diakonissat, kirkkoherranvirastot kieroine ihmissuhteineen, Jeesuksen ässiä sihauttelevat saarnamiehet, Suvivirsi, hengellinen pop, herätysteltan hurmio ja puolitosissaan lentistä pelaava verryttelypukuinen nuorisopastori.

Kristinusko on saanut armeijat polvistumaan, mutta myös kansalaiset maksamaan ratikkalippunsa. Palestiinalaisen levottomista puheista on kehittynyt maailman toimivin ideologia, länsimainen maailmankatsomus. Siinä yhdistyvät kristinusko sekä Kreikan ja Rooman perintö.

Koko paketti soveltui ja niveltyi erinomaisesti kasvun ja edistyksen tarpeisiin. Koska länsimainen kulttuuri kannusti itsenäisyyteen ja uuden tutkimiseen, se edellytti yksilön- ja sananvapautta. Siksi se synnytti myös omat kriitikkonsa.”

(Toimittaja Ilkka Malmberg, Helsingin Sanomat, Kuukausiliite, marraskuu 2006)

Kyllä, mutta nyt ollaan tultu siihen maailmanhistorian kulminaatiopisteeseen, jossa tämä kaikki em. on joutunut uudelleen arvioitavaksi. Nykyisen kaltaisen kulttuurisen tsunamin ravistellessa kaikkea ympärillämme joudumme arvioimaan kaikkea länsimaisen kristinuskon hengenperintöä uudelleen. Tämän tulee tapahtua sen synnyttäneen alkuperäisen ilmoituksen valossa. Raamatun pyhät kirjoitukset, Vanha ja Uusi testamentti ovat se mittari ja arviointiperuste, jolla tuota kaikkea em. mitataan ja arvioidaan. Ei ainoastaan kerran, vaan jo nyt. Kyse on alkuperäisen toiminta-ajatuksen esiin kaivamisesta ja sen todeksi elämisestä.

Tässä mielessä länsimainen maailmankatsomus ei ole ”maailman toimivin ideologia”, ei ainakaan enää. Tokko se on koskaan sitä ollutkaan - ainakaan Perustajansa tarkoittamassa mielessä. Ja nyt, kun olemme jo yli 300 vuotta eläneet näiden systeemin itsensä synnyttäneiden kriitikkojen käsiteltävänä, meidän on hyvä huutaa tämä ääneen: ”Tämä ei ole suinkaan ollut se, mitä Jeesus tarkoitti!” Kristinuskon ja antiikin mahtien, Kreikan ja Rooman allianssi on epäpyhä jo alkujuuriltaan ja perusmotiiveiltaan. Omana aikanamme näemme sen kääntyvän ensin omaksi peili- ja sitten irvikuvakseen ja ennen pitkää synnyttävän myös alkuperäisen uskon sijaan tulevan vastauskonnon.

Periaatteessa tämä on hyvin yksinkertainen juttu. Jeesuksen opetuslapsi Johannes puhuu tämän kehityskulun huipentumasta ja kutsuu sitä antikristillisyydeksi. Hän luonnehtii tämän prosessin alkuperää ja luonnetta: ”Meistä he ovat lähteneet, mutta he eivät olleet yhtä meidän kanssamme; sillä jos he olisivat olleet yhtä meidän kanssamme, niin he olisivat meidän kanssamme pysyneet; mutta heissä oli tuleva ilmi, että kaikki eivät ole yhtä meidän kanssamme” (1.Joh. 2:19).

Kaksi yhdensuuntaista viivaa, jotka alussa näyttivät olevan samassa linjassa, mutta joiden välillä jo alussa oli millin tuhannesosan heitto. Pitkän aikaa niiden suunta näytti olevan yksi ja sama. Sitten kävi ilmi, että viivat kulkevatkin loppupelissä aivan eri suuntiin; raamatullinen kristinusko (esim. kaikenlaisista valtapyyteistä vapaana) ja Rooman kirkon ja Hellaksen hengen epäpyhä liitto (institutionalisoituneena länsimaisena valtiokirkkojärjestelmänä). Sen hedelmänä syntyi länsimainen humanismi, erityisesti valistuksen aikana. Siinä tulee jo esille antikristillisyyden siemen; ihminen korotettuna kaiken ylikäyväksi ja määrittäväksi mittariksi. Ihmisen itsepalvonta tulee esille pedon luvussa – se on yhtä kuin ihminen korotettuna jumalaksi.

Mutta... Aivan kuten Hesarin toimittaja itsekin jutun lopussa oivaltaa: ”Miten se alun perin menikään: piti etsiä eksynyt lammas, jokaisesta tuli pitää huolta, myös tuntemattomista eikä vain oman klaanin jäsenistä. Ja armo ulottui kaikkiin; erehtynyt hyväksyttiin aina takaisin, menneet olivat menneitä.”

Tästä on kyse; paluusta juurille.

Ystäväni Arttu Laine kirjoitti minulle palautteena ”Déjà-vu”-blogistani:

”...odotan oikeastaan sellaisen yhteysliikkeen syntyä, joka yhdistäisi raamatulliset jotenkin yhdeksi joukoksi. Näin raamatullinen kristillisyys saisi jotenkin äänitorvensa kuuluville ja voisi haastaa ateismiin tukeutuvan luopumuksen linjan. Pitäisi olla jokin löyhä yhteistyökuvio, jossa jäsenet sitoutuvat raamatullisen linjaan sitoutumalla tiettyihin keskeisiin käsityksiin/tulkintoihin. Tällä siis voitaisi erottua omaksi "genreksi" kristilisen sekamelskan keskellä.

Tulee mieleen tietokoneista analogia. Jos tietokoneissa oli intelin prosessori, niin koneessa oli tarra "Intel inside". Tämä oli sovittu kaikkien pc-valmistajien kanssa, että jos he käyttivät intelin prosessoreja, niin tällainen mainos oli laitettava kanteen tai koneen etuossaan näkyville. Kristillisyydessä pitäisi olla tälläinen samanlainen analogia eli seurakunnan ovilla ja ilmoituksissa merkki "bible inside" osoittamaan mitä tulkintaa täälä opetetaan. Näin voisimme viestiä ihmisille selkeästi yhdellä logolla mitä tulkintalinjaa täällä opetetaan. Jos merkkiä ei ole, niin ihmiset ymmärtävät siitäkin että ainakaan tiettyjä raamatuntulkintaa ei silloin siellä allekirjoiteta.

Mitä olet mieltä tällaisesta? Voisiko olla toimiva tapa "tulla ulos kaapista?" ”

Niin, itse asiassa nyt puhutaan aidon kristillisyyden dna:sta eli sisäisestä elämän koodista. NMKY:n johtajuusseminaarissa viime helmikuussa Neil Cole puhui Kristuksen srk:n dna:sta jakaen sen (englannin kielen pohjalta) kolmeen osaan:

D = Divine Truth eli siis Raamattu, Jumalan Sana

N = Nurturing Relationships eli tyydyttävät ihmissuhteet

A = Apostolic mission eli ulospäin maailmaan evankeliumin kanssa meneminen

Nyt kun puhutaan raamatullisuudesta ja uskollisuudesta tälle totuudelle, niin se on merkittävä osa aidon, raamatullisen kristillisyyden dna:ta. Eli tavallaan se on jo olemassa ja vaikuttamassa kaikissa uudestisyntyneissä Jumalan lapsissa. Eri syistä johtuen se ei ole päässyt vaikuttamaan Jumalan haluamalla tavalla ja oikeassa määrin, jotta se synnyttäisi tämän perään kuuluttamasi yhteysliikkeen. Tällaisia estäviä tekijöitä voivat olla esim. tunnustuskuntarajat, traditiot, eri opinkappaleiden korostaminen tai joku voimakas johtajapersoona herätysliikkeessä.

Uskon kuitenkin Jumalan olevan murtamassa vanhoja rajoja ja luomassa uutta järjestystä omaan seurakuntaansa. Ajattelen hänen tekevän tätä työtään esim. täällä Suomessa yhtä aikaa niin ulkonaisten olosuhteiden (luopumus, maallistuminen ja uuspakanuus ympäröivässä yhteiskunnassa ja kulttuurissa, toisaalta taas ateismin uusi nousu kirkollisissa piireissä jne.) kuin ennen kaikkea Jumalan Hengen suvereenin työn kautta. Raamatun Sanalle ja Pyhän Hengen johdolle kuuliaiset kristityt löytävät toisensa ennen pitkää, koska se on osa Jumalan Hengen työtä, jossa Hän rakentaa ja ennalleen asettaa oman seurakuntansa.

Eräs ongelma tässä on tietysti se, että myös ne piirit, joiden ei tulisi, käyttävät kernaasti tuota brändiä "bible inside", mutta antavat sille erilaisen, uuden merkityksen ja sisällön. Sekulaarissa kielenkäytössä tätä kutsutaan "käsitteiden kavallukseksi". uusi testamentti puhuu syvällisemmin antikristillisyydessä. Tämän vaaran torjumiseen tarvitsemme toisaalta yhä syvempää Jumalan Sanan tuntemista, mutta toisaalta yhtä lailla myös muiden Kristuksen srk:n dna:n osien käytäntöön soveltamista.

DÈJÀ-VU


Luterilainen teologi Charles P. Krauth esitti jo 1800-luvun USA:ssa erinomaisen tarkkanäköisen kuvauksen siitä, miten harha syrjäyttää totuuden kirkossa.

Ensin harha pyytää, että sitä suvaitaan totuuden rinnalla.

Sitten se etenee toiseen vaiheeseen vaatien yhtäläisiä oikeuksia totuuden kanssa.

Lopulta se etenee kolmanteen ja viimeiseen vaiheeseen, jota Krauth kuvaa seuraavasti: "Harha vaatii itselleen etuoikeutta päättää kaikissa kiistanalaisissa kohdissa. Se asettaa miehiä asemiin, ei enää huolimatta siitä, että he poikkeavat kirkon uskosta, kuten aluksi tapahtui, vaan tämän poispoikkeamisen johdosta. Heidän suosituksenaan on, että he hylkäävät tuon uskon ja heille annetaan asema opettaa muitakin hylkäämään se ja tehdä heidät taitavaksi vastustamaan sitä."
(Pääkirjoitus, Concordia 4/2006)

Tätä lukiessa mieleen tulee nk. "déjà-vu"-ilmiö eli sanakirjan mukaan "aikaisemmin koetun tuntu jossakin uudessa tapahtumassa". Miten tutulta tämä Krauthin kuvaama prosessi kuulostaakaan, kun ajattelee sitä kehitystä, mikä on ollut vallalla Suomen ev. lut. kirkossa viimeksi kuluneiden reilun kolmenkymmenen vuoden ajan!

Ilokseni huomaan kyllä, että ev. lut. kirkon sisällä vaikuttavien vanhojen herätysliikkeitten piirissä ollaan herätty näkemään kansankirkkomme kohtalon hetket (nimenomaan ns. Paavalin synodin ja Suomen teologisen instituutin piirissä). Itse asiassa myös uusin kansankirkon sisällä (ainakin tähän asti) vaikuttanut nokialainen herätysliike on saanut omakohtaisesti tuta tämän prosessin seuraukset. Se, mikä taas huolestuttaa on se, että monessa kohtaa perinteisissä vapaissa suunnissa, mutta myös monissa uusissa, itsenäisissä seurakunnissa nukutaan vielä ruususen unta lintukodossa.

Raamatulle uskollisten, uudestisyntyneitten kristittyjen olisi jo korkea aika tulla ulos bunkkereistaan ja juoksuhaudoistaan ja löytää toisensa kirkkokuntaan ja jäsenrekisteriin katsomatta. Meillä ei yksinkertaisesti ole varaa eikä aikaa keskinäisiin nujakointiin tyyliin "minä olen Paavalin puolta, minä Apolloksen, minä Keefaan..." (1.Kor. 1:12). Eikö Raamatun oma sanakin kehota meitä harrastamaan "vanhurskautta, uskoa, rakkautta, rauhaa niiden kanssa, jotka huutavat avuksensa Herraa puhtaasta sydämestä" (2.Tim. 2:22).

UUSINTA

Kertaus on opintojen äiti, sanotaan. Eli veli Paavalia lainatakseni, samoista asioista teille kirjoittaminen ei minua väsytä - päinvastoin, se on teille itsellenne jopa hyödyksi. Toki asian toinen puoli on se, että kun ei aina taida oikein asettaa sanojaan, niin saa monenlaista palautetta. Tällaiseen nyt kommentoin. Toki on niinkin, ettei kenenkään (minunkaan!) tekstiä tule lukea niin, että itse sijoittaa sinne sellaisia merkityksiä, joita kirjoittaja itse ei ole sinne tarkoittanut. Tällainen menettely herättää aina kysymyksen motiiveista.

Kirjoitin 18.10. tavallisesta elämän juoksusta omalla kohdallani; tapaamisista, keskusteluista ja niiden synnyttämistä mietteistä. Yksi epäluuloni osoittautui aiheelliseksi; osuin oikeaan siinä kohtaa, kun kerroin huomanneeni ystävässäni huolestumisen hengellisestä tilanteestani, kun en tyydyttävällä tavalla osannut kertoa, missä sitä on tullut viime aikoina käytyä. Yhtä hyvin tuon kaverin reaktio saattoi olla myös pelkoa ja muutosvastarintaa tuntemattoman edessä; "oho, voitaisiinko seurakunta ja uskovien yhteys käsittää näinkin...?"

Eräässä palautteessa nimittäin kyseltiin, että "mihin jäi se syvällinen ymmärrys "seurakuntakodin" merkityksestä ja siitä, että vaikka Jeesus toimi paljon yksin - tai oikeastaan oman pikkuseurakuntansa (12 miestä) kesken - niin kuitenkin Jeesuksen jälkeen me saimme mission perustaa seurakuntia? Siinä työssä Paavalikin ahkeroitsi."

Kun kirjoitustani lukee, niin huomaa kyllä sen, ettei tämä ymmärrys ole minulta mihinkään hävinnyt - pikemminkin se on syventymään päin, ainakin näin toivon käyneen. Eikö seurakunnan perusyksikkö olekin perhe ja kodissa kokoontuva seurakunta? Viime mainitusta on Uudessa testamentissa (niin Apostolien teoissa kuin kirjeissäkin) lukuisia esimerkkejä, eikä mennä nyt tässä yhteydessä niihin sen tarkemmin. (Myöhemmin ehkä... :) ) Tämän pitäisi olla jokaiselle Raamattunsa tuntevalle päivänselvää; tämä on se alkuseurakunnan malli uskovien yhteiselle kokoontumiselle.

Toisaalta me näemme UT:ssa myös sen mallin, että kaikki uskovat jollain tietyllä maantieteellisellä alueella (esim. Jerusalemin uskovat) kokoontuivat säännöllisesti yhteen. Itse asiassa maantieteelliset rajat (esim. Ateena - Korintti) ovat UT:n mukaan ainoa uskovia erottava tekijä. Esim. eri tunnustuskuntiin perustuvia seurakuntia UT ei yksinkertaisesti tunne (ks. lyhyt kirjoitukseni 13.09.). Päinvastoin; itse asiassa Paavalin sanat 1.Kor. 3:1-4:ssä saattavat tällaisen menettelyn sangen kyseenalaiseen valoon.

Sitten kysymys "seurakuntakodista" ja sen merkityksestä. Jos sanomme saaneemme Jeesukselta mission perustaa seurakuntia, niin emme itse asiassa ole ihan tarkkoja. Saimme Jeesukselta mission tehdä opetuslapsia. Ymmärtäkää nyt minut oikein; en halua saivarrella, vaan pysyä totuudessa. Jos meillä nimittäin on käsky tehdä opetuslapsia, niin silloin meidän täytyy kysyä; minkälaisessa uskovien seurakuntayhteydessä tämä onnistuu parhaiten?

Tämä viittaa nyt kotiin ja perheeseen kristillisen seurakunnan perusyksikkönä ja mallina. Jeesus itse nimittäin sanoo, ettei Hän Poikana voi tehdä itsestänsä mitään. Hän tekee Poikana ainoastaan sen, minkä näkee Isänsä tekevän. Jeesus sanoo, että sitä, mitä Isä tekee, sitä myös Hän Poikana tekee; "niinkuin Isä, niin myös Poika". (Ks. Joh. 5:19-21.) Jeesuksen kuulijoille tämä puhe oli hyvin tuttua yhteiskunnassa, jossa pojat perivät isän ammatin ja oppivat sen harjoittamisen omalta isältään. Emmekö mekin tänä päivänä puhu mallioppimisesta, oppisopimuskoulutuksesta, mentoroinnista yms. Näin Jeesus haluaa opetuslapseuttamisen tapahtuvan omassa seurakunnassaan; niinkuin minun hengellinen isäni/äitini, niin minäkin ja niin kuin minä itse, niin minun hengelliset ja biologiset lapsenikin jne. (Joskus nämä voivat toki tarkoittaa yhtä ja samaa :) )

Ei siis mitään uutta auringon alla. Mutta seuraavana tulee eteen myös kysymys Jumalasta itsestään; millainen Hän on? millainen on Hänen olemuksensa? millainen Hän on luonteeltaan? kenenä Hän ilmoittaa itsensä meille? miten Hän toimii?

Eli vähän karrikoiden ja yksinkertaistaen asiaa:

• jos sanot Jumalan olevan Tuomari, niin silloin kirkkosi muistuttaa oikeussalia
• jos Jumalasi on kenraali, niin silloin seurakunta on armeija
• jos näet Jumalan lääkärinä tai terapeuttina, niin seurakunta on toipumiskeskus tai sairaala
• jos Jumala on toimitusjohtaja, niin silloin seurakuntasi on bisnesyritys

Luetteloa voisi tietysti jatkaa ja ymmärrämme hyvin, että jokainen näistä Jumalan määritelmistä ovat osaltaan tosia, mutta kuitenkin ne ovat vain osatotuuksia. Pääasia on nimittäin tässä; Jeesus ilmoitti meille Jumalan Isänä. Jumala on Isä ja tältä pohjalta ymmärrämme seurakunnan olevan myös ensisijaisesti ja syvimmältä olemukseltaan Jumalan perhe. Tässä perheessä Jumala on tarkoittanut toteutumaan luonnollisen yliluonnollisella tavalla hengellisen vanhemmuuden (ja vanhemmuuden ylipäätään!). Paljon tärkeämpää kuin monet toiminnot ja projektit on se, että siellä toteutuu tämä hengellinen vanhemmuus, isyys ja äitiys. Sitä rikkinäinen postmoderni maailmamme kaipaa ja tarvitsee enemmän, kuin monia muita asioita. Uudessa testamentissa tätä hengellistä kasvuprosessia kutsutaan opetuslapseuttamiseksi .(Vrt. tähän vaikkapa 2.Tim. 2:2:a ja lyhyttä kirjoitustani 13. syyskuuta!)

Seurakunta on siis perhe, organismi - ennemmin kuin jokin organisaatio. Paavali vertaa Kristuksen seurakuntaa Hänen ruumiiseensa. Kyseessä on siis paljon enemmän kuin jokin kopio esim. kunnan organisaatiorakenteesta - kyse on ruumisyhteisöstä, jossa näkymättömällä, mutta todellisella tavalla olemme Kristuksen ja toinen toistemme jäseniä. Tältä pohjalta voimme myös ottaa vastaan ilman sarvia ja hampaita sen totuuden, että kristillisyydessä - Kristuksen seuraamisessa! - on kyse enemmästä, kuin vain jossain käymisestä.

Totta, mitä kommentissa kirjoitettiin; tässä seurakunnan istutustyössä Paavalikin ahkeroitsi, mutta millaisten seurakuntien istutustyössä - se onkin jo sitten eri juttu! Ja edelleen kommentointiin vastaten; jos siis joku on tässä Jumalan seurakunnan perheyhteydessä, miten hän silloin olisi jäämässä seurakuntayhteyden ulkopuolelle tai edes sen "ulkokehälle"?

Oswald Chambers´ia lainaten:

"Meidän on vapauduttava siitä hengen rutosta, joka on turmellut sen uskonnollisen ajan, jossa me elämme. Herramme elämässä ei voi havaita milloinkaan sitä suunnattoman toimintatarmon rynnistystä, jota me pidämme niin suuressa arvossa; ja opetuslapsen on oltava Mestarinsa kaltainen. Keskeinen asia Jeesuksen Kristuksen valtakunnassa on henkilökohtainen suhde Häneen, eikä julkinen hyödyllisyys ihmisten arvostelun mukaan."

("Parhaani Hänelle", lokakuun 19. päivänä)

CURRICULUM VITAE – ELÄMÄN JUOKSU

”Missä olet käynyt viime aikoina?” Kaverin kysymys isoilla miestenpäivillä yllätti minut ensin täysin. Hetken aikaa päässäni suti tyhjää, kunnes oivalsin; kaveri tarkoitti kirkossa käymistä. Mumisin vastaukseksi jotain epäselvää tyyliin ”vähän siellä sun täällä”. Kaverin huolestunut ja epävarma ilme paljasti hänen vilpittömän huolensa minun hengellisestä tilanteestani, kun en oikein osannut kertoa tarkalleen, missä sitä on tullut käytyä.

Meillä on vallalla vahva perinne ja ymmärrys siitä, että olla kristitty on yhtä kuin käydä jossain. Tällä ”jossain käymisellä” me mittaamme uskomme palavuutta ja seurakuntayhteyden lujuutta – ”sitoutumista”, niinkuin joku ammattipastori hanakasti täsmentäisi. Mutta mitä jos minä olisinkin todennut ”käyneeni” pääasiassa omassa kodissani ja ystävien kotona ja joskus silloin tällöin jossain isommassa koulutus-, ylistys- tai miesten tapahtumassa? Olisiko se kelvannut ”kunnolla käymisen” standardiksi. Näin minä joka tapauksessa olen käytännössä uskonelämääni hoitanut ja uskovien yhteyttä harjoittanut.

”Mitä olet viime aikoina tehnyt?” Samalla pettämättömällä logiikalla vastaisin; ”Jaa-a, olen elänyt enimmäkseen, luulisin...” Kun nimittäin tietyssä kontekstissa näin kysytään, niin sillä tarkoitetaan toimimista ja vastuun kantamista seurakunnassa. Erään itäsuomalaisen helluntaiseurakunnan vanhimmistoveljen mukaan parhaat tavat sitouttaa uusi jäsen seurakuntayhteyteen ovat:

• lyhyellä varoitusajalla tulevat kutsut kertomaan oma todistuksensa (tämä pitää ko. seurakuntalaisen jatkuvasti varpaillaan);

• erilaisiin vastuisiin ”nakittaminen”, mikä taas tehokkaasti sitoo henkilön vapaa-ajan käytön seurakuntayhteisöön.

Ympärillämme näemme jatkuvasti tällaisen kokous- ja ohjelmarumban loppuun ajamia seurakuntalaisia, palkatuista työntekijöistä puhumattakaan.

”Miksi vastaan noin?” Syy on yksinkertainen ja luonnollinen; koska olen hengellinen, en lihallinen. En ole uskonnollinen, kirkollinen, ohjelmallinen... or what ever! Olen hengellinen, koska olen uudestisyntynyt Jumalan lapsi. Arvosteluperusteeni ovat hengellisiä ja hengelliset asiat kiinnostavat minua. En välitä kampanjoista, ohjelmista ja toiminnasta. Haluan keskittyä elämään. En halua niinkään kouluttaa johtajia, työntekijöitä tai vastuunkantajia, kuin kasvattaa lapsia, olivat he sitten biologisia tai hengellisiä. En tarvitse siihen videotykkejä tai multimediaa, vaan ihmisiä ja hyvää ruokaa. Jumala ei ole personal-trainer – Hän on Isä. Elämä on siis liian lyhyt kulutettavaksi erilaiseen puuhasteluun. Monilla perinteisillä seurakunnilla on kolme yhteistä asiaa; ”They have pastors, programs and problems” (by Wolfgang Simson). Minä olen väsynyt tähän. Haluan tilalle elämää; Hengen vapautta, ihmissuhteiden lämpöä ja Jumalan läsnäolon kokemisen riemua – ja kaikki tämä yksinkertaisen, jopa arkipäivän elämisen keskellä.

Itse asiassa; onko Jumala meitä koskaan kutsunutkaan mihinkään muuhun? Vai mihin johtopäätökseen Sinä tulet, kun luet evankeliumien kertomuksia Jeesuksesta, joka vaelsi, opetti ja teki kaikenlaista hyvää?

HURMIO

Muistan joskus kuulleeni Topi Sorsakosken laulavan tangoa ”Hurmio”. Siinä laulaja kertoo siitä, miten hänen rakkaansa vie hänet hurmioon. Omassa työssäni kouluttajana olemme opiskelijoitten kanssa arvojen käsittelyn yhteydessä sivunneet kysymystä päihtymyksestä; millainen tunne ja kokemus se on, erityisesti suomalaisessa kontekstissa. Ensimmäisenä tulee tietenkin mieleen päihtyminen alkoholista tai mielialan muuttaminen muuten kemiallisesti. Mutta itse päihtymyksen ilmiöllä ja kokemuksella on juurensa muualla ja myös paljon syvemmällä. Emmekö me puhukin esim. ”sokerihumalan” käsitteestä? Ts. ruuastakin voi päihtyä, Topi Sorsakoskea lainaten myös rakkaudesta, onnistuneesta urheilusuorituksesta, upeasta maisemasta, runoudesta jne.

Kun puhumme uskonnollisesta kokemuksesta ja hurmiosta, tormäämme ekstaasin käsitteeseen. Apostolien teoissa kerrotaan Pietarista, että hän joutui Pyhän Hengen vaikutuksesta hurmoksiin ja näki näyn. Kreikan kielinen alkuteksti käyttää tässä kohden ilmaisua ek stasis, mikä kirjaimellisesti tarkoittaa sitä, että joku joutuu ulos (vallitsevasta), staattisesta tilasta eli ”pois suunniltaan”.

Tämä kaikki herättää meissä kysymyksen siitä, millainen Jumala oikein on? Millainen on luonteeltaan ja vaikutuksiltaan kohtaaminen Hänen kanssaan ja millaiset ovat seuraukset siitä? Ei kai uskovia ihan turhan päiten ole kautta aikojen kutsuttu ”hihhuleiksi”, ”hurmahengiksi”, ”ylihengellisiksi” jne.? Kai se nyt jättää jälkensä, kun Iankaikkinen kohtaa ajallisen, Tuonpuoleinen tämän puoleisen. Ihmisestähän tulee tämän jälkeen – ainakin joksikin aikaa – epätavallinen ja poikkeava, koska hän on kokenut jotain sellaista, mitä ihmiset normaalisti eivät koe. Joillakin tämä kokemus säilyy elämää suurempana, mullistavana voimana koko loppuelämän.

Me valistuneet länsimaiset kristityt asetamme usein tällaiset asiat vastakkain, toinen toisensa pois sulkeviksi, kuten apologia – hurmos, dogmatiikka – karisma, järjestys – inspiraatio jne. Joku sanoo heti; ”Mutta eikö Paavali sanokin, että ´kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi´?” Mutta puhummeko nyt kuitenkin sellaisista jutuista, joilla on perimmältään sama alkulähde?

Ranskalainen Blaise Pascal oli 1600-luvulla elänyt kuuluisa matemaatikko ja länsimaisen kulttuurin ylevä hengentuote. Millainen olikaan hänen kokemuksensa Jumalasta? Kun hän kuoli, hänen vaatteistaan löydettiin seuraavanlainen kirjoitus:”Tämä Armon päivä 1654; noin puoli yhdeltätoista illalla noin puoli yhteen yöllä; polttava tuli! Tuli! Aabrahamin Jumala, Iisakin Jumala, Jaakobin Jumala, ei filosofien ja viisaitten. Turvallisuus, turvallisuus, tunne, ilo, rauha. Jeesuksen Kristuksen Jumala. Sinun Jumalasi on minun Jumalani. Unohtaa maailma ja kaikki paitsi Jumala. Hänet voi löytää vain evankeliumien opettamilla teillä… ilo, ilo, ilo, ilon kyyneleet…”

Tosiasiassa siis nerokas matemaatikko ja filosofi ei menettänyt laskenta- tai harkintakykyään hurmioitumisen seurauksena, vaikka monet tätä kokemusta tästä syystä pelkäävätkin. Modernin maailman perusongelma on nimittäin se, että kaiken pitää olla koko ajan kontrollissa. Ns. ”modernin maailman reunaehdot” sanelevat mielellään itse Jumalallekin ne rajat, joissa sopii vaikuttaa ja toimia. Kaikki muu on pahasta. Postmodernismin ongelma taas on kaiken nähnyt kyllästyneisyys; ei jakseta oikein innostua mistään, kun on jo nähty kaikki... Elämä on lässhtänyt toinen toistaan seuraavien extreme-kokemusten yksitoikkoiseksi jatkumoksi.

Vastaus näille molemmille maailmankatsomuksille ja niiden angstisille ja kyynisille edustajille löytyy eräästä Juha Tapion laulusta, jossa hän laulaa siitä, miten ”Kuningas saapuu, pienen maailmani täytttäen, haavat käsissään todeksi näyttäen... Jätän siis kaiken muun, rakastuen Kristuksen... Vain Sinun luonasi, oi Jeesus, rauhan saan.” (”Hämärä huone”). Tämän kohtaamisen seurauksena on kuolleen kirjanoppineisuuden vaihtaminen aitoon hurmioitumiseen, jonka jälkeen en ole enää entinen.

FUNDAMENTALISTIVAINOA

Me täällä pohjoisemmassa Suomessa olemme mielenkiinnolla seuranneet pääkaupunkiseudulla pitkin kevättä erään kirkollisen lehden palstoilla vellonutta keskustelua fundamentalismista. Koko juttu näyttää alkaneen saarnaaja Leo Mellerin varomattomasta (?) lausahduksesta Radio Dein iltalähetyksessä. Kyse oli yksinhuoltajaäidin kymmenysten maksamisesta sinänsä, mutta koko juttu näyttää saaneen siellä Kehäkolmosen eteläpuolella ihan tolkuttomat mittasuhteet.

Yleisönosastokeskustelussa sinänsä ei ole mitään pahaa. Se kait kuuluu länsimaisen humanismin lempilapsen, sananvapauden perusperiaatteisiin – edellyttäen, että kaikilla on tuo yhtäläinen oikeus tuoda esille näkemyksensä lehden sivuilla. Onkohan näin tässä tapauksessa käynyt? Näin voisi kysyä lehden toimitukselta. Se, mikä lisäksi ihmetyttää on se, että lehden toimitus näyttää sangen kokosydämisesti lähteneen ristiretkelle tätä fundamentalismia vastaan. Missä lienee puolueeton ja vapaa tiedonvälitys? Mikä oma lehmä lienee toimittajilla ojassa, kun noin kiihkomielisesti hyökätään uskonnonvapautta vastaan?

Mutta sitten näyttää mopo karanneen täysin käsistä. Joku nuori intoilija kuuluu uhanneen Melleriä pahoinpitelyllä, jopa hengen lähdöllä ja asiasta on tehty tutkintapyyntö poliisille. Paha juttu – ettei vaan kalahtaisi fundamentalismisyytökset omaan nilkkaan… Tuomiokin asiasta kuuluu jo luetun nuorelle miehelle. Mutta mietitäänpä hetki, mitä jos kaveri olisikin toteuttanut uhkauksensa ja onnistunut siinä? Rikoshan olisi silloin täyttänyt kaikki klassisen ”viharikoksen” tuntomerkit. (Miksi muuten media, esim. Sanoma Oy, ei ole lainkaan uutisoinut ko. asiaa?)

Mutta näin siis pääkaupunkiseudulla. Me täällä periferiassa mietimme, millaista aikaa oikein elämme? Kyseinen lehti on valtiokirkkoon kuuluvan seurakuntayhtymän virallinen pää-äänenkannattaja, joka jaetaan verovaroilla yli 200 000 kotiin. 04.09.2006 laittomasta uhkauksesta (Rikoslaki 25 luku 7 §) tuomittu nuorukainen on myöntänyt lehdessä (siis muuallakin kuin vain yleisönosastossa) esiintyneen kirjoittelun vaikuttaneen tappouhkaukseensa. Tätä aikomustaan syytetty on perustellut myös Jumalan määräyksellä.

Niin, millaista aikaa me elämmekään? Ylitsevuotava suvaitsevaisuus näyttää yllättävän nopeasti näet muuttuvan täydelliseksi ja ankaraksi suvaitsemattomuudeksi silloin, kun uhria on syytä epäillä pahimmasta mahdollisesta mielipiderikoksesta jälkimodernissa yhteiskunnassa, nimittäin fundamentalismista. Jo nyt tämän leimakirveen terä on uhkaavan kirkas ja terävä ja se pelottaa monia; ”etten minä poloinen vain joutuisi luetuksi tuohon tuomittujen joukkoon…”

Jotenkin tästä kaikesta tulee mieleen 30-luvun Saksan juutalaisvainot. Jotain niin kovin samankaltaista tässä kaikessa on – nyt vain juutalaisten paikalla ovat fundamentalisteiksi leimatut kristityt. Entä milloin on kirjarovioiden vuoro?

PS. Jokaisen kristityn on hyvä ymmärtää se, että tämän nyt fundamentalisteja kohtaavan armottoman logiikan mukaan sama kohtelu voi huomenna tai ylihuomenna kohdata ketä tahansa heistä.