Thursday, October 23, 2025

Antikristuksesta

 Muistan vuosia sitten erään ystäväni kertoneen oman uskonyhteisönsä piirissä esiintyvän henkien erottamisen lahjaa. Mm. eräs toisen yhteisön tunnettu sananjulistaja oli tunnistettu väärän hengen vallassa toimivaksi. No, olihan hän aika kontroversaali persoona ja - mikä tärkeintä - heistä katsottuna teologisen keskustelupöydän kauimmaisessa kulmassa.

Ajattelin jo tuolloin, että kyllä meidän tulisi kyetä parempaan. Kuka tahansa pystyy toteamaan itsestään katsottuna äärimmäisessä nurkassa majailevan ja teologisesti epäilyttävän kaverin varottavaksi ilmiöksi. Mutta kuka osaa tunnistaa oman yhteisönsä piiristä, omaa kaanaankielen murrettaan ja omia, tuttuja maneereitamme viljelevän eksyttäjän?

Muistan kuinka keväällä 1978 viimeistelin opintoihin liittyvää lopputyötäni aiheesta "Antikristus" Suomen Raamattuopistolla. Arvioinnissa sitten todettiin tekstiä häiritsevän välillä "saarnaava ote". Nyt sitten ilmeisesti jatkan tuolla valitsemallani tiellä.

"Antikristus" on Uudessa testamentissa pelkästään johanneslainen termi. Sitä ei löydetä mistään muualla kuin ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä. Jeesus puhuu Matteuksen evankeliumin 24. luvussa kyllä "vääristä profeetoista" ja "vääristä kristuksista", käyttäen kreikan kielen etuliitettä "pseudo-". Hän puhuu myös siitä, miten juutalaiset eivät ota vastaan Häntä itseään, joka tulee Isänsä nimessä, vaan ottavat vastaan toisen, joka tulee omissa nimissään. Paavali puhuu "laittomuuden ihmisestä" ja "kadotuksen lapsesta", vastustajasta, joka korottaa itsensä kaiken jumalallisen ja palvottavan yläpuolelle. Kuitenkin vain Johannes käyttää tästä eskatologisesta Jumalan vastustajasta sanaa "antikristus".  

Ensimmäisen Johanneksen kirjeen lukijaa ehkä hämmentää - ei vain se, että kirjoittaja toteaa jo tuolloin olleen "viimeinen aika" - vaan myös se, että hän toteaa jo tuolloin ilmaantuneen esiin useita eri antikristuksia. Jokainen historiaa tunteva voi huomata tällaisia varsinaisen antikristuksen esityyppejä esiintyneen aiemmin ihmiskunnan eri vaiheissa. Ehkä nokkelimmat voivat bongata tällaisia hahmoja omanakin aikanamme? Joka tapauksessa jonkinlaisista "harjoituskappaleista" siis on kyse, mikä ei ollenkaan tee heistä mitenkään vaarattomia. Johanneksen ensimmäisen kirjeen toisen luvun mukaan tällaisten hahmojen ilmaantuminen näköpiiriin on merkki siitä, että nyt eletään viimeisiä aikoja. Lopulta sitten ilmestyy tuo lopullinen versio pahan inkarnoitumisesta, lopun aikojen Antikristus.

Yllättävää on myös se, että johanneslainen korpus esittelee antikristuksen nimenomaan uskonnollisena harhaanjohtajana, joka nousee seurakunnan keskeltä, vaikka ei todellisuudessa ole alunperinkään ollut mitenkään "samassa hengessä" uskovien kanssa. Edelleen tekstin mukaan antikristuksen idea ja missio on kieltää historiallisen Jeesuksen olevan todellinen Kristus, Voideltu eli Messias. Todellisuudessa näin tehtäessä kielletään myös Isä itse.

Meillä länsimaisilla kristityillä saattaa olla usein käsitys antikristuksesta eräänlaisena "anti-epä-kristuksena", menemättä tässä sen enempää syihin, miksi menemme niin helposti tällaiseen halpaan. Paljon haasteellisemmaksi asian tekee kreikan kielen tuntemus; mikä merkitys etuliitteellä "anti-" oikein on? 

Paitsi em. merkitystä, "anti-" voi myös tarkoittaa "sijaiskristusta", ts. sellaista eksyttäjää, joka jäljittelemällä oikeaa Kristusta pyrkii asettumaan tämän asemaan ja aidon Kristuksen paikalle. Eikö Jeesus juuri varoitakin harhaopista, joka eksyttää, jos mahdollista, niin valitutkin? (Ilmestyskirjan 13. luvun petokuvauksia ajatellen herääkin kysymys, kumpi pedoista sitten onkaan se todellinen antikristus?)    

Tällaiset karikot välttääksemme tarvitsemme, paitsi alussa mainittua henkien erottamisen armolahjaa, myös sitä, että uskovien hengelliset aistit yleensä harjaantuvat erottamaan hyvän pahasta. Kyse on kaikkien kristittyjen yhteisestä vastuusta.


Wednesday, September 10, 2025

Turhat väittelyt ja astia arvokkaaseen käyttöön

 

2. Timoteuskirjeen 2. luvussa Paavali puhuu ihmisestä, joka puhdistaa itsensä tietyistä vääristä asioista, jolloin hänestä tulee ”astia arvokkaaseen käyttöön”? (jae 21) Tässä yhteydessä Paavali on juuri kehottanut olemaan kiistelemättä sanoista, koska siitä ei ole mitään hyötyä. (Tällaisia voisivat olla esim. jonkun yhteisön omat korostukset tai kaanaankieliset ilmaisut.) Semantiikka ei siis rakenna (ainakaan tässä yhteydessä). Päinvastoin, se koituu kuulijoiden turmioksi. Pysy siis erossa epäpyhistä ja tyhjistä puheista, apostoli sanoo. Ne kun eivät tuota kunniaa Jumalalle ja niiden puhujien elämässä taustalla näyttää olevan usein asioita, joita ei ole kunnolla selvitetty. Näiden puheiden vaikutus on Paavalin mukaan verrattavissa syöpään. Kovia sanoja Paavalilta.

Asian vakavuuden lisäämiseksi kannattaa huomata se, että keskustelut ja väittelyt käydään aina viime kädessä ”Jumalan edessä” (jae 14). Oikea keskusteluilmapiiri ja kommunikaatiokulttuuri syntyvät vain Jeesuksen herruuden alla. Muista siis, kenen edessä keskustelet!

 

Voit voittaa väittelyn ja silti olla väärässä.

 

Myöhemmin samassa luvussa Paavalin kehotus on, että kannattaa välttää tyhmiä ja taitamattomia (kr. apaideutos, kasvattamaton, sivistymätön, epäasiallinen) väittelyjä, jotka synnyttävät vain riitoja. Tähän voidaan liittää myös sana kuriton, esimerkkinä vaikka kuriton lapsi, joka on jäänyt vaille kunnon kasvatusta ja jolle ei ole asetettu rajoja. Riidat syntyvät näiden ihmisten sanojen, mutta myös heidän tapojensa ja asenteidensa kautta. Näihin ei kristityn kannata sekaantua. Hengellisesti puhuen, ne eivät johda mihinkään. Voit voittaa väittelyn ja silti olla väärässä. Paavalin lääke näihin hengellisiin lastentauteihin on asiallinen ja hengellisesti kypsä paimenuus.

 

”Koko: valtava – sisältö: nolla.”

 

Vanha Paavali on muistuttanut samoista asioista nuorelle Timoteukselle jo aiemminkin (1.Tim. 6:3-6). Sairaalloisen halun väittelyyn ja sanasotaan sekä ”sanakiistojen kipeyden” taustalla on usein ihmisen ”paisuneisuus” (kr. typhoo) eli kerskailu, ylpeily ja ylimielisyys, joka onkin itse asiassa typeryyttä. Mikä tähän on syynä, se on oma kysymyksensä. Joka tapauksessa tällainen ihminen on hylännyt ne ainoat parantavat sanat, jotka tulevat Herralta, ja Jumalan tahdon mukaisen elämän. Hän on riidanhaastaja, joka syttyy liekkeihin semanttisista kiistoista sanoista. Tällaisiin sopii hyvin sanonta: ”koko – valtava, sisältö – nolla”. Tällaisesta syntyy vain kateutta, riitaa, pilkkaamista, pahoja epäluuloja ja alituisia kinasteluja niiden kesken, joilla on todellisuus hämärtynyt ja jotka ovat sekä eksyneitä että turmeltuneita itsekin. Jonkinlainen hengellinen degeneraatio siinä on kuvattuna.

Joutava jaarittelu on usein merkki henkilön omasta eksymisestä ja jopa hänen harjoittamastaan eksytyksestä (1.Tim. 1:3-7). Tässä tapauksessa kyseessä lienevät olleet Raamatun ulkopuoliset, mutta seurakunnan sisällä sijaa saaneet käsitykset, joihin tulee suhtautua tiukan kriittisesti, tarvittaessa jopa kielteisesti. Paavalin käyttämä sana ”loputtomia” kuvaa hyvin tilannetta, josta ei päästä puusta pitkään, vaan jumiudutaan pitkiksi ajoiksi hedelmättömiin väittelyihin. Taustalla voi olla myös epämääräisiä ja osin tiedostamattomiakin motiiveja saada itse opettaa ja puhua, vaikka siihen ei olisikaan sen enempää kutsua kuin edellytyksiäkään. Mikäli seurakunnassa ei ole kunnollista Sanan opetusta, nämä asiat voivat aiheuttaa paljon vaikeuksia seurakunnan sisällä.

 

Kuriton tyhjänpuhuja ei yleensä kykene alistumaan minkään auktoriteetin alle.

 

Samanlaisia ohjeita Paavali joutuu antamaan myös Kreetalla vaikuttaneelle Tiitukselle. Paavalin mainitsemat ”kurittomat, tyhjänpuhujat ja eksyttäjät” ovat niitä, jotka aiheuttavat ongelmia ja sekaannusta seurakunnassa (Tiit. 1:10-11). Tyhjänpuhuja tässä tarkoittaa kapinallista ja tottelematonta, joka ei halua alistua minkään auktoriteetin alle, vaan haluaa olla itsepäisesti itsenäinen, jopa eksytykseen ja laittomuuteen asti. Tällaisille ei tule millään perusteilla antaa mitään sanansijaa tai sananvaltaa seurakunnassa, vaan heidät on hiljennettävä heidän yhteyttä hajottavan ja eksyttävän vaikutuksensa takia.

Kirjeen loppupuolella on myös henkilökohtainen ohje erityisesti valtakunnan työntekijälle (Tiit. 3:9-10), mutta myös kenelle hyvänsä kristitylle: älä sekaannu mihinkään turhiin ja hedelmättömiin väittelyihin. Päinvastoin, nuhtele sellaiseen syyllistyviä ja mikäli se ei auta, katkaise yhteys tällaiseen ihmiseen kokonaan.

 

Tuhannen taalan kysymys.

 

Ns. tuhannen taalan kysymys on, mikä saa nämä ”sanakiistojen kipeät” väittelijät menettelemään näin? Mitkä ovat juurisyyt ja motiivit taustalla? Mistä juontaa juurensa se paisuneisuus ja omahyväisyys tai kurittomuus ja kyvyttömyys asettua auktoriteetin alle? Mikä saa ihmisessä aikaan jopa sairaalloisen halun väitellä ja kinastella loputtomasti? Entä miten tämä kaikki liittyy monien kristittyjenkin käyttäytymiseen sosiaalisessa mediassa?

 

Miten vastata ”tyhmälle”?

 

Sananlaskujen kirjan 26 luvussa on kaksi paikkaa, jotka ensilukemalta vaikuttaisivat sulkevan pois toisensa. Toisessa kehotetaan olemaan vastaamatta tyhmälle hänen typeryytensä mukaan, ”ettet olisi hänen kaltaisensa sinäkin” (jae 4). Toisessa taas nimenomaan kannustetaan vastaamaan tyhmälle hänen typeryytensä mukaan, ”ettei hän pitäisi itseään viisaana” (jae 5).

Usein kun seuraa erilaisia somekeskusteluja, sitä miettii, kumpaa näistä pitäisi soveltaa käytäntöön?

Valitettavan usein näitä turhia väittelyitä käyvät myös kristityt.

 

Wednesday, August 27, 2025

Pari aamuista ajatusta

 Jumalan valtakunta on ylösalaisin oleva valtakunta. Sen todellisia edustajia ovat köyhät, vainotut, murheelliset ja nöyrät sekä ne, jotka asettavat Jumalan tahdon mukaisen elämän kaiken muun edelle.

Tässä valtakunnassa viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi ja suurin on muiden palvelija.

Tämä ylösalaisin oleva valtakunta haastaa meidän yhteisömme ja rakenteemme; ovatko ne linjassa näiden valtakunnan periaatteiden kanssa? Haluammeko mekin olla osa tätä valtakuntaa ja toimia sen mukaisesti?


-------

Muistan sellaisen hiljaisen kuiskauksen sisimmässäni kesällä.

"Älä ota itseäsi liian vakavasti."

No olkoon, en ota. En enää pingota turhaan, en touhua turhaan, enkä säädä omavoimaisesti. En etenkään sellaisissa asioissa, jotka eivät minulle kuulu. 

Tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä sen kanssa, ettenkö olisi arvokas ja etteikö kutsullani ja armolahjallani olisi arvoa Jumalan ja ihmisten edessä. Kyllä on. 

Tämä on eri juttu. Kaikki ei enää roikukaan minun varassani, eikä oma touhuamiseni olekaan ratkaisevan tärkeää. Puolustuksekseni sanon vain sen, että kyllä, olen suhtautunut hengelliseen elämään ja uskovana vaeltamiseen, omaan kutsumukseeni ja Jumalan valtakunnan työhön vakavasti. Mutta minä en ole se priimus motor, "ensimmäinen liikuttaja". Hänen Henkensä on.

Eli annan Hengen puhaltaa ja kuljettaa. Levosta käsin, laadusta tinkimättä.



Thursday, August 07, 2025

Palvelutyö ja valtakunnan kulttuuri

Millaista teologiaa hengellinen palvelutyö tarvitsee? Uusi testamentti ei (tietenkään) puhu mitään teologiasta, eikä käytä tätä termiä. Sana, jota Paavali paljon käyttää (erityisesti pastoraalikirjeissä) on didaskalia, mikä on käännetty sanoilla oppi tai opetus. Tällaisen opin tai opetuksen tulee olla terveellistä tai tervettä, hyvää ja jumalisuuden kanssa samassa linjassa. Tällaista opetusta inspiroi Pyhä Henki, kun taas väärää opetusta inspiroivat demoniset voimat (1.Tim. 4:1).

Oikea oppi ilmenee UT:n kirjoituksissa hyvin käytännöllisinä asioina. Kun Paavali on kehottanut Tiitusta puhumaan sinä sitä, mikä sopii terveeseen oppiin, hän avaa tätä oppia, antaen aidon kristillisen elämän ohjeita vanhemmille miehille ja naisille sekä myös nuoremmille (Tiit. 2:1-6). Tätä on siis myös hyvä ja terveellinen teologia, jotain hyvin käytännöllistä ja elämänläheistä.

Millaista on tämä valtakunnan kulttuuri, joka ilmenee palvelutyössä käytännöllisellä tavalla vuorovaikutuksessa, käyttäytymisessä ja käytännöissä?

Luukkaan 9.luvun alussa on kerrottu Jeesuksen asenne ja tapa tehdä hengellistä palvelutyötä, jonka tavoitteena on Jumalan valtakunnan todellisuuden murtautuminen esiin ihmisten keskelle.

”Mutta kun ihmiset saivat tietää siitä (missä Jeesus oli), he seurasivat häntä. Hän otti heidät vastaan, puhui heille Jumalan valtakunnasta ja paransi kaikki, jotka parantamista tarvitsivat.” (Luuk. 9:11) Amplified Bible vielä Jeesuksen tarkentaa käyttäytymistä: ”hän toivotti heidät tervetulleeksi”. Tämä Jeesuksen asenne oli lähtökohta hedelmälliselle palvelutyölle.

Paavali opettaa armolahjoista 1.Kor. 12. luvussa, jonka luvun hän päättää kehotukseen tavoitella innokkaasti parhaimpia armolahjoja. Tämän jälkeen hän toteaa: ”Ja vielä minä osoitan teille verrattoman tien” (1.Kor. 12:31). Tämän jälkeen hän esittelee tarkemmin tuota ”verratonta tietä” luvussa 13, joka kuvaa jumalallista agape-rakkautta. Kyseessä ei siis ole esim. avioliitto-opetus, vaan käytännön ohjeistusta armolahjojen ja palveluvirkojen käyttöön. Tätä on Jumalan valtakunnan kulttuuri, mitä tulee ihmissuhteisiin, palvelemiseen, johtamiseen ja työn tekemiseen.

Käytännössä se tarkoittaa ihmisen luonteenlaadun asettamista etusijalle ennen henkilön omaamia lahjoja ja osaamista. Läheinen suhde Jumalan kanssa tulee aina ensin, palvelutyö, luottamustoimet, asema jossain yhteisössä tai mitä se onkaan, vasta sen jälkeen. Vain tätä kautta voimme olla niitä välikappaleita, joita Jumala haluaa käyttää.

Raamattu puhuu paljon erilaisesta karismaattisesta palvelutyöstä ja sen arvioimisesta. Jeesus kertoo esimerkin Matt. 7:20-23:ssa, jossa ihmiset esittelevät monenlaisia voimallisia tekoja ja saavutuksia, joita ihmiset ovat - Herran nimissä tietenkin - tehneet. Kaikki nämä saavutukset Herra kuittaa toteamalla, ettei edes tunne näitä ihmisiä. Miksi? Koska he eivät todellisuudessa ole sisäisesti sitä, mitä ulkoisesti ihmisille uskottelevat olevansa.

Samassa kohdassa hieman aiemmin Jeesus sanoo näiden ihmisten vaelluksen ja palvelutyön tulevan kyllä aikanaan esille sen hedelmissä. (Usein tämä ottaa oman aikansa.) Tämä pakottaa meidät kysymään, mikä sitten on todellista hedelmää? Tulisiko nöyryys ja palvelijan luonne asettaa etusijalle? Tulisiko näin tehdä jopa ulkonaisen menestyksen ja näyttävyyden kustannuksella? Entä miten tämä sitten olisi saavutettavissa?

Tämä tapahtuu nähdäkseni kolmen asian, pyhyyden, integriteetin ja yhteyden kautta:

·       Pyhyys tarkoittaa sitoutumista henkilökohtaiseen puhtauteen elämässämme.

·       Integriteetti tarkoittaa sitä, että olemme samoja sisältä ja ulkoa päin.

·       Yhteyteen taas on aina hyvä pyrkiä, vaikka emme aina olisikaan kaikesta samaa mieltä.

Tämä edellyttää elämämme ja palvelutyömme säännöllisin väliajoin tapahtuvaa uudelleen kalibrointia, jotta meidän oma toimintamme olisi linjassa yksi yhteen Jumalan valtakunnan kulttuurin kanssa.

Kysymys kuuluu, mistä haluamme olla tunnettuja?

Askelmerkit ovat selvät. Suhde ja läheisyys Jumalan kanssa tulee ensimmäisenä. Palvelutyö ei tule koskaan ensimmäisenä. Luonne on tärkeämpää kuin lahjat. Omaksu siis palvelijan asenne. Uuden testamentin mukaan ei ole olemassa sellaista käsitettä kuin palveleva johtajuus. On vain palveleminen. Tätä on käytännössä se ”verraton tie”, josta Paavali puhuu.

 

Monday, July 21, 2025

Kuulumisesta ja eroamisesta

 Nuoruudessani (ja aika pitkään sen jälkeenkin) yleinen ajattelutapa oli pyrkiä rakentamaan ja vaikuttamaan paikallisseurakunnassa. Näin ainakin niissä viidesläisissä piireissä, joissa itse liikuin. Tätä pidettiin itsestään selvyytenä. "Kirkossa, kirkon puolesta ja kirkkoa vastaan", kuten Urho Muroma voimansa päivinä julisti. 

Joitakin vuosia sitten alkoi herätyskristillisten konservatiivien piirissä kuulua aiempaa huomattavasti enemmän äänenpainoja, joissa kehotettiin rakentamaan omalta tuntuvia jumalanpalvelusyhteisöjä kirkon sisälle. 

Nyt ollaan tilanteessa, jossa mietitään omien yhteisöjen perustamista siitä näkökulmasta, että varaudutaan kirkosta lähtöön, ei vain yksilöinä, vaan kokonaisina yhteisöinä. 

Siispä kolme kysymystä tällaista ratkaisua harkitseville:

  1. Mieti, mikä pitää sinut nykyisessä yhteisössäsi. Mieti plussia ja miinuksia. Mitkä arvot ovat ratkaisevia? Aina on olemassa hyviä syitä erota jostain uskonnollisesta yhteisöstä, jos niin halutaan. Aina on myös hyviä syitä jäädä, jos niin halutaan. Uskonnollisesta yhteisöstä eroamisella sinänsä ei ole mitään itseisarvoa, mutta kannattaa olla realisti.
  2. Entä mitä tapahtuu, jos eroat nykyisestä yhteisöstäsi? Millaisia seurauksia sillä olisi henkilökohtaisella tasolla sosiaalisesti, taloudellisesti, ammatillisesti tai muuten tulevaisuuteen liittyen? Entä puolisosi, perheesi tai läheistesi kannalta? 
  3. Tärkein kysymys viimeisenä: mitä tapahtuu eroamisesi jälkeen? Onko sinulla olemassa jotain konkreettista suunnitelmaa tai suuntaa, johon lähdet? Mieti myös vanhan ja uuden välistä suhdetta: millaista elämä "uusioperheessä" tulisi olemaan? 

Monday, July 07, 2025

Hedelmästään puu tunnetaan

 

Jeesus puhuu Vuorisaarnassa hengellisen työn hedelmästä, mitä voidaan soveltaa ihmiselämään muutenkin. Eikö olekin aika yllättävää, että Jeesus aloittaa tämän varoittamalla vääristä profeetoista?

Tämä termi ”väärä profeetta”, kr. pseudopropheetees esiintyy evankeliumeissa usein tässä muodossa. (Matt 24:12, 24, Mark 13:22 ja Luuk 6:26) Myös Johannes käyttää tätä termiä 1.Joh 4:1:ssä, jossa hän varoittaa uskomasta mitä tahansa henkeä. Vähän myöhemmin samasta asiasta käytetään nimitystä ”antikristuksen henki” (4:3). Ilmestyskirjassa toista Kristuksen eskatologista vastustajaa maan päällä kutsutaankin tällä samalla nimellä pseudopropheetees. (Ilm 16:13, 19:20 ja 20:10). Väärää profeettaa inspiroi siis antikristuksen henki. Susi-lammas -vertailua ajatellen esille tulee kysymys integriteetistä: väärien profeettojen kohdalla sisäpuoli ei vastaa ulkopuolista kuvaa henkilöstä.

Erityisesti kristillisen palvelutyön vaikutusta arvioitaessa ratkaisevaksi nousee kysymys hedelmän aitoudesta ja kestävyydestä. Lopputulos riippuu hedelmän tuottajan todellisesta luonteesta ja olemuksesta, mikä puolestaan vaatii alkuperän tunnistamista: mistä ”siemenestä” tämä vaikutus on saanut alkunsa? Käytännössä Jumalan puutarhassa voi kasvaa vain alkuperältään aitoja kasveja, jolloin sen tuottama hedelmäkin on kelvollista. Kaikki muu on joko turhaa tai peräti vahingollista. Ratkaisevaksi nousee siis Jeesuksen kehotus tehdä puu ensin hyväksi, niin se tuottaa hyvää hedelmää (Matt 12:33 ja Luuk 6:45).

Hedelmän tunnistaminen voi viedä aikaa ja vaatii kärsivällisyyttä, jolloin ei saa tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä. Tästähän Jeesus varoittaa vertauksessa vehnästä ja rikkaviljasta (Matt 13:24-30 sekä 36-39). Tällöin varoitetaan hätiköityjen johtopäätösten tekemisen lisäksi myös Jumalalle kuuluvan tuomiovallan ottamisesta itselleen. Hedelmän alkuperä ratkaisee, eikä hedelmä ikään kuin ”muutu matkalla”. Aikaa myöten todellinen hedelmä kyllä tulee ilmi.

Väärien hengellisten ratkaisujen seuraukset voivat kuitenkin viedä hyvinkin pitkään, ennen kuin ne tulevat ilmi. Niiden kyteminen voi kestää pitkään ja uudet sukupolvet voivat tottua niihin ilman, että ymmärretään niiden turmiollinen vaikutus. Jossakin vaiheessa sitten, kun Jumalan tuomio näiden väärien valintojen kohdalla tulee ja niiden todellinen hedelmä tulee ilmi, on vaarana, ettei näitä tuomioita ja niiden keskinäistä syy-seuraus -suhdetta edes ymmärretä.

Todellisuus paljastuu lopulta: väärät profeetat eivät ole sitä, mitä he ovat sanoneet ja uskotelleet olevansa. Herää myös kysymys, mikä sitten on oikeaa, aitoa hedelmää? Jeesuksen ajatuksissa ihmisen sisäinen luonne on aina tärkeämpi, kuin hänen palvelutyönsä. Suhde ja läheisyys Herran kanssa on tärkeintä ja se määrää luonteenlaatumme. Luonne on tärkeämpää kuin lahjat ja luonne taas määräytyy alkuperän mukaan, joskin ihmisen elämänkokemuksen myötä tulleella oppimisella on myös oma merkityksensä. 

Tämä kohta todella haastaa kristillisen palvelutyön. Mikä on työmme todellinen hedelmä? Mistä me todella haluamme olla tunnettuja?

 

Wednesday, April 09, 2025

Kapinallisuudesta

 

"Niin kauan kuin muistan, olen aina halunnut olla gangsteri."

Näillä sanoilla alkaa Martin Scorsesen elokuva Mafiaveljet (Goodfellas).


Nuoruudessani minua eniten määrittävä ominaisuus oli kapinallisuus. Lapsuuteni oli ollut hyvin toisenlaista; monenlaisia koulu- ym. pelkoja erilaisine selviytymisstrategioineen. Murrosiässä, joskus 12-14-vuotiaana kaikki muuttui. Kapinallisuus siinä nuorisokulttuurisessa kontekstissa tuli identiteettiäni määrittäväksi piirteeksi. 

Brittiläisessä nuorisokulttuuriteoriassa (ns. birminghamilainen koulukunta) 1960-70-luvulla koko paradigman pohjana nähtiin olevan kapitalistisen järjestelmän synnyttämä ja ylläpitämä luokkayhteiskunta, jossa eri nuorisokulttuuriset tyylit nousivat ns. emokulttuurin arvoista ja käytännöistä. Näin siis tuon ajan marxilaisen kaikkitietävän näkemyksen mukaan, mikä melko suoraan kopioitiin Suomeenkin, vaikka Iso-Britannialla ja Suomella niin historialtaan kuin kulttuuriltaankin muuten onkin paljon eroavaisuuksia. Niinpä meilläkin aika raakasti nuoriso jaettiin yläluokka-alaluokka/porvaristo - työväenluokka -pohjaisesti poppareihin ja rokuihin (engl. mods - rockers). Ymmärrettävästi tämä teoria menetti relevanttiuttaan mitä pidemmälle 70-luvulla mentiin. 

Niinpä minunkin kapinallisuuteni haki siis sisältönsä työväenluokkaisista koviskulttuureista, rokuista eli rokkereista, rasviksista jne. Vastapuolena nähtiin ns. popparit - tai niin oletettiin, mutta käytännössä kaveerattiin kyllä yli rajojen. Tämä sama kuvio tulee hyvin esille esim. S.E. Hintonin tunnetussa nuorisokuvauksessa Me kolme ja jengi (Outsiders). Tämä sitten näkyi - ja sen tulikin näkyä - pukeutumisessa, käyttäytymisessä, arvoissa jne. Olin ns. nuori kapinallinen; pitkä tukka, nahkatakki ja rokuhousut (mikä termi ei avaudu muille kuin 50-luvulla syntyneille lahtelaisille).


Minun kohdallani uskoontulo 17-vuotiaana keväällä -74 toi tähän muutoksen, minkä monet ympärilläni noteerasivatkin. Monet minuuttani ja elämääni määrittävät asiat menettivät ikään kuin tehonsa ja tilalle tuli muita, terveempiä samaistumiskohteita. Meillä Jovilla (eräs evlut srk Lahdessa) oltiin 1970-luvun puolivälissä Jeesus-hippejä. Muutaman uskossaolovuoden jälkeen saattoikin sitten nähdä, miten kapinallisuus ei ollut oikeastaan hävinnyt minnekään. Se oli vain muuttanut muotoaan. Ehkä tämän tähden minun olikin niin helppoa löytää uusi identiteetti hengellisessä mielessä vallankumouksellisesta, karismaattisesta ja aggressiivisen lähetysintoisesta Jeesus-hippeydestä, mikä eroaa aika alilla perinteisestä körtähtävästä evlut mainstreamista.

Herätyskristillisessä kontekstissa kapinallisuus näkyikin tuon kirkollisen uskonnollisuuden ja sen traditioiden arvosteluna, joskus jopa halveksuntana. Itse asiassa vanhoilla herätysliikkeillä on pitkät perinteet tämän tyyppisestä "kapinallisuudesta". Toivottavasti myös tulevilla herätysliikkeillä. 

Omalla kohdallani nuoren uskovan oli edelleen vaikeaa asettua minkäänlaisten hengellisten(kään) auktoriteettien alle. Olin jo hyvin varhain uskoon tultuani perinyt jonkinlaisen "separatistisen dna:n" nuoruuteni hengellisiltä vaikuttajilta. Ehkä hieman idealistiselta kuulostaa, kun sanon sen näkyvän haluna löytää perimmäinen totuus ja sitoutua siihen, maksoi mitä maksoi, mutta näin sen näen. Näin yli viidenkymmenen uskossaolovuoden jälkeen huomaan sen edelleen vaikuttavan minussa - varmaankin niin hyvässä kuin vähemmänkin hyvässä. 


Toisaalta eteen tulee myös vaikeus erottaa kapinallisuus aidosta kiivaudesta totuuden puolesta. Onko kyse vain siitä, millaisen ulkoisen kulttuurisen muodon nuo raamatulliset totuudet meidän keskellämme saavat? Vai olisiko niin, että juuri näiden em. raamatullisten totuuksien tulisi saada muokata kulttuuriamme? Annammeko Jumalalle vapauden olla Jumala vai pyydämmekö Häntä vain siunaamaan sen, mitä teemme? Tällainen kysymyksenasettelu tekee koko jutusta entistä vaikeamman ja myös vaarallisemman, koska kuka ikinä lähtee seuraamaan tätä ajatusta "annetaan Jumalan olla Jumala", hän tulee edelleen leimatuksi mieleltään järkkyneeksi höyrypääksi virallisen uskonnonharjoituksen ja sen pitkäikäisten instituutioiden taholta. 

Eikö Elia profeettana edustanutkin ilmiselvää kutsua kapinallisuuteen suhteessa iisebeliläiseen baal-uskonnollisuuteen? Eli kuka sitten loppupelissä olikaan se kapinallinen? Sekö, joka on jossain vaiheessa poikennut pois alkuperäiseltä polulta, alkaen rakentaa omaa rakennustaan, vai sekö, joka etsii epätoivoisesti tuota alkuperäistä polkua? (Vrt. Jer. 6:16.)

Kapinallisuus näyttää kuljettavan mukanaan myös tiettyä elitististä eetosta; nämä "rebellit" ovat "aidompia" ja "rehellisempiä", kuin nuo "muut", tavikset. Luulen tämän olevan jokaisen "esikois"-liikkeen vaara ja niin usein myös lankeemus. Nuo "muut" ovat "tavallista kirkkokansaa", paikoilleen jämähtäneitä, uskonnollisen hengen vallassa nukkuvia, jotka ovat kaikkea ravistelevan herätyksen totisessa tarpeessa. 


Raamatusta löytyy kuitenkin, Elian ohella, myös toisenlainen ja yhtä varteenotettava esimerkki suhtautumisesta kapinallisuuteen. Se on nuori kuningas Daavid, joka hänelle luvatun kuninkuuden toteutumisen jätti täysin sen Lupaajan käsiin. Daavid ei käytännössä menetellyt kapinallisen tavoin, vaikka niin syitä kuin tilanteitakin olisi ollut. 

Tämä Daavidin elämän tutkiminen, jota pari vuotta sitten kotiraamiksessa harjoitimme, on itselleni merkinnyt viimeistenkin kapinallisuuden sotakirveiden hautaamista. On kaksi eri asiaa tehdä Jumalan tahto ja olla kapinallinen. Antaa siis Jumalan olla Jumala ja jätetään asiamme Hänen käsiinsä.

Tämän valaistumisen jälkeen olen sitten bongannut itseni antamassa sellaisia kuuliaisuuden, alistumisen ja sopeutumisen neuvoja nuoremmille, joita vielä kymmenkunta vuotta sitten en olisi uskonut antavani - kuitenkin korostaen täydellistä kuuliaisuutta Pyhälle Hengelle. 

Lopulta käy nimittäin niin, kuten Jeesus sanoi Pietarille, että kun olet nuori, niin menet ja teet, mitä tahdot, mutta vanhemmiten, kun sinua on koulutettu ja huomaat, miten paljon itse olet saanut anteeksi, niin sinä itse ojennat kätesi ja Toinen vie sinua, jopa sinne, minne et itse haluaisi mennä. Tässä vaiheessa sielu löytää levon, jossa se tyyntyy ja johon se tyytyy. Lopulta oleellisen tärkeää on, että Herra pääsee koskettamaan ja parantamaan sitä kapinallisuuden alkujuurta.


    

Thursday, March 06, 2025

Paranemisesta

 "Kun Job rukoili ystäviensä puolesta, Herra käänsi Jobin kohtalon." (Job 42:10)

Jobin ystävät eivät olleet olleet Jumalan mielen mukaisia neuvonantajia, eivätkä he olleet puhuneet Jobista itsestään, sen enempää kuin Jumalastakaan oikein. Jumala kehotti heitä - heidän oman tilanteensa takia - hakeutumaan edelleen Jobin seuraan. mutta nyt eri asenteella. Heidän tuli uhrata puolestaan polttouhri, joka yleisesti uhrattiin omien syntien edestä. Sen lisäksi Jobin tuli rukoilla heidän puolestaan.

Mielenkiintoinen tilanne, jossa kaikkien osapuolten tuli nöyrtyä.

Jobin itsensä kannalta vaikutus oli merkittävin. Kirjoittaja nimittäin kertoo, että sen kautta, että Job nöyrtyi rukoilemaan huonoiksi sielunhoitajiksi osoittautuneiden ystäviensä puolesta, Jumala vapautti Jobin itsensä monista häntä sitoneista asioista. Tarkempi käännös yllä olevasta jakeesta voisi olla: "Herra käänsi jälleen Jobin vangittuna olemisen". 

Jumala vapautti ja paransi Jobin. Seurasi Jobin elämän ennalleen asettaminen. 

Eräs tärkeä tapa parantua on rukoilla niiden ihmisten puolesta, jotka ovat kritisoineet sinua. Älä siis kanna kaunaa ja närkästymistä, äläkä pidä mielessäsi mitään ketään vastaan, koska juuri se estää sinua paranemasta. Nöyrtymisen kautta Jumala tuo oman rauhansa ja tahtonsa mukaisen järjestyksen sekä omaan sisäiseen maailmaasi että ihmissuhteisiisi.

  

Monday, February 24, 2025

Uusien yhteisöjen istuttamisesta

Olen sattuneesta syystä viime aikoina miettinyt paljon oman seurakuntayhteyden merkitystä ja omaa tietäni tässä suhteessa. Siispä seuraavassa muutama ajatus tästä. Kokemukset ovat omiani, samoin mielipiteet ja käsitykset, joita yritän parhaani mukaan valottaa. Periaatteena on "my wall, my rules".

(Meinasin ensin otsikoida "kokemuksia kotiseurakuntatoiminnasta, mutta sitten muistin Neil Colen hyvän kommentin, että he USA:ssa eivät mielellään käytä tuota nimitystä, koska se aiheuttaa helposti samastumisen ihmisiin, jotka varastoivat aseita taloihinsa ja vastustavat liittovaltiota. Puhutaan mekin siis yhteisöistä.)

Olen nyt viimeisen parinkymmenen vuoden ajan ollut mukana sellaisessa seurakunnallisessa toiminnassa, jossa pyritään uudelleen arvioimaan Uuden testamentin valossa sellaiset seurakunta- ja ylipäätään hengellisen elämän käsitteet, kuin kokoontuminen, miten ja missä se tapahtuu, yhteisön jäsenyys ja johtajuus ja sen hengellinen ja määrällinen kasvu, joitakin mainitakseni. Joskus tässä on onnistuttu hieman paremmin, joskus vähän huonommin, joskus ei lainkaan. Tunnustan rehellisesti, että suurin osa oppimastani nousee omista virheistäni. Joka tapauksessa uusien yhteisöjen istuttaminen on - trendikästä termiä lainatakseni - huikea matka, joka parhaimmillaan muistuttaa seikkailurikasta löytöretkeä, ja pahimmillaan täydellisen turhauttavaa ja yksitoikkoisen uuvuttavaa puurtamista.  

Pahin on oman kokemukseni mukaan se vaihe uuden yhteisön elinkaaressa, jossa ajatellaan seurakunnan "olevan valmis". Tällöin ajatellaan miettiä sellaisia seikkoja, kuten virallistamista, järjestäytymistä, virkoja, ohjelmia, tiloja jne. Ajatus, joka tällöin vaanii on se, että "nyt me ollaan vihdoinkin oikea seurakunta", eikä ymmärretä, että aidon seurakunnan tunnusmerkit ja ominaisuudet ovat olleet läsnä heidän kokoontumisissaan koko ajan. "Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siinä minä olen heidän keskellään", sanoo Jeesus. "Kun te tulette yhteen, on jokaisella jotakin annettavaa", vahvistaa Paavali. 

Muutama ajatus Neil Colelta tähän liittyen. Hänen mukaansa on yhdentekevää, onko sen paikan, missä Jeesuksen opetuslapset ovat koolla, katolla harava- tai lautasantenni, risti tai savupiippu. Tärkeintä on se, mitä tuossa koolla olevassa yhteisössä, Jumalan seurakunnassa, tapahtuu ihmisten välillä ja heidän suhteessaan toinen toisiinsa ja Herraan itseensä (ja usein myös heidän suhteessaan omaan itseensä). Colen mukaan seurakunta ei ala tiloista, penkeistä, valoista tai parkkipaikoista, vaan siitä, kuka Jeesus on sinulle.

Suurin vaara tässä em. vaiheessa on siinä, että seurakunta yhteisönä ikään kuin asettuu paikalleen, keskittyy itseensä ja menettää apostolisen dna:nsa. 

Tähän banaanin kypsymiseen (so. kun banaani on ns. kypsä, se alkaa mädäntyä) verrattavissa olevaan vaiheeseen on syytä kiinnittää erityistä huomiota ja kysyä silloin itseltään, millaisia haluamme olla ja tulla, mistä haluamme, että meidät tunnetaan? Haluammeko esim. tulla ns. emoseurakunnan kaltaisiksi - ja toistaa sen dna:ta? Vai onko meillä jo mietittynä ja ikään kuin läpäisyperiaatteella lanseerattuna ja sisäistettynä näky siitä, millaisia olemme kymmenen vuoden päästä? Kokemuksesta voin sanoa, että se, että määrittelemme itsemme sen mukaan, mitä emme ainakaan halua olla, ei riitä.

Mielestäni yksi varteenotettava vastaus tuohon vaiheeseen, jossa on olemassa vain hiuksenhieno ero kypsyneisyyden ja mädäntymisen välillä, olisi yksinkertaisesti uuden yhteisön istuttaminen. Aloita tämän miettimisestä ja rukoilemisesta. Uusien yhteisöjen rakenteiden on hyvä olla ketteriä ja joustavia, koska ne mahdollistavat sen paljon puhutun moninkertaistumisen (josta meillä monellakaan - ainakaan minulla! - ei ole paljoakaan kokemusta). Tätä tarkoitan puhuessani apostolisesta dna:sta.

On myös hyvä olla realisti (ja olla vahva tässä!). Varaudu pettymyksiin. Osa alussa mukana olevista haikailee aina jossain vaiheessa takaisin ja ennen pitkää siirtyvätkin "oikeaan seurakuntaan" takaisin. Ihmisten ajattelun muuttaminen on äärimmäisen vaikeaa, usein jopa mahdotonta. Esteenä voivat olla sukulaisuussuhteet, vanhat tavat ja uskomukset, mutta myös pelkkä mukavuudenhalu. Vanhasta poisoppiminen ja uuden dna:n oppiminen on hidas prosessi, mutta useimmiten se vaatii tämän. Yksinäisen tienraivaajan tie ei ole helppo, eikä siinä yksinkertaisesti ole varaa sellaiseen ylellisyyteen, kuin marttyyrius ja uhriutuminen. 

Kristittyjen keskuudesta löytyy yllättävän paljon (ja yllättäviltä tahoilta!) sellaisia, jotka harrastavat panettelua, disinformaation levittämistä ja pilkkapuheita. Motiiveja tällaiseen käytökseen löytyy varmaan paljon: hämmennys, suuttumus, pelko, uhka tai muutosvastarinta uuden edessä. Anteeksiantamuksessa eläminen on siis oleellisen tärkeää, mutta se ei vielä riitä. Tarvitaan myös alttiutta myöntää omat virheensä ja opetella puhumaan hyvää toisista. Tie tässä on ns. "pitkä ja pölyinen". 

Älä siis pidä mitään seurakuntaa, sen osaa tai toimintoa itsestäänselvyytenä tai että sen tulisi kestää sellaisenaan seuraavat 100 vuotta. Jumala lupaa kyllä meille valtakunnan, joka ei järky, mutta sillä ei tarkoiteta kivirakennuksia tms, vaan jotain ihan muuta.

Ole joustava, ketterä ja ennakkoluuloton. Olet tiellä, jolla ei välttämättä ole ennen kuljettu tai jolla kulkevilla ei useinkaan ole selvää mallia, miten toimia uudessa tilanteessa. Uusien yhteisöjen istuttaminen on aina keskimääräistä vaikeampaa, orgaanisten "simple chuch"-mallisten yhteisöjen vieläkin vaikeampaa. 

Lisäksi on hyvin todennäköistä, että tämä malli toimii parhaiten vastauskoontulleiden kohdalla, jolloin vanhasta poisoppiminen ei näyttele niin suurta roolia. Tällöin uudet johtajat voidaan, taas Neil Colea lainaten, ottaa ja kouluttaa "suoraan sadosta". 

Sitten on hyvä muistaa, Peter Scazzeron sanoin, että jokaisen asian tai elämänvaiheen loppu on sen kuolema, lopullinen ja peruuttamaton, mutta sen jälkeen tulee ylösnousemus. Mutta se onkin sitten jo eri juttu.

Siispä matkaan - se on sen kulkemisen arvoinen!


Friday, February 21, 2025

Ylpeydestä

Lyhyt ajatus tältä aamulta. 


Sanotaan, että ylpeys käy lankeemuksen edellä. Ja vielä enemmän, että Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille Hän antaa armon. Tosin nöyryys näyttää olevan katoava luonnonvara tässä maailmassa.

Jumalan rankaisu ylpeyden tähden on nähtävä Hänen kurituksenaan - jonkinlaisena "äärimmäisenä sielunhoidollisena toimenpiteenä" - jonka tarkoituksena on kääntää ylpeiden mieli oikeaan linjaan Hänen tahtonsa kanssa. Tämä pätee niin yksilön kuin yhteisönkin kohdalla. 

Pahinta (ja tyhmintä) on se, että ei ymmärretä Jumalan puhetta (ja itse asiassa kutsua parannuksen tekoon), eikä oman ylpeytensä seurauksia, vaan katkeroidutaan kurituksen hetkellä ja paadutetaan itsensä. Ilmestyskirjassa toistuu useamman kerran kuvaus siitä, miten ihmiset eivät tehneet parannusta vitsausten tähden, vaan pilkkasivat Jumala.

Parasta (ja viisainta) on pyrkiä kohtaamaan Jumalan tuomio tässä ajassa, kun asioille vielä voidaan (Jumalan avulla) tehdä jotain. Silloin tuomio voi yllättäen kääntyäkin armoksi.

  

Tuesday, February 11, 2025

A Complete Unknown - Vielä muutama sana leffasta

 

Kuten sosiaalisesta mediasta on ollut parin päivän ajan nähtävissä, kävin vanhimman poikani kanssa katsomassa Bob Dylanin elämästä kertovan leffan A Complete Unknown (nimikin suoraan Erkki Tuomiojan lempibiisistä Like A Rolling Stone). Erinomainen leffa, parhaita pitkään aikaan näkemiäni. IMHO. 

Muistan joskus15-16-vuotiaana katselleeni televisiosta mustavalkoisia filmitallenteita Newportin folk-festivaaleilta. Tuo amerikkalaisen juurimusiikin (folk, blues, gospel, country etc.) esittäytyminen teki lähtemättömän vaikutuksensa nuoreen kaveriin ja ohjasi paljolti musiikillisia mieltymyksiäni - ja tekee niin edelleen. (Jotain olen kaikesta päätellen onnistunut siirtämään pojillenikin.)

Elokuva on mielestäni syvällinen ja moniulotteinen ajankuva 1960-luvun alun pohjoisamerikkalaisesta folk-musiikin ympärille syntyneestä liikehdinnästä, josta juuret ulottuvat eri puolille tuon ajan amerikkalaista mielenmaisemaa; kansalaisoikeusliike, pasifismi, tuleva hippiliike beatnikkien perillisenä jne. (Eräässä kohtauksessa kuvataankin, miten Newportin folkmusiikin festareilla esiintyvä Johnny Cash ohjeistaa rosoiseen keskilännen tyyliinsä yhtyettään Tennesee Four: "Pannaas pojat vähän vauhtia näihin beatnikkeihin".)

Bob Dylanin integroituminen folk- tai hootenanny-liikkeeseen ja musiikilliseen genreen tapahtui (leffan mukaan ja osittain todellisuudessakin) paljolti alan legendan Pete Seegerin suosiollisella avustuksella. Tämän mentorointisuhteen ja siitä irtautumisen ja ikään kuin ulos kasvamisen kuvaus on eräs leffan mielenkiintoisia sivujuonteita. Mentorilta kysyy paljon hyväksyä se, että oppipoika ajaa ohi mestaristaan ja - mikä joskus pahinta - lähtee omille teilleen.

Dylan on omaperäinen muusikko, runoilija ja lauluntekijä, jonka juuret ovat syvällä amerikkalaisessa juurimusiikissa, runoudessa ja kirjallisuudessa. Kuitenkin hän on aivan oma lukunsa, jolla on oma jäljittelemätön tyylinsä. Jos esim. ajattelet tehdä coverversion jostain hänen biisistään, sinulla on tasan kaksi vaihtoehtoa; joko biisi on aikalailla sama kuin alkuperäinenkin tai sitten se on niin omaperäinen, että siinä näkyy lähinnä vain sinun oma kädenjälkesi. (Vertaa vaikka laulun All Along the Watchover originaalia ja Jimi Hendrixin versiota.) 

Mielestäni tärkein ja itseäni suuresti kiinnostava näkökulma elokuvassa on Dylanin suhde folk-musiikkiyhteisöön. Alussa tuntemattomuudesta nousee folkin uusi messias, joka yhdessä toisen kuuluisuuden, Joan Baezin kanssa muodostavat folk-musiikin uuden, uljaan kuningasparin. Moni tuon ajan ihminen kuvitteli tulevaisuuden näyttävän valoisalta. Kennedy presidenttinä, juuri sivuutettu Kuuban ohjuskriisi ja ikimuistoinen "Ich Bin Ein Berliner"-puhe jne. Kyllä tässä vielä kaikki muuttuu hyväksi ja maailma pelastuu. Tänäkin päivänä huomaamme, miten historia toistaa itseään...

Bob Dylan on persoona, joka näyttää itsepintaisesti vierastavan kaikkia ulkopuolisia yrityksiä määritellä häntä itseään. Hän ei oikein istu mihinkään kategoriaan, vaan on vain uskollinen omalle visiolleen, mikä tahansa se sitten kunakin aikana onkaan. Mutta häntä ei istuteta mihinkään olemassaolevaan laatikkoon, oli se mikä hyvänsä. Onko sitten kyse kypsymättömyydestä vai lahjomattomuudesta, tiedä häntä.

Kuten niin monen yhteisön ja liikehdinnän kohdalla käy, niin folk-liikekin alkaa elää omaa elämäänsä. Tom Marshall toteaa jossain kirjassaan jokaisen organisaation, yhteisön tai liikkeen perusominaisuudesta, että se ei halua muuttua. Folk-liikkeen kohdalla siihen kuului se, että se kaikin keinoin pyrki valjastamaan Dylanin omien vankkureidensa vetojuhdaksi. Elokuvassa kuvataan hyvin, miten Dylan ei kuitenkaan halua ottaa kantaakseen muiden näkyjä, odotuksia tai haaveita. Dylan osoittautuu kerta toisensa jälkeen oman tiensä kulkijaksi, jonka jättämä jälki on kuitenkin syvä.

Jotain hyvin tuttua tässä on...


 

Sunday, January 19, 2025

"More excellent way" - Palvelutyön hyvät käytännöt

Mikä on identiteettimme?

Jumala toi israelilaiset pois Egyptin 400 vuotta kestäneestä orjuudesta. Tämä aika oli vaikuttanut suuresti heidän identiteettiinsä niin yksilöinä kuin kokonaisena kansakuntana. Jumala halusi heistä kuitenkin itselleen omaisuuskansan. Jumala halusi palauttaa heidät ennalleen, läheiseen suhteeseen itsensä kanssa. 

Mikä tuo meidät lähelle Jumalaa? Jumala haluaa tuoda meidät lähelleen siksi, miksi meidät on todellisuudessa luotu. Sitä kautta pääsemme myös lähemmäs toinen toistamme. Suhteessamme Jumalaan parantuminen ei kuitenkaan ole se pääasia, vaan opetuslapseuttaminen. (Ps. 67:2-4) 

Näin on myös meidän elämässämme. Meidänkin on hyvä tutkia ja miettiä, mistä olemme tulleet, mitä asioita - tosia tai valheita - olemme elämämme aikana omaksuneet ja uskoneet ja mihin Jumala oikeasti on meidät kutsunut.


Kolme tärkeää juttua

Siinä, miten tämä kaikki tapahtuu, on kolme ulottuvuutta, jotka ovat yhteys, integriteetti ja pyhyys.

On hyvä aina pyrkiä yhteyteen, vaikka emme olisikaan samaa mieltä kaikesta. On olemassa uskomme ydinkohtien kannalta erottavia tekijöitä (esim. Jeesuksen herruus), joista on hyvä pitää tinkimättömästi kiinni. Muuten meidän on hyvä pyrkiä yhteyteen ja oppimaan toisiltamme. Eristäytyminen ja ylpeys kulkevat niin usein käsi kädessä.

Kannattaa kysyä itseltään, mistä me haluamme olla tunnettuja? Mitkä ovat ne asiat, joita me haluamme jättää ihmisten mieliin omasta elämästämme ja vaikutuksestamme? Onko se nöyryys vai huonosti peitelty hengellinen arroganssi? Tärkeintä on siis omata palvelijan asenne. 

                    Integriteetillä tarkoitan sitä, että olemme samoja sisältä ja ulkoa.

Suhde ja läheisyys Jumalan kanssa tulevat aina ensimmäisinä. Palvelutyömme ei tule ensimmäisenä. Me voimme lakata olemasta touhukkaita hengellisessä työssä, mutta me emme voi elää ilman läheisyyttä Jumalan kanssa.

Luonne on aina tärkeämpää kuin lahjat. Tämä meidän on hyväksyttävä palvelutyössämme, muuten meitä odottaa iso pino pettymyksiä. Haluammeko olla jotain, mitä Jumala haluaa käyttää?

1. Korinttilaiskirjeen 12. luvussa Paavali opettaa armolahjoista ja toteaa lopuksi opettavansa lukijansa tuntemaan vielä paljon paremman tien, "more excellent way", lahjojen käytössä. Seuraavaa lukua 13 ei kirjoitettu ohjeeksi avioliittoon aikoville (vaikka se tosin sopii hyvin siihenkin), vaan keskelle opetusta armolahjoista, palveluviroista ja Hengen vaikutuksesta seurakunnassa. Tätä on Jumalan valtakunnan kulttuuri!

Pyhyys taas on sitoutumista henkilökohtaiseen puhtauteen omassa elämässämme, ei siis vain palvelutyössämme. Muuten vihollinen tulee läpi jokaisesta muurinaukosta, minkä löytää. 

On ehdottoman tärkeää silloin tällöin harrastaa oman palvelutyön uudelleen kalibrointia. Työmme tulee olla linjassa Jumalan valtakunnan kulttuurin kanssa, yksi yhteen suhteessa siihen. Mikä on työmme todellinen hedelmä?

Jumalan lahja meille on lepo, sellainen rauhan sävyttämä elämäntapa, joka on kuin sapatinlepo, siunaukseksi meille itsellemme ja sitä kautta myös muille. Jumala on kaiken elämän ja kaiken hyvän lähde.


(Tämän tekstin suhteen olen suuressa kiitollisuudenvelassa kansainvälisen Ellel Ministries´n johtajalle, Andy Taylorille hänen opetuksistaan.) 


 

Thursday, January 09, 2025

Hengellinen vanhemmuus

 

Hengellisestä isyydestä  (koska itse olen isä)

Olen viime vuosien aikana useita kertoja kirjoittanut blogiini tästä aiheesta. Samoin kun selailin vanhoja rukouspäiväkirjojani viimeisten neljän vuoden ajalta, sieltä nousi esiin mm. tällainen päivitys:

”Ajassamme on valtava tarve terveelle, vastuulliselle hengelliselle vanhemmuudelle. Yhtä suuri on tarve vastaanottavaiselle, oppimaan halukkaalle lapseudelle.”

Instagram-kuvissani on kaksiosainen kuva minusta ja kaksivuotiaasta pojastani istumassa harteillani. Toisessa kuvassa on samainen poikani kolmekymppisenä isänä harteillaan parivuotias tyttärensä. Alla on lainaus Derek Princeltä:

”The fact behind all other facts is, that God created the universe as a Father. He left His Father imprint on every aspect of creation.”

Vaimoni on laittanut kommenttiosioon lainauksen Joh. 5:19:stä:

”Poika ei voi tehdä mitään omasta aloitteestaan, vaan ainoastaan sen, mitä näkee Isän tekevän. Mitä tahansa Isä tekee, sitä tekee samoin myös Poika.”

Mieleemme saattaa putkahtaa kaunis, mutta salakavala ajatus siitä, miten samalla tavoin varmaan taivaallinen Isämmekin kantaa meitä harteillaan. Itse asiassa asia on kuitenkin aivan päinvastoin; me toimimme näin. koska Taivaallinen Isä ensin on tehdessään siten antanut meille mallin toimia.

Vanhan testamentin viimeiset sanat ovat profeetta Malakialta siitä, miten Jumala lähettää edellään profeetta Elian. (Mal. 3:23-24) Hänen tehtävänään on kääntää jälleen isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet heidän isiensä puoleen. On hyvä huomata, missä järjestyksessä Herra haluaa tehdä asioita. Hän haluaa ensin kääntää isien sydämet lasten puoleen ja sen jälkeen jälleen lasten sydämet isien puoleen. (Lopuksi Herra sanoo tämän tapahtuvan, jotta maa ja sen kansa välttyisi Jumalan vihalta ja tuholta.)

Miten itse reagoin tähän Herran sanaan? Isänä (ja isoisänä) minä tietoisesti ja päättäväisesti käännän sydämeni lasteni (ja lastenlasteni) puoleen. Luovun kaunaisuudestani, oikeassa olemisestani ja loukkaantumisistani, joita niin helposti pesiytyy näihin lähimpiin ihmissuhteisiin.

Tähän liittyy eräs kokemus ajoilta, jolloin toimin tulevien nuorisotyöntekijöiden kouluttajana. Olin tulossa tapaamasta erästä opiskelijaa hänen harjoittelupaikkakunnaltaan. Olin hyvällä tuulella ja ns. aivan liekeissä. Sitten yhtäkkiä mieleeni nousi kohta Johanneksen kolmannesta kirjeestä: ”Minulla ei ole suurempaa iloa kuin se, että kuulen lasteni vaeltavan totuudessa” (jae 4).

Jos minun tulisi kiteyttää näkemykseni hengellisestä vanhemmuudesta johonkin lyhyeen lauseeseen, niin se olisi tämä. Ymmärrän, että tärkeintä on ohjata nuorempi niin lähelle Herraa, että hän löytää oman kutsumuksena, tulee sinuiksi sen kanssa ja pääsee kasvamaan siinä. Käytännössä se tarkoittaa luopumista minun omista agendoistani ja suunnitelmistani tuon nuoremman tulevaisuuden varalle. Tärkeintä on mentoroitavan kasvaminen täyteyteen omassa hengellisessä elämässään.

Asetan siis itseni heille esikuvaksi avaamalla omaa elämääni, kuten Paavalikin kehottaa korinttilaisia: ”Olkaa minun seuraajiani, niin kuin minäkin olen Kristuksen seuraaja” (1.Kor. 11:1). Paavali käyttää tässä sanaa mimetes, mikä tarkoittaa jäljittelijää, esimerkin seuraajaa. (Tästä muuten tulee sana imitaattori eli henkilö, joka jäljittelee ja matkii toista ihmistä.) Asetun myös tietoisesti palvelijan asemaan suhteessa heihin, ollen heidän käytettävissään, milloin ja millä tavoin he sitä tarvitsevat.

 

Mitä historia opettaa meille?

Uudet herätykset kytkeytyvät aina aiempiin Jumalan Hengen liikahduksiin historiassa. Älä siis pidä itseäsi ylpeästi ”viimeisen herätyksen” edustajana. Anna arvo sille, mitä Herra aiemmin on tehnyt eri kirkoissa, herätyksissä ja liikkeissä. On hyvä ymmärtää Herran rakentavan ja synnyttävän uusia liikkeitä aina jollain tavalla aiempien pohjalle rakentuen. Gunnar Westin kirjassaan Vapaan kristillisyyden historia (Ristin voitto, 1975) ottaa kirkkohistoriasta esille useita esimerkkejä, joista käy ilmi, miten uusi (ja sen piirissä olleiden ihmisten mielestä ”viimeinen”) herätysliikehdintä on linkittynyt eri tavoin (esim. kirjallisuuden kautta) aiempiin herätyksiin ja itse asiassa rakentaakin niiltä periytyvälle pohjalle.

Kun puhutaan ns. apostolisesta suksessiosta, niin tässä on meille parempi esimerkki siitä: se ei perustu virkaan, ordinaatioon tai statukseen, vaan Hengen vaikutuksen jatkumiseen sukupolvelta toiselle. Käytännössä ajattelen siis olevan viisautta, että kukaan meistä ei puhu itsestään tai omasta ryhmästään minkään ”viimeisen herätyksen tai reformaation” edustajana. Jumalalla voi olla vielä paljon tehtävää meidän jälkeemmekin. Anna siis arvo sille, mitä Herra on aiemmin tehnyt.

 

Mutta mutta…

Kun ajatellaan herätysliikkeen yhteisöllistä elinkaarta, voimme kuitenkin löytää itsemme tilanteesta, jossa isät eivät arvostakaan sitä, mitä lapset ovat löytäneet. Olen törmännyt esimerkkeihin tällaisesta epäsuotuisasta hengellisestä kehityksestä ja paljon miettinyt tätä kehityskulkua. Ehkä syy siihen, että isät eivät arvosta sitä, mitä lapset ovat löytäneet, on yksinkertaisesti siinä, että isät eivät itse ole enää sen saman Hengen vaikutuksen alla, mikä innoitti heitä itseään heidän nuoruudessaan ja joka sama Henki nyt vaikuttaa heidän lapsissaan.

Malakian kirjan kohdan 3:23-24 sanoma meille on äärimmäisen vakava: ”…etten minä tulisi ja löisi maata ja vihkisi sitä tuhon omaksi.” Isien sydänten on hyvä kääntyä lasten puoleen.

Tämä ongelma näkyy siinä isättömien sukupolvessa niiden keskuudessa, jotka ovat nyt parhaassa työiässään. Monet tämän sukupolven nuoret aikuiset etsivät itselleen sellaista hengellistä vanhemmuutta, mistä voisivat ammentaa. Uusi testamentti ei turhaan puhu tämän merkityksellisyydestä (vrt. esim. Tiit. 2:3-5).

 

Jeesuksen ajan esimerkki

Luukkaan evankeliumin luvussa 7 Jeesus kertoo oman näkemyksensä Johannes Kastajasta ja hänen toiminnastaan. Lopulta ”koko kansa, kaikki, jotka häntä kuulivat, publikaanitkin, tunnustivat Jumalan olevan oikeassa ja antoivat kastaa itsensä Johanneksen kasteella.” (7:29)

Sitten tapahtuu kuitenkin käänne: ”Mutta fariseukset ja lainoppineet hylkäsivät suunnitelman, joka Jumalalla oli heitä varten, eivätkä ottaneet Johanneksen kastetta.” Minkä tähden? Todennäköisesti hengellisen ylpeyden ja sitä seuranneen pysähtyneisyyden takia. Entä mikä oli se suunnitelma, joka Jumalalla oli heitä varten? Ilmeisesti Jumalan ajatus heidän varalleen oli ollut se, että he olisivat astuneet johtoon siinä Jeesus-liikkeessä, mikä seurasi Johannes Kastajan toimintaa.

Matteuksen evankeliumin 13. luvussa Jeesus, kerrottuaan vertauksin taivasten valtakunnan luonteesta, kysyy opetuslapsiltaan, ovatko he ymmärtäneet tämän kaiken. Saatuaan myöntävän vastauksen, Jeesus sanoo lainoppineen, josta on tullut taivasten valtakunnan opetuslapsi, olevan kuin talon isäntä, joka varastohuoneestaan tuo esille uutta ja vanhaa. Näin olisi käynyt fariseuksillekin, jotka edustivat Johannesta ja Jeesusta edeltänyttä herätystä. Luulen, että monen kohdalla pelkona olisi ollut vain se, että lähtiessään mukaan uuteen herätykseen he, korkeasti oppineet teologit, olisivat joutuneet kalastajien opettamiksi - ja se muodostui ongelmaksi.

Kysymys kuuluu, olemmeko itse valmiita tähän? Tämä vaatii nöyryyttä ja kuuliaisuutta Pyhälle Hengelle. Tämä asetelma on usein toistunut Jumalan lähettämien herätysten historiassa. Kyse on monien kohdalla tällöin uuden ja vanhan välisessä jännitteessä elämistä, jossa todellinen hengellinen kypsyys punnitaan.

Kun luemme evankeliumeja eteenpäin, niin Matteuksen 23. luvussa on Jeesuksen yhteenveto oman aikansa hengellisistä johtajista, fariseuksista ja kirjanoppineista. (Matt. 23:1-3) Ymmärtääksemme paremmin Jeesuksen sanojen merkityksen, on meidän hyvä tietää, että Jeesus oli opillisilta näkemyksiltään lähimpänä juuri fariseuksia.

Niinpä Jeesus toteaakin ”Mooseksen istuimella” istuvan juuri fariseusten ja kirjanoppineiden. Tämän tähden Jeesus kehottaakin kuulijoitaan tekemään ja pitämään kaiken sen, mitä nämä opettavat heille. Kuitenkin Jeesus radikaalisti neuvoo kuulijoitaan olemaan tekemättä sen mukaan, kuin mitä he näkevät fariseusten ja kirjanoppineiden itse tekevän. Yksinkertainen syy tähän menettelyyn on se, että he eivät itse tee niin kuin muita opettavat.

Ajattelen tämän Jeesuksen neuvon olevan käyttökelpoinen myös meille tänä aikana, kun huomaamme olevamme tilanteessa, jossa isät eivät enää arvosta sitä, mihin Henki on heidän lapsiaan ohjannut. Sen tähden on hyvä arvostaa oman aikamme hengellisiä isiä, olla kiitollinen heistä ja oppia heiltä, jopa antaa heille anteeksi – ja tehdä sen jälkeen täsmälleen, niin kuin Pyhä Henki on kehottanut.

 

Lopuksi

Jumala haluaa juuri Sinun kasvavan hengelliseksi vanhimmaksi, isäksi ja äidiksi. Koskaan ei ole liian myöhäistä etsiä itselleen sellainen uskova mentor, jota voit kunnioittaa hengellisenä isänäsi tai äitinäsi. Vaikka kuuluisitkin nykypäivän hengellisesti puhuen isättömään sukupolveen, niin Jumala voi antaa Sinulle korvaavan kokemuksen hyvästä hengellisestä vanhemmuudesta, kun etsit sitä aktiivisesti. Joka tapauksessa Herra Jumala on sinun rakastava Isäsi.

Sen tähden, niin kuin Paavali kehottaa nuorta Timoteusta, valvo itseäsi ja opetustasi. Älä toista isien virheitä, jos tahtomattasi oletkin joutunut osalliseksi niistä. Mieti vakavasti, millainen on se hengellinen perintö, minkä Sinä siirrät seuraavalle sukupolvelle.

 

Käytännön kysymyksiä:

- Miten oikealla tavalla tasapainoisesti sekä tukea että haastaa nuorempaa?

- Miten tunnistaa niitä oikeita versoja, joita ruokkia, jotta ne vahvistuisivat?

- Miten rohkeasti avata uusia näköaloja kutsumustaan ja tehtäväänsä etsivän nuoren elämässä?

- Miten olla tien tasoittaja toisen elämässä? Omaanko rohkeutta mennä takuuseen hänestä/heistä? (Vrt. Barnabas ja Paavali Apt. 9. luvussa.)

- Miten oikein kannustaa oman ajattelun vahvistumiseen sen sijaan, että opettaisit heitä odottamaan valmiita vastauksia?

- Seurakunnissa törmää silloin tällöin eräänlaiseen ihmisillä pelattavaan ”kosmiseen shakkiin” periaatteella ”God has called you, but I have a plan for you.” Osaanko siis tunnistaa ja erottaa omat agendani siitä, mitä Jumala on puhunut?

- Jeesus on todellinen samaistumisen kohteemme, ei kukaan ihminen. Osaanko siis antaa tilaa ja väistyä itse syrjemmälle? Annanko luvan lähteä ja kykenenkö päästämään irti? Annanko luvan jopa kasvaa itseni ohitseni? (Jollei viime mainittua nimittäin tapahdu, ei päästä koskaan eteenpäin.)


Sunday, November 03, 2024

Nuoruuden into vai vanhemman viisaus?

 Seuraava lyhyt teksti on luonnos, eikä siinä ilmenevä ajattelu ole mitenkään loppuunhiottua ja viimeistelyä, (mitä sen ei tarvitse missään nimessä päiväkirjassa ollakaan). Kyse on siis jonkinlaisesta kirjallisesta ääneen ajattelusta, joka jonain päivänä voidaan noin vain peruuttaa, korjata tai ylipäätään jättää huomiotta. Hyvin perusteluin tietenkin.

Kyse on siis pohdiskelusta nuoruuden innon ja kypsemmän iän seestyneen ajattelun välillä. Sananlaskujen kirjassahan sanotaan, että "ilman taitoa ei intokaan ole hyväksi ja kiirehtivän jalka astuu harhaan" (19:2). 

Olen elänyt nuoruudessani 1970-luvulla evl. kirkossa karismaattisen nuorisoherätyksen piirissä, jossa vallitsi eräänlainen nuoruuden (ja sen innon) ihannointi. Koimme olevamme herätyksen eturintamassa ja olimme varmoja siitä, että juuri meidän sukupolvemme aikana kaikki maailman kansat saisivat kuulla evankeliumin (ja mitä todennäköisemmin juuri meidän ansiostamme). Meillä oli siis intoa ja tuosta nuorten uskovien satapäisestä joukosta onkin vuosikymmenien mittaan noussut useita lähetystyöntekijöitä (tai sinne aikoneita), niin hengellisen työn tekijöitä kuin maallisenkin alojen asiantuntijoita. 

Saman asian kääntöpuoli oli myös se, että pidimme useimpia aiempia herätyksiä jotenkin vajaamitallisina omaamme verrattuna. Ajateltiin niiden aiemmin (ehkä) olleen Herran käytössä, mutta nykyisellään ne mielestämme edustivat lähinnä paikalleen pysähtynyttä kirkollista establishmenttia. (Voi olla, että tämä viime mainittu seikka löytyi yksinomaan minun omassa ajattelussani. Toisaalta, olin osallinen siitä ilmapiiristä, jota tuolloin hengitin.) Joka tapauksessa aikuisen, keski-ikäisen ihmisen usko arkipäivän elämässä ei näyttäytynyt monellekaan meistä kauhean houkuttelevana. Osittain tämä johtui siitä, ettei meillä, nuorisoherätyksen keskellä kasvaneina (nuorisopastorimmekin ollessa reilusti alle kolmekymppinen) ollut oikein selvää kuvaa siitä, miten elää uskossa perheellisenä, asuntovelallisena ja uraputkessa. Mutta paljon taitamattomuudesta johtui nuoruuden sokeasta innosta, jossa esimerkiksi hengellisellä vanhemmuudella ei juurikaan ollut sijaa (eikä varsinkaan tarvetta). IMHO.

-------

Oma vaikutuksensa tähän kaikkeen oli tietenkin sillä eskatologisella hehkutuksella, joka tuolloin vallitsi ymmärtääkseni joka puolella erityisesti länsimaista kristillistä maailmaa. Herran tulon ollessa lähellä ei kannattanut opiskella ja valmistua ammattiin, kun Hän lisäksi on kokoamassa omaa morsiusseurakuntaansa. Mutta tämä onkin jo sitten toinen juttu....

-------

Havahduin näihin ajatuksiin viime perjantaina katsellessani aamiaisen ja paikallisen pravdan ohessa Yle ykkösen aamu-tv:n Jälkiviisaat-ohjelmaa. Siinä toimittaja Anna Perho kertoi siitä, miten hän nykyään on ajatellut, sanonut tai tehnyt jotain sellaista, mitä "nuori Anna" joskus parikymmentä vuotta sitten ei koskaan olisi hyväksynyt, ja miten hän on pettänyt tämän "nuoren Annan" puhdasotsaisen idealismin. (Tämä liittyi presidentti Stubbin Kiinan vierailun moraalisuuteen ja siinä harjoitettuun "arvopohjaiseen realismiin".) Mietin, olenko itse toiminut samoin? Olenko pettänyt oman nuoruuteni puhdasotsaisen idealismin ja väsähtänyt innokkuudessa valtakunnan työn hyväksi?

Jotkut nuoruuteni intoilijoista kokevat suurimman osan tuosta nuorisoherätyksen ajasta olleen vähintäänkin vain sielullista kuohuntaa ja pahimmillaan jopa ihmisen mielenterveyttä vaarantavaa ekstremismiä. Jotkut puolestaan ovat nykyisin melkein yhtä radikaaleja jonkun muun paremmaksi katsomansa asian puolesta. Yhteistä näille molemmille on se, että nuoruuden innokkaan uskon ajoista puhutaan ivalliseen, jopa katkeraan sävyyn. Mikäli ei enää tunnisteta tarvetta radikaalille Jeesus-uskolle, se (ja sen mukaiset kokemukset myös) lytätään, niille naureskellaan, niitä jopa pilkataan. Toisaalta mikäli edelleen koetaan tarpeelliseksi olla radikaaleja, ollaan nyt barrikaadeilla "oikeiden asioiden" puolesta. "Tosi valaistuminen" on nyt saavuttanut meidät, ajatellaan. "Taistelu jatkuu" edelleen, mutta nyt vain vähän toisenlaisissa merkeissä.

Tunnustan, että tuo yllä oleva Sananlaskujen kirjan paikka on itsellänikin ollut opittavana vuosikymmenien mittaan. Sen valossa on helposti kiusaus suhtautua tuohon nuoruuden intoon pilkallisesti. Olihan tuossa nuoren uskon ajassa paljon sellaista, joka voidaan sivuuttaa (ehkä myös hyväntahtoisesti naureskellen) tai johon voidaan suhtautua varauksellisesti. Koen kuitenkin niin, että se, mitä nuoruudessa (ja eri elämän vaiheissa yleensäkin) on koettu, on tullut osaksi minua. Se on muokannut minua ja näen Jumalan hyvän käden jäljen siinä takana koko ajan. Viisautta ja kypsyneisyyttä on myös se, että osaa olla kiitollinen menneestä ja armollinen itseään (ja muita) kohtaan. Sitä paitsi, ehkä siinä nuoruuden innossa on kuitenkin jotain sellaista, mihin meidän kaikkien olisikin hyvä oppia takaisin?



Friday, October 11, 2024

Kenelle Jumala on uskonut?

 Siihen aikaan Jeesus rupesi puhumaan: "Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut nämä asiat viisailta ja älykkäiltä ja ilmoittanut ne lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt." 

Matt. 11:25-26

Kenelle Jumala on uskonut ilmoituksensa?

Jumala ei ole uskonut ilmoitustaan viisaille, eikä oppineille ihmisille. Hän on ilmoittanut ne ikään kuin ilmestyksen kautta lapsenmielisille ihmisille, nuorille tai vanhoille, joilla on lapsenomainen puhdas ja vilpitön usko taivaalliseen Isään. 

Kaikki Jumalan ilmoitukset ovat sinetöityjä, kunnes ne avautuvat meille kuuliaisuuden kautta. Lapset ovat tottelevaisia isälleen. Hänen ilmoituksena ei siis avaudu järkeilyn, loogisen päättelyn, eikä filosofoinnin kautta, ei edes intensiivisen, pitkällisen Sanan tutkimisen kautta. Mutta kun tottelet, ne avautuvat ja on ikään kuin valo olisi syttynyt palamaan. Näet ja ymmärrät selvästi. 

Tottele Jumalaa aina siinä asiassa, minkä Hän osoittaa sinulle. Kun näin teet, selvenee seuraavakin mieltäsi askarruttanut asia. Tutkistelut eivät siis tässä auta, vaan kuuliaisuus. (Joskus tuntuu siltä kuin ihmiset pitkällisissä pohdinnoissaan eksyvät saivarteluun ja itse asiassa vain ajautuvat kauemmas Jumalan tarkoituksesta.) Muista, että lapset kuulevat, mitä heidän Isänsä sanoo ja tekevät niin kuin Hän sanoo. He tietävät, että se on heidän parhaakseen. 

Jumala ei milloinkaan ilmaise enempää totuutta itsestään, ennen kuin olet totellut sitä, minkä jo tiedät.


(Oswald Chambersin 10.10. tekstiä mukaillen.)



Tuesday, October 01, 2024

Númenor

 

Hengellisessä maailmassa ja erityisesti Jumalan valtakunnan työssä törmää joskus erääseen mielenkiintoiseen, mutta vaikeaselkoiseen ilmiöön. Kuvittele, että on ollut olemassa hengelliseltä vaikutukseltaan merkittävä kristillinen seurakunta, järjestö tai palvelutyömuoto, joka on vuosien, kenties vuosikymmenien mittaan tuottanut paljon hyvää hedelmää ja noussut jopa sellaisiin arvaamattomiin hengellisiin korkeuksiin, joista muut samaa työtä tekevät voivat vain unelmoida. 

Sitten tuota hengellistä vaikuttajaa ja dynamoa kohtaakin yllättävä alasajo ja loppu. Tätä tapahtumasarjaa ihmettelevät monet. Työ hiipuu hiljalleen ja ikään kuin painuu mailleen, joskus jopa niin, että muutaman vuoden päästä monikaan ei edes muista koko juttua. 

Tunnustan, että minun on ollut usein vaikea käsittää tätä ilmiötä. Mielessäni on kyllä useitakin tällaisia esimerkkejä niiden yli viidenkymmenen vuoden ajalta, mitä olen uskossa ollut. Kokemukseni mukaan näille "taivaallisille alasajoille" riittää kyllä selittäjiä, miksi näin kävi - sekä niin ymmärtäjiä kuin kapinoitsijoitakin. Oliko tuo yllättävä loppu Jumalan tekoa vai peräti vastustajamme onnistunut manööveri valtakunnan kasvun tukahduttamiseksi? Miksi kävi niin, että ikään kuin korkealla liitävä kotka yhtäkkiä ammutaan alas?  

J.R.R. Tolkien kertoo muinaisesta Númenorin valtakunnasta, jonka vertaista ei tuon maailman historiassa ollut ollut aiemmin, eikä myöhemmin koskaan tullut (paitsi tietysti haltiavaltakunnat, mutta ne ovatkin eri juttu). Tämä valtakunta lopulta tuhoutui dramaattisella tavalla, ikään kuin kesken loistonsa päivien. En käy tässä sen enempää avaamaan Tolkienin tarussa esille tulevia syitä Númenorin traagiselle kohtalolle, jottei kukaan ajattelisi minun osoittelevan sormella ketään. Lukekaa ja perehtykää asiaan itse. Ehkä nämä ovat vähän niin kuin rinnakkaisia ilmiöitä? (Joka tapauksessa, jostain kokemastaan, oppimastaan, havaitsemastaan Tolkien joka tapauksessa kirjoittaa...)

Minua kiinnostaa tämä ilmiö itsessään ja mitä meidän tulisi oppia siitä? Miten välttää ylimitoitettu, mutta paikallaan seisova kasvu? Piileekö liian korkealle kurottautuvaan ymmärrykseen (esim. teologiassa) joitain vaaroja? Millaista on "hengellinen vauhtisokeus"? Onko hengellinen kilpavarastelu lopulta turmiollista? Mitä varten Sana kehottaa meitä lähettämään leipämme vetten yli? (Saarn. 11:1) 

Minulla oli jokin aika sitten mielenkiintoinen hengellinen kokemus lukiessani Ilmestyskirjan lukua 2, jossa Herra varoittaa tyatiralaisia kristittyjä oppimasta tuntemaan "Saatanan syvyyksiä" (2:24). Muistan tuota kohtaan lukiessani yhtäkkiä mieleeni pläjähtävän englannin kielisen sanan "prudence". (Joskus sitä käy näin.) 

Mitä opimme tästä? On hyvä pitäytyä apostolien opetukseen. "Ei yli sen, mitä on kirjoitettu, ettette mahtaillen asettuisi kuka kenenkin puolelle toista vastaan." (1.Kor. 4:6) Mahtailu ja kerskailu näyttää olleen korinttilaisten helmasyntejä ja suurimpia vaaroja.

Päätän nämä sekavat ajatukseni apostolisuuden ideaan. Paavali toteaa korinttilaisista, että he ovat hengellisesti puhuen kylläisiä, rikastuneita, tulleet jopa kuninkaiksi. Itsestään hän toteaa, että hänestä näyttää siltä, kuin Jumala olisi asettanut heidät apostolit vihoviimeiseksi, ikään kuin kuolemaan tuomituiksi. (1.Kor. 4:8-9)  Apostolisuus tarkoittaa lähetettynä olemista, ulos menemistä, suuntautumista sinne, missä odottaa uusi työmaa. Se on ainoa terve, varma ja Jumalan tahdon mukainen lääke hengelliseen liikalihavuuteen ja ylikuntoon. 

Niille, jotka ymmärtävät, ei tarvitse tätä sen enempää selittää. Niille, jotka eivät ymmärrä, ei ole mitään hyötyä, vaikka kuinka selittäisikin.


Thursday, September 26, 2024

Isyyden kitkaa

 Jokin aika sitten minulla oli mielenkiintoinen keskustelu kahden nuoren teologian opiskelijan kanssa. He kysyivät minulta, miten ymmärsin Raamatun käskyn "Kunnioita isääsi ja äitiäsi".

Vastasin ensin Paavalin sanoilla Efesolaiskirjeen 3. luvusta, jossa hän sanoo notkistavansa polvensa Isän edessä, josta kaikki isyys saa merkityksensä. Laajensin tämän merkitystä käsittämään äitiyden ja ylipäätään kaiken vanhemmuuden, koska tämä kaikki perustuu luomisjärjestykseen ja heijastaa Isää Jumalaa. Kaikkein vajavaisimmillaankin minun isyyteni heijastaa (ainakin) jotain Jumalan isyydestä.

Viittasin myös saman kirjeen 6. luvun alun kehotukseen lapsille olla kuuliaisia vanhemmilleen, koska tämä on ensimmäinen käsky, jota seuraa lupaus: "että menestyisit ja eläisit kauan maan päällä". Tällä käskyllä on siis suuri yhteiskuntaa, sen rauhaa ja hyvinvointia varjeleva vaikutus.

Käytännössä, totesin, suhteessa vanhempiimme liittyy usein ylimääräistä kitkaa, koska ne ovat läheisimpiä ihmissuhteitamme. Näin se vain usein on: meidän läheisimmät ihmissuhteemme voivat olla meille myös kaikkein kipeimpiä. Joskus hengellisyytemme joutuu kaikkein kovimpaan testiin juuri niissä. Vihollisemme, joka on valehtelija, syyttäjä ja hajottaja, pyrkii mielellään tuhoamaan näitä suhteita.

-------

Nykyisin huomaan aina silloin tällöin törmääväni tilanteeseen, jossa haasteena on se, että isät eivät anna arvoa sille, mitä lapset ovat löytäneet. Lasten hengellinen into saatetaan turhentaa, jopa musertaa lopullisesti, koska se koetaan häiritseväksi, jopa vaaralliseksi. Saattaa olla, että joissain yhteisöissä nuori sukupolvi ei koskaan pääse nousemaan siihen rooliin ja asemaan, jonka Herra valtakunnassaan on heille varannut. Näin erityisesti sellaisissa yhteisöissä, jotka voimakkaasti korostavat tradition merkitystä. 

Ehkä ongelma tällöin onkin siinä, että isät eivät arvosta sitä, mitä lapset ovat löytäneet, koska he itse eivät enää ole sen Hengen vallassa, joka innoitti heitä heidän nuoruudessaan ja joka Henki nyt vaikuttaa heidän lapsissaan? 

Vakava juttu. Malakian kirjan viimeisten jakeiden mukaan Herra haluaa ensin kääntää isien sydämet lasten puoleen ja vasta sitten Hän kääntää lasten sydämet isien puoleen. 

Mikä onkaan siis vastuumme isinä?

Suuri.



Tuesday, July 30, 2024

Italian Job - Ajatuksia vapauttamisesta

 Kesän ehdottomasti mielenkiintoisimpiin lukuelämyksiin on kuulunut roomalaiskatolisen kirkon pääeksorsistin Gabriele Amorthin kaksi kirjaa, An Exorcist Tells His Story (Ignatius Press, 1999) ja An Excorsist - More Stories (Ignatius Press, 2002). Nämä valottavat lukuisin esimerkein katolisen kirkon piirissä tapahtuvaa eksorsismia eli ihmistä vaivaavien pahojen henkien karkottamista. 

Mielenkiintoista on se, että verrattuna evankelikaalisissa ja karismaattisissa piireissä tapahtuvaan vapauttamiseen, hän erottaa nämä käsitteet toisistaan. En mene näihin yksityiskohtiin ja erilaisiin korostuksiin tässä yhteydessä sen enempää, mutta totean vain, että eksorsismi katolisessa kirkossa on piispojen tai heidän välittömässä alaisuudessaan toimivien eksorsistien toimintaa. 

Seuraavassa muutama hajahuomio näistä sinänsä mielenkiintoisista ja hyödyllisistä opuksista, joita niitäkin on hyvä arvioida ja koetella Raamatun ja muiden asiantuntijoiden valossa. Sivuutan myös tietoisesti katolisen mariologian yms.

Mikä on vieläkin voimakkaampaa kuin sielunvihollisen henkien karkottaminen?

Amorth ensinnäkin toteaa, että voimakkaampaa ja tehokkaampaa, kuin eksorsismi, on syntien tunnustaminen siihen liitettynä Jumalan tahdon mukainen elämä, kuten aktiivinen seurakuntaelämä, ehtoollisen nauttiminen sekä päivittäinen rukous- ja hartauselämä ja hyvät työt. Kun tätä luin, ajattelin; lue teksti sellaisenaan, tulkitse omassa kontekstissasi ja sovella sitten käytäntöön. Ota se, mikä on hyvää, muu ns. "suolan kanssa". 

Minulle em. Amorthin kommentti merkitsee läpinäkyvyyttä ja tilivelvollisuutta omassa elämässäni jonkun tai joidenkin kanssa. Se on hengellisen suojan rakentamista niiden välineiden avulla, jotka Herra on meille antanut. Vastuu ja tahdonratkaisu on kuitenkin meillä itsellämme, eikä kukaan, ei Herrakaan, voi meitä pakottaa tähän prosessiin. Pitkän kokemuksen pohjalta Amorth toteaa, että valtaosa vapautumiseen ja parantumiseen liittyvästä hyvästä on seurausta ihmisen omasta aktiivisuudesta. Vain pieni osa on seurausta muiden, kuten rukouspalvelijoiden toiminnasta.

Itsensä vapauttaminen

Itse asiassa koko Uusi testamentti (ja yhtä lailla Vanhakin), mutta aivan erityisesti UT:n kirjeet, on kirjoitettu ohjeeksi tällaiseen vapauttamisen jälkeiseen elämään; miten pysyä ja vaeltaa uskossa eteenpäin, puhtaana ja vapaana?

Amorth todellakin puhuu itsensä vapauttamisesta. Hän erottaa toisistaan sielunvihollisen tavanomaisen demonisen aktiivisuuden (esim. kiusaukset) ja epätavanomaisen aktiivisuuden, jota voidaan kutsua demonin vaivaamaksi, jopa hallitsemaksi toiminnaksi ja elämäksi. Amorth toteaa näiden välisen rajan olevan usein kuin se kuuluisa "veteen piirretty viiva".

Amorthin mukaan Jumalan armon alla eläminen ja siinä kasvaminen on paras keino demonien tavanomaista aktiivista toimintaa vastaan, kuten edellä todettu. Samaan aikaan se on myös paras tapa ennaltaehkäistä demonien epätavanomaista toimintaa omassa elämässään. Hänen mukaansa Mark 16:17 sisältää myös oman itsensä vapauttamisen.  

Mielenkiintoinen näkökulma

Amorth puhuu myös käsitteestä nimeltä "sairauksien ja vaivojen välikerros". Tällä hän tarkoittaa ihmisen elämässä ilmeneviä monenlaisia vaikeuksia ja vaivoja, joita ei voida havaita ja todentaa lääketieteellisin keinoin, mutta joiden kohdalla ei voida vielä puhua eksorsismin tarpeesta. Monet näistä vaivoista voidaan kuitenkin parantaa vapauttamispalvelun ja -rukousten avulla, antamalla anteeksi itseäni loukanneille ihmisille ja katkaisemalla näihin vaivoihin liittyvät haitalliset siteet, joita ilmenee ihmisten välisissä suhteissa. (Tähän liittyen suosittelen lämpimästi David Crossin kirjaa Sielun siteet, joka on Ellel Ministries Finlandin suomeksi kustantama.)

Amorthin mukaan nämä vaivat saavat usein alkunsa jo lapsuudessa ja niiden alkujuuret ovat usein perheessä, ulottuen yli sukupolvien ja kulkien ihmisen sukulinjassa ilmeten toistuvasti altistumisina ja taipumuksina tiettyihin asioihin ja jopa synteihin. (Monien kokemusten mukaan tällaiset sukulinjassa kulkevat demonisaation oireet ovat usein kaikkein hankalampia poistaa.) Ne voivat myös olla peräisin traumaattisista tapahtumista ihmisen elämässä, kuten hylätyksi tulemisesta, epäoikeudenmukaisuudesta tai kaltoinkohtelusta, tai sitten ihmisen jopa tietämättään kantamista kaunoista ja katkeruudesta toista ihmistä, ammattikuntaa, kansanryhmää tms. kohtaan. 

Amorthin mukaan on tärkeää tunnistaa näiden vaivojen alkuperä. Ne ovat ikään kuin nupullaan olevia pahoja asioita vaikuttamassa ihmisen elämässä. Mikäli ne voidaan havaita ajoissa, ne voidaan hänen mukaansa parantaa melko helposti. (Esim. kansainvälisen Ellel Ministriesin palvelutyössä, jossa itse olen mukana, tätä kutsutaan sielunvihollisen laillisten oikeuksien poistamiseksi.) Mikäli näin ei kuitenkaan tapahdu, ne kehittyvät ajan mittaan entistä vakavammiksi ja kun ne lopulta tulevat esiin ihmisen elämässä, ne ovat vaikeita ja pitkällisiä parantaa. Toisaalta voi olla, että ne pysyvät pitkään ikään kuin "vakiona", jolloin vaivan syy pysyy tuntemattomana niin lääkärille kuin eksorsistillekin. 

Mitä tämä kaikki puhuu meille, tässä ja nyt?

Ensimmäisenä tulee mieleen Paavalin kehotus Timoteukselle: "Pidä itsesi puhtaana" (1.Tim. 5:22). Tämä kehotus toistuu niin pastoraalikirjeissä kuin muuallakin UT:ssa kyllin usein, jotta ymmärtäisimme sen vakavuuden.

Toinen, allegorisempi kehotus tulee mieleen Laulujen laulusta, jossa morsian kehottaa: "Ottakaamme ketut kiinni, pienet ketut, jotka turmelevat viinitarhoja" (2:15). Pienestä juurisyystä voi kasvaa iso ongelma ihmisen elämään, ellemme valvo itseämme ja puutu asioihin ajoissa.

Mitkä ovat meidän elämämme "pienet ketut", jotka on otettava kiinni? 


Friday, May 10, 2024

Ihmisiin vetoava johtajuus - mietteitä Daavidista

 Olemme omassa raamatuntutkisteluryhmässämme perehtyneet viimeksi kuluneen vuoden aikana Daavidin henkilöön ja historiaan. Sotilas, harpisti, paimen, runoilija, kuningas, aviomies ja perheenisä jne. Kaikkia näitä oli Daavid ja näihin eri puoliin hänen persoonassaan kannattaa tutustua Samuelin ja muiden Vanhan testamentin historiallisten kirjojen sivuilta. 

Daavid oli johtaja, jota miehet seurasivat. Hänestä sanottiin, että hän kulki Israelin sotajoukkojen edellä ja miehet seurasivat häntä. Hänen johtajuutensa vetosi niin miehiin kuin naisiinkin ja hänen johtajuudessaan jopa kurittomista ja katkeroituneista miehistä sukeutui kurinalaisia sotilaita ja kuninkaansa seuraajia. On mielenkiintoista havaita, että eräässä elämänsä tärkeimmässä risteyskohdassa hänen johtajuuttaan kuvattiin profeetallisesti: "Sinä olet kaitseva kansaani Israelia ja sinusta tulee Israelin ruhtinas" (2.Sam. 5:2)

Daavidin johtajuus oli varmasti synnynnäistä, mutta hänelläkin oli oma oppimisympäristönsä. Missä Daavid oli siis oppinut sen, että toiset seuraavat häntä? Paimenessa ollessaan tietenkin, missä hän vaivaa nähden ja oman henkensä uhalla vartioi ja piti huolta laumastaan. Daavid oli esikuva myös tulevasta Hyvästä Paimenesta, joka antaa henkensä lammastensa edestä. Myöhemmin Herra puhuu Daavidille profeetan kautta: "Minä olen ottanut sinut laitumelta, lampaiden jäljestä, kansani Israelin ruhtinaaksi." (2.Sam. 7:8) Siinä on suora viittaus siihen, missä Daavid kuninkuuteen tarvittavat taidot oli oppinut.

Daavid oli nöyrä ja ymmärsi, että kaikki alkaa siitä, että hän on uskollinen siinä, mihin Herra hänet kulloinkin asettaa. Uskollisuus inhimillisesti katsoen vähässä poikii aikanaan suurempiakin vastuita. Se, mikä toimi lammaslauman paimentamisessa, toimisi myös kokonaisen kansan hallitsemisessa.

On kuitenkin vielä eräs puoli Daavidin johtajuudessa, mikä vetoaa ainakin minuun vielä enemmän. Tämä puoli Daavidista tulee esille toistuvasti silloin, kun hänen vihamiehensä ja vastustajansa kokevat kovia ja saavat surmansa. Oli sitten kysymys Saulista, joka poikineen saa surmansa sodassa filistealaisia vastaan tai Iisbosetista, Saulin nuorimmasta pojasta, joka salamurhataan, Daavid aidosti suri ja murehti näiden kuolemaa.

Kun Saulin suvun sotapäällikkö, Abner häpeällisesti murhataan Daavidin sotapäällikön Jooabin toimesta, Daavid murehtii hänen kuolemaansa ja kehottaa koko hoviaan menettelemään samoin. Hän säveltää valituspsalmin Abnerin kuoleman johdosta. Hän jopa paastoaa tämän tapahtuman johdosta. 2. Samuelin kirjassa kerrotaan, että koko Israelin kansa pani tämän merkille ja hyväksyi tämän. Se miellytti israelilaisia, jotka suurimmalta osin olivat vielä tuolloin Saulin puolella. Daavidin käytöksen perusteella he ymmärsivät, ettei tämä salamurhahanke ollut lähtöisin Daavidista. (2.Sam. 3:31-39) Daavid oli Jumalan sydämen mukainen mies ja tämän Israelin kansa tunnisti hänessä.

Kovan, jyräävän johtajuuden rikkomille ihmisille Daavidin kaltaisen sydämen johtajuus vetoaa varmasti. Tämän tähden kansa halusi Daavidin kuninkaakseen, mikä pian tämän jälkeen tapahtuikin. Minuun itseeni tällainen johtajuus vetoaa, erityisesti silloin, kun se puhuu köyhien ja sairaiden, lasten ja nuorten huomioonottamisesta sekä yhteyden rakentamisen puolesta. Paavali puhuu 1.Korinttilaiskirjeen 12. luvun armolahjaopetuksensa jälkeen siitä, miten hän haluaa osoittaa lukijoilleen "verrattoman tien", josta hän sitten kirjoittaa seuraavassa 13. luvussa. Kaiken kristillisen palvelutyön laatukäsikirjassa tulisi tämän olla kaikkea hallitsevana läpäisyperiaatteena. 


Monday, March 11, 2024

Hengellisestä vaikuttamisesta

 Olen viime viikkoina pohtinut paljon hengellisen vaikuttamisen dynamiikkaa ja sitä, millaisia tehtäviä ja rooleja hengellisellä vaikuttajalla on? Tällä vaikuttamisella tarkoitan erilaista pyrkimystä vaikuttaa suotuisasti uskovien (erityisesti nuorempien) hengelliseen kasvuun, vapautumiseen heitä sitovista asioista, parantumiseen niistä ja niiden seurauksista sekä oman kutsumuksensa löytämiseen niin paikallisessa uskovien yhteydessä kuin laajemminkin Kristuksen ruumiissa. Ymmärtääkseni tämä on jokaisen uskossaan kasvaneen uskovan tehtävä suhteessa nuorempiin, aivan kuten perheessä vanhempien ja vanhempien sisarusten tehtävänä on huolehtia perheen pienimmistä. 


Käytännön kysymyksiä tämän pohjalta:

- Miten oikealla tavalla tasapainoisesti sekä tukea että haastaa nuorempaa?

- Miten tunnistaa niitä oikeita versoja, joita ruokkia, jotta ne vahvistuisivat?

- Miten rohkeasti avata uusia näköaloja kutsumustaan ja tehtäväänsä etsivän veljen tai sisaren elämässä?

- Miten olla tien tasoittaja toisen elämässä? Omaanko rohkeutta mennä takuuseen hänestä/heistä? 

- Miten oikein kannustaa oman ajattelun vahvistumiseen?

- Osaanko tunnistaa ja erottaa omat agendani siitä, mitä Jumala on puhunut?

- Lopuksi: osaanko antaa tilaa ja väistyä itse syrjemmälle? Annanko luvan lähteä ja kykenenkö lopulta päästämään irti? Annanko luvan jopa kasvaa minun ohitseni? (Jollei viime mainittua nimittäin tapahdu, ei päästä koskaan eteenpäin.)


Tässä puhutaan paljon nyt siitä vaikuttamisesta, jota yleisesti kutsutaan mentoroinniksi. En halua käydä vääntämään kättä termeistä, vaikka ymmärränkin hyvin, miten tärkeää on ymmärtää ja osata myös ymmärrettävällä tavalla määritellä, mistä tässä hengellisessä vaikuttamisessa on kysymys. Näyn on oltava niin kirkas ja selvä, että sen voi juostessakin lukea ja että sen lukenut ymmärtää sen ja rientää toteuttamaan sitä.

Tällainen hengellinen vaikuttaminen ei saa, eikä voi perustua käskemiseen, velvoittamiseen tai komentoketjuun. Sinun täytyy ansaita omalla vaelluksellasi muiden kunnioitus voidaksesi mentoroida heitä. Tällainen hengellinen vaikuttaminen tai mentorointi on (parhaimmillaan, onnistuessaan) avioliiton ja perheyhteyden jälkeen kolmanneksi tehokkain tapa vaikuttaa ihmisen elämään, käyttäytymiseen ja luonteeseen.

Tätä taustaa vasten on aika mielenkiintoista, miten avoimesti ja rohkeasti apostoli Paavali omissa kirjeissään tarjoaa itseään samaistumiskohteeksi ja seuraamisen esimerkiksi. Tämän hän tekee yhtä hyvin niin yhteisön (esim. Korinttin seurakunta) kuin yksilönkin (esim. Timoteus) kohdalla. 

Saman ilmiön toinen ääripää - mentorointi kaikessa pyhässä vakavuudessaan - löytyy Herran sanasta Israelin kansalle Malakian kirjan lopussa: "hän kääntää jälleen isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet heidän isiensä puoleen, etten minä tulisi ja löisi maata ja vihkisi sitä tuhon omaksi".  Tässä on kyse koko asian ytimestä; isyydestä ja lapseudesta ja niiden toteutumisesta niin hengellisesti kuin muutenkin. Tässä on kyse mentoroinnin korkeimmasta asteesta, johon Jeesus itsekin viittaa sanoissaan Johanneksen evankeliumissa: "Poika ei voi tehdä mitään omasta aloitteestaan, vaan ainoastaan sen, mitä näkee Isän tekevän. Mitä tahansa Isä tekee, sitä tekee samoin myös Poika. Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaiken, mitä itse tekee".

Oma rukoukseni tässä kohtaa on, että minä isänä tietoisesti ja päättäväisesti käännän sydämeni lasteni puoleen.