Kasva aikuiseksi!

Raamattua opettaessani törmään aina silloin tällöin veljiin ja sisariin, joilta hyvin helposti lipsahtaa ääneen lausuttuna kysymys, "no, mitä meidän sitten tulisi tästä ajatella?"

Kristittyjen piirissä - etenkin perinteisissä piireissä - törmää pelottavan usein tähän asenteeseen, jossa toivotaan ja suorastaan vaaditaan valmiita vastauksia - ilman sen kummempaa omaa pohtimista, vaikeasta omakohtaisesta Sanan tutkimisesta puhumattakaan. Erilaisten vaihtoehtojen esittäminen jostain asiasta koetaan ajattelua haittaavana ja jopa omaa uskoa hämmentävänä asiana. Vaikka sitten lopulta päädyttäisiinkin jommalle kummalle kannalle näistä vaihtoehdoista, niin vahinko on jo ehtinyt tapahtua. Ja kun sanomasi täytyisi vielä paketoida tuohon perinteeseen kaanaankieliseen fraseologiaan oikeine äänenpainoineen kaikkineen, jotta se tulisi edes jollain tavalla hyväksytyksi, niin ollaankin taas aika tahmeassa suossa. Minä en tällöin tietenkään edisty, enkä kasva uskossani, mutta eivät kyllä muutkaan saa niin tehdä.

Millaisia kristittyjä me siis haluammekaan kasvattaa? Syöttötuolissa istuvia, vauvanmaitoa aina vanhuuteensa asti lipittäviä, perinteisiä kristillisen populaarikulttuurin suurkuluttajia vai rohkeita metsänraivaajia?


Vastakohdat lienevät tässä: "Herra, meidän on tässä hyvä olla, rakennetaan tähän maja" versus "Raivatkaa itsellenne uudispelto, kylväkää vanhurskauden kylvö".


On selvää, että kun opetamme Raamattua, opetuksemme tulee olla selkeää, perusteltua ja vastauksia antavaa. Pasuunan on annettava selkeä ääni. Opetus on syytä aina myös mitoittaa kuulijoiden mukaan. Totuuden sanaa on jaettava kullekin oikein annoksin. Etenkin uskossaan nuorten kristittyjen kohdalla on näin. Mutta ennen kaikkea opetuksen tulisi kantaa tuota vastausten antohetkeä kauemmas, pidemmälle eteenpäin.

Meidän on kasvatettava kuulijamme tutkimaan itsenäisesti omaa Raamattuaan. Muuten emme kestä tulevissa koetuksissa. Esikuvanamme voisivat olla ne jalot Berean juutalaiset, jotka joka päivä tutkivat Kirjoituksia, oliko asia todella niin kuin heille oli opetettu. Tähän on vielä pitkä matka niillä, jotka vuosikymmeniäkin uskossa oltuaan edelleen ovat tottuneet saamaan oman hengellisen ravintoannoksensa valmiiksi pureskeltuina vakuumipaketteina cd:n, dvd:n, lehden, uutiskirjeen tai sunnuntaisaarnan muodossa (seminaareja ja konferensseja unohtamatta).

Hyvä opettaja ei myöskään pelkää haastaa, jopa järkyttää kuulijoitaan, jos siihen on tarvetta. Pelkään, että monikaan oman aikamme ikuisista vauvakristityistä ei olisi ymmärtänyt esim. Jeesuksen vertauksia. Jeesus kun oli opettajana haastava, kysymyksiä herättelevä ja vanhoja traditionaalisia totuuksia kyseenalaistava. Kuulijat olivat usein ihmeissään ja jopa hämmentyneitä Hänen opetuksestaan.

Luulen, että Paavalilla olisi nykyään vähän sama ongelma: tuskin mikään kristilinen organisaatio tänään palkkaisi kaveria, jolle Totuus on tärkeämpi, kuin se, että show must go on.

-------

Ystäväperheeseeni syntyi joitakin viikkoja sitten ihana tyttövauva. Samaan aikaan kun ihailen tuon lapsen suloisuutta, odotan myös innolla näkeväni hänen kasvavan ja kehittyvän, onhan tämä Taivaallisen Isämmekin ajatus hänen kohdallaan. Niinkuin jokaisen meidän kohdalla.

Antikristillinen yhteiskunta(?)

Luin hiljattain eräästä rukouskirjeestä hyvän kuvauksen siitä antikristillisestä kehityksestä, joka maassamme on ollut meneillään muutaman viime vuoden aikana. Kaikki alkoi HNMKY:n avioliittotyötä arvostelevalla artikkelilla Helsingin Sanomissa. Tämän jälkeen on yritetty saattaa arveluttavaan valoon lähes jokainen kristillinen järjestö ja yksittäinen vaikuttaja, joka ei halua kulkea virran mukana yleisessä arvokeskustelussa. Asialla - tai ainakin tämän hyökkäyksen keulakuvina - ovat olleet kaksi kirkon naispuolista "uudistajaa", joiden lähtökohdat eivät kuitenkaan ole olleet mitenkään niin kristilliset (raamatullisuudesta puhumattakaan), vaan enemmänkin humanistiset, jopa antikristilliset.

Tässä kehityksessä niiden, jotka pitävät Raamatun ilmoituksesta kiinni, on syytä asemoida itsensä uudelleen suhteessa niin maamme hengelliseen kenttään kuin yhteiskuntaan ja sen kulttuuriin muutenkin. Jos nyt meneillään olevaa muutosta ei ymmärretä oikein, joudutaan kirjoittajan mukaan suuren hämmennyksen valtaan.

Viimeisimmässä Suomen Teologisen Instituutin Kulmakivi-lehdessä Timo Eskola on samoilla linjoilla. Edellä kuvatun kaltainen hyökkäys kohdistuu milloin sisäministeri Päivi Räsäseen, milloin Pirkko Jalovaaraan, joskus jopa itseensä presidentti Sauli Niinistöön. Hyökkäykset kohdistuvat nimenomaan perinteistä avioliittokäsitystä vastaan. Eskolan mukaan media on ollut tämän toiminnan kohdalla melko kädetön. Toimittajat ovat toistaneet Setan ja muiden toimijoiden näkemykset ja vaatimukset hyvin kritiikittömästi. Eskola on oikeassa todetessaan tässä hötäkässä objektiivisen journalismin tyystin unohtuneen.

Eskolan mukaan nämä tapahtumat osoittavat, että tämä ideologinen kiista saa yhä suurempia mittasuhteita. Vaikka itse aihe tuntuukin vähäiseltä, niin kyse on hänen mukaansa dramaattisimmasta muutoksesta länsimaisessa kulttuurissa vuosisatoihin. Suomessa tämän kehityksen nähdään tulevaisuudessa johtavan väistämättä tilanteeseen, jossa kirkon jäsenmäärä on pudonnut 30-40% suomalaisista. Kansankirkon aika on auttamatta ohi.

Se, miten kristityt - ja tarkoitan tällä termillä nyt Jeesuksen opetuslapsia, joita joskus ajanlaskumme alussa alettiin Syyrian Antiokiassa kutsua tällä nimellä (kr. khristianoi, "kristuslaiset") - tässä tilanteessa reagoivat, vaihtelee. Hyvänä esimerkkinä eräästä suhtautumistavasta ovat Juha Ahvion sinänsä mielenkiintoiset "Mihin menet..."-kirjaset. Ne näyttävät edustavan tätä perinteistä kantaa, jonka mukaan kaikki menee hyvin, kun vain niputamme yhteen modernin länsimaisen elämäntavan ja kulttuurin sekä oikeistolaiset ja konservatiiviset arvot. (Sana "konservatiivinen" ei tässä yhteydessä ole synonyymi termille "raamatullinen".) Itselleni herää tässä kohtaa kysymys, mistä tässä itse asiassa kannetaan huolta: jonkun kulttuurisen muodon häviämisestä vai...?

Alussa lainaamani rukouskirje taas edustaa toisenlaista lähestymistapaa antikristillistyvän lännen tilanteeseen. Sen mukaan paras vaihtoehto on nähdä tämä maailma Jumalan Sanan ja siitä nousevan ilmestyksen valossa. Emme saa takertua aatteisiin ja asioihin, jotka lopulta päätyvät nekin Jumalan tuomion alle. Sosialismi ja kommunismi ovat menettäneet ajankohtaisuutensa, mutta niin on myös kapitalismi sellaisena, kuin sen modernissa kontekstissa tunsimme. Suuret kertomukset, jopa "kirkollinen kristikunta"-aikakausi, voivat kuolla, Jumalan valtakunta ei.

Monia kristittyjä raastava kysymys kuuluukin: mitä jos Valtakunta toimiikin ihan hyvin - ehkä jopa paremmin - jossain toisenlaisessa kulttuurisessa muodossa? Jos vastaamme tähän kysymykseen myöntävästi, meidän on sen seurauksena laskettava irti monista hellimistämme asioista, jotka voivat kyllä olla sinänsä ihan hyviä, mutta jotka osoittautuvat kuitenkin puhtaasti kehällisiksi, kun niitä tarkastellaan Jumalan Sanan valossa.

Kun lukee UT:sta apostoli Johanneksen kirjoituksia, niistä väliittyvä todellisuuden kuva muistuttaa hyvin paljon sitä tilannetta, jossa me parhaillaan elämme. Johannekselle on tyypillistä sellaisten vastakohtaparien käyttö, kuten

Jumala - saatana

valo - pimeys

totuus - valhe

Jumalan valtakunta - tämä maailma 

Johanneksen mukaan tämä maailma on pahan vallassa. Se katoaa, samoin sen himo. Kiinnittyminen siihen, sen edustamiin asioihin ja arvoihin on jo valmiiksi tuhoon tuomittu yritys. Johanneksen mukaan kuitenkin se, joka tekee Jumalan tahdon, se pysyy iankaikkisesti. Emme ole kotonamme tämän maailman kamaralla. Sen tähden kannattaa miettiä hyvin tarkkaan, mitä haluaa rakentaa.

Käytännön seurakuntaelämässä törmäämme näihin kysymyksiin ja linjanvetoihin vaikkapa siinä, edellytämmekö ihmisen muuttumista joksikin (esim. paremmaksi tai pyhemmäksi), jotta hän olisi tervetullut yhteisömme puhtoisiin sunnuntaikokouksiin? Tuleeko hänen, päästäkseen osalliseksi seurakunnallisista siunauksista, hyväksyä myös koko tuo muu kulttuurinen paketti? Monet kristityt näyttävät pelkäävän tästä luopumisen johtavan leväperäisyyteen syntiä kohtaan...

Eräs konstantinolaisen paradigman suurimpia harhoja on läpi kirkkohistorian ollut se, että yhteiskuntamme ja sen kulttuuri olisi joskus ollut todella aidosti kristillistä. Eivätkö Jeesuksen opetuslapset olekin kaikkina historian aikoina saaneetkin kuulla olevansa suvaittu, hädin tuskin siedetty joukko "ihmiskunnan vihollisia"? Erityisesti tämän on ollut niiden osana, jotka eivät milloinkaan ole halunneet niellä tuota konstantinolaista koukkua tähän maailmaan kiinnittyäkseen. Joten mikä tässä nyt sitten loppujen lopuksi onkaan niin muuttunut?

Paras vaihtoehto: jännitteessä eläminen

Konfliktin saa aikaiseksi kuka hyvänsä, mutta jännitteessä eläminen on ihan oma lajinsa. Mikäli tähän ei kyetä (tai ei haluta), edessä on joko itseensä käpertyminen ja uskonnolliseksi ghetoksi jähmettyminen tai sitten väistämätön mukautuminen ympäröivän yhteiskunnan ja kulttuurin arvoihin ja käytäntöihin. Ensin mainittu kohtalo on historian eri vaiheissa tullut - rabbiinisen juutalaisuuden ohella - monen kristillisen yhteisönkin osaksi. Oman perinteen säilöminen ja vanhojen käytäntöjen paapominen on tullut ykkösasiaksi ja hengellisyys mitataan tämän mukaan. Traditio kanonisoidaan ja kaikki uusi demonisoidaan. Kaikki tarpeelliset ja Hengestä lähtöisin olevat  uudistusmisvaatimukset torjutaan peloista käsin.

Suostuminen jännitteessä elämiseen on kristityn ainoa vaihtoehto.

Mukautumiskehityksestä taas ev. lut. kirkko on "hyvä" esimerkki. Kirkko on täynnä erilaisia uskonnollisia virtauksia, joista perinteinen raamatullinen kristinusko on vain yksi ja vaivoin siedetty sellainen. Tavallaan on turha ihmetellä sen tilannetta, koska se on looginen seuraus ns. konstantinolaisesta käänteestä. Mitä muuta voi olettaa tapahtuvaksi, kun annetaan mnukautumisen tämän maailman mukaan mennä tarpeeksi pitkälle?

Ole valmis elämään jännitteessä, jos haluat säilyä hengissä/Hengessä.

Eero Junkkaala kertoo pakinassaan omasta esityksestään kirkon visioksi 2020. Esitys on ihan kiva ja sisältää hyviä pointteja, mutta samalla se on myös ilmeisen epärealistinen. Miten kirkko voisi - etenkään näin lyhyessä ajassa - muuttua ihan päinvastaiseksi? Vahva usko on toki hyvä olla, mutta samalla on hyvä myös lukea Raamattuaan oikein. Jeesus sanoo, että se, mikä lihasta on syntynyt, on liha ja se, mikä taas on syntynyt Hengestä, on samaa lajia.

Junkkaalan kirjoituksen kommenteissa tulee esille myös asian toinen laita. Kirkon uudistumiseen ei herätysliikeväessäkään enää uskota, vaan ennemminkin edessä nähdään olevan lamppujen sammuminen. Erään sortin profeetallisuutta edustaa Martti Vaahtorannan kommentin lopetus siitä, miten "Hagia Sofia Istanbulissa oli muinoin valtakirkon käytössä ja kristikunnan suurin kirkko. Nyt se on museo." (Eräänlainen konstantinopolilainen paradigma siis...)

Jos haluat elää jännitteessä (mukautumisen sijasta) ole siis valmis muutoksiin, ravisteluihin ja aiemman turvallisen status quon järkkymiseen.

Vaikka näen perinteisten kirkkokuntien tilanteen toivottomana, en luule niiden piiristä kokonaan häviävän ne, jotka ehyellä sydämellä ovat antautuneita Herralle. (Tämän en silti ajattele olevan mitenkään järkevää tai edes Herran tahto, mutta tämä on vain minun mielipiteeni.) Vielä vähemmän pelkään Jumalan valtakunnan tuhon olevan edessä länsimaissa. En nimittäin usko ollenkaan siihen, että nykyinen tunnustuskuntajärjestelmämme on synonyymi Jumalan valtakunnalle. En usko näin alun alkaenkaan olleen tilanteen.

Vain jännitteessä eläminen voi viedä meidät uudelle tasolle Jeesuksen lähetyskäskyn toteuttamisessa.

Sen tähden, hyvät rakkaat kristityt veljeni ja sisareni, jotka vielä roikutte kiinni kirkon vanhassa kulta-ajassa (so. konstantinolaisessa paradigmassa): oletteko kokonaan unohtaneet, mitä Raamattu sanoo siitä, ettei meillä ole täällä pysyvästä kaupunkia tai että Jumalan valtakunta on sisäisesti meissä, meidän keskellämme ja ettei Jumala yksinkertaisesti vain asu käsin tehdyssä temppelissä, eikä ole koskaan asunut. Laskekaa jo, hyvät ihmiset, irti sellaisesta, mikä on tarkoitettukin katoamaan tietyn ajan kuluttua, sillä Jumalan valtakunta tulee. J. Leppilampea lainaten, "se on väistämätöntä historiaa!"

Paras vaihtoehto on siis oppia elämään jännitteessä ja seuraamaan Hengen liikkeitä. Kaikki, joita Jumalan Henki kuljettaa, ovat Jumalan lapsia.

-------

PS. Sarjassamme "Syventävät opinnot":

Kristityillä on kyllä ollut aina mahdollisuus olla mukautumatta ja olla menemättä mukaan tähän "konstantinolaiseen harhaan". Näin monet kristityt ovat kautta kirkkohistorian tehneetkin ja tämä on maksanut heille paljon. Heitä on vainottu niin keisarin kuin kirkonkin taholta, kun he eivät ole halunneet mukautua ympäröivässä kulttuurissa tapahtuneisiin muutoksiin. Pääasiallinen informaatio, joka meille on säilynyt novatiolaisista, donatolaisista, bogomiileista, kataareista, valdolaisista, lollardeista ja hussilaisista tai anabaptisteista on peräisin heidän vastustajiltaan (eli pääasiassa katoliselta kirkolta). Virallinen kirkkohistoria onkin leimannut heidät johdonmukaisesti harhaoppisiksi, dualisteiksi, spiritualisteiksi, äärimillenialistisiksi tai esoteerisiksi karismaatikoiksi ja ties miksi, mutta silti heidän jälkensä on nähtävissä läpi kirkkohistorian selvästi. Itse asiassa se kristinuskon haara, joka tänään elää, voi hyvin ja kasvaa rajähdysmäisellä nopeudella eri puolilla maailmaa, kantaa tätä samaa separatistista dna:ta sisällään.

Jänniitteessä eläminen siis kannattaa. Meille ei ole annettu lupaa majan rakentamiseen "tähän, missä meillä on hyvä olla", vaan kutsu kuuluu: "Menkää kaikkeen maailmaan..."

Jännite, konflikti vai mukautuminen?

Kuulin kerran erään vanhan, jo pitkään eläkkeellä olleen luterilaisen (ja viidesläisen) rovastin huudahtaneen innoissaan: "Minä rakastan konflikteja!"

Voimme tietysti hymähdellä tai hymyillä vanhan Herran palvelijan asenteelle. Eihän tuollaista juurikaan enää tapaa edes kirkon protestilliikkeiden piirissä. Konfliktit nähdään huonona, ei-toivottavana asiana. Ne rikkovat kirkkorauhan, häiritsevät bisnestä ja horjuttavat niiden uskoa, jotka eivät ole kyllin vahvoja. Konflikteilla on siis aina hintansa. Niiden ehdoton plussapuoli on siinä, että ne tuovat esille sen, mitä me todellisuudessa olemme. Mutta konfliktit ja konfrontaatio myös karaisevat, etenkin silloin kun tukena on tuollaiset vaiheet ennen läpi käyneitä - ja edellyttäen, että heitä kuunnellaan. Kuitenkin konfliktit ovat yleensä eräänlainen katoava luonnonvara, jonka mentyä ohi seuraa seesteisempi ajanjakso. Näin käy niin yksilön kuin yhteisönkin elämässä.

Paljon haastavampaa on oppia elämään jännitteessä. Tarkkaan ottaen se nimittäin on se tila, jossa meidät on kutsuttu elämään niin kauan kun tässä maailmassa elämme. Jännite ilmenee ennen kaikkea kristityn ja laajemmin ymmärrettynä seurakunnan suhteessa tähän ympäröivään maailmaan. UT:n ilmoitusta lyhyesti ja pääpiirteissään peilaten voimme sanoa uskovan elävänä muukalaisena täällä maailmassa, joka on vihollisen hallitsema. Meidät on kristittyinä kutsuttu toimimaan täällä muutosvoimana, jossa tehtävässämme kohtaamme koko ajan vastustusta vihollisen puolelta.

Jännitteessä eläminen ei ole ollenkaan luontaista vanhalle ihmisellemme, joka perusluonnoltaan on uskonnollinen, oman kunnian kipeä ja halukas kompromisseihin - tai vaihtoehtoisesti ylpeä ja ahne. Yritykset välttää tämä jännite tai päästä pois siitä voidaan jakaa karkeasti kahteen tyyppiin, paeta tai mukautua.

Kun katsomme kirkkohistoriaa, näemme melko pian alkukristillisen ajan jälkeen juutalaisuudessa tapahtuvan tiettyjä muutoksia. Jo Jeesuksen aikana juutalaisuus oli sisäänpäin kääntynyttä uskonnollisuutta, jossa ulkonainen lakihurskaus oli syrjäyttänyt henkilökohtaisen jumalasuhteen. (Itse asiassa näemme tämän kehityksen aluillaan jo Vanhan testamentin profeettakirjallisuudessa, esim. Jes. 29:13-14.)

Paavalin kuollessa joskus v. 64 jKr. Roomassa juutalaissyntyiset kristityt olivat edelleen vahvassa asemassa seurakunnassa, mutta itse juutalaisuus oli joutumassa yhä syvenevään kriisiin juutalaissotien ja Jerusalemin temppelin hävittämisen takia. Näiden sinänsä traagisten vaiheiden jälkeen juutalaisuus vetäytyy kanssakäymisestä hellenistisen kulttuurin kanssa. Rabbiininen juutalaisuus keskittyi vain vanhan tradition säilyttämiseen. Eskapismi oli juutalaisuuden ratkaisuyritys tähän problematiikkaan.

Samaan aikaan toisaalla alunperin juutalaisena lahkona syntynyt kristinusko meni eteenpäin karismaattisena ja profeetallisena lähetysliikkeenä valtavalla voimalla. Perinteisiin nojaava juutalaisuus ei kestänyt tässä vauhdissa, vaan vetäytyi omaan uskonnolliseen ghettoonsa. Kuitenkin aikaa myöten myös vilkkaassa dialogissa ympäröivän hellenistisen kulttuurin kanssa elänyt kristinusko oli mukautumishaasteiden edessä. 300-luvulla kristittyjen määrän ollessa jo hyvin suuri ajatellen koko silloisen Rooman imperiumin väkilukua, seurasi ns. konstantinolainen käänne. Suvaitusta kristinuskosta tulikin ensin sallittu ja sitten ainoa sallittu uskonto. Mukautuminen tuossa tilanteessa olikin äkkiä hyvä ratkaisu ja ikäänkuin jo kauan jatkuneen prosessin lopputulos.

Muistan itsellenikin joskus viime syksynä esitetyn tämän kysymyksen: "Mutta eikö tällainen kehitys nyt sitten olekin ihan väistämätöntä ja normaalia?" Hassua, miten tällaista kehitystä monikaan meistä ei pidä niin vaarallisena mukautumisena ympäröivään maailmaan ja nykyaikaan, vaikka juuri siinä me kristittyinä vaarallisella tavalla mukaudumme tämän maailman toimintatapoihin ja arvoihin. Tämä jos mikä nimittäin avaa oven kaikenlaisille harhaopeille seurakunnan piirissä. Länsimaisessa kristillisyydessä näemme parhaillaan tämän historiallisen kehityksen lopputuloksen.

Niinpä, jännitteessä eläminen on paljon haastavampaa kuin ymmärrämmekään. Olla vuorovaikutuksessa ympäröivän kulttuurin kanssa evankeliumia palvelevalla tavalla on eri asia kuin mukautuminen siihen. Niiden erottaminen toisistaan ei ole mahdotonta, mutta haastavaa se on.

Kansalaisuskonnollisuus

Suomalaisessa kansalaisuskonnossa on aina ensisijaisesti kysymys luterilaisen kirkon asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Olla suomalainen on yhtä kuin olla luterilainen. Kyse on nimenomaan luterilaisesta uskonnollisuudesta. Vaikka suurin osa suomalaisista edelleen kuuluu nimellisesti luterilaiseen kirkkoon, niin aktiivinen osallistuminen kirkon toimintaan (esim. jumalanpalveluksiin) on silti vähäistä. Kuitenkin itse kirkkoon kuuluminen katsotaan jonkinlaiseksi kansalaisvelvollisuudeksi. Tätä kautta selittyy myös kirkollisten rituaalien (esim. häät, hautajaiset, itsenäisyyspäivä, joulukirkko) suuri suosio. Ne ovat merkittävä osa suomalaista kansalaisuskonnollisuutta.


Mietipä näitä pieniä esimerkkejä sieltä täältä, matkan varrelta:

• valtionvarainministeri ripari-isosena - miltä pohjalta ponnistetaan eteenpäin, ylöspäin ja korkeammalle?
• eduskunnan puhemies ja Raamattu - erottamattomat kumppanukset?
• opposition nokkamies, paavi ja katolisen uskon pohjalta nousevat arvot...
• eduskunta joulun alla laulamassa hartaasti "Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas..."; vasemmisto ja oikeisto sulassa sovussa ja kuuliaisina, kun jokin ihmistä suurempi voima hetkeksi yhdistää erilaiset näkemykset ja kohottaa kaikki arjen yläpuolelle...
• tasavallan presidentti evankelioimiskampanjan suojelijana entisillä kotiseuduillaan...

Niin, kuka vielä väittää, että kristinuskolla ja sen mukaisilla arvoilla ei olisi mitään sanansijaa suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa? Kun edellisessä postauksessani esitin kysymyksen, mitä tapahtuikaan kesäriparien kirkasotsaisille isosille myöhemmin, niin vastaus on nyt tässä. Heistä on tullut viihdemaailman tähtiä, urheiluareenoiden sankareita ja talouselämän ja tiedeyhteisön arvostettuja jäseniä. Entisestä gospelartistista sukeutuu räväkkä (ja joskus rietaskin) tv-koomikko, katu-uskottava rokkari tai vaikkapa hyvän mielen kansainvälinen suurlähettiläs. Näin nämä entiset ripari-isoset ja seurakuntanuoret istuvat tänään kansakunnan kaapin päällä.

Tavallaan näin on ollut tietenkin aina - ainakin siitä lähtien, kun herännäisyydestä, tuosta 1800-luvun kirkollisesta protestiliikkeestä, sukeutui vahva osa kansalaissodan valkoista armeijaa ja vajaa satakunta vuotta myöhemmin kirkollinen valtavirta. Nyt vasta siihen tuntuu kuitenkin oleva virallinen lupa. Suurten kertomusten, kuten kommunismin, sorruttua omaan modernin projektin mahdottomuuteensa, myös meillä näyttää 60-luvun punaisen opiskelijaradikalismin haamu väistyneen. Tuon hegemonian aikana uskosta avoimesti puhuminen oli osoitus porvarillisesta orjamentaliteetista tai ainakin epä-älyllisestä taikauskosta ja siten tuomittavaa. Suomalaista mediaa tämä ajattelu on yllättävän sitkeästi hallinnut aina viime vuosiin asti, eikä vähiten alan oppilaitosten ansiosta (parhaimpana esimerkkinä Tampere).

Nyt ajat näyttävät ratkaisevasti muuttuneen. Uskosta saa puhua, se on jopa trendikästä, kunhan se vain pysyy hyväksi katsotun kansalaisuskonnollisuuden rajoissa. Mutta enää ei niin tarvitse pelätä tulevansa leimatuksi häiriköksi, kun tunnustaa uskovansa. Uskonnollisuus laajemmin ymmärrettynä on jopa muodissa. Samalla kristinuskon alkuperäinen "suola" on muuttunut mauttomaksi euromössöksi ja "valo" saanut kylkeensä kaikki sateenkaaren värit. Uuden ajan arkkipiispa Kari Mäkinen kutsuu tätä "kirkon moniäänisyydeksi". Kirkko jos kuka tarvitsee kipeästi tätä kansalaisuskonnollisuutta ja haluaa hintaan mihin hyvänsä pitää sen sisällään.

Mutta millainen on luonteeltaan tämä suomalainen kansalaisuskonto? Auttaako se ihmisen ajan rajan toiselle puolelle? Kirkko kun on emerituspiispa Eero Huovisen sanoin olemassa siksi, että täällä kuollaan. Tuuditetaanko ihmiset sen toimesta petollisesti väärään rauhaan? Riittääkö tämä uskonnollisuus nostamaan ihmisen vapauteen synneistään ja vääristä riippuvuuksistaan? Vai ajatellaanko sen olevan edes tarpeellista - "olemmehan kaikki syntisiä"? Entä onko tämä kansalaisuskonnollisuus miten linjassa Raamatun Sanan kanssa, jota kristityt perinteisesti ovat tottuneet pitämään Jumalan ilmoituksena ihmiskunnalle?


Ennen kaikkea; miten se suhtautuu sellaiseen kristinuskon tulkintaan, joka ei suostu rajoittamaan elämäänsä sen edellyttämien rajojen sisäpuolelle? 

Tidal wave, seismic change

Länsimaissa on viime vuosikymmenien aikana keskusteltu paljon muutoksista, jotka ovat tapahtuneet perinteisten kirkkojen kulttuurisessa kontekstissa ja itseymmärryksessä. Monien havaintojen mukaan näiden kirkkojen on ollut erittäin vaikea hyväksyä kristillisen yhtenäiskulttuurin murenemista. Samaan aikaan on korostettu myös sitä, että kirkon ei tulisi jäädä ikävöimään ennen vallinnutta tilannetta. Sen sijaan tulisi hyväksyä vanhan maailman katoaminen ja hyödyntää uuden suuren ”seismisen muutoksen” tarjoamia mahdollisuuksia löytää uudelleen raamatullinen visio kristityn muukalaisuudesta maailmassa. Kun katsoo historiallisten kirkkojen taloudellista omavaraisuutta (joka ainakin vielä on todellisuutta), ei voi olla panematta merkille sitä, kuinka kaukana tällainen "muukalaisuus" käytännöstä on.

Kanadalaisen luterilaisen systemaattisen teologin Douglas John Hallin mukaan kirkkojen olisi lopetettava haikaileminen sellaisen etusijaisen aseman perään, joka läntisen maailman kristillisyydellä on kristikunta-aikakaudella (Christendom) ollut. Tälle paradigmalle, joka Hallin mukaan käy parhaillaan kuolinkamppailuaan, on ollut ominaista ajatus kristinuskon hallitsevasta asemasta länsimaisessa kulttuurissa ja yhteiskunnassa.  Hallin mukaan suuri kysymys on, voisiko kirkko lakata pitämästä tätä kamppailua katastrofina ja alkaa nähdä sen pikemminkin tienä kohti tulevaisuutta, joka muistuttaa enemmän kutsua alkuperäiseen Kristuksen seuraamiseen. Tämä voi tapahtua Hallin mukaan vain, mikäli usein pelkästään teoreettisesti ymmärretty ristin teologia tulee kontekstuaalisesti eläväksi. Tällöin kirkko ei vain opeta ristin teologiaa, vaan on itse ristiä kantava kirkko.

Vaikka vierastaisimmekin em. "kirkko"-sanan käyttöä tässä yhteydessä (sen historiallisten rasitteiden ja siihen liitettyjen, aidolle kristinuskolle vieraiden merkitysten takia), niin kristittyinä yleisessä, uusitestamentillisessa mielessä voimme hyvin yhtyä tähän Hallin näkemykseen.)

Kristinuskon 2010-luvulla kohtaamat haasteet eivät enää ratkea aiemmin toimineiden mallien mukaan. Uusi tilanne vaatii uudenlaisia toimintatapoja, niin vaikealta ja suorastaan katkeralta kuin tämä monien kristittyjen mielestä tuntuukin. Vanhat uskonnolliset rakenteet ovat murtumassa, haluttiin sitä tai ei. Merkitseekö se kristinuskon loppua? Ehkä, ainakin sellaisessa kulttuurisessa muodossa, mihin perinteisesti olemme tottuneet länsimaissa. Mutta tarkoittaako se  Jumalan valtakunnan tuhoa? Ei, ei todellakaan. Mutta jos itsepintaisesti roikumme kiinni vanhassa, vältymme tehokkaasti uudistukselta.

Ihmisten yhteinen hyvä oli länsimaissa perinteisesti liittynyt kansallisvaltion puitteissa tapahtuvaan sääntelyyn ja tukeen. Suomessa sen juuret ovat löytäneet hyvän maaperän sotien välisenä aikana ja kukoistaneet pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa 1980-luvun loppuun asti. Viime vuosituhannen taitteessa nämä rakenteet alkoivat murtua. 1990-luvun alun taloudellinen lama oli hyvää alkusoittoa tulevalle kehitykselle. Evl. kirkon asema suomalaisessa yhteiskunnassa on perinteisesti ollut varsin suojattu; sillä on ollut verotusoikeus, oikeudellinen erityisasema suhteessa valtioon ja eduskuntaan ja sen johtohenkilöt ovat olleet osa kansallista eliittiä. Jo nyt tämä erityisasema on kyseenalaistettu. Arkkipiispan hämmästyttävän naiivit puheet piispojen kuulumisesta (taloudellisesti mitattuna) "keskiluokkaan" osoittavat sen, miten kaukana todellisuudesta hän näyttää yhä elävän.

Hankalaksi tilanteen länsimaissa tekee siis se, että aikamme suureen kulttuuriseen murrokseen liittyy liki 1700 vuotta todellisuutta hallinneen ”konstantinolaisen paradigman” purkaminen. Käytännössä tämä merkitsee monien traditionaalisten uskonnollisten instituutioiden kohdalla poisoppimista vanhasta ja orientoitumista uuteen. Se alkaa nyt olla elinehto ja hengissä säilymisen edellytys. Vaikka halutaan uudistaa uskon(non)harjoittamisen ulkonaista muotoa, ei se välttämättä tarkoita, että automaattisesti vesitetään myös evankeliumi. Monet kristityt kuitenkin yhä nukkuvat rauhallista ruususenuntaan perinteisten muotojen ja rakenteiden suojissa.

Tietoisuus uskontojen pysyvästä vaikutuksesta yhteiskunnassa yhdistettynä syvenevään epäluuloon auktoriteetteja kohtaan on synnyttänyt tilanteen, jossa uskonnolliset ilmiöt ja instituutiot tulevat entistä herkemmin kriittisen keskustelun kohteiksi. Kun tarkastelemme sekulaaria mediaa viime viikoilta, on kristinusko esiintynyt siinä lähes tulkoon pelkästään negatiivisessa valossa. Uudenlaiset, jälkiteolliselle yhteiskunnalle luonteenomaiset arvot haastavat uskonnolliset perinteet viestimään sanomaansa tavalla, joka puhuttelee paremmin nykyajan ihmistä. Tähän meidän täytyy kyetä ilman, että tingimme tippaakaan Jumalan Sanan ilmoituksen totuudesta tai laiminlyömme Henkeä, joka tuon kaiken, niin opin kuin elämänkin inspiroi.

Vaikka jälkiteollisissa yhteiskunnissa perinteisten kirkkojen jäsenosuudet väestöstä laskevat edelleen, uskonnollisuus laajasti ymmärrettynä ei osoita heikkenemisen merkkejä. Monet muut yhteisöt, erityisesti ns. helluntailais-karismaattiset kirkot, sensijaan kasvavat koko ajan. Kotiseurakuntaliikkeet Kiinassa ja Intiassa kasvavat hämmästyttävällä voimalla. Myöhäismodernin ajan kyyninen ihminen länsimaissa ei enää elä yhtenäiskulttuurissa, eikä ota vastaan ylhäältä annettuja dogmeja itsestäänselvyyksinä. Perinteinen uskonnon kieli ei enää puhuttele urbaania cityihmistä, joka on menettänyt kosketuskohtansa kristilliseen perinteeseen. Uskonnollisuus on kyllä edelleen muodissa, mutta aikamme uskonnollinen etsintä ei kanavoidu kirkkojen oville. Tämä asettaa väistämättömän haasteen niille kristityille, joiden fokuksessa on kasvu, ei olemassaolevien asemien pitäminen. Sanomamme muoto voi muuttua, sisällön edelleen säilyessä sellaisena, kuin apostoli Paavali sen 1.Korinttilaiskirjeen 15. luvussa esittää.

Loppuun pieni käytännön esimerkki oman maamme tilanteesta, jolla haluan haastaa lukijoitani.

Aktiivisimpia kirkosta lähtijöitä kuin myös sinne tulijoita ovat olleet nuoret aikuiset. Suomalaisten nuorten ikäluokasta 86,2% prosenttia käy rippikoulun. Rippileirin jälkeen 30 prosenttia konfirmoiduista menee mukaan isostoimintaan. Kyseessä lienee näin Suomen suurin vapaaehtoisen nuorisotyön työmuoto. Mutta, mutta... Kun tästä "seurakuntanuori"-vaiheesta on kulunut muutama vuosi, tuo sama ryhmä, nyt nuorina aikuisina, onkin suurin kirkosta eroajien ryhmä. Noin 70 prosenttia tästä ikäluokasta ei enää kuulu kirkkoon. Tämän tiedon luulisi kiinnostavan ketä hyvänsä kirkon työntekijää tai päättäjää, etenkin nuorten ja nuorten aikuisten parissa työskentelevää.

Nyt vähän toistaen itseäni: vaikka meitä ei niin hirveästi kiinnostakaan kirkon tuleva jäsenkehitys sinänsä (erityisesti hengellisessä mielessä), niin kyllä se kiinnostaa minuakin, mitä ihmettä tässä välillä "turvallisesti seurakuntanuori - postmoderni nuori aikuinen" tapahtuu ja mistä se kertoo? Tuleeko heistä uuspakanoita, kirkkokuntiin kuulumattomia kristittyjä vai väljähtyneesti väinpitämättömiä (Timo Eskola: "evvk-sukupolvi")? 

Kaupungin puolesta rukoilemisen malleja

Edellisessä postauksessani kerroin hieman omia kokemuksiani siitä arvokkaasta esirukoustyöstä, joita olemme kristittyinä kutsutut tekemään. Nyt on sitten tullut aika kysyä, miten meidän sitten olisi hyvä rukoilla oman kotikaupunkimme puolesta?

Jeesus sanoo, että niiden, jotka rukoilevat Isää, tulee rukoilla ja palvoa Häntä Hengessä ja totuudessa. Miten me siis antaudumme tämän rukouksen Hengen johdettaviksi ja miten suuressa määrin olemme tälle Totuudelle uskollisia ja alisteisia, sitä paremmat mahdollisuudet meillä on onnistua omassa esirukoilijan tehtävässämme.

Seuraavassa hahmottelen ja analysoin muutamia havaitsemiani malleja esirukouksessa oman kotipaikkakunnan puolesta. Millaisia ne ovat luonteeltaan, miten johtajuus niissä ilmenee, mitä hyviä tai vähemmän hyviä puolia niissä saattaa ilmetä?

Tämä ei suinkaan ole tarkoitettu olemaan mikään tyhjentävä kuvaus eri tavoista, joita kristittyjen piirissä on käytössä. Mutta anyway, ainakin näitä malleja olen ollut huomaavinani.  En myöskään (kiusallanikaan) sano, että mikään niistä on se ainoa oikea. Ymmärrän myös näiden mallien menevän käytännössä päällekkäin, limittäin ja lomittain ja hyvä niin.


1. "Virallinen totuus"-malli

Virallisten ja usein perinteisten kirkkojen ja seurakuntien käyttämä malli. Esirukous tapahtuu pääasiassa oman kirkon suojissa, sen toimesta ja sen oma viikkotoiminta lähtökohtana. Korkeintaan kerran vuodessa saatetaan pitää jokin yhteinen ja ekumeenisesti korrekti esirukoustilanne. Malli on luonteeltaan eksklusiivinen ja kanonisoiva. Se viestii ulospäin helposti sen, että vain tätä on esirukous kaupungin puolesta. Muunlainen toiminta saatetaan kokea jopa uhkana ja hajottavana tekijänä. Johtajuus tässä määräytyy aina ulkonaisen statuksen (oppineisuus, arvo kirkollisessa hierarkkiassa) perusteella.

Tämän mallin hyviä puolia on sen vakaus ja pitkäjänteisyys. Perinteisten kirkkojen pitkä traditio voi rukoustyössä olla tärkeä voimavara. Huonona puolena taas voidaan nähdä se, ettei elämää voida noin vain organisoida, johonkin tiettyyn valmiiseen muottiin pakottamisesta puhumattakaan. Tätä mallia vaivaa myös helposti tietynlainen pönäkkyys ja ennalta arvattavuus. Rukous jää helposti marginaaliseen asemaan suhteessa muuhun seurakunnalliseen toimintaan.


2. Sissi/verkostomalli

Tämä on täysin vastakkainen malli suhteessa edelliseen. Kyseessä on pienten, hajanaisten rukousryhmien esiintyminen siellä täällä. Ryhmät toimivat itsenäisesti oman näkynsä mukaisesti, eikä niiden toimintaa juurikaan koordinoida ulkoa- tai ylhäältä päin. Jalkapallotermein ilmaistuna, tärkeämpänä pidetään keskittymistä omaan tekemiseen, eikä sivuille vilkuilla. Muiden rukouspiirien tai -hankkeiden olemassaoloa ei pidetä uhkana, vaan ne nähdään enemmänkin rikkautena, jolloin niitä ollaan valmiita myös siunaamaan. Johtajuus on hyvin vaikeasti (jos ollenkaan) määriteltävissä, se on usein tilannekohtaista tai sitten se on hyvin piilossa.

Tämän mallin hyvänä puolena voidaankin ehdottomasti pitää tietynlaista laajasydämisyyttä ja avarakatseisuutta sekä sitä, että halutaan ilman varauksia siunata muita rukoilijoita. Se on olemukseltaan amebamainen, eikä sen edustajilla ei ole vaikeuksia liikkua niin perinteisten kirkkojen kuin uusien, vielä organisoitumattomien yhteisöjen piirissä. Huonona puolena voidaan pitää yhteisen esirukouksen keskittämisen puutetta. Armeijakielellä sanottuna, tykkitulta ei johdeta, eikä kohdenneta strategisesti tärkeisiin kohtiin vihollisen puolustuksessa. Yhteisten rukousaiheiden ja tähän liittyvän profeetallisuuden jakamiselle tulisi olla olemassa (myös epävirallisia) foorumeita paikkakunnittain. Ilman näitä esirukouksesta tulee helposti tempoilevaa ja lyhytjännitteistä ja minä-keskeistä puuhastelua.


3. "Yhden asian liike"-malli

Ensimmäisestä mallista kehittynyt, jalostettu versio. Rukoustoiminta pohjautuu yleensä jonkun seurakunnallisen johtomiehen näkyyn ja innoitukseen, jonka pohjalta järjestettävään toimintaan muihin tunnustuskuntiin kuuluvia kristittyjä kutsutaan mukaan. Ajatuskulku on helposti (ja varsinkin alkuun epävirallisesti) se, että tässä on nyt näky Herralta, jota tulee seurata ja kuka ei seuraa, menettää siunauksen. Esirukous tapahtuu tässä ja nyt. Johtajuus määräytyy tässä mallissa näyn ja karisman perusteella, ei niinkään kirkollisen statuksen pohjalta.

Tämän mallin hyviä puolia on se, että siinä uusi näky ilmenee ja hakee paikkaansa vanhojen rakenteiden keskellä. Parhaimmillaan se silloin pystyy myös innostamaan ja uudistamaan vanhoja yhteisöjä. Näky on uusi tai ainakin entisestään kirkastunut ja spontaania innokkuutta ilmenee. Ongelmia voi tietenkin tulla silloin, jos uusi viini ei sovikaan vanhoihin leileihin. Huonoina puolina voidaan nähdä myös eräänlainen väärä ehdollistaminen "heihin" ja "meihin" sekä muusta seurakunnan elämästä (tai elämästä yleensä) etääntyminen. Rukous/rukouskokous on silloin helposti yhtä kuin uskonelämä ja seurakunta.


4. "Valittu joukko"-malli

Kyseessä on extreme-versio kahdesta edellisestä sekä vastakohta ensimmäiselle mallille. Kakkosmallilla on omat vaaransa kehittyä tähän suuntaan, varsinkin väärän johtajuuden takia. Myös kolmosmalli voi radikalisoituessaan ja väärinymmärrystä kohdatessaan kehittyä tällaiseksi. Tällöin saattaa seurata myös emoyhteisöstä irtoaminen. "Valittu joukko" (ja etenkin sen johtajat) saattaa myös joskus kuvitella tupsahtaneensa suurin piirtein suoraan taivaasta maan päälle. Tällöin heiltä saattaa itsevalitusti puuttua kokonaan näky Kristuksen ruumiin kokonaisuudesta omalla paikkakunnallaan.

Pahimmillaan kyse on suoranaisesta lahkosta, jolla itsellään tai sen johtajalla on messias-kompleksi. Hyviä puolia on innostuneisuus ja sitoutuneisuus ja halu värvätä uusia, innokkaita esirukoilijoita. Parhaimmillaan ilmenee suoranaista apostolista draivia, mikä näkyy käytännössä hyvinkin radikaaleina rukousaloitteina. Huonona puolena juuri tämä "vain meillä on valo ja totuus, me olemme esikoisjoukko, muut pimeässä..."-ajattelu. Seurauksena on yllättävän helposti hengellinen ylpeys ja sokeus, jotka yleisimmin kulkevat käsi kädessä.

Rukousillan jälkeen...

Olin eilen Lahti Kristukselle-rukousillassa paikallisen helluntaiseurakunnan rukoushuoneella. En ole syystä, jos toisestakaan päässyt käymään noissa kerran kuukaudessa järjestettävissä rukousilloissa puoleen vuoteen. Sen takia olikin mielenkiintoista ikäänkuin puhtaalta pöydältä miettiä esirukoustyötä oman kotikaupunkinsa puolesta. Harrastetaanhan tällaista esirukousta toki muuallakin kaupungissamme...

Raamatun ohjeet oman kotipaikkansa puolesta rukoilemiseen ovat hyvin yksinkertaiset ja selkeät. (Ks. Jer.29:7 ja 1.Tim. 2:1-4.) Ei tehdä niistä siis sen vaikeampia. Pidän Raamattua Jumalan ilmoituksena ja haluan sen tähden etsiä sieltä sellaisia periaatteita, joita on hyvä soveltaa käytäntöön omassa ja seurakunnan elämässä. En halua niinkään etsiä sieltä tukea omille jutuilleni (niin hyviltä kuin ne muuten kuulostaisivatkin). Ei siis ole syytä pyytää Jumalaa siunaamaan omia tekosiamme, vaan pyrkiä toteuttamaan Jumalan tahtoa. Näiden kahden välillä on selkeä ero (vaikka kaikki eivät sitä huomaakaan).

Meidät on kristittyinä kutsuttu harrastamaan esirukousta oman kotipaikkamme puolesta. (Minulle tämä tarkoittaa Lahtea ja sen ympäristöä, koko Päijät-Hämeen aluetta.) Tämä kehoitus, kutsu ja velvoite kuuluu jokaiselle kristitylle. Olemme jokainen kristitty Jumalan pappeja ja tehtävänämme on seisoa Jumalan edessä oman kotikaupunkimme puolesta. (Kuitenkin aivan liian usein törmään kristittyihin, jotka paljon mieluummin seisovat Jumalan edessä oman kuppikuntansa puolesta.)

Tämä kutsu on Jumalan sanassa annettu nimenomaan kristilliselle paikallisseurakunnalle. (Kun UT käyttää käsitettä "seurakunta" jonkun tietyn paikkakunnan, esim. Rooman kohdalla, se käsittää kaikki tuon kaupungin Jeesukseen uskovat.) Kyse on siis Kristuksen kaupunginlaajan seurakunnan tehtävästä.

Meidät on siis kutsuttu rukoilemaan oman kotikaupunkimme puolesta, ei niinkään oman ryhmämme harrastaman sinänsä ehkä monipuolisen hengellisen työn puolesta. On nähtävä isompi kuva Jumalan suunnitelmassa ja priorisoitava asiat oikein tältä pohjalta.

Jos olemme näkevinämme kovin vähän Jumalan Hengen vaikutusta oman kotikaupunkimme arkipäivän elämässä, niin ehkä syy on siinä, ettemme - Jumalan Sanan kehotuksen mukaisesti - harrasta yhteistä esirukousta sen puolesta. Jeesus rukoilee omassa ns. ylimmäispapillisessa rukouksessaan (Joh. luku 17) omiensa puolesta, että he olisivat yhtä niinkuin Hän ja Isä ovat yhtä, että maailma uskoisi. Tässä on nähtävissä selkeä ja yksinkertainen syy ja seuraus-suhde. Et voi väittää tätä vastaan.

Poimintoja pääsiäisviikolta

Sanonta kuuluu, "kun tuuli kääntyy, niin kaikki muuttuu". Niinpä itsekin olen huomannut kuluneella viikolla olevani tekemisissä vanhojen tuttujen asioiden kanssa täysin uudenlaisissa tilanteissa.

-------

Olen tekemässä teologian opintoihini liittyen seminaarityötä mentoroinnista. (Tiedättehän tuon antiikin mytologian tarinan Odysseuksesta, Ithakan kuninkaasta lähdössä Troijan sotaan ja ennen lähtöään antamassa uskolliselle ystävälleen Mentorille nuoren poikansa Telemakhoksen kasvatusvastuun.)

Eräs lähdeteoksiani on Paul D. Stanleyn ja J. Robert Clintonin asiallisen hyvä ja tiivis teos Mentorointisuhteet (suom. v. 2007), johon on nähdäkseni hyvin koottu "evankelikaalin" mentorointinäkemyksen perusteita.

Onnettomuudekseni kirjan on kustantanut Nokia Missio Kustannus. Sainkin jo työni alkuvaiheessa ja myöhemminkin ystävällisen hienovaraisia kehotuksia lähdekritiikkiin...

Samalla viikolla tiistaina 26.03. Nokia Mission entinen johtaja Markku Koivisto oli ollut Pirkanmaan käräjäoikeudessa kuulemassa tuomiotaan nuoren pojan seksuaalisesta hyväksikäytostä. Hän on pukeutunut violettiin neuleeseen, mikä kirkollisessa värimaailmassa kuvaa katumusta, minkä sekulaari media myös ansiokkaasti huomioi.

Kun toinen kirjan kirjoittajista on vielä eräs Navigaattoreiden kansainvälisiä johtomiehiä, jonka järjestön piirissä Suomessa esiintyi hyväksikäyttötapauksia joskus pari-kolmekymmentä vuotta sitten, niin...

Ja kun tähän vielä lisätään  antiikin maailman hellimä ajatus vanhemman miehen ja nuoren pojan välisestä rakkaudesta eroottisen rakkauden korkeana ilmenemismuotona, niin mietin, mihin ihmeeseen olenkaan sotkeutumassa tutkiessani mentorointia käsitteenä ja toimintatapana seurakunnallisissa yhteyksissä?

(Niin, ja sitten minulla on vielä tämä sukunimi...)

-------

Sanotaan, että ei tule työskennellä peloista käsin. Tai ettei tule heittää pois lasta pesuveden mukana.

Nyt jo pyhien lepoon päässyt Uuras Saarnivaara puolusti aikanaan 70-luvun alun karismaattista herätystä omien heimoveljiensä kritiikkiä kohtaan. (Ja totta vieköön, heitä sentään riitti!) Tähän liittyen hän esittää kirjassaan Aalto on jo liikkeellä (v. 1974) näkemyksen rahan puhtaudesta; vaikka tiedämmekin väärää rahaa olevan liikkeellä, se ei saa estää meitä käyttämästä ihan normaalisti oikeata rahaa.

Hyvä hengellinen periaate sovellettavaksi moneen kohtaan.

-------

Samaan aikaan siinä kirkossa, josta nokialaisuus nyttemmin on eronnut (ja sulautunut kuuliaiseksi osaksi nousevaa helluntaikirkkoa), sen johtomies esittää kirkollisen keskustelun kuumaan perunaan eli homoliittoihin (ja niihin liittyviin kirkollisiin vihkimisiin) liittyen niin keskenään ristiriitaisia lausuntoja, ettei tiedä, itkeäkö vai nauraako. Tähän asti olen lähinnä vain hymyillyt huvittuneen surumielisesti...

No, minähän en itse kuulu evl. kirkkoon, mutta kai sielläkin nyt joku roti voisi olla...

-------

Pääsiäisen pitkien pyhien ratoksi olen lueskellut Johanneksen kirjeitä. Oletko muuten pannut merkille, että Johannes on ainoa UT:n kirjoittajista, joka käyttää termiä "antikristus"? Jeesus (esim. Matt. 24. luvussa) puhuu tuloaan edeltävistä uskonnollisista harhaanjohtajista käyttäen etuliitettä "pseudo-" ("väärät profeetat ja kristukset"). Paavali taas kirjoittaa tessalonikalaisille uskoville lopun aikoina ilmestyvästä "laittomuuden ihmisestä", "kadotuksen lapsesta" ja "vastustajasta". Johannes, "rakkauden apostoliksi" kutsuttu, on kuitenkin ainoa, joka puhuu suoraan ja kiertelemättä antikristuksesta.

Johanneksen kuva antikristuksesta on kuitenkin hyvin erilainen, kuin mihin yleisesti (ja etenkin amerikkalaisen eskatologian pohjalta) olemme tottuneet. Antikristus näyttäytyy Johanneksen kirjoitusten pohjalta nimenomaan seurakunnan (so. kristittyjen) keskuudesta nousevana uskonnollisena harhaanjohtajana - ei niinkään YK:ssa esiintyvänä tai Lähi-idän kriisin ratkaisevana sotilaallisena johtajana. (Liekö sitten tähän syynä periamerikkalaiseen evankelikaaliin kristillisyyteen lujasti sisäänrakennettu seurakuntafundamentalismi? Antikristus ei siinä kontekstissa koskaan voi nousta "pyhien" joukosta. Paha on aina ulkopuolellamme ja uhka jossain kauempana...)

Myöhemmän Johanneksen ilmestyksen "toinen peto" muistuttaa kuitenkin tätä hänen kirjeissään kuvattua antikristusta hyvin paljon, jopa enemmän kuin "ensimmäistä petoa": sillä on karitsan sarvet, mutta se puhuu kuin lohikäärme. Kreikan kielen etuliitteellä "anti-" onkin aina kaksi merkitystä; olla jotain vastaan tai tulla jonkun tilalle.

Nykypäivänä näitä anti-sijais-kristuksia näyttäisi olevan ihan tungokseen saakka. Jeesuksen (Matt. 24:ssä) antama varoitus eksytyksestä, joka voi eksyttää "jopa valitutkin" tuntuu kyllä nykyisin enemmän kuin ajankohtaiselta.

------

Onko siis arkkipiispa Kari Mäkinen itse antikristus?

No, ehkei nyt sentään... heh.

Mutta vakavan viestin hän tempoilullaan kyllä lampailleen lähettää; mitä hän nyt sitten loppupelissä sanookaan ja voiko tähän sanomiseen vastaisuudessa luottaa ja mihin niistä...? Loogisuus, johdonmukaisuus ja arvojen selkeys lienevät kenen tahansa hyväksi johtajaksi mielivän perushyve.

Tai vielä vakavammin: minkä hengen vaikutuksessa hän puhuu?

Mutta kuten sanottu, minähän en kuulukaan evl. kirkkoon...

Joitakin olettamuksia seurakunnasta

Edelliseen postaukseeni viitaten, seurakunta ei siis ala tilojen vuokraamisesta, perustamiskokouksen pitämisestä tai työntekijän valinnasta. Seurakunta alkaa aina pelloilta, työkentältä ja sadonkorjuusta, ei ladosta, eikä vilja-aitasta. (Matt. 9:37-38)

Jumala kasvattaa valtakuntaansa (yli)luonnollisella tavalla. Jeesuksen vertauksessa siemenen kylvämisestä (Mar. 4:26-29) sen kasvu tapahtuu itsestään, kreikan kielen ilmaisun mukaan itse asiassa "automaattisesti". Kylvön ja korjuun välillä ei suoriteta yhtään hoito- tai kasvutoimenpidettä. Huomio ei tässä kiinnity viljelijän työhn ja vaivannnäköön, vaan enemmän hänen toimettomuuteensa. Ole siis äärimmäisen tarkka siinä, mitä kylvät ympärillesi!

Mutta vaikka viljelijän ei tarvitse tehdä työtä, vaatii vilja kasvaakseen ja sato kypsyäkseen tietyn ajan. Viljelijä joutuu odottamaan määräajan täytttymistä.Kuitenkaan ei viljelijän toimettomuus ole laiskuutta, vaan heti kun hedelmä sen sallii, hän ryhtyy toimeen, mutta ei ennen. satoa turmelematta ei voida toimia liian aikaisin.

Niinpä taidamme nytkin Suomessa elää tilanteessa, jossa odotamme sadon kypsymistä. Mutta millaisen? Sadonkorjuun aika kuitenkin on edessä, se on varma, koska se on Jumalan säätämä elämän ja kasvun laki.

Niin Raamatun alussa luomiskertomuksessa, kuin Apostolien tekojenkin alussa, kun Jeesus käskee opetuslapsiaan odottamaan Pyhän Hengen vuodattamista, näemme tämän Jumalan säätämän kasvun lain. "Lisääntykää ja täyttäkää maa... alkaen Jerusalemista, Juudeaan ja Samariaan ja aina maan ääriin saakka."

Tämän tähden kaikki Raamatun vertauskuvat seurakunnasta ovat eläviä. Seurakunta on pyhä yhteisö, ei pyhä laitos, rakennus tai toimitus. Seurakunta on ruumis, ei organisaatio.

On siis olemassa eräänlainen "taivaallinen desentralisaatio" lisääntyä ja täyttää maa, tehdä kaikki kansat opetuslapsiksi alkaen omilta himahoodeilta ja ulottuen aina maan ääriin saakka. Ihmisen luonnollinen ajatus on keskittää kaikki voimansa yhteen ja rakentaa niin korkea torni, että sen huippu ulottuu aina taivaaseen asti ja joka näin on jopa omistettu taivaalle.

Ihminen on nykytilassaan luonnoltaan syntiin langennut niin esi-isiensä lankeemuksen, kuin oman synnillisen verenperintönsä ja omien väärien valintojensa perusteella. Näin ollen kaikki ihmisen luonnollinen uskonnollisuuskin - sai se aikaan miten inhimillisesti katsoen hyviä ilmauksia tässä ajassa hyvänsä - on alkuperältään ja luonteeltaan syntiin langennutta.

Tämä on tärkeää sanoa ääneen, ettei tässä tule väärinkäsityksiä. Vain Jumala antaa Henkensä kautta uuden elämän ja aidon kasvun. Seurakunta on luomutuote, ei vakuumiin tyhjiöpakattu, firman copyraitilla varustettu teollinen einesvalmiste. Sen perusolemukseen kuuluu kasvu, lisääntyminen - ei kuitenkaan hierarkkisesti ylöspäin, vaan levittäytymällä, laajenemalla ja lisääntymällä moninkertaisesti.

Jumala ei näet asu ihmiskäsin rakennetuissa temppeleissä. Jumala haluaa asua Henkensä kautta ihmisen sydämessä. Tältä pohjalta ymmärrämme tulevamme osaksi Hänen temppeliään, jäseniksi Hänen ruumiiseensa ja Hänen kansakseen, Hänen heimolaisikseen ja Hänen papeiksiin.

Mistä kaikki alkaa?

Mieti, millä tavoin kristinusko ilmenee länsimaissa?

Olla kristitty tarkoittaa useimmille ihmisille yhtä kuin käydä kirkossa tai kokouksissa. Uskonystävämme, jota emme aikoihin ole nähneet, saattaa näin kysyä meiltä: "Missä ootte käyneet...?" 

Kristityllä saattaa edelleen olla jonkinlainen ulkoinen habitus ("miltä pyhä näyttää?"). Ennen kaikkea hänellä on tietynlainen käyttäytyminen. (Kristitty onkin joskus enemmänkin kiristetty.)

Kristinusko on yksityisasia (erityisesti täällä Suomessa), josta ei haluta puhua muille, varsinkaan julkisesti. Usein pidetään jopa epäsopivana, mikäli joku haluaa sanoa jotain uskostaan, erityisesti julkisesti. (Mediassa tätä kutsutaan "jeesusteluksi".)

Kun ajatellaan Uuden testamentin antamaa kuvaa evankeliumista, hyvästä uutisesta, kyse on jostain paljon enemmästä, kuin mikään noista edellisistä tai edes niistä yhteensä. Juttelin kerran erään itämaista uususkontoa edustavan naisen kanssa ja hän kertoi jo kokeilleensa kristinuskoa ja pettyneensä siihen. Kun kysyin lähemmin, mitä hän tarkoitti, hän kertoi viettäneensä aikaa luostarissa. Minä siihen, että sillä ei välttämättä vielä ole mitään tekemistä sen kanssa, että on kristitty. Ihmisen on synnyttävä uudesti ylhäältä.

Kun puhutaan seurakunnan istuttamisesta, asetelma on jollain tapaa väärä. Ei meidän tulisi seurakuntaa istuttaa, vaan evankeliumia, so. ilosanoman siemeniä, ihmisten sydämiin. Jeesus ei ole missään kehottanut meitä seurakunnillastamaan ihmisiä tai ylipäätään harrastamaan seurakuntaa tai jotain sen toimintamuotoa. Jeesus itse asiassa sanoo kovat sanat oman aikansa uskonnollisuuden heavyusereille, jotka kiertävät maat ja meret hankkiakseen edes yhden käännynnäisen, josta sitten tekevätkin helvetin oman ja kahta vertaa pahemman kuin mitä he itse ovat. (Matt. 23:15)

Vaan mitä meidän pitää tehdä?

Jeesus esittää Matteuksen evankeliumin 16. luvussa opetuslapsilleen kysymyksen kenen ihmiset sanovat Jeesuksen olevan. Tämän jälkeen Hän kysyy suoraan niiltä miehiltä, jotka sanovat olevansa Hänen seuraajiaan, kenen he sitten sanovat Hänen olevan? Saatuaan oikean vastauksen Jeesus alkaa sitten puhua seurakunnasta, joka on Hänen projektinsa ja jota saatanan joukot eivät voi voittaa. (Matt. 16:13-18)

Seurakunta alkaa siis siitä, kuka Jeesus on Sinulle. Kaikki alkaa tästä ja oikeasta vastauksesta siihen.

Seurakunta ei siis ala parkkipaikoista, wc-tiloista, hyvästä äänentoistosta, ilmastoinnista tai "awesome!"-ylistysryhmästä tai edes voidelluista työntekijöistä. Seurakunta alkaa aina siitä, kuka Jeesus on minulle. Älä siis koskaan aloita sitä mistään muusta.



-------

Aina silloin tällöin blogini saa pyyhkeitä siitä, ettei siinä anneta hengellisen työn tekijöille eväitä tavalliseen seurakuntatyöhön. Jos näin on, katson onnistuneeni toiminnassani. En nimittäin suin surminkaan halua laittaa lisää pökköä pesään jonkun ohjelmaorganisaation pyörittämiseen.

Katto

Olen joskus aiemminkin esittänyt tämän provosoivan kysymyksen, mutta esitetään se nyt vielä uudelleen:

Mistä näistä kolmesta Uusi testamentti ei puhu mitään?
- kotona kokoontuva seurakunta
- tunnustuskuntaan kuuluva seurakunta
- kaupunginlaaja kristillinen paikallisseurakunta

Okei, tiedän: kristillisellä opilla (dogmatiikalla) ei nuoremman globalisaatiosukupolven silmissä ja korvissa ole kovinkaan suurta arvoa, jolloin tällainen kysymys ei ole mitenkään kiinnostava - sen velvoittavuudesta puhumattakaan. STI:n tutkija, dosentti Timo Eskola puhuukin EVVK-sukupolvesta. Jep, ja heitä edeltävälle sukupolvelle teologia taas ei ole koskaan tuottanut minkäänlaista ongelmaa, vaan Raamatun ilmoituksesta on aina saatu väännettyä juuri ne argumentit, mitkä on haluttu. Esimerkkinä tästä vaikka kirkollinen homokeskustelu ja siinä esitetyt teologiset argumentit (Martti Nissinen & co).

Mutta siitä huolimatta - tai ehkä juuri sen tähden! - tällä kysymyksellä on merkitystä. Itse törmään tähän kysymykseen sangen usein.

Wolfgang Simson on usein puhunut varhain tapahtuvasta ehdollistumisesta ja miten se toimii kristittyjen(kin) kohdalla. Tässä kohtaa sillä tilanteella ja ympäristöllä, missä olet tullut uskoon, kasvanut kristityksi tai radikaalisti uudistunut, on hyvin suuri merkitys. Minkälaisen kristillisen yhteisön piirissä olet kasvanut, sen mukaista dna:ta kannat mukanasi. Siltä pohjalta, miten ja mihin Sinut on opetettu, tarkastelet koko kristillistä elämää yleensä, mukaan luettuna sen sisältämä opetus seurakunnasta, sen olemuksesta, luonteesta ja rakenteesta. Mitä pitempään olet ollut uskossa ja elänyt tietyn yhteisön suojissa, sitä helpommin huomaat sen, miten aina uudelleen palaat siihen hengelliseen äidinmaitoon, jota olet nauttinut.

Tämä ehdollistuminen on tapahtunut ja on todellisuutta, olit siitä itse mitä mieltä hyvänsä. Käytännössä tämä ehdollistuminen saa aikaan eräänlaisen katsomuksellisen katon Sinulle, jonka läpi, yli tai ohi et kykene näkemään. Hyvin harva vain suurin ponnistuksin kykenee tähän: kasvamaan niin korkealle, että näkee oman kukkalaatikon reunojen yli Kristuksen ruumiin kokonaisuuden. Valtaosa ns. tavallisista kristityistä elää tyytyväisenä elämäänsä oman yhteisönsä opillisen ja kulttuurisen katon alla, opetettuna sopeutumaan siihen, että "tässä tämä nyt on, enempää ei oikeastaan ole tarjolla" - ja jos haluat kurottautua johonkin uuteen, niin siitä voi seurata erilaisia vaikeuksia.

Eli pidit siis tästä kirkkokunnallisen ehdollistumisen jalkapannasta tai et, kannat sitä mukanasi. Jopa silloinkin, kun olet pettyneenä ja haavoilla irtaantunut alkuperäisestä yhteisöstäsi , kannat sitä hengellistä verenperintöä mukanasi. Kritisoidessasi, kapinoidessasi ja hyökätessäsi tuota vanhaa, aiempaa ja Sinua ehkä hyväksikäyttänyttä ja haavoittanutta yhteisöä ja sen toimintatapaa vastaan huomaat käänteisessäkin merkityksessä olevasi edelleen kiinni tuossa vanhassa. Painiessasi nokikolarin kanssa tulet itsekin yhtä nokiseksi kuin vastustajasi.

Huomaat yllättäen muuttuvasi itsekin sen kaltaiseksi, jota vastaan taistelet. Vain kuoleminen voi Sinut tästä kurimuksesta vapauttaa.

Kylmä fakta kasvatustieteen piiristä on se, että kun jollain nuorella on ollut jokin paha tottumus tai suoranainen riippuvuus X-vuoden ajan, niin kestää kuulemma noin 2 x X-vuotta, ennen kuin tästä vanhasta habituksesta, helmasynnistä tai addiktiosta pääsee kunnolla eroon. Käytännön seurakuntaelämässä tämä näkyy siinä, miten ihmiset uusiin, kotona kokoontuviin seurakuntiin hakeutuessaan tietämättään ja tahtomattaan tuovatkin mukanaan juuri sen vanhan hapatuksen, josta halusivat päästä eroon tai johon ainakin halusivat ottaa etäisyyttä. Seurakunnan kokoontuminen ei olekaan aito, oikea ja raamatullinen, ellei siellä kuulu vanhat tutut shibboletit ja toimi tuttu kaanaankielinen ja kulttuurinen kooditus.

Joskus tämä kaikki saattaa putkahtaa esiin vielä vuosikymmenenkin kuluttua, mikäli uuteen yhteisöön asetetut toiveet eivät toteutuneetkaan, niin kuin niiden ajateltiin. Old habits die hard ja jollei uusi yhteisö tässä kohtaa ole selvästi hereillä ja aidosti orgaaninen, niin viimeisestä voi hyvinkin tulla pahempi kuin ensimmäisestä. Tärkein pointti kuitenkin on kuolemisessa vanhalle, mikä usein osoittautuu kaikkein vaikeimmaksi. Liian usein näemme vain yritystä siirtää vanha sapluuna uuteen kontekstiin tai yritystä aloittaa kivile mennyt ministry uudelleen uudessa ympäristössä. Ei onnistu, sillä uusi viini, ei vanha, on aina laskettava uusiin leileihin.

Orgaanisuus tässä uudessa kontekstissa tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että vanhasta saa hyvää lannoitetta. Antakoon se hyvän kasvupohjan uudelle. Katon alta pois päästyään kristitty yllättäen huomaa Elämän todellisuuden olevankin paljon suurempi ja iloisempi asia, kuin mihin hänet oli totutettu.

-------


"Vartuin helluntailaisessa kasvihuoneessa. Minulle sanottiin, että ulkopuolella on hyvin kylmää ja että minun täytyy pysytellä kasvihuoneessa säilyäkseni oikeassa lämpötilassa... Mutta eräänä päivänä Herra sanoi minulle: ´Mene ulos tästä kasvihuoneesta´. Menin ulos - ja siellä, ulkopuolella, oli kevät." David j. du Plessis

-------

Ai niin, mikä olikaan oikea vastaus kysymykseen?

Kutsu

Paavali oli apostoli ja tässä toimessaan hänellä oli tiettyjä motiiveja, metodeja ja periaatteita, joita hän noudatti ja joille hän oli uskollinen. Ensinnäkin se tilanne, jossa hän koki elävänsä ja toimivansa oli hengellinen sota, jossa henkivaltojen taistelu oli todellisuutta. Hänen lähtökohtansa hengelliseen työhön ei ollut korkea koulutus tai oppineisuus, vaan Jumalan kutsu, joka aikanaan todellistui seurakunnan keskellä. Hänen motiivinsa oli Kristuksen rakkauden kokeminen sisäisesti niin vaativana, että se pakotti hänet liikkeelle. Jos kerran Yksi oli kuollut kaikkien puolesta, niin silloin kaikki muutkin olivat kuolleet itselleen, elääkseen Hänelle.

Paavalin työmetodina oli kävely, hengailu nurkilla, ihmisten pariin hakeutuminen, työn tekeminen ihmisten parissa, julistus ja keskustelu, opetus ja vuoropuhelu. Tärkeitä periaatteita hänelle olivat ilmestyksen saaminen Jumalalta, elannon hankkiminen omin käsin sekä evankeliumin julistaminen ensin juutalaisille. Hän ei siis koskaan kulkenut oman kansansa keskellä sammutetuin lyhdyin tai matalaa profiilia pitäen, eikä ajatellut juutalaisille olevan jokin toinen tie pelastukseen, kuin Jeesus.

Hänelle suuret kaupungit toimivat työn tukikohtina, juutalaisen uskonnollisuuden edustuspaikat eli synagoogat hyvänä kontaktipintana, jossa oli jo valmiina olemassa tietty esiymmärrys uskon asioille sekä siellä juutalaiset ja siihen päin kallellaan olevat ensimmäisenä kohderyhmänään. Kuitenkin kaiken takana väijyi tuo apostolinen pakotus aina hakeutua sinne, minne muut eivät ole menneet ja missä kukaan muu ei vielä ole työtä tehnyt. Saavuttamattomat ihmisryhmät ajoivat häntä aina uudelleen eteenpäin.

Hän mielsi oman - tai yleensä! - apostolisen valtuutuksensa aitouden tunnusmerkiksi ihmeet, merkit ja muut voimalliset teot. Hänellä ei ollut mitään vaikeutta sovittaa kaikkea tätä yliluonnollista Jumalan voiman ilmenemistä käytännössä yksinkertaiseen armon evankeliumiin, joka vapauttaa ihmisen. Hän näki tärkeänä pyrkiä aina mukautumaan kohderyhmänsä mukaan vaarantamatta kuitenkaan hitustakaan aidosta evankeliumista.

Paavalille paras ja toimivin tapa kouluttaa itselleen työnsä jatkajia, jotka veisivät sanomaa eteenpäin ja itse kouluttaisivat työn jatkajia, oli käytännön työssäoppiminen, siinä tapahtuva vuoropuhelu ja asioiden yhdessä tekeminen. Tämä oli hänelle myös ainoa konteksti, jossa teologian tekeminen tapahtui.

Ajan riento

Eilen Kirkkokansan raamattupäivien lounastauolla olimme muutaman kaverin kanssa syömässä paikallisessa kreikkalaisessa ravintolassa. (Suosittelen, seisova pöytä on yksi kaupungin parhaista!) Puhuimme mm. siitä, miten viimeisten kymmenen vuoden aikana monet asiat maamme hengellisessä kentässä ovat muuttuneet. Yhtenäiskulttuurin aika on auttamatta ohi ja uskonnollinen tilanne on pirstoutunut. Näyttää siltä, kuin erityisesti syksyn 2011 jälkeen muutos on vain nopeutunut ja kärjistynyt. Itselläni oli mielessä lähinnä TV2:n Ajankohtaisen kakkosen homoilta jälkiprosesseineen (jonka avaamalla linjalla vyörytys jatkuu edelleen). Parin nuoremman keskustelukumppanin kohdalla syksy 2011 taas edusti selvää positiivista muutosta ja eteenpäin menoa heidän omassa hengellisessä maailmassaan. Muutosta yhtä kaikki - ja yhä kiihtyvää, etten sanoisi.

Minä taisin tuossa ateriayhteydessä edustaa jonkinlaista pitkän matkan juoksijaa. En nyt puhu niinkään itsestäni, muuta mikäli olet tottunut asemoimaan itsesi kirkolliseen (tai ylipäätään maamme uskonnolliseen tilanteeseen) sellaisten tuttujen maamerkkien kautta, kuten viidesläisyys sen eri järjestöineen, ja sitä kautta olet oppinut hahmottamaan ne, jotka ovat vähän meidän puolellamme, ne, jotka eivät ole lainkaan meidän puolellamme tai sitten ne, jotka ovat aktiivisesti meitä vastaan, niin nyt yllätyksesi on mitä suurin. Edellyttäen nimittäin, että uskallat katsoa riittävän kauas juoksuhaudastasi.

Nyt nimittäin yllättäen huomaatkin löytäväsi (H)hengenheinolaisuutta sieltä, mistä ei pitäisi tai huomaat törmääväsi väärinymmärryksen muuriin siellä, mistä olisit luullut saavasi vastakaikua sanomallesi. Keskustelupöydän äärimmäisestä nurkasta olet havaitsevinasi jonkinlaisia varovaisia keskusteluyhteyden avauksen yrityksiä. Vastaavasti saatat vierestäsi löytää uskonnollisen jähmettymisen muodossa ensimmäisiä merkkejä alkavasta kuolonkankeudesta. Kun tarkkaat sitä, mitä Herran Henki tekee, huomaatkin yllättäen - ja joku tähän loukkaantuu - että Hän ei olekaan mitenkään automaattisesti sitoutunut muodollisesti oikeaan opintulkintaan.  Kaiken kirkkohistoriallisen painolastin, kirkollisen keskustelun poliittiset asetelmat ja paikoilleen lukitut ennakkoasetelmat täysin unohtaen (tai ainakin sivuuttaen), Hän näyttääkin suvereenisti kiinnittävän huomionsa niihin, jotka ovat janoisia Hänen puoleensa.

Tämä kaikki edellyttäen, että olet hereillä ja uskallat katsoa tosiasioita silmiin.

Jumala näyttää seulovan meitä, sekoittavan pakkaa ja tarkoituksellisesti saattavan viisaidemme lukeneisuuden ja oppineisuuden hämmennyksen valtaan. Tai ainakin Hän näyttää sallivan sen tapahtuvan jouduttaakseen omia tarkoitusperiään.

-------

Mitä itse päivin tulee, niin olen pettynyt. Ei näillä eväillä vallankumousta Suomessa tehdä. Tokkopa se oli edes tarkoituskaan. Muromaa olisi tarvittu.

Numenorin tuho - eli uppoaako länsi?

Edellisen postaukseni kommenteissa Max Stucki kysyy, näenkö "länsimaisen sivilisaation olevan menossa kohti finaaliaan lähitulevaisuudessa?"

Hyvä kysymys, aiheellinen ja haastava... ja niin perin vaikea vastata, ainakaan lyhyesti.

Ajatus länsimaisesta kulttuuriperinnöstä ajautumassa kohti auringonlaskua tai jopa kohti vääjäämätöntä tuhoaan tuntuu olevan kovin pinnalla. Elämme pimenevää aikaa, jossa erilaiselle (kaikenlaiselle!) apokalyptiikalle on olemassa vankka tilaus. Ei tarvitse edes viitata Jussi Halla-ahon blogin nimeen ("Kirjoituksia uppoavasta Lännestä"), vaan myös monet kristityt ajattelijat (esim. David Pawson) ovat puhuneet islamin uhasta länsimaiselle traditiolle. Merkille pantavaa nykyään onkin nimenomaan ei-kristittyjen innostuminen eskatologiasta (esim. Zeitgeist). Näyt pedon merkistä ja sen numerosta tulevat tänä päivänä vastaan enemmän jostain muualta kuin vanhakantaisten herätyskristittyjen suusta.

Ideanahan tämä ei ole mikään uusi. Oswald Spengler esitti omat teesinsä länsimaiden perikadosta jo heti I maailmansodan jälkeen. Kaukonäköisimmät ovat aina siitä alkaen pitäneet etuoikeutenaan haaveilla jonkinlaisesta globaalista Rooman palosta, jota sitten katselisivat sivusta harppuaan näppäillen. Todellisuus ruohonjuuritasolla näyttää kuitenkin hyvin toisenlaiselta. EU-integraation ollessa 90-luvulla Suomessa kuumimmillaan monet maamme eturivin kulttuurivaikuttajat ilmaisivat huolestumisensa tuntemansa ja rakastamansa "vanhan Euroopan", valistuksen ajan humanismin syntysijan muuttumisesta valtiojohtoisen riistokapitalismin kontrolliyhteiskunnaksi.

Jokainen kuitenkin ymmärtää, että jotain ratkaisevaa on tapahtunut ja tapahtumassa. Itsenikin usein hellimä kuva kulttuuristen mannerlaattojen yhteentörmäyksestä ja sitä seuraavasta henkisestä, sosiaalisesta ja taloudellisesta tsunamista on vain yksi - mutta hyvin tärkeä! - osa todellisuutta. Myös suuret ihmismassat ovat liikkeellä. Elämme uutta kansainvaellusten aikaa, jossa "Hannibal ante portas" on saanut kokonaan uuden sisällön. Samaan aikaan myös eurooppalainen sielu on liikkeellä, virtuaalimaailmassa seikkailevana uskonnollis-poliittisena nomadina. Osa meistä tähyää Suureen Länteen odottaen sen armeijoita apuun, osa - suurin osa - on mieleltään kääntynyt jo sitä vastaan. Puhdasverisen pedon tunnusmerkki on se, että se kykenee syömään myös lajitovereitaan - ja sellaisina (so. petoina) suuret maailmanvallat Danielin näyissä kuvataan.

Kyllä, länsi sellaisena kuin me olemme sen tunteneet on katoamassa. Sen aika on peruuttamattomasti ohi. Kristittynä en ajattele tämän kuitenkaan merkitsevän kristinuskon kertomuksen loppua. Jumalan totuus ei viime kädessä ole riippuvainen meidän perinteistämme, instituutioista puhumattakaan. Sen todellinen voima lepää jossain ihan muualla. Itse asiassa tulevaisuudessa - tai jo nyt - eräs kristinuskon akuuteimpia kysymyksiä on se, kykeneekö Jeesuksen usko olemaan uskottava ilman näitä perinteisiä instituutioita. Niin monet tuntemani kristiveljet ja -sisaret eivät usko, että se kykenee siihen.

Kuitenkin he unohtavat, että aidon uskon ominaispiirre ja voima on aina siinä, että se on itse viljanjyvän tavoin valmis kuolemaan ja antamaan elämän uudelle. Tämä ajattelu on totaalista myrkkyä länsimaisille kristillisille instituutioille.

Huomaan palaavani aina uudelleen ja uudelleen pyhien lepoon päässeen Martyn Lloyd-Jonesin vastaukseen Christianity Today-lehden haastattelussa, kun häneltä kysyttiin, mitä hän näkee olevan tulossa. Hän totesi suoraan kulttuurimme olevan romahtamassa. Hänen mukaansa demokratia on "perimmäinen poliittinen asetelma, muut hallitusmuodot olemme jo ohittaneet". Sen jälkeen edessä on joko diktatuuri ja totalitarismi tai sitten täydellinen sekasorto, kaaos ja anarkia.

Itse en usko jälkimmäiseen vaihtoehtoon, eikä uskonut Lloyd-Joneskaan. Hänen mukaansa se, mikä seuraa on ihmisen itsepalvontaa. Hänen mukaansa 666 on ihmisen luku ja juuri sitä on demokratia, ihmisen itsepalvontaa. Itse asiassa tämä prosessi, jonka huipentuma aidosti nietscheläinen antikristus tulee olemaan, laitettiin alulle jo humanismin synntystuskissa, kun ihminen itse asetettiin kaiken mittariksi. Kaiken yläpuolella olevana universaalina standardina ei enää ollutkaan Jumalan ilmoitus Raamatussa, vaan kansanäänestys, yleinen mielipide tai median tuuliviiri. Tämän kehityksen ilmentymänä näemme sitten piispan määrittelevän tv:n ajankohtaisohjelmassa millainen Pyhän Hengen vaikutus (so. karismaattisuus) on tervetullutta kirkkoon.

Euroopan taru ei suinkaan ole ohi, mutta Lloyd-Jonesin mukaan nyt on vaikuttamassa monia sellaisia asioita, joita ei aiemmin ollut olemassakaan. Siinä suhteessa ajat ovat muuttuneet, eikä entiseen ole paluuta. Mitä on edessämme, sitä on vaikea sanoa, mutta Uuden testamentin näkijöiden varoitukset kaiken kattavasta totalitarismista on syytä ottaa vakavasti.

Hiekkaan piirretty kala

Jälkikristillisen lähetystyön vaikeus... 

Tämä ilmaisu tuli mieleeni kun katselin juuri TV1:n MOT-ohjelmaa Riivaajat kirkossa. Jälkikristillisen maailmankuvan ehdoton ristiriitaisuus... ei, vaan vastakohtaisuus perinteisen raamatullisen (so. kristillisen) maailmankuvan kanssa. Helpompi on evankelioida puhdasta pakanaa (mitä ikinä sillä tarkoitetakaan), kuin jälkikristittyä. Se, mikä aiemmin edusti normaalia kristinuskon tulkintaa, jopa sen valtavirtaa herätysliikealueilla, se leimataan nykyään "ääri-ilmiöksi". 

Sama asia toimii myös toisin päin. Pastori Timo Keskitalo (Helsingin kansainvälinen seurakunta) kirjoitti Uusi tie-lehden kolumnissaan ”Lisää suolaa” (niinkin kauan sitten kuin 20.07.2000!) seuraavan hyvin oikeaan osuvan toteamuksen: ”Kulttuurin tuhoa edeltää kaksi merkkiä; asiat, joita tulisi hävetä, nostetaan julkisesti nautittavaksi. Asiat, joita tulisi pitää pyhinä, painetaan häpeään.”

Itse ohjelmassa ei tullut esille mitään sinänsä uutta. Se vain tuli jälleen kerran todistetuksi, miten tiukasti kirkon liberaalisiipi on kytköksissä mediaan ja sen käyttämään valtaan. Tässä tapauksessa siis MOT-ohjelmaan. Mutta iso kysymys näyttää kirkon johdolle edelleen olevan se, mitä tehdä raamattu-uskollisille kristityille? Helsingin hiippakuntadekaani Reijo Liimataisen kommentti vuosien takaisesta kontaktista Pirkko Jalovaaraan on paljon puhuva ja herättää kysymyksen, mikä onkaan muuttunut: Jalovaaran vai Liimataisen opetus?

Kuva länsimaisesta tulevaisuudesta: kristityksi tunnustautuva varovasti piirtää kalan hahmotelman hiekkaan, lautasliinaan tai tietokoneen näytölle halutessaan luoda kontaktin kaveriin, jota epäilee uskonveljeksi... 

Tolkienlaista ekklesiologiaa

"Tarinallisuuden avulla voimme myös harjoittaa aistejamme ja ymmärrystämme havaitsemaan entistä paremmin kahlitsevien rakenteiden olemassaolon. Organisaatiota rakennetaan ja ylläpidetään tietoisten, mutta myös tiedostamattomien henkisten prosessien avulla Esimerkiksi hierarkkinen organisaatio on osoittautunut hyvin vaikeaksi purkaa tai organisoida uudelleen. Tämä johtuu siitä, että vaikka hierarkkinen organisaatio rajoittaa tai orjuuttaa, se samalla myös tyydyttää perustavanlaatuisia järjestyksen ja turvallisuuden tarpeita. Asema organisaatiossa auttaa yksilöä määrittelemään itsensä ja oman identiteettinsä esimerkiksi rutiinien, vastuun ja velvollisuuksien kautta." (Hietikko, s. 22-23)


"Valitsemalla oikeat henkilöt tehtävää suorittamaan Elrond haluaa tietenkin varmistaa Gandalfille ja Frodolle parhaat onnistumisen mahdollisuudet tehtävässään. Yhteisen tavoitteen jakava joukko ei tarvitse autoritaarista tai kontrolloivaa johtamista. Yhteinen päämäärä ja vapaaehtoisuus luovat tiiviin kurinalaisuuden kulttuurin. Lisäksi hätätapauksessa kuka tahansa joukon jäsenistä voi toimia ainakin väliaikaisesti johtajana ilman että lopullinen tavoite hämärtyy." (Hietikko, s. 41)

Harri V. Hietikko, Management by Sauron - Sormusten herran johtamisopas
(Atena Kustannus Oy, 2010)

Olen siis hobitti

"Tolkienin kirjoitusten perussanoma nykyihmiselle on se, että vaikka asiat näyttävät menevän huonoon suuntaan, ei toivoaan saa menettää. Vaikka luonto saastuu ja sademetsiä raivataan, on maailmassa silti yhä puhtaita ja koskemattomia seutuja, ja rikkoutunut voidaan aina korjata. Tarkasteltaessa Tolkienin teoksen sanomaa ei vertailu vaikkapa Richard Floridan kuvaaman luovan luokan arvoihin yllättäen näytä täysin toivottomalta. Luovalla luokallahan tarkoitetaan niitä nyky-yhteiskunnan jäseniä, joiden ammatti ja toimeentulo liittyvät jotenkin ideoiden tuottamiseen ja luovaan työhön. Joutilaita ja yksinkertaisia hobitteja ei ehkä juuri luovan luokan edustajiksi voi luonnehtia, mutta eivät he protestanttisen työetiikan kannattajiakaan ole. Elämän tarkoituksen pelkistäminen kovaksi työksi ja työn kuvaaminen velvollisuudeksi ei myöskään tunnu olevan vakaumukseltaan katolisen Tolkienin perimmäinen tarkoitus. Pikemminkin hän kuvaa Sauronin ja Sarumanin yhdenmukaistavia örkkiorganisaatioita eräänlaisen kieroutuneen protestanttisen työetiikan edustajiksi."

Harri V. Hietikko, Management by Sauron - Sormusten herran johtamisopas, s. 17-18 (Atena Kustannus Oy, 2010)


Itse olen siis mieluummin hobitti.

Tiedettiinkö varmasti...?

"Mitä me teemme näille miehille? Onhan heidän kauttaan tapahtunut ilmeinen ihme, sen tietävät kaikki Jerusalemin asukkaat, emmekä me voi sitä kiistää. Mutta ettei asia leviäisi laajemmalle kansaan, kieltäkäämme heitä ankarasti enää puhumasta tässä nimessä yhdellekään ihmiselle." 

(Apt. 4:16-17)

Eilisessä raamattuopetuksessa nousi esille kysymys juutalaisten uskonnollisen johtajiston mielentilasta ja asenteesta Jeesuksen ja Hänen seuraajiensa toimintaa kohtaan. Itseäni on aina tietyissä kohdissa evankeliumeja ja Apostolien tekoja pistänyt silmään ylipappien ja kirjanoppineiden tietynlainen pragmaattisuus ihmetöiden edessä. Itse ilmiöiden tarkoitus tai alkuperä eivät juurikaan kiinnostaneet, vaan enemmän oltiin huolissaan tällaisen toiminnan vaikutuksesta. Jotenkinhan tätä "villiä" toimintaa pitäisi voida suitsia ja kontrolloida...

Esitin kysymyksen olivatko juutalaisten johtajat vain niin pihalla siitä, mitä oli tapahtumassa vai olivatko he jo niin paatuneita, että kaikin mahdollisin keinoin vastustettiin Jeesusta ja Hänen seuraajiaan? Vakavampi, tämän pohjalta nouseva kysymys on, tiesikö uskonnollinen eliitti, että nyt oltiin tekemisissä Messiaan ja Hänen synnyttämänsä liikkeen kanssa?

-------

Ensimmäisenä täytyy tietysti ottaa esille se uskonnollinen kirjallisuus, jota juutalaiset oppineet pitivät jumalallisena ilmoituksena ja jota he tutkivat, Vanhan testamentin pyhät Kirjoitukset. Juutalaiset oppineet viittaavat usein Danielin kirjan ennustuksiin Messiaan tulon ajankohdasta. Juutalainen historioitsija Flavius Josefus pitää sitä ainutlaatuisen profeetallisen kyvyn ilmauksena. (Ks. Dan. 9:24-26.)

Jeesuksen toisesta tulemuksesta ei tiedä edes Poika, vaan Isä yksin. Hän on tuleva hetkenä, jota emme arvaa. Mutta Jeesuksen ensimmäinen tulemus oli tarkkaan ennustettu Raamatussa. Juutalainen rabbiininen kirjallisuus puhui juuri Jeesuksen syntymän aikoihin paljon Messiaan tähden ilmestymisestä. Näiden kirjoitusten ollessa hyvin tunnettuja Israelissa ja sen naapurimaissa osattiin odottaa Messiaan tähteä ja Hänen syntymäänsä. Esim. nykyisen Jemenin alue oli tuohon aikaan (n. vv. 120 eKr. - 500 jKr.) mooseksenuskoinen ja siellä odotettiin aivan erityisellä innolla juutalaisten kuningasta syntyväksi.

Juuri tästä syystä Luukas kertoo evankeliuminsa toisessa luvussa hurskaista vanhuksista, Simeonista ja naisprofeetta Hannasta, jotka odottivat temppelissä "Israelin lohdutusta" ja "Jerusalemin lunastusta". Messiaan piti saapua Danielin ennustuksessa säädettynä ajankohtana. Myös juutalainen rabbiininen kirjallisuus edellyttää, että näin olisi pitänyt tapahtua. Samoin historioitsija Josefus näyttää edellyttävän, että Danielin ennustukset kävivät toteen roomalaisten vallatessa ja tuhotessa Jerusalemin v. 70 jKr.

Rabbiinisten lähteiden valossa näyttää ilmeiseltä, että juutalaisilla oppineilla on ollut yhteinen sopimus vaieta Jeesuksesta. Kertoohan Johanneksen evankeliumikin, että juutalaiset olivat jo Jeesuksen eläessä sopineet keskenään, että kuka ikinä tunnustaisi Jeesuksen Messiaaksi, hänet erotettaisiin synagoogasta. Kaikesta jo tuolloin alkaneesta ja läpi historian jatkuneesta vaikenemisesta huolimatta juutalaiset eivät koskaan ole kieltäneet, etteikö Jeesus olisi elänyt ja tehnyt ihmeitä, samoin kuin opetuslapset Hänen nimessään.

Danielin ennustukseen liittyen jotain todella järkyttävää on tapahtunut juutalaisten omien lähteiden mukaan juuri Jeesuksen kuoleman aikoihin. Kolmessa evankeliumissa kerrotaan ja myös Heprealaiskirjeessä mainitaan kolmasti temppelin esiripusta. Jeesuksen kuolinhetkellä temppelin esirippu repesi kahtia ylhäältä alas. Tällöin kansan on täytynyt nähdä suoraan temppelin kaikkein pyhimpään saakka. Tällaisen asian tai sen jättämän "jäljen" luulisi jotenkin näkyvän juutalaisessa traditiossa.

Mishna Sanhedrin ja Avodaa Zaraa talmudissa kertovat, että 40 vuotta ennen temppelin tuhoa uhrit kadottivat voimansa ja kaikkein pyhimmän ovet avautuivat itsestään.

Kristittyinä ymmärrämme Jeesuksen Kristuksen toimittaneen uhrikuolemallaan iankaikkisen vanhurskauden, Danielin profetian mukaisesti. Tämän jälkeen temppelin jumalanpalveluksella ei ollut enää mitään merkitystä.

-------

Mutta Raamattu esittää Messiaan tulolle myös erään toisen oman aikarajoituksensa, jota harvoin tullaan ajatelleeksi. 1.Moos. 49:10:ssä ennustetaan, että hallitsijanvaltikka ei siirry pois Juudan sukukunnalta, ennen kuin "tulee hän, jonka se on ja jota kansat tottelevat". Tämä merkitsee sitä, että Juudan heimon täytyy siis ehdottomasti säilyttää yhteenkuuluvuutensa heimona siihen asti, kunnes sen keskuudesta nousee hallitsija, jota kansat tottelevat. Esran kirjasta voimme todeta (esim. 1:5-8), että Juudan heimo oli Babylonian vankeudessa säilyttänyt tietoisuuden omista juuristaan ja identiteetistään.

Jeesuksen syntymän ja lapsuuden aikoihin juutalaisilla oli vielä laaja itsehallinto ja suurella neuvostolla, sanhedrinilla oli jopa oikeus langettaa kuolemantuomio. Jeesuksen varhaislapsuudessa tässä tapahtui kuitenkin muutos, joka oli järkyttävä ja enteellinen Messiasta odottavan kansanosan mielestä. V. 6 jKr. Herodes-sukuinen kuningas Arkelaus pantiin huonon hallinnon takia viralta ja hänen tilalleen asetettiin Coponius Juudean prokuraattoriksi. Samassa yhteydessä sanhedrin menetti oikeutensa langettaa kuolemantuomioita. Tähän viittaa juutalaisten johtomiesten sana Pilatukselle, ettei heillä ole lupa tapaa ketään (Joh. 18:31).

Jotakuinkin samoihin aikoihin näiden vallankeikausten kanssa Jeesus todennäköisesti kävi 12-vuotiaana temppelissä.

"Kun Sanhedrinin jäsenet havaitsivat heiltä riistetyn oikeuden hallita elämää ja kuolemaa, yleinen tyrmistys valtasi heidät. He peittivät päänsä tuhalla ja ruumiinsa säkkikankaalla huutaen: voi meitä, Juudan valtikka on poistettu eikä Messias ole vielä tullut." 

(Rabbi Rachmon)

Toisaalta Messiaan täytyi juutalaisten oppineiden Vanhan testamentin kirjoituksiin perustuvan näkemyksen mukaan tulla temppelin ollessa vielä pystyssä. Profeetta Haggai puhuu siitä, miten "tämän temppelin myöhempi kunnia on oleva suurempi kuin aikaisempi" (2:9). Samoin viimeinen profeetoista, Malakia (rabbien mukaan "profeettojen sinetti") ennustaa, miten "äkisti on tuleva temppeliinsä Herra, jota te etsitte ja liiton enkeli, jota te halajatte" (3:1). Rabbi Daniel Kimchi sanoo, että tämä "Herra, liiton enkeli, on Messias".

Kun valtikka oli siirtynyt pois Juudalta ja Jerusalemin temppeli oli tuhottu, eikä Messias siinä välissä ollut vielä tullut, oltiin hukassa. Ja ollaan edelleen. Mielenkiintoista on vain se, että uskonnollinen elämä jatkuu edelleen - melkein tekisi mieli sanoa, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut...

Messiaan ennustetut tunnusmerkit eivät näytä tuona aikana sopineen kehenkään muuhun kuin tähän nasaretilaiseen puuseppään, Jeesukseen, jota ei kuitenkaan otettu vastaan, koska Hän ei ollutkaan sellainen Messias kuin uskonnollinen eliitti olisi halunnut.


(Lähde: Risto Santala, Vanhan testamentin Messias-odotus (Juuret I), Perussanoma, 1995)