Ratkaiseva muutos

Viimeisten viikkojen aikana olen pariinkin otteeseen yhteisissä rukoustilanteissa törmännyt ajatukseen ratkaisevasta muutoksesta maamme hengellisessä ilmastossa. Kyse on tietysti noussut kirkon viime aikaisesta kehityksestä, jossa on luovuttu Raamatusta kaiken opin ja elämän ylimpänä auktoriteettina ja ohjeena. Näinhän meillä on täällä Pohjolan lintukodossa totuttu ajatella, että tämä on se status quo, joka vallitsee. Tosiasiassa nykyisen kehityksen juuret ovat olleet näkyvissä jo pitempään, eikä niissä ole mitään mystistä. Kyse on ollut arkipäivän arvovalinnoista ja piste. Joko seuraamme Jumalan sanan ohjeita tai sitten emme niin tee. Toki kehityskulku koko kansakunnan kohdalla on ollut hidasta ja aikaa vievää, mutta jotain pelottavan vääjäämätöntä siinä on koko ajan ollut.

Onko Jumala meillekin lähettänyt väkevän eksytyksen, koska emme ole ottaneet vastaan rakkautta Totuuteen, että voisimme pelastua - niin yksilöinä kuin kokonaisena kansakuntana?

Kyse ei ole kevyistä asioista, älkääkä kuvitelkokaan, että heittelen näitä ajatuksia puolihuolimattomasti lonkalta. Kyse on koko ajan ollut - ja on edelleenkin - Raamatun arvovallasta; "onko Jumala todella sanonut?" Ja tuntuu kuin pragmaattisuudessaan niin jumalaton postmoderni sukupolvi vielä kyynisesti lisäisi tähän: "... tai tarkoittiko Hän todella sitä, mitä sanoi?"

Kyse on Raamatun virheettömyydestä ja ohjeellisuudesta. Ensin mainittu seikka saa nuorten uraansa aloittelevien helluntaiteologien uhmakkaat kirjoittelut aiheesta tuntumaan kurittomien pikkupoikien huolimattomilta tulitikkuleikeiltä, jotka voivat yllättäen osoittautua hyvinkin vaarallisiksi. Jälkimmäinen seikka taas kulminoituu nimenomaan evl. kirkon päätökseen homoliittojen sallimisesta. Tällä tulee nimittäin olemaan kaksi käytännön seurausta tulevaisuudessa.

Ensinnäkin on vain ajan kysymys, kun homoliitot hyväksytään kirkossa. Silloin ansa laukeaa ja monet luterilaiset huomaavat olevansa tilanteessa, jonka rinnalla nykyiset väännöt tuntuvat lastenleikiltä. Tiedän kokemuksesta, että monet luterilaiset eivät tässä kohtaa halua katsoa totuutta silmiin. Se ei ole kivaa, eikä se oikein sovi monenkaan mukavuudenhaluisen kristityn pirtaan. Toisekseen kaikki tämä nykymeno on vain esimakua ja valmistelua paljon suuremman jumalattomuuden esiinmarssille Suomessa, pelkään.

Yhteiskuntamme ja kulttuurimme laillisuuden perustuksia nakerretaan ja osa on jo murrettu palasiksi. En puhu nyt niinkään sen juridisista oikeuksista maallisessa mielessä, koska eduskuntahan näitä lakeja säätää. Puhun tekojen oikeutuksesta Jumalan iankaikkisen lain edessä. Tuo laki nimittäin tulee sanomaan viimeisen jaan tai ein kysymyksiin oikeasta ja väärästä. Tämän vähittäisen murtumisen vaikutukset tulemme lähitulevaisuudessa näkemään laittomuutena kaikkialla yhteiskunnassamme. Jeesuksen sanoin, kun laittomuus pääsee valtaan, niin monen meistä rakkaus kylmenee. Kun jotain ensin murretaan näkymättömässä hengellisessä maailmassa, sen seuraukset automaattisesti siirtyvät näkyviin ajallisessa maailmassamme.

Psalminkirjoittajaa lainatakseni: "Kun peruspylväät murretaan maahan, mitä voi vanhurskas tehdä?"

Mieleen tulevat aina uudestaan ja uudestaan edesmenneen tohtori Martyn Lloyd-Jonesin viisaat, suorastaan profeetalliset sanat siitä, miten nykyinen demokratia on viimeinen valtiomuoto. Kaikki muut hallitusmuodot olemme jo ohittaneet. Demokratian takana väijyy joko diktatuuri tai täydellinen sekasorto. Mitä sen jälkeen tulee on ihmisen itsepalvontaa. 666 on ihmisen luku ja sitä on demokratia. Lloyd-Jones ennustaakin kulttuurimme olevan tuhoutumassa.

Mitä siis tulee tämän jälkeen? Paavali puhuu siitä, miten "laittomuuden salaisuus on jo vaikuttamassa; jahka vain tulee tieltä poistetuksi se, joka nyt vielä pidättää", niin ihmiskunnan historian loppunäytös ottaa paikkansa historiassa. Kaikki on jo Kirjaan kirjoitettu ja nyt pelilautaa laitetaan kuntoon grande finaléa varten. Mutta merkitseekö siis nykyinen laittomuuteen luisuminen jopa kansojen välisissä suhteissa (Kreikka!) uuden, entistä pahemman kaaoksen ja anarkian ajan alkamista?

Itse en usko siihen. Uskon ennemmin ennen näkemättömän totalitarismin levittäytymiseen mantereemme ylle, ennen kuin Herra tulee takaisin ja perustaa oman Rauhanvaltakuntansa tänne. Syynä on yksinkertaisesti se, etten usko niiden tahojen, jotka nykykehitystä haluavat ohjailla, antavan asioiden luisua ihan niin pitkälle. Siihen ei ole varaa, koska liian paljon on pelissä. Puhun rahasta, taloudellisista intresseistä ja bisneksestä. Tässä suuressa kokonaiskuvassa oman Suomemme nykykehitys - Jumalan ilmoitukseen perustuvan laillisuuden murtaminen - on vain pieni askel kokonaiselle unionille, mutta pelottavan suuri askel meille suomalaisille.

Kuka pitäisi vanhurskautta pystyssä Suomessa?

Osaa ne muutkin

Lahdessa pelataan parhaillaan eri seurakuntien välistä salibandyturnausta, "Taivaallista bandyä", jota on järjestetty jo usean vuoden ajan. Sen järjestäjät ovat vuosikausia tehneet ansiokasta työtä nuorten säbäharrastuksen parhaaksi - ja ehkä myös käytännön ekumenian eteen. Turnaukseen osallistuu tälläkin hetkellä eri seurakuntien ja herätysliikkeitten nuorista koottuja joukkueita; helluntailaisia, luterilaisia, lestadiolaisia, vapaakirkollisia ym.

Jossain vaiheessa turnauksen historiaa siitä tehtiin sitten virallisesti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Tampereen hiippakunnan Hollolan rovastikunnan salibandyturnaus. Käytännössä kaikki jatkui niinkuin ennenkin eli iloiset ja punaposkiset, geelihiuksiset ja käyrälapaiset nuoret eri seurakunnista ja tunnustuskunnista (ja jopa niiden ulkopuolelta) ottivat kentällä yhteen räiskyvällä nuoruuden innolla. Ylilyönneiltäkään ei vältytty. Tulisieluisimpia vanhempia ja oto-valmentajia jouduttiin kesken kiivaimman taiston tiimmellyksen jopa poistamaan katsomon puolelle jäähtymään. Kaiken lisäksi huhuttiin turnauksen johdon muokkaavan sääntöjä vuosittain (ja kuulemma joskus vieläpä ihan viime tipassa) tarpeen mukaan. Eli kaikki mitä normaaliin tiukkaan säbäturnaukseen kuuluu oli elävänä läsnä.

Kuitenkin kun illalla oli palkintojenjako, niin turnauksen pääpalkinto eli Hollolan rovastikunnan salibandyturnauksen pokaali ojennettiinkin parhaiten menestyneelle luterilaiselle joukkueelle, joka oli urhean taistelun jälkeen tullut sarjataulukossa viidenneksi. Toki turnauksen voittanut vapaan seurakunnan joukkuekin jonkun pytin sai. Mielenkiintoista, perin mielenkiintoista... Kaksi maailmaa, kaksi todellisuuttako? Onko tämä nyt käytännön säbäsovellutus kirkkoisä Cyprianuksen varhaiskatolisesta sloganista "Quia salus extra ecclesiam non est" eli "kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta"? Mene ja tiedä.

No, myöhemminhän tästä ajatuksia herättävästä käytännöstä sitten luovuttiin. Mutta osaavat sitä muutkin eli you haven´t seen nothing yet. Ristin voitto-lehdessä (28.04.2010) nimittäin julistetaan heti etusivulla: "Helluntailaisille oma salibandyliiga - Vain kastetut helluntailaiset pelaavat". Homman nimi on, ei enempää, eikä vähempää, kuin God Cup ja tämän yhä laajenevan turnauksen toteutuksessa pyritään ammattimaisuuteen.

Mutta myös ekklesiologis-soteriologiset aspektit on huomioitu. (Ehkä sekin on osa tätä em. "ammattimaisuutta".) Nimittäin vain kastetut seurakunnan jäsenet pelaavat. Kuuluminen seurakuntaan kun on ainoa käypäinen pelaajalisenssi tähän sarjaan. Tällä pyritään kuulemma vähentämään rumaa kielenkäyttöä ja rumia otteita kentällä ja sen ulkopuolella. Hassua, omassa nuoruudessani kun eikkareita otettiin mukaan porukkaan ihan evankelioimismielessä... No, tietysti keinohan se on tämäkin, jos joukkueen sisältä ei muuten löydy ryhtiä.

No, tietysti tällainen tiukka ekklesiologinen rajaus joukkueen pelaajiston suhteen on herättänyt myös keskustelua porukoissa. Jotkut joukkueenjohtajat toivoivat nuorisotyössä muuten mukana olevia kastamattomiakin voitavan ottaa mukaan. Kuitenkin vaatimus seurakunnan jäsenyydestä on nähty hyvänä ihan arkisen nuorisotyönkin kannalta. (Luterilaisillahan tätä ongelmaa ei ole, vaan muutamasta pääkaupunkiseudun liigajoukkueesta voitaisiin äkkiä koota tiukka joukkue...)

Mutta myös puhtaasti opilliset ja teologiset argumentit ovat vahvasti mukana perusteluissa.

- Mikään kasteoptukseni ei ole synnyttänyt nuorissa samanlaista pohdintaa kastekysymyksen äärellä, kuin nyt tämä turnausvaatimus. toteaa erään helluntaiseurakunnan nuorisopastori vakavissaan.

Näyttääkin siltä kuin tässä otettaisiin merkittäviä harppauksia myös missiologian alueella: joka uskoo ja kastetaan, se pelaa. Jatko onkin sitten vielä hämärän peitossa. Vai minkälaisen sisällön saakaan "nämä merkit seuraavat niitä, jotka uskovat..."?

Eivätkä helluntailaiset suinkaan ole liikkeellä yksin, sillä myös Vapaakirkon piirissä haudotaan samanlaisia ajatuksia. Syynä on yksinkertaisesti se, että helluntailaisten joukkue pilasi viimeksi Vapiksen valtakunnallisen säbäturnauksen voittamalla koko turneen. Aiemmin turnaukseen on osallistunut hyvin sekalaisia ja jopa kaveriporukoista koottuja eri vapaaseurakuntien joukkueita. Nyt homma tulee täälläkin muuttumaan tiukan keskusjohtoiseksi: jatkossa turnaus pelataan tiukasti oman väen kesken, joskaan mitään helluntaikirkon kaltaisia kastepykäliä ei joukkueen jäsenien sopimuksiin kirjata. Pelkkä aktiivinen mukana olo seurakunnan toiminnassa riittänee.

Tältä pohjalta nousee villejä ajatuksia huumorinpilke silmäkulmassa:
- vanhimmiston on hyväksyttävä joukkue, ehkä myös joku vanhimmistosta voitaisiin nimittää säbävastaavaksi samalla tavoin kuin diakonia- tai nuorisotyössä...
- pitäisikö tulevaisuudessa helluntaisäbän hegemonian turvaamiseksi järjestää erityisiä säbäfifteenleirejä Isossa Kirjassa (plus täysimittainen kaukalo matolla sinne!) ja Vapiksessa vastaavasti säbäseuriksia, onhan evlutillakin kaikenlaisia futis-, ratsastus- ja biljardiripareita?
- valitseeko joku paikkakuntaa vaihtava helluntaisäbääjä tulevaisuudessa uuden kotiseurakuntansa menestyvän säbäjoukkueen perusteella, kuten nyt valitaan esim. hyvän raamattuopetuksen, korkeatasoisen ylistyksen tms. perusteella?
- eikö seurakunnan säbäjoukkue voisi joskus ottaa järjestääkseen myös säbäjumiksen, vähän niin kuin nyt on partiokirkko, vanhusten kirkkopyhä tai maahanmuuttajien kokous?
- entä miten tämä vaikuttaa esim. Seinäjoen Peliveljien joukkueen toimintaan - porukkahan on alunperin syntynyt juuri em. helluntaiseurakunnan suojaavien siipien alle?
- ja jos mennään helluntaikirkon ulkopuolelle, niin millaisen joukkueen saisikaan aikaan sitten kokoon esim. Turun Tuomiokirkkoseurakunta, Vuosaaren ev. lut. seurakunta tai vaikkapa Tampereen seurakuntayhtymä omista kastetuista jäsenistään?

No, eiköhän ole pojat niin, että koko juttu on hyvä nähdä laajemmassa kontekstissa eli osana helluntailiikkeen yleistä kirkollistumiskehitystä. Se nyt vaan saa tässä kohtaa tällaisia sanotaanko aavistuksenomaisesti humoristisia piirteitä. Miksei säbää voisi pelata ihan vain pelkästä pelaamisen riemusta? Ei se uskoviltakaan kiellettyä ole.

Mutta mikäli tällaiset tiukkaa kirkkokuria vaativat periaatteet tulevat käytäntöön myös täällä Lahdessa alussa mainitussa mainiossa nuorten säbäturnauksessa, niin minua askarruttaa eniten se, miten käy turnauksen useita kertoja voittaneen "Ekumenia"-joukkueen, johon kuuluu nuoria niin kirkkokuntien ja tunnustusten sisä- kuin ulkopuoleltakin, mutta jotka vaan muuten tykkäävät pelata viikottain yhdessä?


-------

Sanastoa:

- säbä = subst. tark. salibandyä
- geeli = hiusten muotoiluun käytettävä voide tai suihke
- käyrä lapa = viittaa alan harrastajien tapaan keinotekoisesti muokata mailan lavasta käyrempi esim. kuumentamalla
- ekklesiologia = teologinen termi, tark. oppia seurakunnasta
- soteriologia = teol. termi, tark. oppia pelastuksesta
- missiologia = teol. termi, tark. oppia kristillisestä lähetyksestä
- ekumenia = teol. ja kirkollinen termi, tark. kristittyjen keskuudessa kiistanalaista pyrkimystä yhdistämään eri kirkkokunnat aatteellisesti, toiminnallisesti ja jopa organisatorisesti yhdeksi suureksi maailmankirkoksi, jota erityisesti Kirkkojen Maailmanneuvosto ajaa ja jonka takana jotkut näkevät myös roomalaiskatolisen kirkon ylivaltapyrkimykset; voidaan käsittää tarkoittavan myös Lahden alueella epävirallisen harrastajaryhmän statuksella toimivaa, silloin tällöin menestyvää salibandykerhoa

Käki politiikassa ja kirkollisessa elämässä

Aamukahvipöydässä lueskelin paikallista pravdaa, jossa siteerattiin toimittaja Maiju Lemettistä Ilkka-lehdestä.

"Kokoomus rupeaa profiloitumaan mainoskampanjoillaan politiikan käkenä. Se munii toisten lämmittämiin pesiin ja haudottaa poikasensa vierailla."

Sitä luekellessani ja salami-tuorejuusto-moniviljakorppua kaffen kanssa mutustellessani koin (taas kerran) eräänlaisen déjà-vun tyyliin "hetkinen... missä olen törmännyt tähän kuvioon aiemmin?" Hetken asiaa mietittyäni vanhat muistijäljet aktivoituivat: kirkossapa tietenkin!

Annas kun selitän.

Jo nuoruudestani asti olen huomannut tämän tutun kuvion toistuvan: nuori uskova kaveri jostain herätysliiketaustaisesta luterilaisesta seurakunnasta lähtee kirkasotsaisena ylioppilaana opiskelemaan Helsinkiin teologiaa. Jo tuolloin (70-luvulla) oli olemassa tuo tuttu sanonta "aloitti Hengessä, lopetti Helsingissä", (jota termiä Timo Eskola viimeisimmässä Kulmakivessä ansiokkaasti sijoittaa uuteen kontekstiin).

Tällä tarkoitettiin kehitystä, jonka pelättiin tai oikeammin odotettiin seuraavan nuoren miehen elämässä tämän jälkeen. Ajatus kulki tähän tapaan: teologisen tiedekunnan opetus turhentaa vilpittömän seurakuntanuoren hentoisen uskon ja tuloksena on kyynistynyt ammattiteologi, josta mitä todennäköisemmin tulee apupappi johonkin puolikuolleeseen seurakuntaan pääkaupunkiseudulla, jossa maallistunut ja monikulttuurinen ympäristö armotta pommittaa raunioiksi jäljellä olevia uskon linnakkeita. Kirkon virkahierarkkia kyynärpäätaktiikkaa vaativine uraputkineen, väestökirjanpidollinen toimistopäivystysbyrokratia ja oravanpyörämainen toimitusrumba pitävät huolen lopusta. Myöhempien vuosien kurssikokouksissa naureskellaan sitten sille, miten "meidän piti muuttaa maailma, mutta maailma muuttikin meidät".

Mutta oikeesti: jo pitkään virallinen evl. kirkko on hankkinut kuuliaisimmat ja sitoutuneimmat palvelijansa juuri näistä tosissaan olevista herätysliiketaustaisista nuorista, ja jopa vapaista suunnista. Toimiiko siis kirkko niin kuin toimittaja edellä esittää kokoomuksen toimivan: "munii toisten lämmittämiin pesiin ja haudottaa poikasensa vierailla"? Oli tämä rekrytointi sitten tietoista (jolloin luottamus sekä yliopistoteologian että kirkollisen koneiston väistämättä muuttavaan voimaan on melkoista, muttei varmaan perusteetonta) tai hyväuskoisen sokeaa ja tiedostamatonta, niin näin tämä homma toimii.

Kun mennään kauemmas historiassa löytyy vielä karmaisevampi esimerkki, josta en tiedä tohdinko lausua sitä edes ääneen: nimittäin janitsaarit. Nämä Turkin osmanisulttaanien ammattisotilaat olivat alunperin kristittyjä sotavankeja ja myöhemmin jo lapsina Balkanin slaavilaiskylistä ryöstettyjä kristittyjä poikia. Heistähän sulttaanit saivat kaikkein kuuliaisimman ja tehokkaimman sotavoiman itselleen. (No joo, tietty mamelukkien kohdalla oli vähän samanlainen tilanne...)

No, yhtymäkohdat voi jokainen miettiä itse... Samoin koko kuvion mielekkyyden.

Voihan tuon lausahduksen "munii toisten lämmittämiin pesiin ja haudottaa poikasensa vierailla" kääntää toki toisinkin päin. Eli eivätkö kirkolliset herätysliikkeetkin teekin juuri näin: lähettävät valioyksilönsä kirkollisiin koulutuslaitoksiin hankkimaan muodollinen pätevyys, samaan aikaan kun itse pidetään huoli tuiki tarpeellisesta korjaavasta ja korvaavasta opetuksesta (sekä tarvittaessa välttämättömästä poisoppimisesta) ja palkataan sitten vastavalmistunut työntekijä oman herätysliikejärjestön tai -seurakunnan palkkalistoille. Eli poimitaan vaan rusinat pullasta.

Tässä mielessä hitusen verran ymmärrän kirkollisten piirien kritiikkiä esim. viidesläisyyttä kohtaan, kun he pitävät sitä kirkkoon kuulumattomana anglosaksisen pyhityskristillisyyden etäispesäkkeenä. Sen nähdään ottavan mielellään vain kaiken hyödyn irti kirkosta koulutuksen, aseman, palkkauksen ja avustusten muodossa, muttei oikeasti sitoutuvan siihen. (Tässä kohtaa puheet "todellisesta kirkosta" yms. taitavat kaikua kuuroille korville.)

Ollaan nyt tässä rehellisiä ja avoimia: evl. kirkosta ei koskaan tule sellaista vanhurskaitten syntisten yhteisöä, jollaisesta Sley, SEKL, SRO & co. haaveilevat. Kuitenkin roikutaan remmissä mukana, "koska halutaan vaikuttaa", sanotaan - niin ja, koska siitä on niin paljon hyötyä.

Mutta olisiko silloin reilumpi lähteä? Miten tilanne kirkon ulkopuolella Jumalan valtakunnan todellisuudessa eroaa niin ratkaisevasti kirkon sisäpuolisesta, että siellä kannattaa roikkua? Tai jos lähtö kerran on lopultakin vain "ajan kysymys", niinkuin kuulee tekohurskaasti sanottavan, niin miten siihen olisi silloin hyvä varautua? Olisiko hyvä alkaa jo nyt verkostoitumaan samalla tavoin ajattelevien kristittyjen kanssa? Tällaisia teemoja voisivat olla esim. Raamattu, 24/7-tyyppinen rukous, Pyhän Hengen todellisuus, Suomen voittaminen Kristukselle etc. Eli olisiko jo hyvä alkaa laittaa turvarakenteita pystyyn - ei kirkolle, vaan yksilöille?

Näin ei tilanne kuitenkaan voi enää pitkään jatkua. Muutoksen merkit ovat niin selvästi ilmassa. Mielessäni törmään uudestaan Paavalin profeetalliseen sanaan 1.Kor.kirjeessä: "olkoot ne, jotka tätä maailmaa hyödyksensä käyttävät, niinkuin eivät sitä käyttäisi; sillä tämän maailman muoto on katoamassa".

Tilausta profeetallisuudelle

Alkuviikosta kuuntelin työmatkalla Hämeen alueradion paikallisuutisia, jossa haastateltiin Hämeen keskustanuorten puheenjohtaja Maija Metsolaa Hausjärveltä. Hän totesi Keskustan uudesta puheenjohtajasta, että tältä edellytetään ennen kaikkea kykyä ajatella ja katsoa tulevaan. Itse uutinen oli otsikoitu jopa jotenkin siihen tyyliin, että nyt tarvitaan henkilöä, jolla on kyky nähdä tulevaisuuteen.

Niinpä niin. Eräs omalle ajallemme kiusallisen ominainen piirre on juuri tämän vastakohta: vaikea, lähes mahdoton ennustettavuus. Monellakaan alalla yhteiskunnassa asioita ei voida oikein enää ennakoida edes neljännesvuosittain. Erilaisia, lähes yhtä mahdollisia skenaarioita on useita. Kuka osaa ennakoida, jopa ennustaa tulevaisuutta, se on vahvoilla niin politiikasssa, taloudessa, innovaatioissa, kaikessa.

No, eikö meidän kristittyjen tulisikin olla vahvoilla tässä kohtaa, eikö? Onhan meillä Jeesuksen todistus, joka on profetian Henki. Vai mikä tässä mättää?

Länsimaissa meillä on tietenkin ensimmäisenä suurena rasitteena humanismin myötäsynnyttämä rationalismi, joka viittaa viileän harkinnan kintaalla kaikelle huuhaalle tai ylipäätään kaikelle muullekin yliluonnolliselle. Hellenismin peruja meillä on ylivertaiseksi mieltämämme demokraattinen järjestelmä, jossa parlamentaarisella ääntenenemmistöllä päätetään, mikä on parasta ja jopa määritellään Jumalan tahto. Näinhän toimitaan seurakuntien ja kirkkokuntien keskuudessa yleisesti. Profeetan sanomaa ei kuitenkaan koskaan ole inspiroitu komiteatyöskentyn tuloksena tai julistettu kaiken kansan kuultavaksi äänin 12-11.

Tämä ei ole voinut olla jättämättä jälkeään myös länsimaiseen kristillisyyteen. Näin ollen meillä on lähes kaksituhatvuotinen teologinen perinne, joka suhtautuu perin nuivasti kaikkeen profeetallisuuteen. Näin varsinkin silloin kun sitä yritetään löytää tavallisesta arkipäivän elämästä. Joitakin meistä on "pienestä pitäen" varoitettu "korvasyyhyyn puhumisesta". Emme näet saisi turvata Herraan kysyäksemme yksityiskohtaisia ohjeita johonkin yksinkertaiseen asiaan. Se kun on "Jumalan kiusaamista". Meitä on väsyksiin asti varoitettu "sisäisen sanan" harhaanjohtamisesta jne.

Sitten Jeesus kuitenkin sanoo Hänen lampaidensa kuulevan Hänen äänensä ja siltä pohjalta seuraavan Häntä. Apostoli Paavali asettaa aidon Jumalan lapsen tunnusmerkiksi sen, että Jumalan Henki johdattaa tätä.

En ole varmasti ainoa, joka on kuullut puhuttavan siitä, miten "villi profeetallisuus" kuului aikaan, jolloin Raamatun kaanon ei ollut vielä muotoutunut tai että joko julistajalla tai kansalla ei ollut käytössään Raamatun kirjoituksia. Uudessa testamentissa näemme kuitenkin tilanteen, jossa Kirjoitukset ovat ahkerassa käytössä ja jossa tästä huolimatta - tai juuri sen tähden - profeetallinen Henki vaikuttaa voimakkaasti. Tarkoitan seurakuntaa joskus 40-70-luvulla jKr. Itse asiassa Pietari helluntain saarnassaan liittää nimenomaan tämän asian - profeetallisuuden - uuden liiton tunnusmerkiksi: "minä vuodatan Henkeni kaiken lihan päälle, ja teidän poikanne ja tyttärenne ennustavat, ja nuorukaisenne näkyjä näkevät, ja vanhuksenne unia uneksuvat".

Luin hiljattain Apostolien tekoja ja kiinnitin - jälleen kerran - huomiota siihen, miten yksinkertaisesti, suoraan ja käytännöllisesti Pyhä Henki ohjasi opetuslapsia evankeliumin työssä. Filippos sai yksityiskohtaiset ohjeet "mennä lähemmäs ja pysytellä vaunujen vieressä". Entäpä jos Jumala haluaisi tämän olevan arkipäivää meilläkin? Kyse ei siis ole väliaikaisesta poikkeustilasta, vaan pysyvästä olotilasta.

Erityisesti minua puhutteli se, miten Pyhä Henki näkyjen, unien ja ilmestysten kautta ohjasi apostoleja evankeliumin työssä niin, että seuraukset näkyvät maailmanhistorian kulussa vielä tänäkin päivänä. Pietarin hurmoksissa (kr. ekstasis) saama näky johti siihen, että evankeliumi ensi kerran vietiin pakanoille (tässä tapauksessa roomalaisen upseerin taloon). Ratkaiseva käänne Paavalin apostolintoimessa tapahtui nykyisen Turkin itäosissa kun Pyhä Henki esti heitä suuntaamasta pohjoiseen Bityniaan ja yöllä Paavali näki näyssä makedonialaisen miehen, joka kutsui heidät evankelioimaan Eurooppaa. Loppu onkin historiaa...

Pyhän Hengen rooli näkyjen, unien ja ilmestysten kautta oli ratkaiseva, kun alkuseurakunnassa tehtiin suuria strategisia päätöksiä evankeliumin levityksen suhteen. Jeesuksen opetuslapset eivät epäröineet kuulla ja totella Herran Hengen profeetallista puhetta - ja asioita tapahtui. Kristityt jopa elivät välittömässä Hengen johdossa. Näin oli silloin, näin on nytkin. Mitäpä jos Jeesus todella tarkoitti, mitä Hän sanoi sanoessaan omien lampaidensa kuulevan Hänen äänensä?

Tulevaisuudessa tulemme olemaan entistä useammin tilanteessa, jossa tarvitsemme Jumalan ylilyonnollista Hengen ohjausta, johdatusta ja puhetta - niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla - selvitäksemme tulevista haasteista. Meidän on siis harjaannutettava hengellisiä aistejamme ja annettava tilaa profeetallisen Hengen raittiille ilmenemismuodoille keskuudessamme ja samalla kertaa alistuttava yhteisölliseen arviointiin profeetallisuutemme suhteen. Mutta mitäpä jos aloittaisit kuuntelemaan Hänen Henkensä kuiskauksia jo nyt?

Sanomalehtikatsaus 2

Teol. tri Timo Eskola kirjoittaa Teologisen instituutin Kulmakivi-lehdessä (2/2010) teologisen koulutuksen murrosvaiheesta. Eskolan mukaan länsimaisten yliopistojen teologinen koulutus on nykyisin enemmän uskontotieteellistä tutkimusta kuin valmiuksien antamista hengelliseen työhön. Eskola puhuu "kärjistyvästä liberalismista", jonka myötä valtaosalla yliopistoteologiaa on enää perin vähän tarjottavaa seurakunnille.

Tämä on kovaa puhetta yliopistoteologilta ja dosenttismieheltä itseltään. Lääkkeeksi Eskola esittää erilaisia vaihtoehtoja, joista ensimmäinen olisi se, että kirkolla itsellään olisi annettavana oma hengellinen panoksensa papin koulutukseen niin, että "työntekijät saavat luterilaisen identiteetin. Vuoden opinnot luterilaisessa perinteessä, Tunnustuskirjoissa ja raamatullisessa eksegetiikassa olisivat saarnakurssin ohella hyvä lisä." Eskola ei unohda mainita, että STI jo nyt palvelee tällaisella varustamisella.

Seuraava vaihtoehto voisi Eskolan mukaan olla teologiset seminaarit, jotka teologisen tiedekunnan ohella valmistaisivat työntekijöitä kirkkoon. Tällaistahan on käytännössä jo nyt Norjassa ja Tanskassa, muista suomalaisista kirkoista puhumattakaan. Tätä vaihtoehtoa Eskola itse ei näytä pitävän kovin realistisena skenaariona, koska "kirkon liberalisoituminen on meillä siinä vaiheessa, että herätysliikkeiden edustama teologia pyritään pikemminkin perkaamaan pois kansankirkon rippeistä".

Vaikutelmaksi jää nykyisen tilanteen pysyvyys: "uskontotieteelliseen kyynisyyteen on vastattava sinnikkäällä lisäkoulutuksella". Tämä ratkaisumalli mahdollistaa tietenkin perinteisen suomalaisen femmaneuroosin eli kahdella tuolilla istumisen: "kirkon puolesta kirkkoa vastaan". Tilanne näyttää näin ulkopuolisen silmin olevan melkoinen pattitilanne. Paavalin sanoin: "ahtaalla minä olen näiden kahden välissä, halu minulla olisi täältä eritä..." eli houkutus lähteä kirkosta on melkoinen, mutta taloudelliset ym. realiteetit näyttävät sitovan (ainakin vielä).

Eskolan näkemys edustaa mielestäni urautunutta ajattelua, jossa itsestäni tuntuu siltä kuin akateemisuus olisi pitkälle syrjäyttänyt käytännön hengelliseen työhön varustamisen. Muodonmuutos teologisesta tiedekunnasta seminaariin ei kyllä vielä riitä, vaan tarvitaan pitemmälle ja syvemmälle menevää ajattelutavan muutosta. Millainen olisi sellainen hengelliseen työhön varustava koulutus, mikä perustuisi enemmän opetuslapseuttamiseen ja mentorointiin kuin tieteelliseen tutkimustyöhön, vertailevasta uskontotieteestä puhumattakaan? Tämä missio ei ole mahdoton, mutta haastava kuitenkin.

Eskolan huolen ymmärtää toisaalta kun lukee viimeisimmästä Eeva-lehdestä luterilaisen pastori Antti Kylliäisen haastattelua. Kylliäinenhän edustaa puhtaimmillaan heikkiräisäsläisen teologisen kasvatuksen monijyväisintä tähkäpäätä. Kylliäisen mielestä kun kaikki - edelleen - pääsevät taivaaseen. Lehti esittää retorisen kysymyksen: "Siis ihan kaikki? Eivät kai murhaajat?" ja jatkaa: "Kyllä hekin pääsevät. Muuhun tulokseen ei Kylliäinen voi päätyä, jos kerran Jumala on armollinen ja rakastava. Täydellisen armon ja rakkauden ulkopuolelle ei voi pudota kukaan."

Murhaajien pääsy taivaaseen ei sinänsä ole ongelma: Jeesushan on jo sovittanut heidän syntinsä. Tosin siitä ei Kylliäinen puhu mitään. Mutta on eri asia vastaanottaako murhamies pelastavan armon uskon kautta itselleen ja tekeekö synnintekijä parannuksen, minkä Raamattu Jumalan sanana selvästi asettaa taivaaseen pääsyn ehdoksi. Eli eipä Kylliäinen puhu parannuksen teostakaan halaistua sanaa. Voi eksytyksen ja eksymyksen suuruutta...

Osana mystistä ruumista

"Kirkko on elävä kauemmin kuin maailmankaikkeus. Sen sisällä yksilö on myös elävä kauemmin kuin maailmankaikkeus. Kaikki mikä on yhteydessä kuolemattomaan päähän, tulee olemaan osa hänen kuolemattomuudestaan. Kuulemme nykyään kovin vähän tällaista puhetta kristillisestä saarnatuolista. -- Jos emme usko sitä, olkaamme rehellisiä ja sulkekaamme kristillinen usko museoihin. Jos uskomme siihen, lakatkaamme teeskentelemästä, ettei sillä ole mitään merkitystä. Tämä on nimittäin todellinen vastaus kaikkiin kollektiivin suureellisiin väitteisiin. Se on kuolevainen. Me saamme elää ikuisesti. Tulee aika, jolloin jokainen kulttuuri, jokainen instituutio, jokainen kansakunta, koko ihmislaji, kaikki biologinen elämä kuolee sukupuuttoon, ja jokainen meistä on edelleen elossa. Kuolemattomuus luvataan meille, ei näille yleiskäsitteille. Kristus ei kuollut yhteiskuntien tai valtioiden vaan ihmisten tähden. Siinä mielessä kristinusko vaikuttaa varmaankin maallisen kollektivistin silmin liputtavan suorastaan kuumeisesti yksilöllisyyden puolesta. Mutta yksilö sellaisenaan ei ole se, joka pääsee osalliseksi Kristuksen kuolemasta ottamasta voitosta. Pääsemme osalliseksi voitosta olemalla osa voittajaa. Oman luonnollisen itsemme kieltäminen, tai Raamatun kovalla kielellä, ristiinnaulitseminen, on passi iankaikkiseen elämään. Mikään mikä ei ole ensin kuollut ei tule nousemaan kuolleista. -- Juuri tässä on uskomme mielipuolinen moniselitteisyys sellaisena kuin se varmaankin vaikuttaa ulkopuolisen silmin. Se asettuu jyrkästi vastustamaan luonnollista yksilöllisyyttämme, ja toisaalta niille, jotka luopuvat yksilöllisyydestään, se antaa takaisin iankaikkisen osan heidän omaa persoonallista olemustaan, jopa omaa ruumistaan. Pelkkinä biologisina yksiköinä, joilla on kuitenkin oma tahtonsa elää ja vallata elintilaa, me olemme ilmeisesti merkityksettömiä. Olemme ristin materiaalia. Mutta eliminä Kristuksen ruumiissa, temppelin rakennuskivinä ja pylväinä, meille luvataan iankaikkinen oma identiteetti, ja saamme elää niin kauan, että muistelemme galakseja muinaisissa kertomuksissa. "

C. S. Lewis, "Membership" (The Weight of Glory)

Sanomalehtikatsaus

Muutamia poimintoja mediasta
kirkollisena tilannekatsauksena
eli profetaalinen perspektiivi asioihin
periaatteella "kivetkin huutavat".

Suomen Kuvalehdestä (23.04.2010) mielenkiintoinen poiminto: "Jäsenkato vaikuttaa suoraan talouteen - prosentti jäseniä on 12,5 miljoonaa euroa. Eronneista suurin osa on nuoria, menetys on pitkäaikainen." Myös yrityksiltä tulevat yhteisöverot laskevat kuin pyhän lehmän häntä, jolloin herää kysymys tulisiko kirkon pistää kuuluisia kiinteistöjään rahoiksi? Ongelmana voi tietysti olla kuka esim. kirkkorakennuksista olisi kiinnostunut? Muslimit? Entä käyttötarkoituksia? Elokuvateatteriksi? Biletyspaikaksi? ...periaatteella "saadaanpahan rahoille vastinetta".

Kirkon keskusrahaston johtaja Leena Rantanen keskittyisi kirkon ydintoimintoihin. Nämä ovat hänen mielestään niitä ovat diakonia, kirkolliset toimitukset sekä lapsi- ja nuorisotyö. Kukaan kun ei ole kirkon jäsen siksi, että jokaisella seurakunnalla on oma palkanlaskentansa. Tarkalleen ottaenhan vain ja ainoastaan hengellisen työntekijä on se työmies, joka on palkkansa ansainnut. Entä missiologinen näkökulma periaatteella "lähetä leipäsi vetten yli, sillä ajan pitkään sinä saat sen jälleen"? Tai vielä rankempi polarisointi karismaattiseen ja diakoniseen aspektiin: "Hopeaa ja kultaa ei minulla ole, mutta mitä minulla on, sitä minä sinulle annan: Jeesuksen Kristuksen, Nasaretilaisen, nimessä, nouse ja käy". Eli siis mitkä olivatkaan ne ydintoiminnot?

Suomen Kuvalehden kannen otsikko onkin raflaava: "Uskon puute - Kirkon jäsenmäärä putoaa ja tulot romahtavat." (Näin siis SK, ei allekirjoittanut.) Kirkon johto lieneekin jo miettinyt oikeaa strategiaa nykyhehityksen pysäyttämiseksi tai ainakin sen jarruttamiseksi. Se on mukautuminen ympäröivän yhteiskunnan ja kulttuuriin arvoihin, toimintatapoihin ja trendeihin. Tämä näkyy kunnioittavassa suhtautumisessa seuraavan kaltaisiin uutisiin, joita toistuvasti saamme lukea. (Tulevaisuudessa vielä enemmän, koska nehän ovat toimiva osa median harjoittamaa mielipidevaikuttamista.)

"Yli puolet suomalaisista soisi homopareille vähintään kirkollisen siunaukseen, kirjoittaa Aamulehti. Lehden kyselyssä homoliittojen siunaamisen kannalla oli 60 prosenttia vastaajista. Puolet tästä ryhmästä olisi valmis hyväksymään myös homojen kirkollisen vihkimisen avioliiton tapaan."

Aamulehden haastattelema Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Kati Niemelä pitää tulosta odotettuna. Hän toteaa Aamulehdelle, että kirkossa asenteet muuttuvat hitaammin kuin muun yhteiskunnan. Niemelä arveleekin, että menee vielä pitkä aika ennen kuin kirkko hyväksyy homoparien siunaamisen. Huomio kiinnittyy tietenkin siihen, että Niemeläkin siis suvereenisti määrittelee suunnan, mihin ollaan menossa hitaasti, mutta varmasti. Takaisin paluun eli kääntymisen mahdollisuutta ei nähdä relevanttina.

Ihan vastakkaista linjaa kirkon nykykehitykseen edustaa Uusi tie-lehden päätoimittajan Leif Nummelan pääkirjoitus (15/2010), kun hän viittaa Helsingin piispanvaaliin: "On todella surullista lukea Kirkko & kaupunki -lehden päätoimittajan Seppo Simolan pääkirjoitusta (22.3.): Jälleen yksinkertaistaen: kirkossa on kaksi selkeästi toisistaan poikkeavaa näkemystä. Toisella puolella pidetään tiukasti kiinni Raamatussa ilmaistusta ’väärentämättömästä Jumalan sanasta’ ja muuttumattomasta kirkon uskosta ja opista. Toisella puolella nähdään sekä Raamattu että kirkon oppi oman aikansa historiaan sidottujen ihmisten ilmauksena siitä, mitä he ovat ymmärtäneet Jumalasta ja ihmisen suhteesta häneen. Karkeasti sanoen arkkipiispan vaalissa käytiin kamppailu näiden kahden näkemyksen välillä. Jälkimmäinen voitti niukasti. Tulevassa Helsingin piispanvaalissa vastaavaa vastakkainasettelua ei nähdä. Kirkollisesti, Helsinki on Suomessa kaikkein vähiten jyrkällä ’raamattuvyöhykkeellä’, eikä sen edustajilla olisi täällä mitään mahdollisuuksia tulla valituksi. Kaikki ehdokkaat edustavat edellä kuvatuista jälkimmäistä uskon tulkintatapaa kukin omalla vivahteellaan.”

Nummela viittaa myös kirkkoherra, ekumeniikan dosentti Sammeli Juntusen Kotimaan nettiblogiin (2.4.), jossa tämä kirjoittaa: ”En voi käsittää, miten ihminen voi pyrkiä piispaksi, jos hän ei usko Apostolisen uskontunnustuksen mukaisesti! Siinähän on kerrottu tiivistetyssä muodossa ne asiat ja Jumalan teot, jotka jokaisen kastetun on tiedettävä ja tunnustettava ollakseen kristitty. Piispan tehtävä on valvoa papiston pysymistä tässä uskossa, johon pelastuksemme ja kirkon ykseys perustuvat. Ei ihminen voi olla piispa, ellei hän itse usko Apostolisen uskontunnustuksen mukaisesti.”

Alussa mainitsin jotain siitä, miten "kivetkin huutavat". Tämän kaanaankielisen sloganin takanahan on se tilanne Johannes Kastajan ministrystä, kun hän varoittelee oman aikansa kirjanoppineita siitä, ettei kannata hirveesti leuhkia tuolla ulkonaisella jäsenyydellä ("onhan meillä isänä Aabraham!") jossain yhteisössä (tai sen johtoportaissa) - Jumala kun kykenee tuosta vaan herättämään kivistä lapsia Aabrahamille. Eli jos muut ovat hiljaa, niin ainakin kivet huutavat.

Mutta oikeesti: eivätkö nämä sanomalehtikatsauksen otokset puhu meille riittävästi tilanteestamme? (Ainakin niin paljon ja niin selvästi, ettei sen puheen ymmärtämiseen enää mitään uutta tulivuorenpurkausta tarvittane.)

Näin meillä Lahessa...

Suora lainaus paikallisen valtalehden nettisivuilta:

"Lahden Ristinkirkossa soi sunnuntaina 25. huhtikuuta Jean Sibeliuksen säveltämä Musique réligieuse op. 113 eli Suomen V. & O.M. loosien rituaalimusiikki.
Vapaamuurarien rituaalien yhteyteen kuuluu usein musiikkia, ja esimerkiksi Sibelius osallistui itsenäisen Suomen ensimmäisen loosin istuntoihin soittamalla urkuharmonia. Sibeliuksen vapaamuurarimusiikki syntyi loosin tilauksesta ja se kantaesitettiin vuonna 1927.
Ristinkirkossa Musique réligieusen esittävät urkuri Pauli Pietiläinen sekä Kastellin Laulu solisteineen. Kuoroa johtaa Markku Lautjärvi. Konsertin ohjelmassa on myös muita Sibeliuksen teoksia.
Konsertti alkaa kello 18."

Että tällä tavalla. Luterilaisen kansankirkon moniarvoisuus näkyy siis myös tällä tavoin. Aiemminhan tilaisuutta mainosti evl. seurakuntien Kirkonseutu-lehti.

Miten tähän tulisi suhtautua? Mikä neuvoksi? Ehdotuksia otetaan vastaan...

Kelpo vaimon ylistys á la C.S. Lewis

"Hyvään vaimoon sisältyy niin monia henkilöitä. Mitä Helen ei olisi ollut minulle? Hän oli tyttäreni ja äitini, oppilaani ja opettajani, alaiseni ja hallitsijani ja aina, kaiken tämän lisäksi, luotettava toverini, ystäväni, laivakumppaninini ja aseveljeni. Rakastajattareni, mutta samalla kaikkea sitä, mitä kuka tahansa miesystävä (ja minulla on ollut hyviä) on koskaan minulle ollut. Ehkä vielä enemmän. Jos emme olisi koskaan rakastuneet, olisimme joka tapauksessa olleet aina yhdessä ja aiheuttaneet skandaalin. Tätä tarkoitin, kun kerran ylistin häntä hänen ´miehisistä hyveistään´. Mutta hän lopetti puheeni lyhyeen kysymällä, mitä pitäisin siitä, jos minua ylistettäisiin naisellisista hyveistäni. Rakkaani, se oli terävä vastaus. Kuitenkin hänessä oli jotain amatsonimaista, jotain Penthesileiaa ja Camillaa muistuttavaa. Ja sinä, samoin kuin minä, iloitsit, että se oli olemassa. Olit iloinen kun huomasin sen.

Salomo kutsuu morsiantaan sisareksi. Voisiko nainen olla täydellinen vaimo, ellei hetken ajan, tietyllä tuulella ollessaan, miehen tekisi mieli kutsua häntä veljeksi?"

C. S. Lewis, Muistiinpanoja surun ajalta

Virtasen turhautuminen

Virtanen oli turhautunut. Ei siinä sinänsä mitään niin ihmeellistä ollut. Sitä sattui aina silloin tällöin ja muulloinkin kun oma joukkue ei pärjännyt futisliigassa. Mutta nyt - tai olisiko parempi sanoa: jälleen kerran - Virtasen turhautumisen aiheena oli oman maan kansankirkon kehitys. Eikä siinäkään sinänsä mitään uutta ollut. Virtanen oli jo nuorena miehenä ja silloisena kirkon työntekijänä tunnistanut sen kehityksen ensimmäiset versot, joka nyt, kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin, oli kasvanut täyteen mittaansa. Eniten Virtasta turhautti ihmisten turvallisuushakuinen hyväuskoisuus.

Virtanen oli kuullut uutisista, miten maan eteläisimpään hiippakuntaan oltiin valitsemassa uutta piispaa. Ihmetystä herätti se, että vain yksi kuudesta piispaehdokkaasta oli ilmoittanut julkisesti sitoutuvansa edelleen kristinuskon perusoppeihin ja esim. apostoliseen uskontunnustukseen. Näin jopa joissain kirkollisissakin piireissä ja eritoten herätyskristillisessä siivessä. Muut ehdokkaat olivat käytännössä viitanneet kintaalla koko kirkon tähän astiselle uskolle, joskin pari ehdokasta oli siloitellut kannanottojaan taitavin teologisin sanakääntein, joihin heidän tohtorintason koulutuksensa antoi hyvät eväät. Vastapuolella eli kirkon liberaalisiivellä, joka käytännössä hallitsi kirkkoa yhteistuumin sekulaarin median kanssa, ei peitelty tyytyväisyyttä siitä, että "raamattulinjan ehdokkaat" oli tärkeässä etelän hiippakunnassa saatu kokonaan torpedoitua ulos piispanvaalista.

Kuten sanottu, Virtasta ei niinkään turhauttanut tai hämmentänyt kirkon nykykehitys sinänsä. Hän muisti edelleen sangen hyvin erään kylmän sodan aikaisen arkkipiispan kommentit siitä, miten kommunistipuolueen jäsen saattoi hyvinkin pitää itseään "ateistina Jumalan armosta" ja oli jo tuolloin ymmärtänyt, mihin oltiin menossa. Enemmänkin Virtasta siis turhauttivat joidenkin vilpittömien uskonveljien naiivi sinisilmäisyys ja tai peräti noiden silmien päättäväinen sulkeminen tosiasioilta.

Virtanen oli päivällä ruokkiksella nähnyt vanhan tuttavansa Hetteisen ja syönyt lounasta tämän kanssa. Hetteinen oli pitkän linjan kirkollinen herätyskristitty, vakaa uskossa ja monella tapaa hyväsydäminen uskon veli. He olivat siinä ruokailun ohessa kaikessa rauhassa jutelleet kirkon nykykehityksestä. Hetteinen oli kaikissa kysymyksissä ollut Virtasen kanssa samoilla linjoilla ja jopa suureen ääneen päivitellyt kirkon johdon ratkaisuja. Kun tuli kyse piispaehdokkaista Hetteinen tuntui olevan kypsä koko kirkkoon.

- Jos tuollaisesta porukasta valitaan uusi piispa, niin minä kyllä eroan kirkosta! Hetteinen oli suutuspäissään puuskahtanut.

Virtanen ei ollut oikein varma oliko Hetteinen ymmärtänyt koko jutun ihan oikein ja oli täsmentänyt: - Joo eli näistä yhdestä tulee piispa pääkaupunkiseudulle.

Kun Hetteinen oli katsonut häntä hölmistyneenä, Virtanen oli vielä varmemmaksi vakuudeksi todennut: - Nii-in, tämä on todellisuutta nyt. Ei eletä enää missään "sitku"-maailmassa.

Loppulounas oli sitten nautittu vähän hiljaisemmissa merkeissä ja Hetteinen oli selvästi tullut vähän katumapäälle kommentoinnistaan. Erottaessa hän oli todennut Virtaselle olleensa "kuitenkin ehkä vähän liian jyrkkä". Kun Virtanen oli kysynyt, mitä toinen tarkoitti, tämä oli vain mutissut jotain siitä, miten "kirkko on kuitenkin niin rakas" ja kävellyt sitten tiehensä.

Virtanen oli sitten seisoskellut itsekseen kadunkulmassa, siemaillut takeawaytään ja miettinyt, miten se juttu nyt näin meni. Hän mietti oliko hänelle itselleen tapahtunut jotain, kun hän noin rauhallisesti kykeni analysoimaan jälkikäteen koko juttua. Nuorempana hän olisi suurin piirtein kiivennyt ravintolapöytien yli kaverinsa Hetteisen kurkkuun kiinni ja yrittänyt takoa järkeä tämän päähän. Tämä noin kuvaannollisesti sanottuna siis. Nyt sitä vaan ihmetteli, miten linjasta lipsutaan vähä vähältä ja rajapyykkiä siirretään taas vähän edemmäksi...

Myöhemmin illalla hän oli Vanhan kirkon lähellä tavannut vanhan ystävänsä vuosien takaa, Hankakosken, joka oli samaa "heimoa" kuin Hetteinenkin ja kirkon työntekijä. Hän oli varovasti kysellyt Hankakosken mielipidettä etelän piispanvaalista ja saanut yhtä varovaisia vastauksia. Hankakoski oli selvästi vilkuillut ympärilleen ja vältellyt Virtasta. Hankakosken pääpointti oli siinä, että Virtanen oli ymmärtänyt koko jutun väärin. Tosiasiassa piispaehdokkaat eivät oikeasti olleetkaan luopuneet kristinuskon perusteeseistä (kuten vaikkapa neitseestäsyntyminen ja Raamatun ilmoitus Jumalan Sanana), vaan se oli vain tulkittu väärin. Näin Virtanenkin siis oli tehnyt.

Virtasta oli todella ihmetyttänyt se, miten toisen ihmisen selvät, painomusteella painetut tai radiosta ja tv:stä kuullut kommentit voitiin ymmärtää toisin kuin mitä ne ilmiselvästi tarkoittivat? Virtanen oli kyllä törmännyt tuollaiseen ajatteluun aiemminkin, jopa vapaiden suuntien teologiasta innostuneiden nuorten työntekijöiden kanssa keskustellessaan, mutta nyt oli kyse kaverista, jonka hän tunsi vuosikymmenien takaa uskossaan vahvana veljenään.

Mihin tässä nyt enää sitten saattoi luottaa? Virtanen tuumiskeli mielessään, mutta kaiken uhallakin kysyi vielä Hankakoskelta: - Miten ajattelet minun ymmärtäneen väärin näiden piispaehdokkaiden kommentit?

Hankakoski oli selvästi luovuttanut taistelun ja huokaisi syvään.

- Tässä on nyt varmasti tapahtunut joku väärinkäsitys ja nyt on hyvä antaa tilaa ja aikaa eri käsityskantojen muotoutumiselle ja keskustelulle. Vanhakoski oli todennut syvimmällä mahdollisella kirkontyöntekijä-äänellään.

Virtasen turhautuminen oli miltei käsinkoskelteltavaa, kun hän tuli kotiin. Hänen vaimonsa vaistosi miehensä mielentilan, eikä liiemmälti kysellyt mistä päin nyt tuuli. Myöhemmin illalla, saunan jälkeen Virtanen sitten oli purkanut sydäntään vaimolleen ja se auttoi pahimman yli. Lopullisesti Virtasen olo koheni kun hän sai tekstiviestin eräältä nuorelta kaverilta, jossa kutsuttiin seuraavaksi viikonlopuksi 24/7-rukoustapaamiseen erään nuoren parin kotiin.

Toivoa on... oli Virtanen mutissut itsekseen.

Ministeriö kirkon asialla

Välillä näinkin päin. Tämä ajatus tuli väistämättä mieleeni kun luin uutisen siitä, miten opetusministeriö haluaisi lakkauttaa amk-tasoisen kirkon nuorisotyönohjaajakoulutuksen sekä Järvenpään että Kauniaisten yksiköstä. Tämän alan koulutus kun halutaan keskittää yhteen paikkaan pääkaupunkiseudulla. Varsinkin Diakin Kauniaisten yksikkö on viime vuosina tehnyt isot taloudelliset satsaukset (n. 3,4 milj. euroa) uusiin koulutustiloihin juuri sen tähden, että vain kolme vuotta sitten sinne lisättiin opiskelijoiden aloituspaikkoja. Luonnollista on, että tämä herättää tietynlaisia fiiliksiä Helsingin tie 10:ssä Granissa. Kaikkein hulluimmalta tuntuisi ajatus kokonaan uuden kampuksen rakentamisesta pääkaupunkiseudulle, kaikki nykyiset opiskelijat kun eivät mitenkään tule mahtumaan Sturenkadun tiloihin. Toki suuruudenhullut visiot eivät ennenkään ole olleet vieraita erilaisille koulutuskonserneille...

Onko ministeriö tässä kirkon asialla? Tähän astihan tilanne on ollut vähän enemmän toisinpäin. Kirkko on liikuttavan kuuliaisesti laulanut sen lauluja kenen leipää on syönyt, mutta nyt näyttäisi olevan vastapalveluksen aika. Uutista kommentoineessa nettikeskustelussa nimittäin lausutaan ääneen ajatus "raamatullisuuden kitkemisestä" pois kirkon nuorisotyön koulutuksesta.

Muutama muukin keskustelija kallistuu vahvasti tämän näkemyksen puolelle. Eräs nykyinen opiskelija tunnustaa suoraan, että "Kauniaisten yksikön raamattuopetus on huomattavasti raamatullisempaa kuin muiden Diakin yksiköiden. En ole itse muissa Diakeissa opiskellut, mutta useat muissa Diakin yksiköissä opiskelevat/opiskelleet ovat tästä kertoneet. Tämä(kin) päätös kertoo totisesti siitä, mihin Suomen ev.lut. kirkko on menossa. Kyllähän tämä tosiaan on oiva keino jatkaa raamatullista ja klassista kristinuskoa puolustavien kirkon työntekijöiden vähittäinen kitkeminen pois kirkosta. Kyllä opetusministeri ja Diakin ylläpitäjähallitus tietävät!"

Itse asiassa tämä ajatus ei ole uusi. Törmäsin siihen itsekin joskus viime vuosituhannen loppupuolella tehdessäni lopputyötäni Suomen Teologiseen opistoon aiheena nuorisotyökoulutuksen kehittäminen Vapaakirkossa. Haastattelin tuolloin eri nuorisotyöalan oppilaitosten johtohenkilöitä niin sekulaarilla kuin kristilliselläkin puolella. Haastattelemani Diakin Kauniaisten yksikön johtohenkilö toi kyllä aika selvästi esille huolensa raamattuopetuksen vähenemisestä ammattikorkeakoulu-uudistuksen myötä.

Siinäkin mielessä tämä on mielenkiintoista, että tämä tapahtuu porvarihallituksen aikana ja perinteisestihän sitä on totuttu ajattelemaan kristillisten arvojen olevan lähellä oikeistolaista sydäntä. Onko nyt kyse "vääränlaisista" kristillisistä arvoista? Kun ajatellaan evl. kirkon nykykehitystä manipuloituine arvomuutoksineen, niin Kauniaisten edustama teologinen linja istuu huonosti siihen pirtaan - vaikka se ei edes edusta mitään radikaalisiipeä kirkossa. No, onhan Kauniainen aina, jo perustajansa Urho Muroman päivistä asti ollut luterilaisuuden "pain in the ass". Tiedän kyllä sieltä ihan viime vuosiin asti valmistuneen monia hyviä nuoria hengellisiä johtajia, joiden siivet kantavat muuallakin kuin vain kirkon nuorisotyössä.

Nettikeskustelussa tuotiin esille myös toisenlainen näkökulma: "Toisaalta kirkosta eroaa koko ajan ihmisiä ja väki vanhentuu. Voi olla että muutaman vuosikymmenen kuluttua kirkolla ei ole enää varaa edes palkata nuorisotyönohjaajia ja siihen mahdollisuuteen kirkko joutuu valmentautumaan jo nyt." Eli onko tämä nyt sitä, että "viimeisenä lähtevä sammuttaa valot"?

Hyvänä puolena kirkon nykykehityksessä voi toki nähdä sen, että se avaa uusia mahdollisuuksia uudenlaiselle nuorten kristillisten johtajien varustamiselle (esim. Greenhousen tapaan). Kirkko on yhteinen huolenaiheemme, koska se on suuri lähetyskenttämm ja työmaamme maallistuvassa ja pakanallistuvassa Suomessa.

Mutta mitä tulee Kauniasten opistoon itseensä niin eräs entinen opiskelija pukee sen tilanteen hyvin sanoiksi todetessaan, että "mielenkiinnolla odotan, onko tämä lopun vai uuden alku Suomen Raamattuopistolle." On parasta olla luottamatta kirkkoon ja opetusministeriöön tai muihin tällaisiin mammonaorientoituneisiin toimijoihin. On hyvä pitää luottamus Jumalassa, etsiä näkyä ja viisautta Häneltä - ja toimia sitten käytännössä sen mukaan. Tämän maailman korttitalot kun sortuvat mennen tullen, mutta Jumalan valtakunta on jo nyt ja pysyy iankaikkisesti.

Virtanen ja jalkapallokauden avaus

Virtanen pyöräili tämän vuoden futisliigan ensimmäiseen viralliseen kotiotteluun. Sataa tihutti, eikä lämpöasteita ollut varmaan kuin pari kolme. Se ei mitenkään estänyt Virtasta hakeutumasta (oman seuran huivi kaulassa) katsomaan kauden avausmatsia. Virtanen oli jo talvella pikkupakkasessa ollut katsomassa ekoja liigacupin ulkopelejä ja pitänyt itsestään selvänä, että pieni palelu ja muu sellainen kuului asiaan. Tosifanit erottuivat harrastelijoista näissä kylmän viiman pakkaspeleissä.

Keskustan ison kirkon ohi pyöräillessään hän huomasi kyltin: "Vapaamuurarien rituaalimusiikin ilta tänään Isossa kirkossa". Virtanen tunnisti kirkkoon kulkevien arvokkaasti pukeutuvien ihmisten joukossa monia kaupungin silmäätekeviä: oli paikallista papistoa ja kanttoreita, löytyi Oloiselan Seudun Sanomien päätoimittaja, joka muutenkin oli monella tavalla vaikuttaja Ison kirkon seurakunnassa ja näkyipä joukossa monia paikallisen elinkeinoelämän ja yritysmaailman silmäätekeviä. Virtaselle ei ollut lainkaan epäselvää kumpaan tilaisuuteen hän menisi mieluummin, futismatsiin vai kirkkoon kuuntelemaan Sibeliuksen säveltämää vapaamuurarien rituaalimusiikkia.

Virtasen suhde futikseen oli kaksijakoinen. Hän oli nuoruudessaan pelannut sitä innokkaastikin, eikä uskoontulo ollut mitenkään vaikuttanut itse kiinnostukseen (pelitapaan ehkä enemmänkin). Hän toisaalta ymmärsi hyvin tuon kaiken jalkapallon ympärillä pyörivän oheistoiminnan ja bisneksen maallisuuden ja suoranaisen raadollisuuden. Toisaalta hän ihan yhtä hyvin näki tuon kaiken läpi pelin todellisen olemuksen, joka itse asiassa oli parhaimmillaan jossain alasarjamittelöissä, intoa täynnä olevissa junioripeleissä tai jopa pienten poikien pihapeleissä, joissa posket punaisina pingotaan pallon perässä ja koetaan tekemisen, yrittämisen ja onnistumisen vilpitöntä riemua, joskin myös epäonnistumisen ja häviämisen katkeraa kalkkia. No, eikös tämä kaikki kuulunutkin osana myös "oikeaan" elämään?

Virtanen oli kyllä hiljaa mielessään sitä mieltä, että futis oli sitä oikeaa elämää, mutta ei niin hirveästi enää pitänyt siitä meteliä. Hän oli uskossaolovuosiensa aikana kohdannut niin monta kiiluvasilmäistä maailmanlopun profeettaa tai muuten vaan ahdasmielistä ryppyotsaa, joiden oman mielen rajoittuneisuuden laki kielsi kaiken tuollaisen "maallisen hauskanpidon" ensin itseltä, sitten omilta lapsilta ja sitä kautta keneltä muulta hyvänsä tielle sattuvalta ihmispololta. Tämä seikka yhtä aikaa sekä murehdutti että suututti Virtasta.

Virtaselle futis oli näet myös suuri innoituksen lähde. Hän kun vilpittömässä ja avoimessa lapsenmielessään näki siinä paljon oppimisen arvoista uskoa ja elämää ajatellen. Se kertoi paljon erilaisista rooleista ja tehtävistä, jopa suoranaisesta armoituksesta joukkueessa. Se toi kirkkaasti ja joskus myös karmaisevalla tavalla esille pelaajan oikealla paikalla peluuttamisen tärkeyden, mikä Virtaselle kommunikoi kutsumusta ja sen noudattamisen tärkeyttä.

Joukkue yhtenä orgaanisena kokonaisuutena oli hyvä kasvupaikka nuorelle pelaajalle, jossa tätä koulittiin välillä kovakouraisestikin joukkueen tavoille, pelaamaan ensisijaisesti joukkueen eteen, eikä vain omat hyvät tehot silmissä kiiluen. Virtanen muisti urbaanilegendan, jonka mukaan eräs albaanitaustainen nuori pelaaja oli kerran myöhästynyt joukkueen yhteisestä palaverista ja tämän seurauksena hän joutui muutaman seuraavan palaverin ja harjoituksen ajan toimimaan tulkkina toiselle albaanipelaajalle. Eli kertomaan kaikki valmentajan ohjeet ja muiden pelaajien kommentit albaniaksi kaverille. Kyllähän tämä toinenkin osasi suomea ihan hyvin, mutta kyse olikin periaatteesta. Kaikilla teoilla oli seurauksena: ihminen kylvää sitä, mitä hän niittää.

Vuosien mittaan Virtanenkin oli nähnyt monista lupaavista maalintekijöistä, geelitukkaisista kukonpojista kehittyvän valmentajan ja kapteeniston tiukan katseen alla nöyrästi joukkueen menestymisen eteen kaikkensa antavia sotaratsuja. Jos alkuvuosina oltiin vastustajan kulmapotkutilanteessa laiskasti kyttäilty purkupalloja keskiviivan tuntumassa vastustajan pätkän laitapuolustajan kanssa leppoisasti jutellen, niin joidenkin vuosien hyvän ja ankaran koutsauksen tuloksena tästä föönitukasta sukeutuikin sitten kiltisti oman puolustuspään raadantaan osallistuva joukkuepelaaja.

- Niinhän Johasnnes Markuksellekin kävi elämänsä loppuvuosina. Kun Paavali ensin poltti hihat nuoreen kaveriin, niin myöhemmin löytyi tästä sitten nöyryyttä ja yhteisymmärrystä... Virtanen naureskeli mielessään.

Virtaseltakin sen verran pelikokemusta löytyi, että hän kyllä kokemuksesta tiesi, etteivät nämä tilanteet mitään helppoja olleet. Moni nuori kaveri oli tällaisen joskus sakinhivutusta lähentelevän kurmoottamisen jälkeen vaihtanut joukkuetta pukukopin ovet paukkuen. Oltiin menty "helpompaan" joukkueeseen "isomman roolin" perässä, mikä ei sitten käytännössä osoittautunutkaan ihan niin ruusuiseksi tulevaisuudeksi kuin mitä oltiin Playstationin äärellä kuviteltu. Tai ainakin niissä ruusuissa oli kovasti piikkejä. Valitettavan usein myös oma kehitys pysähtyi tällaisen asennevamman takia. Kun saatiin liian paljon liian varhain, niin ongelmia syntyi...

- On tärkeää olla opetettavissa, jotta valmentaja voi uskoa vastuuta. Rooli ja peliaika löytyy sitten sitä kautta. Asenteella on hirveän suuri merkitys. Kykenenkö ja haluanko ottamaan vastaan... Virtanen mietiskeli kokemansa ja näkemänsä pohjalta.

Hyvä esimerkki toimivasta futismentoroinnista löytyi hänen oman joukkueensa piiristä. Joukkueeseen oli toissa kaudella nostettu nuori alta parikymppinen kaveri, Henkka, omista A-junioreista. Kaveri oli pelipaikaltaan keskuspuolustaja ja hänet istutettiin vanhan ja kokeneen sotaratsun, Hännisen topparipariksi. Hänninen oli pitkän linjan sarjajyrä, todellinen vanhan liiton raataja ja pelannut vuosia ulkomailla, Ruotsissa ja Englannissa, ja pärjännyt ihan mukavasti, isokokoinen ja romuluinen toppari kun oli.

Ensimmäisissä harjoitusotteluissa kaikki oli mennyt ihan hyvin ja toiveet kauden alkaessa olivat korkealla. Vielä ensimmäiset sarjapelitkin olivat sujuneet hyvin ja pisteitä oli rapsahdellut joukkueen plakkariin hyvin. Sitten oli saavutettu menestys noussut nuoren kaverin päähän. Median kiinnostuminen, fanien ihailu ja suurseurojen scouttien tarkkailu olivat sekottaneet Henkan pään siinä määrin, että keskittyminen peleihin häiriintyi pahasti. Vaikka Hänninen vanhempana kollegana kuinka yritti tolkuttaa Henkalle omaan peruspelaamiseen keskittymisen tärkeyttä, monessa kohtaa oli mennyt pieleen. Tuli epäonnistumisia ratkaisevissa paikoissa, kolhuja kentällä ja kentän ulkopuolella ja päälle päätteeksi kauden lopulla tiukoissa ratkaisupeleissa nivelsiteet oikeasta polvesta vaurioituivat.

Seurasi pitkähkö huili ja katko hyvin alkaneeseen futisliigauraan. Tänä aikana sekä valmentaja Varmavirta että vanha konkari Hänninen olivat kuitenkin koutsanneet kaveria henkisesti siihen malliin, että kun fyysinen kuntoutuminen oli ohi, niin kentille kirmasi innokas, mutta viisastunut toppari. Jos edelliskaudella menestyksen huumassa Henkka oli joskus vähän ylimielisestikin naureskellut Hännisen neuvoille ja tämä puolestaan joskus kovastikin ääntä käyttäen joutui palauttamaan nuoren toppariparinsa ruotuun, niin nyt nuo asenneongelmat oli voitettu. Henkka pelasi nöyrällä asenteella ja aiemmista kolhuistaan viisastuneena hoiti tonttinsa moitteettomasti. Ennen kaikkea yhteispeli Henkan ja Hännisen välillä kulki hyvin, jopa paremmin kuin koskaan ennen.

Ympäri maata futispiireissä tämä topparipari arvotettiin maan parhaimmistoon kuuluvaksi ja hyvin toisiaan täydentäväksi. Iltapäivälehdet puhuivat jopa "vanhasta jedimestarista ja hänen nuoresta oppipojastaan" ja muuta sellaista, mitä urheilutoimittajat nyt vain saattoivatkaan keksiä. Joskus Virtasestakin tuntui edellisillan pelistä lehdestä lukiessaan, että oltiinkohan nyt edes oltu samassa matsissakaan, mutta tässä kohtaa Virtanen myönsi toimittajan osuneen oikeaan. Kauden aikana nähtiin jopa sellainen historiallinen tilanne, että kulmapotkutilanteessa Hänninen saattoi jäädä alas varmistamaan ja näyttää Henkalle, että tämä menisi hakemaan pääpalloja vastustajan maalille. Näistä tilanteista Henkka sitten olikin tehnyt muutaman tärkeän maalin ja kun hän kauden päätteeksi sitten siirtyi Ruotsin pääsarjaan pelaamaan, niin hän muisti lehtihaastattelussa antaa ison kiitoksen Hänniselle parin kauden opettavaisesta yhteispelistä oman seuran puolustuksen keskustassa.

- Kaipaatko vielä selvempää esimerkkiä jalkapallon raamatullisuudesta? Virtanen oli aamukahvipöydässä tiedustellut vaimoltaan, joka nyt ei niin hirveästi ollut innostunut futiksesta.

Tulivuorenpurkaus

Aamulla herätessäni tulivuorenpurkauksen jälkeisen maailman harmauteen kännykkäni pukkaa tekstiviestiä: "Kutsu rukoukseen. Maa huokaa ihmiskunnan syntien tähden.Tuhka Raamatussa kuvaa kutsua parannukseen ja katumukseen. Nyt tuhka peittää Euroopan ja Jumala kutsuu kansoja parannukseen. Nyt on rukouksen aika."

No, asiallisesti ottaen tuhka peitti tuolloin alleen maanosamme kaikkein herätyskristillisimmän ja protestanttisimman osan eli Skandinavian ja Brittein saaret. Joka tapauksessa - lentoliikenne on jumissa ehkä vielä jonkin aikaa ja Islannin tulivuorenpurkauksen tuhkapilvi käyttäytyy ja näyttäytyy sääkartoilla vielä vaikeasti ennakoitavan ajan.

Onko kyseinen luonnonilmiö syytä nähdä tällaisessa rukousviestin lähettäjän mainitsemassa raamatullis-teologisessa kontekstissa? Onko meidän syytä tämän tähden huolestua aivan erityisesti ja alkaa rukoukseen ja paastoon?

Aamutv:n Jälkiviisaat-ohjelmassa Kalle Isokallio lausui ilmoille ajatuksen raamatullisesta näkökulmasta eli siitä, että Jumala näin muistuttaa meitä kaiken teknologisen baabelin tornin rakentamisen keskellä siitä, että luonto on kuitenkin arvaamaton tekijä. Mitä jos kaikki ei toimikaan niin kuin oletamme sen aikatauluissamme ja suunnitelmissanne? Toinen tv-ohjelman keskustelija, Jan Erola haikaili mielessään menetettyä mahdollisuuttaan mielenkiintoiseen työmatkaan Lontoon kirjamessuille, mikä nyt jää tekemättä. Toki hän sitten darwinistina muisti mainita myös toisenlaisista selitysmalleista. Historiahan tuntee toki aiempiakin esimerkkejä vastaavista ilmiöistä, kuten esim. 1800-luvun katovuodet, joiden oletetaan johtuneen vastaavanlaisista tapahtumista jossain päin maailmaa. Nyt mietitään sitä, kuinka kauan lentoliikenne, tuo globaalin maailmankylän välttämätön verenkierto tulee olemaan pysähdyksissä.

Ihmisten suhtautumisessa tällaisiin asioihin löytyy ääripäät, vastakohdat, polaariset käsiteparit. Olen nimittäin huomannut monien ihmisten rauhoittelevan itseään tällaisissa tilanteissa sillä, että "onhan sitä ennenkin ollut tuollaista ja aina se maapallo vaan pyörii" tai että "läpi maailmanhistorian on aina löytynyt hörhöjä, jotka odottavat maailmanloppua kun jotain tällaista tapahtuu". Toisen ääripään muodostavat ihmiset, joilla on viralliset lopun aikojen nettisivut valmiina koko ajan ja vähäisenkin "aikain merkin" edes oletettavasti ilmaantuessa näköpiiriin he kajauttavat sotahuutonsa läpi koko virtuaalitodellisuuden: "mitäs minä sanoin!" Itse en tiedä kummasta porukasta olisin enemmän huolissani.

Kaksi pointtia tähän juttuun liittyen on mielessäni.

Ensinnäkin suosittelen jokaiselle huolellista perehtymistä raamatulliseen ilmoitukseen tällaisiin kosmisiin tapahtumiin ja ilmiöihin liittyen. Ks. esim. Jes. 13:10, Hes. 32:7-8, Jooel 2:10, 31 ja 3:15-16. Kyllähän Jumala selkeästi liittää tällaisten asioiden tapahtumisen omiin tuomioihinsa esim. joidenkin kansojen kohdalla. Eli kun tulivuorenpurkauksesta syntynyt tuhkapilvi peittää juuri Pohjois-Euroopan, niin joku saa siitä aiheen viitata skandinaavisten valtiokirkkojen luopumukseen Raamatun ilmoituksesta. "Sillä jokaiselta, jolle on paljon annettu, myös paljon vaaditaan; ja jolle on paljon uskottu, siltä sitä enemmän kysytään", pukee Jeesus sanoiksi raamatullisen periaatteen. Onhan pohjoismaiden, erityisesti Suomen ja Norjan kirkollisessa elämässä herätysliikkeiden vaikutus ollut jo pitkään hyvin merkittävää. Mikä on niiden vastuu nyt, kun vanhoja kirkkoja oikein urakalla laitetaan eurokuntoon?

Enemmän minua kuitenkin askarruttaa se, ovatko tällaisia viestejä välittävät ihmiset aiemmin olleet huolestuneita maamme/maanosamme hengellisestä tilasta? Ovatko he ennen tätä julkisesti korottaneet ääntään niin kristittyjenkin piirissä kuin yhteiskunnassa yleensäkin ilmenevää raamatullisista totuuksista luopumista vastaan? Eli mieleen tulee se, miksei uskota ja reagoida niihin asioihin, jotka ovat arkipäivää keskellämme, vaan aina täytyy näkyä "merkit taivaankappaleissa, kuussa ja auringossa"?

Itse olisin kutsumassa rukoukseen isänmaamme puolesta enemmänkin esim. evl. kirkon nykykehityksen tai hengellisen maaperän kovuuden ja hedelmättömyyden takia kuin Islannin tulivuorenpurkauksen takia. Mutta eipä tuo jälkimmäinenkään ole kiellettyä.

Kärjistyykö... vai laukeaako?

Ylen TV1:n iltauutiset kertoi eilen suht näyttävästi siitä, miten evl. kirkossa vastakkainasettelu uudistusmielisten ja vanhoillisten välillä kärjistyy entisestään. Nyt uutisoinnissa mainittiin Luther-säätiön lisäksi nimeltä myös Kansanlähetys ja Luterilainen Evankeliumiyhdistys ja kiistakysymyksinä tutut teemat eli homoliitot ja naispappeus. Syytä kuulemma huoleen onkin, sillä Kirkon tutkimuskeskuksen julkaiseman Mikkelin piispa Seppo Häkkisen evl. kirkkoon sitoutumista kartoittanut tutkimus kertoo, että kirkon jäsenistä 8% määrittelee itsensä "konservatiiveiksi" ja 1% "fundamentalisteiksi". Naispappeuden vastustajia löytyy kirkon jäsenistöstä 250 000. Tilannetta vielä "pahentaa" se, että aktiiviseurakuntalaisiten joukossa näitä mokomia löytyy tietenkin keskimääräistä enemmän.

(Ylen sivuilta löydät lisää tuosta uutisesta. Tuon linkin kohdalla on syytä muistaa, että sen voimassaoloaika on noin kuukausi.)

Kirkon ongelmat ovat siis vanhat tutut ja nyt tilanne Ylen mukaan on kärjistymässä: tunnustukselle uskolliset seurakunta-aktiivit koetaan uhkaksi ja kiviriipaksi ja heille ilmiselvästi haluttaisin tehdä jotain, mutta kun ei oikein uskalleta. Tällaisena tilanne muistuttaa yllättävän paljon helluntailiikkeen tilannetta virallisen helluntaikirkon ja helluntaikansan välillä, prosenttiluvut vain ovat vähän eri luokkaa. Nykykielellä voitaisiin puhua "sisäisistä prosesseista", jotka "sisältävät paljon haasteita". Kirkon piirissä kovimmat paineet varmaan kohdistuvatkin jatkossa tulevaan arkkipiispa Kari Mäkiseen, jonka tehtävänä kait on viedä kaiken uhallakin kirkkolaivaa jo valittuun suuntaan.

Niin, syntyykö lähitulevaisuudessa uusi luterilainen kirkko maahamme? Piispa Häkkinen toki jo ihan viran puolestakin toivoi yhteyden säilyvän kirkon piirissä, mutta käytännössä luulen lähtölaskennan jo alkaneen ja linjan kiristyvän jatkossa. Entä syntyykö maahamme kaksi helluntailiikettä? Molemmissa tapauksissa vastakkainasettelu näyttää jossain määrin samanlaiselta - "uudistusmieliset" vs. "vanhoilliset" - mutta vain jossain määrin. Ihan yksi yhteen näitä ei voi niputtaa. Mitään toiveita yhteyden löytymisestä tai jonkinlaisesta "yhteisöllisestä eheytymisestä" ei kuitenkaan ole näköpiirissä kummassakaan tapauksessa, enkä tiedä onko sille tarvettakaan. Ehkä olisikin vain hyvä myöntää tosiasiat, tehdä realistiset johtopäätökset ja toimia sitten käytännössä johdonmukaisesti niiden pohjalta. Tämä olisi tietysti paljon helpompaa, ellei kyse olisi niin paljon taloudellisista ym. tekijöistä.

Yhteisenä nimittäjänä näyttää molemmissa tapauksissa olevan suhtautuminen Raamatun ilmoitukseen ja yhteisön alkuperäiseksi mainostettuun näkyyn/ideaan/ajatukseen. Tämä on siinä mielessä vaikea kysymys, että molemmissa suhtautumistavoissa on omat vaaransa. Ns. "uudistusmieliset" voivat toimia liikaa tämän ajan vaatimuksista käsin ja väärällä tavalla mukautua sen vaatimuksiin. Kaikki uudet trendit ja virtaukset otetaan kritiikittömästi vastaan. Ns. "vanhoilliset" taas voivat niin helposti väärällä tavalla ankkuroitua oman herätysliikkeen historian merkkipaaluihin ja jämähtää paikoilleen. Arvostetaan kaikkea vanhaa ja mennyttä.

Itsekin kuulen usein kehotuksen siitä, miten meidän "tulisi palata takaisin alkuseurakuntaan ja sen dynaamniseen apostolisuuteen". En kuitenkaan niele tätä juttua ihan noin vaan ja tällä en tietenkään tarkoita sitä, ettenkö pitäisi tärkeänä esim. UT:n ilmoitustotuutta seurakunnasta.

Tarkoitan enemmänkin tätä:
- alussa Pyhä Henki innoitti apostoleja toimimaan tietyllä tavalla evankeliumin julistuksessa, seurakunnan elämässä ja ihmisten välisessä kanssakäymisessä ja myös välittämään nämä totuudet eteenpäin uusille opetuslapsille
- tämän seurauksena evankeliumi levisi ja seurakunnat levittäytyivät ympäri Eurooppaa, Aasiaa ja Afrikkaa huimalla nopeudella ensimmäisten 300 vuoden aikana
- vaikka ns. "virallinen" kirkkohistoria kertookin meille pääasiassa siitä, miten kehitys EI noudatellut UT:n antamia suuntaviivoja, niin kuitenkin seurakunnan liki 2000 vuoden elämän aikana Pyhä Henki on toistuvasti, yhä uudelleen ja uudelleen innoittanut ihmisiä toimimaan UT:n periaatteiden mukaan, usein vastoin kirkollisia tapoja ja oppeja
- tämä on tapahtunut eri aikoina erilaisissa historiallisissa ja kulttuurisissa tilanteissa eri puolilla maailmaa erilaisten ihmisten parissa ja näin ollen uskovien käytännön sovellutukset eri ns. kehällisten asioiden suhteen ovatkin vaihdelleet käytännössä
- kuitenkin voimme eri herätyksien vaiheita eri puolilla maailmaa tutkiessamme löytää selvästi yhteisiä tekijöitä ja asioita, jotka ovat linjassa UT:n kanssa
- niillä on ollut UT:n kirjoitusten ohella myös toinen yhteinen inspiraattori, Pyhä Henki, jonka johdossa ollaan menty eteenpäin, kunnes ollaan saavutettu oma yhteisöllinen katto, jonka yli kiipeäminen rassaisi liikaa mukavuusvyöhykettä, niin että valtaosa Hengen vaikutuksesta syntyneistä liikkeistä onkin sitten aikaa myöten jämähtänyt paikoilleen
- eli kirkollistuminen on todellisuutta yhtä hyvin perinteisissä kirkkokunnissa kuin yhteisöissä niiden ulkopuolellakin ja usein kysymys on vain parista kolmesta sukupolvesta, kun jo kaikki alkaa muuttua: mikä ei edisty, se taantuu ja paikallaan pysyvä vesi pilaantuu etc.
- kriittinen käännekohta jokaisen yhteisön kehityksessä onkin sitten se, miten tähän kirkollistumiseen (joka voi ilmetä vaikkapa jumiutumisena yhteen ja samaan laulukirjaan tai että liikettä yhteisöstä sisään tai ulos ei ole juuri lainkaan) suhtaudutaan?
- koetaanko se ei-toivottavana asiana, jolloin päätämme, että meidän on hajaannuttava ja mentävä eteenpäin vai tervehdimmekö sitä ilolla jonkinlaisena "yhteisöllisen täysi-ikäisyyden merkkinä", kuten helluntaikirkon piirissä parhaillaan on tapahtumassa?

Itse näen ainoana ratkaisuna em. problematiikkaan apostolisen dna:n mukaan orientoitumisen, mikä esim. evl. kirkon kohdalla tarkoittaisi luopumista sen maallisista etuoikeuksistaan (rahat, kiinteistöt, status ym.) ja tielle lähtemistä Jeesuksen kanssa. Tiedän, että tämä kuulostaa houkan puheelta, mutta jollei nisunjyvä putoa maahan ja kuole, niin se ei voi myöskään koskaan tuottaa uutta elämää ja kokea itse ylösnousemuksen voimaa. Sori suorapuheisuuteni, mutta vanhan hajoaminen voi olla uuden syntymisen mahdollisuus. Mikäli ko. yhteisön oma dna on kovin kaukana tai peräti täysin vieras apostolisuudelle, niin aina sitä vaikeampaa ja tuskallisempaa tämä vanhasta poisoppiminen ja uuteen uskaltautuminen on. Mutta muuta tietä en näe edessämme.

Mitä tämä apostolinen dna voisi olla käytännössä? Greenhouse-viikonlopussa, johon edellä olen pariinkin otteeseen viitannut, puhuttiin paljon Jumalan äänen kuulemisesta ja sen mukaan toimimisesta. Eikö ole mielenkiintoinen asia, että kun Jeesus sanoo, että Hänen lampaansa kuulevat Hänen äänensä ja seuraavat Häntä (Joh. 10:27), niin Hän todella tarkoittaa sitä, mitä Hän sanoo. Siis oikeasti: "kuulevat" ja "seuraavat". Eli päivittäin, hetkittäin rukoile ja ole Hänen johdossaan ja toimi niinkuin Hän Sinulle sanoo.

Olen itse lueskellut viime aikoina Apostolien tekoja ja yhä uudestaan hämmästellyt sitä, miten paljon Herra puhui omilleen unien, näkyjen ja ilmoitusten ja suoranaisen Hengen äänen kuulemisen kautta. Hengen johto oli jotain hyvin konkreettista ja jokapäiväistä. Miten meidän tilanteemme muka tulisi erota tuosta apostolien aikaisesta tilanteesta? Ei nähdäkseni mitenkään. Toki se edellytti hengelliset hoksottimet auki kulkemista, mutta näin se toimii. Eli meidänkään ei tulisi niinkään haikailla "takaisin alkuseurakuntaan", vaan ennemmin pyrkiä päivittäin elämään "Hengen uudessa tilassa". Mahdollisuudet siihen on olemassa sen Hengen kautta, joka on meille annettu.

Erään lähetyskonferenssin satoa

Lueskelin tuossa iltana muutamana vanhan kunnon Perusta-lehden viimeisintä numeroa ja törmäsin siinä Lähetysyhdistys Kylväjän lähetysjohtaja Pekka Mäkipään mielenkiintoiseen "tässä ja nyt"-katsaukseen "Kirkko ja lähetys moniuskontoisella kolmannella vuosituhannella". Se käsittelee Århusin yliopiston teologisen tiedekunnan viime tammikuussa järjestämää Edinburgh 1910-lähetyskonferenssia, jossa pyrittiin syväluotaamaan niin mannermaisen, pohjoismaisen kuin angloamerikkalaisenkin missiologian suuntautumista tällä hetkellä. Koko juttu on tietysti paljolti teologisilla ammattitermeillä pelaamista ja kirjoitettukin alan "ammattilaisille" (heh...), mutta antaa hyvän kuvan siitä, missä pitkälle ammattilaistuneessa ja organisoituneessa "virallisessa" lähetystyössä mennään.

Ensimmäisenä merkittävänä juttuna huomiotani kiinnitti usalaisen Princetonin yliopiston teologisen seminaarin eksegeetin ja Paavali-tutkijan Ross Wagnerin raamattuopetukset, jotka hän aina päätti rukoukseen. Paikalla olleille järjestävän teologisen tiedekunnan opiskelijoille kyse oli ensimmäisestä kerrasta, kun tiedekunnan luennolla rukoiltiin. Joidenkin mielestä rukous ei sopinut valtion rahoittamaan yliopistoon.

Erot angloamerikkalaisen ja eurooppalaisen lähetysnäkökulman välillä tulivat selkeästi esille.

Pohjoismaista näkökulmaa lähetykseen piti esillä Göteborgin yliopiston professori Göran Larsson, jonka mukaan yliopistoon kuuluu kyllä uskontojen tutkimus, mutta ei teologia. (Ehkä näin olisikin parempi...?) Häntä säesti Lundin yliopiston missiologian professori Mika Vähäkangas, jonka mukaan hänen edustamassaan oppilaitoksessa missiologia ymmärretään uskontojen vertailevaksi tutkimukseksi.

Saksalainen professori Ulrich Dehn väitti, että "lähetystä ei enää tule ymmärtää rajojen ylittämisenä, evankeliumin kommunikoimisena ja evankeliointina. Lähetys on kulttuurienvälistä vuorovaikutusta, joka kirkastaa henkilön omaa ymmärrystä mielikuvien rakentamisen prosessissa." Liikkeellä oli siis todellisia hengen jättiläisiä, joita varmaan kutsutaan Suomeenkin ekumeenisiin ympyröihin saarnaamaan tätä uutta humanistista evankeliumia. Ja sitten joku vielä ihmettelee näitä puheita siitä, miten "lamppumme sammuvat"... Voi pyhä yksinkertaisuus.

Rehellisesti sanottuna, tämä kehityskulku on ollut nähtävissä länsimaisten kirkkojen ja myös Suomen evl. kirkon lähetysorientaation piirissä jo 70-luvulta alkaen, kun saksalainen missiologinen toisinajattelija Theophil Rehse julkaisi kirjansa Ekumenia tiellä maailmankirkkoon, (jonka Uusi tie julkaisi suomeksi joskus -72 tai jotain). Nykyäänhän em. kaltaiset kysymykset lähetystyön profiilin ja orientaation muuttamisesta ovat arkipäivää meilläkin. Merkit ovat olleet nähtävissä jo pitkään, hedelmä (so. tuon ajattelun käytännön sovellutukset) putkahtelee nyt jo väkisinkin näkyviin.

Norjan luterilaisen lähetysliiton edustaja Dagfinn Solheim kertoi, miten sen lähetystyöntekijät Malissa ovat menestyksekkäästi käyttäneet hyväkseen ns. narratiivista metodia hyvin tuloksin, jossa Raamatun opetus ja teologia tuodaan kertomusten muodossa kuulijoille. Jokainen UT:a tunteva ymmärtää, että nyt ollaan ydinkysymysten äärellä: eikös eräs nasaretilainen puuseppärabbikin puhunut Jumalan valtakunnasta luonnosta otetuin vertauksin ja kertomuksin? Ei niin, että haluaisin olla ilkeä, mutta kuitenkin...

Päätösesitelmän pitänyt paikallinen proffa Viggo Mortensen puki hyvin sanoiksi sen, missä parhaillaan mennään länsimaisessa missiologiassa: useimmissa teologisissa oppilaitoksissa sen tilalle on tullut kulttuurienvälinen tutkimus, uskontojenvälinen dialogi sekä uskontoteologia. Eli vähän niinhän siinä on käynyt, kuten ounasteltiin muiden "pahan ilman lintujen" kanssa, että meille väitetään, että yhden ja saman vuoren huipulle vie monta eri tietä ja kristinusko on vain yksi niistä, ei sen kummempaa.

Hämmennyksensä länsimaisen moniarvoisuuden salaattikulhon äärellä puki sanoiksi libanonilainen tutkija konferenssin palautekeskustelussa, kun hän loihe lausumaan: "Tulin tänne ajatellen, että edustan maanosaa, josta kristillinen usko on kuolemassa. Nyt tiedän, että niin käykin täällä."

Kun luin tätä mielessäni heräsi kysymys: miten länsimaiset kuulijat reagoivat tähän suorasukaiseen kommenttiin? Loukkaantuiko joku edes? Suuttuiko joku moisesta röyhkeydestä? Pahoittivatko teologiystävämme mielensä noin karkeasta kielenkäytöstä ja vaativat julkista anteeksipyyntöä? Todennäköisesti eivät. Syy on yksinkertainen ja se on penseys: ei olla kylmiä, eikä palavia, vaan "ei vois vähempää kiinnostaa"...

Millaisia ajatuksia tämä surkuhupaisa konferenssiraportti minussa herättää?

Ensimmäinen reaktio on puhdas suuttumus: mihin me tällaista "missiologiaa" oikein tarvitsemme? Entä näitä akateemisuuteen pyrkiviä oppilaitoksia, joissa tällainen ajattelu saa sijaa entistä enemmän? Tai näitä laiskanpuskeita lähetysjärjestöjä, joissa kehitysapu on syrjäyttämässä evankeliumin julistuksen?

Emme mihinkään. Emme yksinkertaisesti mihinkään. Tilalle voisi hyvin tulla joku toisen asteen ammatillisen perustutkinnon suorittanut teltantekijä-apostoli paavali tai kauppatieteellisestä valmistunut yrittäjäpariskunta priskilla ja akyllas, joiden organisaatio on kevyt ja edullisesti siirrettävissä paikasta toiseen. Olisiko elämän jo aika tulla koneiston tilalle ja Hengen äänen kuuntelemisen hierarkkisen organisaation paikalle?

Toinen ajatus, mikä heräsi on sama, minkä olen tuonut esille jo usein ennenkin ja mikä inhottavasti ylittää mukavuusvyöhykkeen: haluan katsoa tarkkaan, mitä teologista oppilaitosta uskallan suositella jollekin tuntemalleni nuorelle aikuiselle. En voine enää itsestään selvyytenä olettaa, että perinteiset evankelikaalitkaan oppilaitokset automaattisesti edustavat raamatullista linjaa.

Vastapainona edelliselle on heti sanottava se, että ratkaisu tähän ei ole myöskään fanaattisen yksisilmäinen toiseen äärilaitaan kallistuminen. Alussa mainittuun "moniuskontoisuuteen" kun kuuluu myös se, että liikkeellä on monenlaista ministryä, palvelutyötä ja firmaa, joiden todellinen luonne (ja hedelmät) eivät tule heti näkyviin, vaan vasta ajan kanssa. Tällöin on siis oltava hyvin huolellinen, mihin toimintaan lähtee mukaan. Lapselliseen hyväuskoisuuteen meillä ei yklsinkertaisesti ole varaa. Se, että joku toiminta tapahtuu perinteisten kirkkojen ja seurakuntien ulkopuolella ei vielä tee siitä raamatullista. (Jumala voi toki siunata yksittäisiä uskovia sen piirissä ja toimia heidän kauttaan, mutta näinhän tapahtuu ns. perinteisten yhteisöjenkin piirissä.)

Yllättävän usein nimittäin törmää siihen, että vaikka toimitaan näiden pahamaineisten "vanhojen, kuolleiden rakenteiden" ulkopuolella, niin silti kannetaan itsessään sitä samaa dna:ta, joka on hallitseva niissä yhteisöissä, joista lähdettiin ovet paukkuen. Tarkoitan tällä käytännössä esim. tiukkaa hierarkkiaa, yksijohtajuusmallia, pastorikeskeisyyttä ja kuppikuntaisuutta, jossa sanotaan olevamme "yhtä kaikkien Herran omien kanssa", mutta käytännössä kuitenkin annetaan ymmärtää, että tämä on nyt "se todellinen pyhien yhteys" (johon kaikki tietenkin ovat tervetulleita mukaan).

Periaatteessa ratkaisu ei ole edes teologian hylkääminenkään, vaan ennemmin raamatulliseen teologiaan panneutuminen. Kun on kyse tuosta paljon puhutusta missiologiasta, niin kysymykset voidaan pelkistää seuraavasti: kenet Herra saa lähettää? Miten lähteminen tapahtuu ja mitä sen jälkeen tapahtuu? Yksinkertaisimmillaan kyse on vaikkapa "vain" siitä, että nuori ihminen lähtee opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Tai että keski-ikäinen pariskunta muuttaa työn perässä toiselle puolelle maata. Tai että Sinä lähdet asumaan ja työhön Barcelonaan puoleksi vuodeksi. Ja niin edelleen...

Oletko silloin Herran lähettämä? Riippuu Sinusta itsestäsi. Jos haluat olla Hänen käytössään, niin kunntele Häntä ja toimi niin kuin Hän sanoo. Varustaako Hän Sinut "voimalla korkeudesta"? Varmasti. Joten mikä estää meitä olemasta Hänen käytössään?

Osattiin sitä ennenkin (eli päivän sana monen vuosikymmenen takaa)

Jos useimman nykyajan ihmisen mielessä kummittelee sellainen ajatus, että hyvien asioiden toivominen itselle ja harras odotus niiden täyttymyksestä on väärin, niin väitän, että tällainen ajattelu on hiipinyt mieliimme Kantin ja stoalaisten kirjoitusten myötä eikä sillä ole mitään sijaa kristillisessä uskossa. Jos todella ajattelemme evankeliumien hulppeita lupauksia palkinnoista ja niiden päätähuimaavaa luonnetta, vaikuttaisi siltä, että Herramme pitää meidän unelmiamme, ei liian suureellisina, vaan pikemminkin liian vähäisinä. Olemme puolinaisia olentoja, jotka pelleilevät viinalla, seksillä ja kunnianhimolla, kun meille samaan aikaan tarjotaan ääretöntä onnellisuutta, niin kuin tietämätön pikkulapsi, joka tyytyy rakentelemaan savikakkuja slummissa, koska ei ymmärrä, mitä tarjous rantalomasta meren rannalla merkitsee. Tyydymme aivan liian vähään.

"The Weight of Glory", C. S. Lewis (1898-1963)

Virtasen pääsiäispsalmi

Virtanen istui aikaisin pääsiäisaamuna olohuoneen hämärässä. Vaimo nukkui vielä ja hän istui sohvalla puoliksi mietteissään, puoliksi rukouksessa. Hän oli jälleen kerran herännyt aikaisin aamulla, eikä saanut enää nukutuksi. Menneisyyden haamut vaivasivat Virtasta.

Hän oli aiemmin ollut omistautunut sananjulistukselle ja kokenut sen tehtäväkseen. Hän oli saanut jonkinlaista kuuluisuuttakin julistajana ja opettajana ja hyvää palautetta kuulijoiltaan. Kyllähän hän ymmärsi tällaisen kuulijapalautteen hyvin usein olevan tuuliviirin kaltaista kansansuosiota, jolle ei kannattanut elämäänsä ja palvelustyötään laskea, mutta aika ajoin hän vain kävi kamppailuja oman kutsumuksensa kanssa. Viime aikoina niitä oli ollut vain enemmän ja useammin kuin ennen. Aivan kuin tultaisiin viimeiselle veräjälle, missä kaikki riisutaan. Kaikki mihin hän oli luottanut ja pannut toivonsa oli osoittautunut turhaksi. Asiat ja ihmiset, joihin hän oli turvannut olivat häipyneet. Toki hän näki itsessään, toimissaan ja motiiveissaan paljon lihallisuutta, mikä vain lisäsi häntä riivaavien epäilyjen painoa.

Virtanen näki itsensä mielessään yksinäisenä, kallioisena saarena aavojen ulapoiden ympäröimänä, jota kaikki ohipurjehtivat laivat kiersivät kaukaa...

Mikä pahinta, hän oli jopa alkanut epäillä aiemmin kuulemansa todellisuutta ja todenperäisyyttä. Nämä olivat niitä taisteluja, joissa hän ymmärsi, ettei juuri kukaan ihminen voinut häntä auttaa. Vaimolleenkin, joka muuten oli hänen uskollinen parinsa niin vaivassa kuin valtakunnassakin, hän oli vain todennut, että "nämä ovat niitä minun juttujani".

Jos Virtanen kerran olisi yksinäinen saari keskellä aavaa merta, niin hän rukoili mielessään, että Herra laskisi jalkansa hänen rannalleen ja pyhittäisi kaiken, mitä hänellä on. Jos Herra tulisi hänen lähteekseen, niin kaikki ohi kulkevat laivat jo kaukaa aistisivat puhtaan, tuoreen veden lähteen hänen saarellaan ja pysähtyisivät hänen rannoilleen täyttämään juomavesisäiliönsä tulevaa purjehdusta varten. Siinäpä saarelle siunattu syy olla olemassa!

Kuitenkin Virtanen halusi etsiä Herraa ja Hänen avullaan löytää tiensä ulos pimeästä. Enää ei sitten olisikaan niin tärkeää hänen kutsunsa ja mitä hänestä tulisi tai mitä hän tekisi, vaan se, että Hän olisi Virtasen kanssa. Ja mitä siitä sitten kumpuaisi uutta, se olisi sitten Hänen tekonsa.

"Aikain merkeistä..."

Vietimme eilen seurakuntana ehtoollista yläsalissa ja luimme porukalla läpi koko Kristuksen kärsimyskertomuksen Luukkaan mukaan. Keskusteluissa putkahti (taas kerran!) esille opetuslasten valvomattomuus ja epähuomio Emmauksen tiellä: "Eikö sydämemme ollut meissä palava, kun hän puhui meille tiellä ja selitti meille kirjoitukset?" (Luuk. 24:32) Usein tämä tulee itsellenikin niin lähelle: miksi en ollut korvat ja silmät auki...?

On hyvä tunnustaa omaa kyvyttömyytensä nähdä ja kuulla, koska se on ainut tie parannukseen, toisin kuin se, ettei joko näe omaa todellista tilaansa tai että uskottelee itselleen (ja muille) naiivisti jotain muuta.

Aamulla Raamattua lukiessani saman evankeliumin luvussa 11 Jeesus puhuu siitä, miten samalla tavoin kuin Joona oli merkkinä, todistuksena erään oman aikansa metropolin asukkaille, samalla tavoin Hänkin tulee olemaan merkkinä oman sukupolvensa ihmisille. (Luuk. 11:29-32) Tätä merkkiä ei otettu vakavasti, tunnetuin seurauksin. Niiniven asukkaat taas ottivat Joonan parannussaarnan vakavasti. Tältä pohjalta nousee kysymys: mitkä ovatkaan sellaisia oman sukupolvemme merkkejä, joita meidän pitäisi vakavasti tarkkailla ja joiden suhteen meidän olisi oltava hereillä? Ettemme vain itse kulkisi ohi sen takia, ettei sydämemme ollut meissä palava.

Elämme ennätysmäisen suuren kulttuurisen murroksen aikaa. Sitä voisi verrata jättiläismäisen tsunamin synnyttäneeseen mannerlaattojen yhteenosumiseen. Elämme kulttuurisen ja yhteiskunnallisen tsunamin aikaa, jonka on saanut aikaan valtavan laajojen kulttuuristen mannerlaattojen iskeytyminen yhteen, irti toisistaan repeileminen ja uudelleen yhteen iskeytyminen: moderni - postmoderni, perinteinen, vanha maailmankuva ja uusi, vielä selkiintymätön kuva todellisuudesta ja sitä kautta myös tulevaisuudesta.

Eräs tälle murrokselle ominainen piirre on monien perinteisten suurten kertomusten ja niiden pohjalta nousevien totuuksien, arvojen ja käytäntöjen uudelleenarviointi. Tämä on tapahtunut ja tapahtuu niin maailmankatsomusten kuin arkipäivän elämänkin tasolla ja näkyy esim. täällä Suomessa suurina muutospaineina kirkkoa, perinteistä puoluejärjestelmää tai vaikkapa ihmisten kulutustottumuksia kohtaan. Omalla kohdallani olen törmännyt tähän uudelleenarvioinnin mielentilaan historiantutkimuksen piirissä. Esimerkkeinä vaikkapa nuo aiemmissa postauksissa mainitsemani kirjat Susimessu ja Tie Nikeaan tai ystäväni Karin mainitsema Kadonneet kronikat, (millä ei kylläkään ole mitään tekemistä Dragonlancen kanssa).

No niin, tämähän on vanhan kertausta ja todettu myös monen muun minua viisaamman suulla. Kuitenkin nämäkin vanhat muistijäljet aktivoituivat, kun luin jostain uuden arkkipiispa Kari Mäkisen haastattelusta, jossa hän toteaa, että "kulttuurisen muutoksen keskellä kirkon on oltava avoimessa vuorovaikutuksessa sen todellisuuden kanssa, missä me elämme". Yhteisön perinteiset vaihtoehdot suhtautua ulkoapäin tuleviin muutospaineisiin ovat olleet joko muuttua tai mukautua. Evl. kirkko on mitä ilmeisemmin valinnut viime mainitun selviytymisstrategian. Tuossa vaihtoehdossa on vain se huono puoli, että sille tielle ei näy loppua. Pelko on todellisuudessa sen kantava voima. Se taas on eräs epäuskon lapsista.

Jotkut kristilliset yhteisöt, niin suuret kuin pienetkin, näyttävät valinneen kolmannen tien, joka lienee kaikkein ongelmallisin. Tarkoitan silmien sulkemista ympäröivältä todellisuudelta ja oman itsensä ympärille käpertymistä: "kas kuusen latvassa oksien alla, on pesä pienoinen oravalla" jne. Käytännössä tilanne on sama kuin nopeasti etenevän vihollisen linojen taakse mottiin jääneellä joukko-osastolla: on vain ajan kysymys, milloin "ne jyrää meitin". Siinä tilanteessa voi olla vaikea mieltää itsensä voittoisan kuninkaan armeijan osaksi, mikä taas helposti näkyy ko. yhteisön identiteetissä ja toiminnassa.

Muuttuminen ei merkitse mukautumista, mutta se merkitsee väistämättä uudistumista, liikkeelle lähtemistä - ja liikkeellä olemista. Tässä ajassa ei voi tulla eteen tilannetta, jossa voisimme todeta Pietarin sanoin: "Herra, meidän on tässä hyvä olla; jos tahdot, niin minä teen tähän kolme majaa, sinulle yhden ja Moosekselle yhden ja Eliaalle yhden" (Matt. 16:4) Kun luet esim. Roomalaiskirjeen 8. lukua, jossa kuvataan uskovan ihmisen uutta elämää Pyhässä Hengessä, niin rivien välistä aivan kuin huudetaan Sinulle: jos et muut, niin mukaudut! Mikä ei edisty, se taantuu. Paikalleen pysähtyminen voi näyttää siltä, mutta vain hetken. Todellisuudessa se on taantumista.

Itselleni on viimeksi kuluneen reilun kymmenen vuoden aikana ollut valtava helpotus ja suuri ilon aihe huomata, että Jumala ei ole lainkaan neuvoton tai hädissään tämän kulttuurisen tsunamin keskellä. Pyhä Henki on edelleen täysin kykenevä kommunikoimaan evankeliumin vanhat totuudet meidänkin tilanteeseemme kulttuurisesti sopivalla tavalla ja yliluonnollisesti - ilman että kristinuskon perustotuuksista ja -arvoista luovutaan pätkääkään.