OIKEA PAIMENUUS (osa II)

Kun ajattelen omalla kohdallani henkilöä, joka on ollut minulle hengellinen isä ja paimen, niin mieleeni tulee eräs tietty henkilö niiltä ajoilta kun tulin uskoon 17-vuotiaana. Hänen vaikutuksensa on ulottunut elämääni aina näihin päiviin asti, vaikka en olekaan enää tavannut häntä yli kymmeneen vuoteen. Mutta varsinkin uskonelämäni ensimmäisten 10-15 vuoden aikana hän oli merkittävä hengellinen kasvattaja ja vaikuttaja minulle. Oikeastaan vasta nyt, yli viisikymppisenä näen selvästi Jumalan työn elämässäni hänen kauttansa.

Huomaan hänen vaikutuksessaan selvästi pari läpäisyperiaatteena kulkevaa juttua. Ensiksi hänellä ei koskaan ollut mitään omista tarpeistaan, omasta kunnianhimostaan tai edes omista hengellisistä näyistään nousevaa agendaa tai ”piilo-opetussuunnitelmnaa” minua kohtaan. Ei siis mitään omia valtapyyteitä minua kohtaan. En koskaan kokenut hänen seurassaan mitään tällaista. Suurin vaikutelma niistä sadoista tunneista, joita olen hänen seurassaan viettänyt on se, että hän halusi kiinnittää minua Kristukseen ja juurruttaa minut Hänen Sanaansa.

Vastaavasti olen huomannut, että monissa tiukan organisaatiorakenteen omaavissa seurakunnissa tämä ei onnistu, koska organissatiosta nousevat kovat paineet sitouttaa ja työllistää jokainen jäsen tiukasti osaksi yhteisön omaa toimintaa. Omassa hengellisen vanhemmuuden kokemuksissani em. entisen opettajani kohdalla en koskaan törmännyt tähän piirteeseen. Myöhemmin on sitten ollut useitakin sellaisia ”paimenia”, jotka ovat ajatelleet ja toimineet organisaation toiminnan pyörittämisestä käsin; puuhastelua, nakittamista, uuvuttamista, keppiä ja porkkanaa...

Olen iloinen, että tätä kautta olen oppinut tunnistamaan nämä oikean ja väärän paimenuuden erot.

Sanoin tuossa edellä, että tämä hengellinen isäni ei pyrkinyt kiinnittämään minua niinkään itseensä, vaan ennemmin Kristukseen ja Hänen Sanaansa. Miten tämä ilmeni käytännössä? Tärkeissä uskoa, oppia ja elämää koskevissa kysymyksissä hän ei juurikaan tyrkyttänyt minulle omia näkemyksiään – mainitsi ne kyllä ja toi epäröimättä esille, miten hän itse ajatteli asiasta. Mutta pääpaino hänen neuvoissaan oli siinä, että hän kannusti ja ohjasi minua itse ottamaan asioista selvää tutkimalla asiaa Raamatun sanan pohjalta. Näin syntynyt käsitykseni olisi silloin varmuudella omani, ei hänen, eikä kenenkään muunkaan – vaan omani. Hänellä oli siis vahva luottamus Pyhään Henkeen Totuuden Henkenä, joka oikein kirkastaa meille Kristusta ja opettaa meille Sanaa. Hänestä oli hyvin kaukana se klerikalismin ydinajatus, että ns. ”maallikot” tarvitsisivat Raamattua oikein ymmärtääkseen joitain ”valaistuneita” teologeja.

Tämä ei tarkoittanut sitä, että hän olisi ollut mitenkään leväperäinen tai välinpitämätön sen suhteen, mihin suuntaan olen kasvamassa. Mutta rakkaus, huolenpito ja läpinäkyvyys tulivat esille hänen kanssaan keskustellessaan. Viime mainittu seikka toi aikaa myöten esille ne asiat, joissa tiemme kasvoivat eri suuntiin, ainakin joksikin aikaa. En siis pidä häntä täydellisenä, mutta arvostan paimenuutta hänessä.

Oikea hengellinen paimenuus siis ilmenee myös äitiytenä. Voiko siis nainenkin olla paimen? Kyllä voi, ilman muuta. Tunnen monia naisia, jotka ovat hengellisesti kasvaneempia kuin minä. Tällöin he ovat Jumalan tarkoittamalla tavalla hengellisen vanhemman asemassa minuun nähden. Eräs tällainen on entinen opettajani raamattukouluajoiltani kolmenkymmenen vuoden takaa. Kunnioitan ja arvostan häntä ja olen valmis oppimaan häneltä. Kristuksessa hän on minua edellä. Tunnistan ja tunnustan hengellisen vanhemmuuden – äitiyden – hänessä.

Olen näin ollen valmis alistumaan hänen hengellisen vanhemmuutensa alle. Minulla ei ole mitään ongelmia tässä suhteessa, koska näen hänessä itsessään ennemmin halun ennemmin vaikuttaa ihmisiin, kuin vallanhimon. Feminismin hengen mukanaan tuoma valta- ja tasa-arvoisuusajattelu ei ole hänelle ominaisia.

Molemmille näille hengellisille vanhemmilleni on ollut ominaista se, että he johtavat joukkojaan edestä päin. En siis tarkoita, erttä he ovat aina esillä tai että he johtavat joukkojaan karismaattisella ja kansaan menevällä (vox populi, vox dei) tyylillä. He eivät myöskään johtaneet laumaa perinteisillä lastenkasvatuksen metodeilla, kiristyksellä, uhkailulla ja lahjonnalla. Eivöätkä myöskään millään paavbillisilla mahtikäskyillä, nykyaikaisen pannabullan sovellutuksen uhalla. Tarkoitan tällä yksinkertaisesti sitä, että he ovat esimerkkinä laumalleen. He ovat esikuvallisia johtajia ja toimivat samastumisen ja mallioppimisen välineinä nuorille uskoville.

Eikös tämä ollut myös Jeesuksen periaate omassa palvelutyössään maan päällä? Katsopa vaikka Hänen sanojaan Johanneksen evankeliumissä; ”Poika ei voi itsestänsä mitään tehdä, vaan ainoastaan sen, minkä hän näkee Isän tekevän; sillä mitä Isä tekee, sitä myös Poika samoin tekee. Sillä niinkuin Isä herättää kuolleita ja tekee eläviksi, niin myös Poika tekee eläviksi, ketkä hän tahtoo.” (Joh. 5:19, 20)

Entä sitten Paavali, Jeesuksen apostoli? ”Sillä vaikka teillä olisi kymmenentuhatta kasvattajaa Kristuksessa, niin ei teillä kuitenkaan ole monta isää; sillä minä teidät synnytin evankeliumin kautta Kristuksessa Jeesuksessa. Kehoitan siis teitä: olkaa minun seuraajiani. Juuri sentähden minä lähetin teille Timoteuksen, joka on minun rakas ja uskollinen poikani Herrassa; hän on muistuttava teitä minun vaelluksestani Kristuksessa Jeesuksessa, sen mukaan kuin minä kaikkialla, joka seurakunnassa, opetan.” (1.Kor. 4:15-17)

Luetteloa voitaisiin jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Olennainen kysymys on kuitenkin; tapahtuuko sama prosessi Sinun kohdallasi ja jatkuuko se edelleen Sinun kauttasi?

OIKEA PAIMENUUS (osa I)

Meillä oli muutamien veljien kanssa viime perjantai-iltana ”Paimenten illallinen”. Olimme koolla tunnelmallisessa kodassa ja söimme illalliseksi lammaskeittoa. Eikös se sovikin hyvin ”Paimenten illallisen” menuksi?

No, vakavasti puhuen ajatuksenamme on herättää henkiin oikeaa, raamatullista paimenuutta. Kun tarkastelee oman aikamme hengellistä kenttää niin Suomessa kuin muuallakin, niin löytyy lukuisia esimerkkejä siitä, mikä ei ainakaan ole raamatullista paimenuutta. (Ks. blogistani edellisiä kirjoituksia 11. ja 13. marraskuuta 2007.) On käynyt niin kuin Suomen evl. kirkon maanpakoon karkotettu häirikkö Anssi Simojoki sanoo kirjansa ”Paimenkirje” (SLEY-kirjat, 1993) esipuheessa: ”On tullut lampaiden aika itse kirjoittaa paimenkirje, koska paimenien raamatullinen ääni ei kuulu. He ovat mykkiä tai heidän puheensa hillitty charmi ei erotu yhteiskunnan sovinnaisesta normaalikohinasta.”

Tämä on tietysti paljolti evl. kirkon sisäistä problematiikkaa. Tilanne perinteisten vapaiden suuntien ja uusien seurakuntien keskuudessa näyttäytyy ehkä useimmin autoritaarisen yksijohtajuusmallin kritiikittömänä korostamisena. Joskus tämä into lähentelee jopa paavillista kiihkoa ja fanaattisuutta, johon sumeilematta liitetään uhkailut ns. hengellisen suojan menettämisestä, mikäli uskalletaan kyseenalaistaa johtajien sanat ja teot.

Okei, eli siis tarkoituksena oli nostaa ja rohkaista esiin oikeaa, raamatullista paimenuutta. Se alkaa ensin kotoa, vanhemmuudesta, isyydestä ja äitiydestä. Se tulee sitä kautta esiin myös Jumalan perheväen keskellä seurakunnassa, joka on hengellinen kotimme. Aikanaan tämä hengellinen vanhemmus – paimenuus – laajentaa oman vaikutuspiirinsä koskemaan koko Kristuksen paikallisseurakuntaa, joka ei tunne mitään tunnustuskunta- ja muita rajoja. Uskon tämän olevan Jumalan tahdon mukainen järjestys. Näen tämän mallin toimivan käytännössä myös Uudessa testamentissa. En näe mitään syytä, miksi ei olisi Jumalan tahto, että tähän suuntaan kasvettaisiin koko Kristuksen ruumiin tasolla ja näin toimittaisiin käytännössä edelleenkin.

Hengellinen vanhemmuus ei siis tule sitä kautta, että vietän 3-5 vuotta jossain oppilaitoksessa, hankin tietoa ja tittelin ja sitten minut nimitetään johonkin asemaan jossain kirkollisessa yhteisössä. Se voi tula esiin elämässäni näidenkin vaiheiden kautta, mutta vain mikäli minulla on ensin Jumalalta saatu kutsu ja (armo)lahjavarustus tähän tehtävään. Edelleen on siis olemassa paljon sellaista hengellistä vanhemmuutta ja paimenuutta, mikä ikäänkuin ohittaa tämän inhimillisen virkatiejärjestyksen. (Mietipä vaikka Paavo Ruotsalaista ”kahden hiippakunnan piispana”.) Ongelmaksi muodostuu usein se, että se ei pääse oikealla tavalla esille uskovien keskuudessa, vaan väärä johtajuusmalli ja väärät rakenteet tukahduttavat sen armotta alleen.

Meidän täytyy siis etsiä seurakunnalle sellaisia muotoja ja toimintatapoja, joissa oikea paimenuus pääsee esteettä oikeuksiinsa Jumalan tarkoittamalla tavalla; hengellisenä vanhemmuutena, isyytenä ja äitiytenä. Jos kysyt minulta mitä tämä on käytännössä, niin vastaan, että se on sitä samaa mitä isä ja äiti normaalistikin tekevät perheessä; huolenpitoa, kasvatusta, ruokkimista, perään katsomista ja eteenpäin ohjaamista. Seurakunta kun on Jumalan perhe – ei laitos, instituutio, organisaatio tai armeijan joukko-osasto.

ARVOJEN MUUTOKSESTA

Olin erityisnuorisotyöntekijänä kotikaupungissani 80-luvun alusta 90-luvun lopulle. Eräs mieliinpainuvimpia juttuja tuona aikana ei liittynyt – yllätys, yllätys – mitenkään nuoriin tai heidän ongelmiinsa. Pikemminkin se aikaa myöten poiki niitä lisää. Pääsin nimittäin sosiaalitoimen kenttätyöntekijänä seuraamaan – ihan tahtomattani – suomalaisen palveluyhteiskunnan alasajoa 90-luvun alun lamasta alkaen. Kun 80-luvun taloudellisen nousukauden jälkeen suomalaista sosialidemokratiayhteiskuntaa laitettiin säälimättömästi eurokuntoon, niin siinä paukkuivat ja natisivat monet rakenteet ja systeemit. Itse asiassa aika vasta reilut kymmenkunta vuotta tämän yhteiskunnallisen uudelleen resurssoinnin jälkeen on tuonut sen todelliset vaikutukset todella käsille ja nähtäville.

Muistan miten eräässä kaupungin talousarvioseminaarissa 90-luvun alussa eräs kaupungin työntekijä epätoivoissaan (kaikkien mahdollisten juustohöylä-, oikohöylä- ym. säästömallien uhatessa) peräänkuulutti arvokeskustelua kaupungin rahankäyttöä ohjaamaan Tähän muuan tuolloin uraputkessa ollut demarivaltuutettu totesi, ettei ”tässä mitään arvokeskustelua tarvita, koska rahoista päättäminen on jo käytännössä sitä”.

Tämä on hyvä ohjenuora, lausuttu perinteisen valtionhoitajapuolueen hillityn arrogantin edustajan suulla. Pidetäänpä tästä kiinni ja seurataan sitä. Sehän nimittäin tarkoittaa käytännössä sitä, että aina siihen, mikä nähdään tarpeellisena ja tärkeänä, löytyy rahaa. Eikö?

Jos rahoista päättäminen kerran on arvokeskustelua käytännössä, niin mitä meidän on silloin ajateltava esim. Jokelan koulusurmista ja siihen johtaneista seikoista, kuten esim. yleisesti – itse asiassa jo kauan sitten – tunnustetusta nuorten pahoinvoinnista? Miten on arvoja silloin sovellettu käytäntöön, kun kerran näitä rakenteita on johdonmukaisesti purettu, resursseja vähennetty ja palveluja ajettu alas viimeksi kuluneiden 15 vuoden kuluessa? Yhteiskunnassamme on kylliksi sekulaaria profeetallisuutta tuomaan esille tästä johtuneita seurauksia lasten ja nuorten laiminlyönnissä ja pahoinvoinnissa, jotta kukaan ei voi rehellisesti väittää, ettei olisi tiennyt, mitä ollaan tekemässä. (Perehdypä esim. Stakesin tutkimusprofessori Matti Rimpelän ajatuksiin.) Arvoja on siis sovellettu käytäntöön realistisesti, johdonmukaisesti ja määrätietoisesti, tästä ei ole epäilystäkään.

Ensi tiistaina TV2:ssa esitettävän Ajankohtaisen kakkosen insertissä sanotaan: ”Jotain on pahasti pielessä, kun rikas maa leikkii ihmishengillä. Miksi hoitajien palkkakiista karkasi käsistä?” Sinänsä mielenkiintoinen asia tuli tässä – sinänsä valitettavassa, mutta mielestäni oikeutetussa – työtaistelussa esille; suomalaisen hyvin koulutetun ja korkean työmoraalin omaavan hoitohenkilökunnan työpanos noteerataan valtiovallankin taholta niin korkealle, että sitä turvaamaan on pakko säätää oikein pakkotyölakikin. Arvojen käytäntöön soveltamista tässä kuviossa edustaa se, että rahaa tämän työtaistelun ratkaisemiseksi ei olla juurikaan valmiita myöntämään. (Ettei vain v. 2001 lääkärilakko tuloksenaan 16% palkankorotus onnistunutkin nimenomaan hoitohenkilökunnan venymisen ansiosta?)

Arvomaailmassamme suomalaisessa yhteiskunnassa ja länsimaisessa kultuurissa yleensäkin on tapahtunut suuria muutoksia viimeksi kuluneiden 20-30 vuoden aikana. Kun ollaan luovuttu niistä raamatullis-kristillisistä arvoista, joiden varaan länsimaisen kulttuurin ihmisarvon kunnioittaminen perinteisesti on laskettu, niin seuraukset ovat kaikkien nähtävillä Joku sanoi joskus, että kaikki sosiaali- ja terveystoimen säästöt poikivat aikaa myöten kuitenkin vain lisää kustannuksia – jopa enemmän kuin kukaan etukäteen uskalsi olettaakaan. Tämä on totta esim. mielenterveys- ja päihdeongelmaisten hoidossa. Itseäni ihmetyttää eniten se, että tuon hedelmän kypsymiseen on mennyt näinkin pitkän aikaa. Luulen erään tätä selittävän seikan olevan suomalaisen sosiaali-, hoito- ja kasvatusalan työntekijöiden uskomaton venymiskyky ja korkea ammattietiikka.

Kuvaavaa avuttomuudelle tässä tilanteessa on pääministeri Matti Vanhasen lausahdus Jokelan tapahtumien jälkeen siitä, miten nyt tarvitaan valtavasti osaamista suomalaisissa kodeissa, kouluissa ja päiväkodeissa. (Toivottavasti Matti saa hyvää hoitoa parhaillaan sairaalassa.) Ensin vannotaan siis erilaisen ammattiauttamisen nimiin – kun ensin on viety heiltä kaikki resurssit pois. Sitten kun eväät todella loppuvat huudetaan koteja ja vanhempia vastuuseen kaikesta tapahtuneesta – kun ensin heiltä on viety kaikki auktoriteetti ja vanhemmuus.

Mielestäni juuri vanhemmuutta tarvitaan nyt. En usko asiantuntija/auttaja/viranomaisyhteiskunnan voivan enää tehdä kovinkaan paljon tilanteen auttamiseksi, en ainakaan ennaltaehkäisevässä mielessä. Uskon enemmänkin lähimmäisyyteen ja vanhemmuuteen. Kaikki tällainen, mikä on aitoa ja luonnonmukaista toimii käytännössä ja voi auttaa. Se on helppo tunnistaa, se on helppo kokea todeksi ja se on helppo välittää eteenpäin.

Miten olisi välittämisyhteiskunta?

Helsingin yliopiston historian professori Juha Siltala totesi joskus aikoinaan kommentoidessaan nykyistä eurohuumaa ja sen seurauksia (joiden keskellä nyt olemme), että hän näkee ainoana pelastuksena nykyisessä tilanteessa sen, että riittävän moni tavallinen suomalainen syrjäytyy nykyisestä systeemistä ja alkaa kehittämään tilalle jotain muuta. Itse ajattelen sen tarkoittavan omia, keskinäiseen yhteyteen ja huolenpitoon keskittyviä yhteisöjä ja sitä kautta ihmisläheisempää yhteiskuntaa.

Alan pikku hiljaa kallistua hänen kannalleen.

Johtajuudesta vielä...

Kun tarkkailen ympäristöäni näen kolmenlaisia uskovia, joilla on takanaan huonoja, satuttavia kokemuksia kovasta johtajuudesta ja väärästä paimenuudesta.

Ensimmäinen ryhmä ovat ne, joita paimenet ovat kohdelleet kovalla kädellä, joko taitamattomasti tai tietoisesti, ja jotka tekevät sitten näistä omista huonoista kokemuksistaan teologiaa. Tätä he sitten soveltavat itseensä ja muihin. Huonojen kokemusten valossa torjutaan sen jälkeen yleensäkin kaikki ja kaikenlainen johtajuus, oli se sitten hyvää tai huonoa. Koska väärää rahaa on liikkeellä, niin kaikki raha on poistettava markkinoilta – varmuuden vuoksi ja oikeuden nimessä.

En minä nyt lampaita syyllistä paimenten nuijan heiluttelusta. Mutta onhan lampaidenkin joskus poisopittava vanhoista, huonoista kokemuksistaan. Jolleivat paimenet opi, niin oppikoot lampaat ainakin. Muuten heistä itsestään ennen pitkää tulee niiden kovien johtajien kaltaisia, joiden kaltoin kohtelemiksi he itse ovat aikanaan joutuneet.

Toinen ryhmä haavoille ruoskittuja lampaita ovat ne, jotka eivät hekään koskaan poisopi vanhasta käyttäytymismallista, vaan itsepintaisesti aina uudelleen ja uudelleen etsivät itselleen uuden kovan paimenen. He ovat kuin perheväkivallan kurimuksesta hädin tuskin hengissä selviytynyt naisparka, joka uudestaan antautuu itsetuhoiseen suhteeseen väkivaltaisen miehen kanssa.

Heillekö Paavali kirjoittikin siitä, miten ”vapauteen Kristus vapautti meidät – älkää siis uudelleen antako sitoa itseänne orjuuden ikeeseen”? Jokaisen meidän on otettava vastuu itsestämme. Kristus on ainoa hengellinen suojamme, ei kukaan ihminen.

Monissa seurakunnissa kova johtajuus passivoi uskovat. Ehkä se on tarkoituskin - ”saatte tulla, saatte olla ja saatte pullaa”. Seurauksiltaan tämä on ihan yhtä tuhoisaa kuin vastuunkantajien loppuunpolttaminen seurakunnan toiminnan loputtomassa oravanpyörässä.

Kolmas ryhmä ovat ne Jumalan valtakunnan patriootit, jotka kerran hengellisen diktatuurin alta vapauduttuaan aina tunnistavat tuon paaviuden hengen siihen törmätessään, eivätkä hetkeäkään epäröi olla lujasti vastustamatta sitä.

Heille myös kuuluu haaste kasvaa Jumalan mielen mukaiseen paimenuuteen; huolenpitoon ja vastuunkantamiseen muista. Jeesus antaa meille esimerkin; ”hyvä paimen antaa henkensä lammasten edestä” - mutta se ei tarkoita sitä, että hyvä paimen näännyttää itsensä muiden edestä. Kova paimen taas syö lampaansa illalliseksi.

Tulikos tässä taas painittua nokikolarin kanssa, jolloin molemmat osapuolet ovat lopulta yhtä likaisia? Mielestäni ei. Kyllä meidän on tunnistettava vääränlainen, kova, autoritaarinen paimenuus, ymmärrettävä sen tuhoisat seuraukset laumalle ja vastustettava sitä Jeesuksen nimessä. En usko kristilliseen positiivisuusajatteluun, jossa pullamössöllä pilalle hemmotellut, hengellisesti lapsen tasolle jumiutuneet uskovat ”kiitos, kiitos!”-hokemin ylistävät kaiken pahan olemattomiin. En todellakaan usko siihen. Sori.

Kristittyjen piirissä on huutava tarve oikealle hengelliselle vanhemmuudelle. Erityisen ajankohtaista se on näinä globaalin huutolaislapsen päivinä. Tarvitsemme siis kipeästi uskovia, joilla on paimenen sydän ja joilla on halu ottaa vastuuta ennemmin lampaista kuin toiminnasta ja joita kiinnostaa enemmän se, mitä ihmisessä tapahtuu, kuin se, millaiset muodot organisaatiolla on.

Jumala nostaa esiin oman sydämensä mukaiset paimenet. Luepa vaikka varmemmaksi vakuudeksi Hesekielin kirjan luku 34 ja Johanneksen evankeliumin luku10. Älä siis menetä toivoasi, sillä vaikka väärääkin valuuttaa on liikkeellä, niin oikea on alkuperäistä ja se on käypää valuuttaa käytännössä.

JOHTAJUUDESTA

On jännä huomata, miten monet vilpittömät uskovat näkevät uhkakuvia esimerkiksi pienten, itsenäisten kotiseurakuntien ”voimakkaissa johtajissa”, joiden (melko varmana pidetyn) harhaanmenon seurauksena harhat leviäisivät koko muuhun porukkaan. Tosiasia kuitenkin on, että mikäli näin tapahtuisi, niin ”harhat” rajoittuisivat melko pieneen porukkaan.

Mutta entä sitten kun esimerkiksi jossain suurehkossa seurakunnassa mennään pieleen vaikkapa voimakkaan yksijohtajamallin ylikorostamisessa? Harhaan menee ensimmäisessä vaiheessa useita satoja uskovia. Edelleen mikäli seurakunta kuuluu johonkin kirkkokuntaan ja mikäli voimakas johtajatyyppi kuuluu kirkkokunnan nouseviin johtajiin, niin siitä vaan; harhaanmenolla on edessään hyvät moninkertaistumisen mahdollisuudet.

Ihmettelen emmekö ole oppineet mitään roomalaiskatolisesta kirkosta; sen tiukan hierarkkisen organisaatiorakenteen suomista loistavista mahdollisuuksista levittää harhaoppeja jopa miljoonien ihmisten uskoon ja elämään? Samaa malliako mekin haluamme jatkaa, kun monissa seurakunnissa niin perinteisten kirkkokuntien sisä- kuin ulkopuolellakin vannotaan häikäilemättömän ”heavyshepherdingin” nimiin?

En löydä Uudesta testamentista minkäänlaisia perusteita yksijohtajuusmallille. Löydätkö Sinä? Mikäli löydät, niin etkö valaisisi minuakin Sanan tuntemuksellasi?

Löydän UT:sta kyllä mallin, jossa kristillisellä paikallisseurakunnalla on useita vanhimpia, katsijoita ja paimenia. Näen myös UT:n käyttävän näitä armoitusta ja tehtävää kuvaavia nimityksiä tarkoittamaan yhtä ja samaa ryhmää seurakunnan hengellisiä vanhimpia. Ne eivät kuvaa myöskään mitään hierakkista mallia, vaan kyse on hengellisen vanhemmuuden esille tuomisesta.

David Pawsonia lainaten, Uudessa testamentissa on yhdellä seurakunnalla aina useita kaitsijoita (kreik. episkopos), mutta myöhemmin kirkkohistoria tuntee kyllä usealla seurakunnalla olleen yhden episkopoksen eli piispan. Katolisessa kirkossa tämä tunnettiin myöhemmin nimellä monarkkinen piispuus. Jonkun mielestä tämä on väistämätön historiallinen kehitys ja hyvä sellainen. Minä kutsun sitä degeneraatioksi. Ei kaikki kirkkohistoriallinen kehitys edusta Jumalan tahdon mukaista mallia – ei todellakaan. Todellisuus joissain yksijohtajamallisissa seurakunnissa näyttäytyy tänään hyvin samanlaisena kuin katolisessa kirkossakin; seurakunnan päänä ei ole Kristus, vaan joku ihminen, Hänen sijaisenaan esiintyvä.

Edellä mainitun lisäksi yksijohtajamallin seuraukset näkyvät seurakunnissa vastuunkantajien väsymisenä ja turhautumisena sekä tavallisten seurakuntalaisten passivoitumisena. Mikäli jokainen asia pitää hyväksyttää yhden johtajan kautta, niin on selvää, että se turhauttaa, kun kukaan muu ei lopulta uskalla tehdä, eikä sanoa mitään. Kun yksi määrää ja muut vikisevät, niin se antaa silloin myös tavalliselle kirkonpenkin kuluttajalle ikäänkuin oikeuden vain istua ja uskoa. Jos johtajalta ei vielä liikene aikaa ”tavikselle”, niin kiusaus etsiä oikeanlainen paimenuus jostain muualta on suuri.

Hesekielin kirjan 34. luku antaa meille perin erilaisen kuvan paimenuudesta. Jumalan mielen mukainen paimen ei olekaan kuin mafiaperheen pomo, joka jakaa kaupungin muiden johtajien kanssa yhteisesti sovittuihin etupiireihin ja alueisiin. Peliä pelataan silloin näiden johtajien yhteisesti sovituilla sisäpiirin säännöillä, jota perustellaan ”Jumalan seurakuntaan asettamalla järjestyksellä”. Mutta oikea paimen ei olekaan jääkiekon ammattivalmentajan kaltainen taktikko ja peluuttaja, joka pelaa eräänlaista kosmista shakkia pelaajillaan eli vastuunkantajillaan ja seurakuntalaisillaan; sinä sinne, hän tuonne ja näin seurakuntapeli rullaa hyvin...

Ongelmaksi muodostuvat tällöin seurakuntatoiminnan oravanpyörässä itsensä loppuun polttavat, joille ei ole kerrottu, että tämän matrixin ulkopuolella on olemassa oikea elämä ja todellinen vapaus. Toinen ongelmaryhmä ovat ne uskovat, jotka hiljaa mielessään kyselevät koko tämän sirkuksen mielekkyyden perään. Heidän ”sitouttamisekseen” heitä sitten yritetään orjuuttaa em. oravanpyörän avulla; luottamustoimia, palavereita, täynnä olevia kalentereita, koulutuksia jne. Ja päälle vielä uhkakuvat ”spiritual coveringin” menettämisestä, ellei olla kiltisti...

Onneksi monet ovat jo saaneet tartunnan jostain todellisemmasta ja aidommasta...

Vanhemmuus hukassa

Pääministeri Vanhanen peräänkuulutti Jokelan koulusurmien jälkeen suomalaisiin kouluihin, päiväkoteihin ja myös koteihin ”valtavasti osaamista”. Pääministerimme tarkoitti sillä tietenkin erilaista korkeasti koulutettua ammatillista osaamista, joilla yhteiskunnassamme pahoinvoivat nuoret hoidettaisiin kuntoon ja raiteilleen takaisin yhteiskuntakelpoisiksi kunnon kansalaisiksi.

Tämä ammatillisen osaamisen näin vahva (yli)korostaminen herättää ajatuksia...

Joku viisas sanoi kerran, että ns. sosiaalisesti moniongelmaisilla nuorilla on kyllä erilaisia ammattiauttajia pilvin pimein, niin että päät yhteen kolkkaa. Sensijaan heiltä puuttuu yksi tavallinen vastuullinen vanhempi ihminen – aikuinen.

Tätä me nyt tarvitsemme enemmän kuin ammatillista osaamista; vastuullista vanhemmuutta, tervettä, maalaisjärkistä aikuisuutta, isyyttä ja äitiyttä, lähimmäisyyttä ja yhteisöllisyyttä.

Olisiko Kristuksen seurakunnalle jotain tilausta tässä kohtaa? Tarkoitan tällä tavallisten Jeesukseen uskovien tavallista yhteyttä arkipäivän elämän keskellä; välittämistä, kuuntelemista, huolenpitoa ja rukousta. Siitä olisi hyvä alkaa.

Ajan merkkejä nämäkin

Olen jo aiemminkin viitannut/suositellut Pasi Turusen blogia http://uskonpuolesta.blogspot.com/

Pasilla on hyvä taito iskeä relevantilla tavalla kiinni tärkeisiin kysymyksiin. Niinpä luin hänen viimeisimmän postauksensa 1. marraskuuta 2007 otsikolla

Haloo, uskovat avoliittolaiset!

ja ihmettelin; tässäkö nyt ollaan menossa? En heti olisi uskonut lukemaani todeksi. Mieleen nousi myös kysymys, kuinkahan yleisestä trendistä tässä todellisuudessa lienee kysymys? (Vaikka eihän sillä sinällään ole mitään merkitystä...) Eniten minua huolestuttaa tässä kuitenkin se, että nyt käsittääkseni puhutaan uudestisyntyneistä kristityistä, eikä niinkään minkään perin maallistuneen kirkon ulkojäsenistä. Näin ainakin ymmärsin Pasin kirjoituksesta. Ellei sitten ole kysymys siitä, että me todellakin olemme niin maallistuneita, että...

Emmekö sitten ole maallistuneita ja Jumalan elämästä vieraantuneita, jos elämme kuten maailman ihmiset ainakin? Luulemmeko itse välttävämme Jumalan rangaistuksen ja tuomion, kun meillä on syntisen elämämme peittona kristityn nimi? Jos Jumala näiden asioiden takia tuomitsee tämän maailman, niin minkä luulet olevan meidän kohtalomme, jotka kannamme Kristuksen seurakunnan nimeä? Olisiko nyt uskonpuhdistuksen aika tässä kohtaa?

Mieleeni tulee monenlaisia ajatuksia.

• Mitä seurakunnissa opetetaan näistä asioista; esim. seurustelun rajoista, avioliiton pyhyydestä, seksuaalisesta puhtaudesta?

• Vai opetetaanko mitään, ettei ”pelästytettäisi” nuoria pois seurakunnasta?

• Laiminlyödäänkö kristilliseen moraaliin kuuluvien asioiden opetusta uusien, trendikkäimpien juttujen (yli)korostamisen rinnalla?

• Emmekö ymmärrä, mitä on tämän tien päässä, jos jatkamme näin eteenpäin?

Entä missä viipyvät uskovien avoliittoja puolustavien veljien ja siskojen vastineet moiseen "yksityisasiaan" puuttumiseen?

Samaan aikaan toisaalla...

Joskus tuntuu siltä, että apostolisuudella ei mene kovin hyvin tällä hetkellä. Kun tutkailen oman kotikaupunkini hengellistä kenttää, niin näen monenlaisia hankkeita, joiden käynnistävänä voimana on ollut apostolisuus. Joskus nämä uudet, apostolisen dna:n sisältämät hankkeet ovat syntyneet perinteisten, virallisten organisaatioseurakuntien piirissä. Joskus taas sitten eivät.

Olipa lähtötilanne kummin päin hyvänsä, niin valitettavan usein apostolisuus ei tunnu mahtuvan olemassaolevien seurakuntarakenteiden sisäpuolelle. Niinpä omassa kotikaupungissanikin melkein jokainen tunnistamani apostoliselta pohjalta lähtenyt hanke on ylimielisesti torjuttu, sitä on yritetty latistaa, hyssytellä pois päiväjärjestyksestä tai suoranaisesti vainota kuolleeksi. Perusteet ovat usein olleet kirkkopoliittisia, reviirimustasukkaisia tai pelosta käsin nousevia.

Joku voisi todeta tähän, että eihän sen kuulukaan mahtua. Apostolisuuden dna onkin ilmaistu hyvin Paavalin kirjeessä roomalaisille; ”olen pitänyt kunnianani olla julistamatta evankeliumia siellä, missä Kristuksen nimi jo on mainittu, etten rakentaisi toisen laskemalle perustukselle” (Room. 15:20). Näin ollen se suuntautuukin aina ulos seurakunnasta, ”pakanoiden” pariin.

Jos näin on, niin miksi sitä sitten yritetään tukahduttaa ja panna ihmistekoisiin karsinoihin? Kovin usein nimittäin apostolisuus koetaan ns. ”virallisten organisaatioiden” taholta epämääräiseksi ja hallitsemattomaksi uhkatekijäksi. Miksi näin on päässyt käymään, onkin hyvä kysymys, joka ansaitsee lähemmän tarkastelun.

Eräs anglikaaniteologi, jonka nimeä en nyt muista (haloo, voisiko joku ”asiasta perillä oleva taho” virkistää muistiani?!) on sanonut viidestä palveluvirasta seuraavaa:

• apostolit, profeetat ja evankelistat ovat luonteeltaan ”tienraivaajia”

• paimenet ja opettajat taas ovat luonteeltaan ”asuttajia”

Minusta tämä on hyvä kuvaus ja toimiva jaottelu. Se tuo esille viiden palveluviran kaksi erilaista näkökulmaa suhteessa kaikkien niiden yhteiseen perustehtävään, uskovien varustamiseen seurakunnan eli Kristuksen ruumiin rakentamiseksi. Samoin se tuo myös hyvin esille sen jännitteen, mikä on olemassa ”asuttajien” ja ”tienraivaajien” kutsumuksen välillä. Jos nimittäin paimenet ja opettajat omista (väärin tulkituista lähtökohdistaan käsin) alkavat käyttää valtaa ja tukahduttaa apostolisen voitelun ilmentymistä, he itse asiassa syyllistyvät Jumalan Hengen työn sammuttamiseen. Tuntuu siltä, kuin joskus näin olisi tapahtunutkin ja vieläpä kaiken seurakuntarajauskollisuuden ja paavillisen kuuliaisuuden nimissä.

Jos siis ”asuttajat”, paimenet ja opettajat pysähtyvät paikalleen ja alkavat rakentaa majaa omalle ilmestysvuorelleen, niin ennen pitkää itse ilmestyskin lakkaa. Seurauksena voi olla ”tienraivaajien” ulos lähtemisen estäminen – ja kaikki tämä oikeaoppisen tunnustuskuntakuuliaisuuden nimissä. Nämä ”tienraivaajat” kun tarvitsevat aina lähettäjänsä, tukijansa ja esirukoilijansa, jotta voisivat oikein onnistua tehtävässään. Yhtä lailla he tarvitsevat ”asuttajien” rakentavaa panosta siinä vaiheessa, kun alkaa seurakuntayhteisön rakentaminen Kristuksessa.

”Tienraivaajien” lähtö on aina myös kuoleman paikka, eikä ainoastaan kuolemaan lähtevien itsensä kannalta. Se merkitsee näet usein myös inhimillisten kuvioiden rikkomista, suunnitelmien romuttumista ja heikoille jäille uskaltautumista. Jos ”tienraivaajien” helmasynti voi olla yltiöpäisyys ja uhkarohkeus, niin ”asuttajien” taas voi olla pelosta käsin toimiva säilyttäminen.

Mutta molempia Kristuksen seurakunta tarvitsee. Sekä ”tienraivaajat” että ”asuttajat” tarvitsevat myös toisiaan. Siitä, mistä kaikki lähtee liikkeelle, ei kuitenkaan liene epäilystä; se on apostolisuus, koska Kristus itse on meidän tunnustuksemme apostoli (Hepr. 3:1). Hän tuli Isän lähettämänä ja Hän lähettää samalla tavoin meidät.

Käytännössä nämä henkilöt ovat usein yksinäisiä tienraivaajia, joilla ei ole valmista mallia, miten toimia uudessa tilanteessa.

JUMALAN TYÖ... VAI IHMISTEN?

”Mutta Iisain kannosta puhkeaa virpi, ja vesa versoo hänen juuristansa.” (Jes. 11:1)

Mitä Jumala on tekemässä omana aikanamme?

Sain sähköpostia eräältä ystävältäni itäisestä Suomesta, jossa hän kertoi oman kotiseurakuntansa kuulumisia ja mitä ja millä tavoin Jumala oli toiminut erään tuon uskovien joukon jäsenen, tavallisen suomalaisen miehen elämässä. Viesti tuolta maan kolkalta oli erinomaisen rohkaiseva. Jumala ilmestyy tavallisten ”virtasten” ja ”lahtisten” normaalin arkipäivän elämän keskellä.

Luin hiljattain George Barnan (http://www.barna.org/) eräästä vanhemmasta tutkimustuloksesta, jossa hän kertoo amerikkalaisten uskovien uskosta siihen, että heillä on joku tai joitakin armolahjoja. Hänen mukaansa 90-luvun puolivälissä noin 4% uudestisyntyneistä kristityistä uskoi, ettei heillä ollut mitään armolahjoja. Okei, ei paha – tämän verranhan ”sekakansaa” on aina matkassa, joku voisi ajatella.

Vuoden 2000 paikkeilla sama tutkimus antoi prosenttiluvuksi nyt 21%. Eli nyt joka viides aktiivi seurakuntalainen uskoi, ettei heillä ollut mitään armolahjoja. Uups! - mitäpä jos sama trendi on jatkunut nyt edelleen 28. lokakuuta 2007 asti? Eikö se tarkoitakin sitä, että meillä on käsissämme yhä lisääntyvä joukko impotentteja seurakuntia, jotka synnyttävät impotentteja kristittyjä, jotka... ? Perinteisen hierakkisen, pastorikeskeisen seurakuntamallin passivoiva vaikutus on ilmeinen.

Jumala on kuitenkin tekemässä uutta, mutta ei meidän tavallamme. Useimmat käyttämistämme metodeista evankelioinnissa ja seurakunnan kasvussa ovat hyödyttömiä, koska ne eivät perustu sen enempää Jumalan voimaan kuin Hänen viisauteensakaan. Ne eivät nouse Jumalan Sanasta, eivätkä ole Hänen tahtonsa mukaisia, vaan perustuvat enemmänkin ihmisten viisauteen: psykologisiin tehokeinoihin, taloudelliseen varman päälle pelaamiseen ja voimakkaisiin karismaattisiin ihmispersooniin.

Mitä tämä on käytännössä? Kun jossain päin maailmaa lanseerataan viimeisin muodikas trendi seurakuntaelämää ajatellen, kuvitellaan sen automaattisesti ratkaisevan ongelmat. Jonkin ajan kuluttua , kun ko. trendi on mennyt, siirrytään viileän rauhallisesti uuteen. Monien seurakuntien ja kirkkokuntien historia voitaisiin yhtä hyvin kirjoittaa näiden ”trendien historiana”. Näiden trendien ulkopuolella ”ei ole tulevaisuutta” ko. liikkeen piirissä, sanotaan vastaanhangoitteleville.

Kun uskoa ei ole tai kun se loppuu, niin rakennetaan talousarvio, laaditaan toimintasuunnitelma ja hankitaan jostain rahoitus, jonka turvin kaikki toteutetaan. Nämä mallit ja ajattelu- ja toimintatavat otetaan suoraan maailmasta, ei ilmestyksestä Jumalalta. Seurakunnan organisaatiokaaviokin muistuttaa silloin yksi-yhteen kunnallisen organisaation kaaviota. Kun ihmiset (karismaattiset persoonatkin) väsyvät ja uupuvat, otetaan uusi tilalle. Näin seurakuntatyön ja -elämän oravanpyörä pyörii pyörimistään kenenkään oikeasti uskaltamatta kyseenalaistaa koko myllynjauhannan raamatullisuutta tai järkevyyttä ylipäätään.

Joku perinteisemmin ajatteleva ja nykyisen systeemin säilyttämisen haluava saattaa sanoa, että voihan se Jumala noinkin toimia. Mutta minä sanon, ettei voi. Jumala on Pyhä ja kunnia kuuluu yksinomaan Hänelle. Niinkuin Bob Dylan laulaa laulussaan ”When He Returns”, ”... He has plans of His own, to set up His throne, when He returns”, niin asia onkin. Jeesus tulee rakentamaan seurakuntansa ja Hän kysyy meiltä haluammeko me olla mukana niissä rakennustalkoissa?

Noin kymmenisen vuotta sitten, kun muutamien samanhenkisten rukousystävien kanssa kiersimme perjantain-lauantain välisenä yönä rukouskävelyillä kotikaupunkimme keskustan katuja sinne kokoontuvien murrosikäisten, enemmän tai vähemmän päihtyneiden nuorten keskuudessa, mietin usein sitä, miten Jumala voisi hyvinkin herättää näiden nuorten keskuudesta uuden sukupolven apostoleja, profeettoja, evankelistoja, paimenia ja opettajia. Näin Hän suvereenisuudessaan voisi tehdä, eikä minulla – eikä kenelläkään muullakaan – olisi nokan koputtamista siihen.

Näin Jumala onkin tekemässä, sillä Hänen toimintastrategiansa on aina se, että Hän valitsee sen, joka ei ole mitään tämän maailman – tai sen uskonnollisten rakenteiden – silmissä. Näin yksin Hän tulee saamaan ylistyksen ja kunnian tapahtuneesta.

”Sen, mikä on hulluutta maailmalle, sen Jumala valitsi saattaaksensa viisaat häpeään, ja sen, mikä on heikkoa maailmassa, sen Jumala valitsi saattaaksensa sen, mikä väkevää on, häpeään, ja sen, mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi, sen, joka ei mitään ole, tehdäksensä mitättömäksi sen, joka jotakin on, ettei mikään liha voisi kerskata Jumalan edessä.” (1.Kor. 1:27-29)

On siis olemassa ”pyhä jäännös”, joka edustaa Kristuksen morsiusseurakuntaa. Tätä Jumala on kokoamassa ja tämän työnsä Hän tulee saattamaan päätökseen ”saadakseen asetetuksi eteensä kirkastettuna seurakunnan, jossa ei olisi tahraa eikä ryppyä eikä mitään muuta sellaista, vaan joka olisi pyhä ja nuhteeton” (Ef. 5:27). Hän kutsuu omansa ulos kuolleiden rakenteiden sisältä uudenlaiseen, syvempään yhteyteen itsensä ja toinen toistemme kanssa.

POIS MUKAVUUSVYÖHYKKEELTÄ eli ”BELONG–BELIEVE–BEHAVE”– paradigman problematisointia 3/3

Meidän täytyy siis ymmärtää oikein yhteisöllisyyden tasot ja sen toimiminen strategisesti – sekin on vain ”hyvä renki, mutta huono isäntä”. Todellinen Kristuksen ruumiin, seurakunnan jäsenyys syntyy vain uskon kautta. Neil Colea lainaten; ”Seurakunta alkaa aina kysymyksestä, mitä Jeesus merkitsee Sinulle?” Oikeaa uskoa seuraavat oikeat teot; Jeesuksen mukaan hyvä puu tuottaa hyvää hedelmää – ja päinvastoin. (Ks. Luuk. 6:44.)

Käytännössä tämän Raamatun lainalaisuuden tulee ohjata seurakunnan elämää. Tältä pohjalta tapahtuu seurakunnan jäseneksi ottaminen eli yhteisöön kuuluminen sanan varsinaisessa merkityksessä. Vielä enemmän tämä periaate sanelee erilaisten seurakunnan luottamustoimien täyttämistä, hengellisestä johtajuudesta puhumattakaan. Me emme voi valita seurakuntaamme esimerkiksi vanhimmiston jäseniä sitouttaaksemme heidät toimintaamme, vaan heidän tulee nousta seurakunnan uskon ja elämän keskeltä.

Mutta kun tulee kysymykseen seurakunnassa tapahtuva ”hoivaansa ottaminen”, josta Paavali puhuu Roomalaiskirjeensä 15. luvussa (15:7), niin sylimme tulee olla avoin, sydämemme laaja ja vastaanottomme hellä. Jumalan tarkoitus on, että Hänen Poikansa seurakunta on HYK (”Hoitava Yhteisö Kristuksessa”) tämän syntiinlangenneen maailman keskellä. Näin me siis huomaamme raittiin uskon, opin ja elämän merkityksen tässäkin; Pyhä Henki tasapainottaa asiat ja tekee ne meille eläviksi ja käyttökelpoisiksi. Yhteisöllisyydelle on suuri tarve tänä maailmanlaajan huutolaislapsen aikana, mutta siinä piilee myös omat vaaransa.

Okei, en siis mitenkään tyrmää mallin 2 mukaista BBB-paradigman käyttöä. Näen sen hyvänä ja käytännöllisenä työkaluna nykyisessä lähetystilanteessa jälkikristillisissä länsimaissa. Omat sudenkuoppansahan siinäkin tosin on. Tai ehkä ne löytyvät meistä ihmisistä, jotka sovellamme näitä teorioita käytäntöön. Silloin tällöin nimittäin näen seurakuntia, jotka ovat niin etsijäystävällisiä, että Herra itse etsii niitä. Alistakaamme siis aina pragmaattisuus Kirjoituksille, eikä päinvastoin.

Sitä paitsi on välillä hyvä potkia persuksille tällaisia oman länsimaisen kristillisen kulttuurimme ”pyhiä lehmiä”. Mielestäni BBB-paradigma saa helposti tällaisen ”untouchable”-statuksen, jota pönkitetään erilaisilla kaiken (oikeutetunkin) kritiikin kieltävillä kommenteilla, kuten että jos näin ei menetellä, niin...

• nuoret kaikkoavat seurakunnasta,

• emme ole riittävän moderneja ja attraktiivisia,

• naapuriseurakunnat pitävät meitä vanhoillisina etc.

Keskustelun, vaikka se olisi kriittistäkin, kieltäminen kun ei mitenkään vie asioita eteenpäin, vaan saattaa meidät ennemmin brezneviläisen pysähtyneisyyden rautasaappaan alle. Sen tähden on ihan hyvä vähän tutkailla erilaisia – ehkä itsestäänselvyyksinäkin pitämiämme – hengellisiä teorioita ja käytäntöjä Sanan valossa periaatteella ”koetelkaa kaikki ja pitäkää se, mikä hyvää on”.

POIS MUKAVUUSVYÖHYKKEELTÄ eli ”BELONG–BELIEVE–BEHAVE”– paradigman problematisointia 2/3

Mutta astukaamme nyt rohkeasti pois mukavuusvyöhykkeeltä ja harrastakaamme hieman ”BBB”-paradigman kriittistä tarkastelua. Yhteisöllisyyden (yli)korostamisessa on nimittäin omat vaaransa, ellei tätäkin sinänsä ajankohtaista tarvetta alisteta Jumalan Sanan auktoriteetin alle. Itse asiassa kyse on näet siitä raamatullisesta pelastusjärjestyksestä, joka ilmoittaa meille, miten ihmisestä tulee Jumalan lapsi. Teologia tuntee tämän käsitteen nimellä ”armonjärjestys” (lat. ”ordo salutis”) ja se on äärimmäisen tärkeä halutessamme säilyttää uskomme terveen pohjan ja oikean suunnan tässä nykyisessä kulttuuristen (moderni vs. myöhäismoderni) mannerlaattojen yhteentörmäyksessä.

Eli mitäpä jos vaihdettaisiin sanojen ”Belong – Believe – Behave” paikkoja koemielessä ja katsomme sitten, mitä siitä seuraa. Näin tehdessämme saamme kolme erilaista toimintamallia, joita kutakin tarkastelemme lähemmin.

Malli 1 Behave – Belong – Believe

Eli käyttäytymällä ensin tietyllä, odotetulla tavalla varmistat kuulumisesi ainoaan oikeauskoisten pelastettujen yhteisöön ja osoitat näin myös uskovasi oikein. Tämähän on vanhatestamentillinen, puhdasta lakiuskontoa edustava ”juutalainen” malli; ympärileikkaus, lain noudattaminen ja sitä seuraava oikea usko. Ehkäpä puhdasopppisuuden ajan luterilaisessa yhtenäiskulttuurissa elettiin jokseenkin tällaisessa tilanteessa; lapsikaste, rippikoulu ja kunnollinen elämä. (Ehkäpä jotkut puhdasoppista aikaa ihailevat tahot ev.lut. kirkossa vieläkin kaihoilevat noiden aikojen perään…)

Malli 2 Belong – Believe – Behave

Tässä siis rakas nykyhetken paradigmamme; yhteisöllisyyden kaipuu ja vastaus siihen. Emme ehdollista rakkauttamme, hyväksyntäämme ja ihmissuhteitamme uskonratkaisuun tekoon. Olemme valmiit yhteiseen etsimiseen ja löytämiseen ja olet tervetullut mukaan joukkoomme, vaikka et vielä meidän tavallamme uskoisikaan. Mutta edustaako tällainen ajattelu itse asiassa paluuta vanhaan, perinteiseen kirkolliseen kasvatuskristillisyyteen? Tuleeko meitä tällä tiellä vastaan vanha kirkollinen kansalaisuskonnollisuus uuteen kaapuun puettuna? Merkitseekö tämän ajattelutavan ja toimintamallin laajamittainen lanseeraaminen aikaa myöten peräti luopumista omakohtaisen uskonratkaisun vaatimuksesta?

Malli 3 Believe – Belong – Behave

Mikäli olemme vahvasti sisäistäneet perinteisen herätyskristillisen mallin, niin on suuri kiusaus todeta tämän olevan ”one and only” Uuden testamentin opetuksen mukainen malli. Voimmeko siis turvallisin mielin palata takaisin perinteiseen herätyskokouskäytäntöön; kirkonpenkistä katumuspenkin kautta kelvollisten joukkoon ja kirkkauteen, vai...?

Okei, katsotaanpa asiaa lähemmin Raamatun Sanan valossa.

Jerusalemin alkuseurakunnan aikoina Pietari antoi pelastuksen ohjeen uskosta osattomille kuulijoilleen, jotka kuuluivat samaan juutalaiseen yhteisöön; "Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan.” (Apt. 2:37-42) Tämä siis oli apostolien tuntema ”armonjärjestys” (”ordo salutis”) ja Apostolien teoissa meille kerrotaan, miten tätä ohjetta apostolien aikana sovellettiin käytäntöön.

Apostoli Paavali eräässä seurakuntakirjeessään osoittaa, että hänelläkin omassa palvelutyössään oli käytännössä tämä sama periaate; ”Niinkuin te siis olette omaksenne ottaneet Kristuksen Jeesuksen, Herran, niin vaeltakaa hänessä, juurtuneina häneen ja hänessä rakentuen ja uskossa vahvistuen, niinkuin teille on opetettu; ja olkoon teidän kiitoksenne ylitsevuotavainen” (Kol. 2:6-7). Ensin on siis tapahtunut uskominen ja Kristuksen vastaanottaminen. Tätä seuraa kuuluminen uskovien yhteisöön, seurakuntaan ja sitä kautta myös oikea kristillinen elämä.

POIS MUKAVUUSVYÖHYKKEELTÄ eli ”BELONG–BELIEVE–BEHAVE”– paradigman problematisointia 1/3

Yhteisöllisyydestä puhuttaessa käytetään joskus sanaleikkiä “Belong – Believe - Behave”, mikä suomennettuna kuuluu vaikkapa ”Kuulu porukkaan – Ota usko vastaan – Elä sitä todeksi” (tai: ”Yhteisö – Usko – Käytös”). Tätä mallia on omana aikanamme käytetty kuvaamaan kristillisen seurakunnan vastauksena aikamme yhteisöllisyyden kaipuun haasteeseen.

Tämän mallin juurista ja taustoista puhuttaessa kannattaa huomioida esimerkiksi se, mitä amerikkalainen George Barna (http://www.barna.org/) puhuu postmodernin urbaanin sukupolven tavoittamisesta; ”Ennemmin kuin yhdessä päivässä tapahtunut kääntymys, kyseessä on prosessi, missä ihminen ikään kuin sosiaalistetaan sisälle uskoon.”

Suomessa on samasta aiheesta puhunut mm. Ari Puonti (http://www.helsinkivineyard.fi), joka näkee perinteisen ratkaisukristillisen julistuksen uudenlaisena vaihtoehtona ”narratiivisen prosessievankelioinnin”. Kyse on kertomusten, myös Raamatun kertomusten käyttämistä kristillisessä julistuksessa. Jeesushan käytti opetuksessaan paljon kertomuksia, vertauksia ja kuvakieltä. Eli pannaanpa kerrankin Paavali, ”kristinuskon ensimmäisenä teologi”, selittämään Jeesusta. Nuorelle sukupolvelle on myös annettava aikaa ratkaisun tekoon. Vapaus kysymysten tekemiseen ja epäilysten salliminen on tärkeää.

Kulttuurillemme aiemmin yhteinen kristillinen arvopohja on murentumassa pois. Enää ei voida olettaa kaikkialta löytyvän entisen kaltaista oikeaa esiymmärrystä kristinopista. Nuorten aikuisten parissa on yhä enemmän sellaisia, joilta ei ainoastaan puutu tämä oikea esiymmärrys. Yhä enemmän on myös sellaisia, joiden tulee pois-oppia väärästä kristillisyyden näkemyksistä tai tyystin vääristä opeista ja kulteista.

Tämän em. kristinuskoon sisälle sosiaalistamisen ajatellaan hyvin toteutuvan ja toimivan em. “Belong – Believe – Behave”-paradigman puitteissa. Myös norjalainen Paul Otto Brunstad (http://www.sunniva-studenthjem.no/folk/paulotto.html) on tiedostanut tämän aikamme nuoren sukupolven tarpeen, ”kaipuun kuulua johonkin”. Esimerkeiksi tästä hän ottaa viime vuosituhannen lopun suurimman nuorisoliikkeen, house-, rave- ja teknokulttuurin. Brunstad aivan oikein huomauttaa jossain yhteydessä, että kun ennen oltiin anglosaksisessa nuorisokulttuurissa aina tien päällä, ”on the road again”, niin nyt ollaan etsimässä yhteisöä, johon kuulua ja ihmisiä, joihin sitoutua. Toinen hyvä esimerkki tällaisesta tarpeesta ja yrityksestä vastata siihen on tv-sarja ”Frendit”, joka itse asiassa kokonaan rakentuu teeman ”hyvä yhteisö – toimivat ihmissuhteet” ympärille.

Kuinka kristillinen usko sitten vastaa tähän haasteeseen uudella vuosituhannella? Voisiko seurakunta edustaa uudelle sukupolvelle uutta ”kehoa” ja vaihtoehtoista ”taloa”, johon muuttaa ja jossa vapautua kodittomuudesta, yksinäisyydestä, juurettomuudesta ja rikkinäisyydestä? Kristuksen ruumiin ja Jumalan valtakunnan – ”talon” ja ”ruumiin” – tulisi olla tarpeellinen vastaus uuden sukupolven johonkin kuulumisen kaipuulle. Kaunis ajatus ja varmasti paljolti tottakin. Tarvettakin tällaiselle olisi. Se ei vain näytä kovin hyvin toteutuvan megaseurakuntien tai perinteisten kirkkojen puitteissa. Jo luonnostaan valmiina oleva kodinomainen ympäristö näyttäisi toimivan paremmin tässä suhteessa (viitaten esim. Barnan & co tutkimuksiin kotiseurakuntien räjähdysmäisestä leviämisestä mm. USA:ssa).

Toisen opetuksen onnistuminen ja toisen epäonnistuminen...

Useassa blogissa ja lehtikirjoituksessa on viime viikolla otettu kantaa eläkkeelle jääneen Hesan yliopiston VT:n proffan Raija Sollamon kaksisuuntaisiin lausahduksiin perinteisen (hesalaisen) yliopistoteologian puolesta Suomen Teologisen Instituutin tarjoamaa opetusta vastaan.

Pitemmittä puheita, kannattaa tutustua seuraavien blogien kirjoituksiin aiheesta (ja näitä blogeja kannattaa seurata aktiivisesti muutenkin):

http://uskonpuolesta.blogspot.com/

http://vesan.blogspot.com/

http://optasia.blogspot.com/2007/10/kirkon-etu.html

No, se mikä minua tässä kirjoittelussa ja koko debatissa eniten ilahduttaa on emeritusprofessori Raija Sollamon STI:lle tahtomattaan antama varaukseton tunnustus hyvin tehdystä työstä.

Päätoimittaja Hannu Nyman kirjoittaa aiheesta hyvin Sana-lehden pääkirjoituksessa otsikolla ”Onko raamattukritiikki kirkon etu?” seuraavasti:

”Jos kirkko katsoo pitkällä tähtäyksellä eteensä, sen kannattaa luottaa teologisten tiedekuntien eksegetiikan opetukseen, eikä esimerkiksi Suomen Teologisen Instituutin opetukseen. Sen antama opetus haittaa meidän työtämme, koska se on niin toisenlaista”.

Tämä on Nymanilla suora lainaus Sollamon haastattelusta kilpailevassa yhteiskunnallis-humanistisessa julkaisussa nimeltä Kotimaa. Sitten Nyman kommentoi itse:

”On yllättävää tämän päivän avoimen yhteiskunnan Suomessa todeta jonkun toisen antaman opetuksen haittaavan omaa opetusta, koska se on niin erilaista. Kuulenko Kremlin kellojen äänen kaukaa Brezhnevin ajoilta asti? Vai onko tuo mainittu STI kiusallinen kivi kengässä muistuttaen, että maailmalla tunnetaan tieteelliset kriteerit täyttävää muunkinlaista eksegeettistä tutkimusta? ”

MOT. Voisiko minun itsenikin arvostamani Suomen Teologinen Instituutti enää saada parempaa tunnustusta ja aidompaa tiedonjulkistamispalkintoa, kuin tämä? Entä mitä edellä (eilinen postaus) kirjoitinkaan ilmapiirin ja asenteiden kiristymisestä suomalaisessa hengellisessä ilmastossa? Pahoin pelkään, että todellisen hengellisen brezneviläisyyden ajat ovat vasta tulossa.

Tässä kohden muuten Pasi Turunen aiheellisesti kysyykin; ”voiko yliopisto-opetus ylipäätään epäonnistua?” Tai mitä olisikaan tapahtunut Suomen siionissa, jos se (Sollamon näkemyksen mukaan) olisi ”onnistunut”?

”USKONNOTTOMIEN” ARKIPÄIVÄÄ eli tuulahdus tulevaisuudesta?

Tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa kerrotaan, miten Orimattilan kirkkoa ei luovuteta ei-kristillisten tai uskonnottomien tilaisuuksien pitopaikaksi. Orimattilan kirkkoneuvosto oli tehnyt asiasta yksimielisen päätöksen. Päätös oli tehty piispainkokouksen hyväksymien ohjeiden mukaisesti. Piispainkokouksen mukaan sakraalitilaksi vihitty paikka voidaan tilapäisesti luovuttaa ”toisen kristillisen yhteisön” käyttöön, mutta ei ei-kristillisten tai uskonnottomien käyttöön.

Ensikuulemalta tämä tietysti kuulostaa ihan ookoolta – saavatpahan vapaa-ajattelijat mokomat ansionsa mukaan - mutta asian tarkempi setviminen tuo esille mielenkiintoisen kuvion. Tämä kuvio nimittäin antaa meille viitteitä siitä, mitä ja millaista maamme hengellisessä ilmastossa on odotettavissa lähitulevaisuudessa.

Aloitetaanpa tuosta em. ”toisesta kristillisestä yhteisöstä” - mitä sillä tarkoitetaan? Kyseessä voi olla esim. Vapaakirkon paikallinen seurakunta, jolloin ko. kirkkokunnan pastori voi vihkiä avioliittoon omaan kirkkokuntaansa ja vaikkapa evl. kirkkoon kuuluvan vihkiparin. Mutta mikäli toinen vihittävistä ei kuulukaan mihinkään (esim. avioliittolaissa määriteltyyn) rekisteröityyn kirkkokuntaan, vaan esim. johonkin yhdistyspohjaiseen helluntaiseurakuntaan, niin homma ei enää toimikaan näin. Kyse on silloin nimittäin ”uskonnottomasta” tilaisuudesta.

Tämä ”uskonnottomuus” siis tarkoittaa käytännössä sitä, että voit olla kyllä uskossa Jeesukseen ja elää aktiivisesti uskovien yhteydessä ja siitä huolimatta olla ”uskonnoton” virallisen määritelmän mukaan. Oma seurakuntayhteisösi voi siis olla melko suurikin, uusi, itsenäinen, perinteisiin kirkkokuntiin sitoutumaton seurakunta tai sitten orgaaninen, kotona kokoontuvien seurakuntien verkosto. Siitä huolimatta – tai ehkäpä juuri sen tähden – sinut voidaan luokitella ”uskonnottomiin”.

No, tietysti mieleen tulee ajatus siitä, että mitäs hinkuavat kirkkohäitä (samaan aikaan kun puhuvat uskonnollisuuden vaaroista, ”iisebelin hengestä” etc.). Kyllähän kirkkotilojen omistajalla on oikeus vapaasti päättää, kenelle ja miten vuokraavat tilojaan. Mutta pinnan alla muhiva kysymys on paljon suurempi kuin vain jokin lakisääteinen oikeus kirkkohäihin tmv.

Ajattelen, että Suomessa on jo jonkin aikaa ollut menossa eräänlainen ”uskonnollisen kentän uusjako”. Se, miten määritellään esim. ”kristillinen seurakunta” tai vastaavasti ”kristillinen yhteisö” (joka siis EI ole seurakuntaan rinnastettava) ja miten määritellään termit ”kristillinen” tai ”uskonnoton”, kertovat paljon siitä, miten pelimerkkejä pelikentällä laitetaan uuteen järjestykseen. Suuret, perinteiset kirkkokunnat (uusi, uljas helluntaikirkko viime tingassa mukaan päässeenä) tiivistävät sekä omia rivejään että keskinäistä yhteistyötään. Uudet ”yhteisöt” suljetaan mielellään tämän yhteistyön ulkopuolelle. Rehellinen pelko ja poliittinen korrektius estävät monia puhumasta näistä asioista ääneen.

Tragikoomista on se, että myös nämä syrjityt ”yhteisöt” tiivistävät rivejään ja yhteistyötä keskenään. Myös he käyttäytyvät ”isiensä” ja heiltä perimänsä dna:n mukaisesti ja kyseenalaistavat em. orgaanisten, kotona kokoontuvien seurakuntien verkoston olemassaolon oikeutuksen. Mutta mistä nousee esille se uskovien sukupolvi, joka sanoutuu irti näistä ”isien töistä”, eikä jatka enää tätä Kristuksen ruumista hajottavaa, historiallista käyttäytymismallia?

”Uskonnottomuus” tulevaisuudessa tulee siis merkitsemään myös ns. rekisteröityjen, virallisten seurakuntien ja kirkkokuntien ulkopuolelle jäämistä. Luulen, että jossain vaiheessa tilanne tulee muistuttamaan Kiinassa vallitsevaa tilannetta. Kun on olemassa ”virallinen totuus”, niin siinä ei silloin henkilökohtainen uskonsuhde Jeesukseen ja nöyrä ja hurskas kristillisyydenharjoitus paljon paina. Virallisen uskonnonharjoituksen direktiivin mukainen leima vaaditaan. Tämä on suunta Suomessakin tänä päivänä. Se näkyy evl. kirkon sisällä tiettyihin toisinajattelijoihin kohdistuvana diskriminointina, mustamaalaamisena mediassa ja jopa suoranaisena vainona. Ennen pitkää sama kulisseista ohjattu yleisen mielipiteen paine tulee saavuttamaan myös monet muut uskovat, jotka haluavat säilyttää vapautensa ja noudattaa Raamattua elämässään.

Meidän on turha kuvitella elävämme Suomessa(kaan) enää missään lintukodossa. Samaisesta tämän päivän lehdestä luin, miten Lahden poliisi (ulkomaalaisviraston toimeksiannosta) väkisin pidättää ja kuljettaa säilöön Clairen, 24-vuotiaan ruandalaisnaisen, joka on saanut suojapaikan paikallisen helluntaiseurakunnan piiristä. Poliiseja oli paikalla ollut neljä, kun he raahasivat afrikkalaisnaisen ulos yksityiskodista. Mikäli he olisivat tulleet vähänkään myöhemmin, niin itsekin helluntaiseurakuntaan Ruandassa kuulunut Claire olisikin ollut yksin kotona hoitamnassa perheen vauvaa muiden ollessa asioilla kylillä. Siitähän se riemu vasta olisikin noussut...

”Times they´re a´changin´”, lauloi sekulaari profeetta Bob Dylan jo yli 40 vuotta sitten. Muutoksen tuulet ovat saavuttaneet Suomenkin; ilmapiiri ja asenteet kiristyy, ”virallinen totuus” vainoaa epävirallista, vapaata hengellistä uskon yhteyttä, median tarkoitushakuisesti peräänkuuluttama yleinen suvaitsevaisuus vaihtuu yllättävän nopeasti ankaran fasistiseksi suvaitsemattomuudeksi toisinajattelevia ja -uskovia kohtaan. Parhaillaan koetellaan tarkoituksellisesti monessa asiassa yhteisöllisen sietokynnyksen rajoja. Uskon, että meitä myös valmennetaan jotain varten tulevaisuudessa.

Ainoa asia, mikä tässä kehityksessä lohduttaa on se, että koko tämä nykyinen kehitys on ennustettu Raamatussa. Se ei siis tapahdu Jumalan tietämättä, Hänen sallimanaan kylläkin. Sitä paitsi taivaan portilla ei kysytä uskonnollisen direktiivin virallista leimaa, vaan Jeesuksen sovituskuoleman perusteella saatua Jumalan armoa.

SYKSYN MIETTEITÄ

Syksy on luonnon kuolemisen aikaa, mikä näkyy pihapuiden kellastuneissa lehdissä ja alastomissa puissa. Se merkitsee luopumista, elämänpiirin väistämätöntä kapenemista. Pimeys, kylmyys ja vaikeakulkuisuus astuvat mukaan kuvaan. Elämä itsessään saa uudet, erilaiset sävyt, jotka kesän, vieläpä syyskesänkin aikana ovat olleet kuin haalea muistutus kaukana tulevaisuudessa olevasta kuolevaisuudesta.

Omassa perheessäni olemme myöskin eläneet eräänlaisen luopumisen aikaa, kun keskimmäinen poikamme on muuttanut pois kotoa. Hän asuu jo toisella paikkakunnalla, jonne vanhin poikammekin pian muuttaa perässä. Olemme vaimoni kanssa puhuneet, että muutaman vuoden sisällä talo hiljenee, kun nuorimmainenkin muuttaa omilleen.

Toisaalta kaikki tämä merkitsee myös näkymien avartumista; emme enää ole samalla tavoin sidottuja yhdelle paikkakunnalle, tiettyyn päivä- tai viikkorytmiin tai muuhun sellaiseen, niinkuin aikaisemmin. Itse asiassa kaipaamme muutoksia elämäämme ja olemme valmiita niihin. Suokoon Jumala meille uuden, entistä hedelmällisemmän elämänvaiheen tästä eteenpäin, se on rukouksemme.

Keskimmäisestä pojastamme tuli mieleeni, että kun nuo juniorit pitävät facebookia netissä (jonne yhteisöön vaimonikin juuri liittyi vanhimman poikamme tyttöystävän kannustuksen siivittämänä), niin hän oli laittanut sinne tunnistetietoihin itsestään "Christian, Church of Christ". Tervettä kehitystä nuoressa miehessä. Iloitsen, että oppi on mennyt perille – tai näin ainakin otaksun. Tätä toivon... ja rukoilen...

Rukoilen myös sitä, että seuraava suuri trendi Jeesuksen omien piirissä on ”Kristuksen seurakunta”-ajattelu; Kristuksen seurakunta paikallisella tasolla ja globaalisti, niin että voimme luopua Jumalan Hengen toimintaa rajoittavasta kapeasta tunnustuskunta-ajattelusta. Jeesukseen uskovia yhdistää kuitenkin sama Isä, sama Sovittaja ja sama Henki. Erottavia tekijöitä tulisi olla vain maantieteellinen etäisyys.

Mutta itseeni ja omiin mietteisiini vielä palatakseni...

Olen nyt 51v. Ja ekoja kertoja huomaan ajattelevani vanhenemista ja elämän loppumista. En oikein enää usko eläväni toista 51 vuotta. Jokin siunaus on siinä, kun Jumala syntiinlankeemuksen jälkeen karkotti ensimmäisen ihmisparin pois paratiisista, etteivät he eläisi ikuisesti siinä syntiinlangenneessa tilassa. Ehkä kuulostaa liian dramaattiselta julistaa, että tästä eteenpäin loppuelämäni on valmistautumista kuolemaan, mutta näinhän se on.

Hassua, mutta ensimmäistä kertaa kiinnitän huomiota Raamatussa tällaiseenkin Paavalin kehotukseen; ”vanhat miehet olkoot raittiit, arvokkaat, siveät ja uskossa, rakkaudessa ja kärsivällisyydessä terveet” (Tiitus 2:2). No, ehkä tämä kuulostaa nyt jo vähän koomiselta, mutta eikös se tee hyvää nauraa itselleen? Suosittelen sitä muillekin.

Raamattu sitä paitsi asettaa suureen arvoon vanhemmuuden ja elämänkokemuksen – nimenomaan hengellisessä merkityksessa – ja sitä kautta hankitun viisauden.

Missä mies?

Eräs ystäni laittoi tänään sähköpostia ja kyseli, missä mies on ja mitä hänelle kuuluu, kun blogini on ollut hiljaa niin pitkään. (Viimeinen kirjoitus kolme viikkoa sitten.)

Niin, lueskelin itsekin blogiani tuossa päivänä muutamana ja ihmettelin "passiivisuuttani" blogeilussa. En tiedä, mistä se johtuu. Onhan mulla ollut töissä kiirettä, ehkä enemmän kuin aikoihin, mutta ei se kuitenkaan se todellinen syy ole.

Ehkä olen jonkinlaisessa prosessissa, en tiedä. Kyse ei ole mistään sen vakavammasta, mutta kuitenkin... Tai tietenkin toivon, että kyse olisi jostain vakavammasta; Jumalan työlle ei ole koskaan varaa sanoa "ei". Tulkoon siis prosessit, jotka Hän vaikuttaa!

Mutta en sillä tavoin ole huolissani, että pitäisi ikäänkuin väkisin puristaa jotain. Kun jätin pastorin virkani, tein päätöksen, että en enää tuota mitään ikäänkuin "viran puolesta". Kyseessä täytyy olla Pyhän Hengen vaikuttama inspiraatio tai sitten voin yhtä hyvin olla hiljaa loppuelämäni. No, aika (tai itse asiassa iankaikkisuus) näyttää, kuinka hyvin olen tässä sitten onnistunut.

Sitä paitsi; ei se minun puhumiseni tai puhumattomuuteni vaikuta enää mitään oleellista suhteeseeni Kristukseen tai iankaikkiseen osaani. Suhde Kristukseen on kuitenkin se kaikkein tärkein asia.

Joka tapauksessa hiljaisuudella on paikkansa ihmisen elämässä. Täytyy uskaltaa olla hiljaa ja pyrkiä kuuntelemaan, mitä Jumala haluaa puhua. Oma virheeni on usein ollut se, että juuri kun Jumala on ollut sanomaisillaan jotain, niin minä jo täytän ajan ja paikan omalla puheellani. Se ei kerro luottamuksesta Jumalaan, vaan tarpeesta tehdä Jumalan duunit omassa voimassa ja ikään kuin Hänen puolestaan.

”Ehkäpä kuitenkin osaan itse paremmin... Ja eihän nyt kaikkea voi tehdä Jumalan puolesta...” Kun on rehellinen itselleen, niin sitä huomaa tällaisia ajatuksia mielessään.

En enää halua mitään sellaista, jossa minä itse – omassa voimassani ja omalla persoonallisuudellani tmv. - olen primus motor. Kunpa Kristus saisi vaikuttaa kaiken Henkensä kautta. Silloin hedelmäkin on aitoa.