Virtasen hämmennys

Nykymenossa oli kolme asiaa, joita Virtanen usein ihmetteli.

Ensimmäinen oli se, miten säätiedotuksiin, tai paremminkin sääennusteisiin, ei enää voinut luottaa, mikäli ne ulottuivat ylihuomiseen tai yli sen. Ilmastonmuutoksesta puhumattakaan. Virtanen oli syvästi hämillään, kun hän seurasi keskustelua ja tiedottamista yhä tiheämmin muuttuvista ilmoista. No, ymmärsihän Virtanen sen, että lehtien ja muunkin median oli jostain leipänsä tienattava ja sääennusteet olisi oiva keino siihen.

Mutta että siitä ruvettiin tekemään politiikkaa, sitä Virtanen ihmetteli. Hän kun oli niin usein kuullut, miten sillä tai tällä asialla ei saanut tehdä politiikkaa, eikä suhtautua siihen tai tuohon juttuun niin tunteenomaisesti. Nyt hän sitten törmäsi tuon tuostakin ihmisiin, jotka olivat ilmojen takia menettäneet yöunensa tai ruokahalunsa tai jotka nimenomaan tekivät politiikkaa asialla. Viime mainitussa seikassa sinänsä Virtanen ei nähnyt mitään pahaa – sehän oli vapaassa maassa jokaisen niin haluavan kansalaisoikeus, aivan kuten kaikkien muidenkin päivänpolttavien asioiden kohdalla.

Virtanen oli kuitenkin historiankirjoista lukenut keskiajalta tapahtuneesta ”lasten ristiretkestä”, jota kirkon johtokin oli ruokkinut sanomalla lasten saattavan veltostuneet aikuiset häpeään omalla esimerkillään. Lopputulemana tästä kaikesta kuitenkin oli se, että jossain Pohjois-Afrikan kolkassa koko usean tuhannen lapsen ja nuoren porukka oli sitten myyty orjiksi. Virtanen pelkäsi nyt todistavansa samanlaista ilmiötä; kirkasotsaisten ja vilpittömien lasten ja nuorten ristiretkeä ja hän mietti, millainen lopputulema tällä lasten ristiretkellä olisi. Tulisivatko hekin lopulta petetyiksi ja hyväksikäytetyiksi? Maailma tuskin oli muuttunut reilummaksi ristiretkien ajoista…

Toinen asia, jota Virtanen ihmetteli, liittyikin juuri tähän mediaan. Hän oli lapsuudestaan asti tottunut siihen, että se, mitä uutisissa tai sanomalehdessä sanottiin, oli totta, eikä sitä sopinut kyseenalaistaa - puhumattakaan, että joku olisi asettunut sitä vastaan jollain toisenlaisella informaatiolla. Nyt Virtanen kuitenkin uudestaan ja uudestaan törmäsi tilanteeseen, jossa media ilmiselvästi oli menettänyt otteensa todellisuudesta. Se oli kohtalokkaalla tavalla kadottanut kosketuksensa tavallisten ihmisten arkiseen elämäntodellisuuteen ja siihen, mitä ja miten he ajattelivat.

Tämä oli näkynyt viime vuosina erilaisten vaalien ja kansanäänestysten yhteydessä. Kerta toisensa jälkeen viralliselle medialle oli tullut täytenä yllätyksenä tavallisten ihmisten äänestyskäyttäytyminen. Tällainen väärin äänestäminen aiheutti median piirissä ensin puhdasta hämmästystä, jopa kauhua, sitten närkästystä, jopa murehtimista harhaanjohdettujen sielujen takia. Lopputulema oli kuitenkin aina ollut sama; media oli tullut yllätetyksi niin sanotusti housut kintuissa. Se ei ollut osannut tulkita oikein ilmassa olevia muutoksen merkkejä, koska se oli jo valmiiksi omaksunut tietyn poliittisen agendan, jota se itsepintaisesti ajoi. Vastaukset oli lukittu jo ennakkoon, eikä silloin sopinut kiinnittää huomiota muualta nouseviin signaaleihin.

Virtanen oli tullut siihen tulokseen, että niin sanottu virallinen media ei suinkaan edustanut puolueetonta, objektiivista tiedonvälitystä, vaan se edusti vain yhtä poliittista linjaa muiden vaihtoehtoisten mallien joukossa. Kyynisimpinä hetkinään Virtanen mietti, olikohan se koskaan ollutkaan mitään muuta kuin aina kulloistenkin valtaapitävien työrukkanen. Virtanen ei ollut luonnostaan paha suustaan, mutta joskus hänen mieleensä tuli tätä kuvaava nimitys, jota hän ei mielellään lausuisi ääneen…

Virtanen näki nyt asian niin, että tämä tavallisten ihmisten todellisuudesta etääntyminen ei ulottunut ainoastaan maksettuun mediaan, vaan myös valtaa pitävään poliittiseen eliittiin. Kuuluminen tähän ei enää ollut minkään poliittisen puolueen yksinoikeus. Se joka tapauksessa piti intohimoisesti omiensa puolta, suojeli omiaan ja piilotteli omia tekojaan niin, etteivät ne tulisi julkisuuteen kaikkien nähtäväksi. Tämän seurauksena Virtanen oli havahtunut huomaamaan sen karmaisevan tosiasian, että tavallinen ihminen, jollainen Virtanen itsekin oli, ei enää voinut luottaa siihen, että valtiovalta kykenisi tai edes haluaisi suojella omia kansalaisiaan erilaisilta uhilta, olivat ne sitten poliittisia, seksuaalisia, taloudellisia, sosiaalisia tai mitä muita hyvänsä. Sillä oli tarpeeksi tehtävää omien etujensa varjelemisessa.

Virtanen huomasi olevansa hyvin hämmentynyt ja turhautunut, jopa vihainen näiden mietteidensä äärellä. Hänen mieleensä pyrki väkisinkin psalmirunoilijan sana: ”Kun peruspylväät murretaan maahan, mitä voi vanhurskas tehdä?”

Peukuttajia joka lähtöön

Törmäsin hiljattain mielestäni hyvin osuvaan lauseeseen, jonka mukaan oikea oppi ja sen vaaliminen ei välttämättä ole paras tie aidon uskovien yhteyden rakentamiseksi. Keskinäinen nöyryys on huomattavasti onnistuneempi tie yhteyden saavuttamiseksi. Niin hyvä kuin tuo Neil Colen toteamus onkin, se on herättänyt ihmisten mielissä hyvin erilaisia kommentteja.

• Ensimmäinen tälle hyväksyvästi peukuttava on postmoderni kyynikko, joka on usein myös yliopistokoulutettu teologi. ”Nöyryys on ainoa vaihtoehto, koska meillä ei ole mitään mahdollisuuksia päästä koskettamaan opillisten lähteiden alkuperäistä intentiota. Emmehän me voi tavoittaa Jeesuksenkaan sanojen alkuperäistä ideaa. Näin ollen nöyryys on ainoa vaihtoehto. Se pitäisi vain ulottaa muihinkin uskontoihin, kuten islamiin, niin ongelmat ratkeaisivat…”

• Yllättävää kyllä, tätä lähelle tulee toinen peukuttaja, yhtä myöhäismoderni, mutta nyt aito karismaattinen nomadi, jonka mielestä ”emme edes tarvitsisi mitään kirjoitettuja opin kappaleita, kunhan vain kaikki Jumalan lapset kylpisivät oikein hengessä ja näin löytäisivät toisensa. Aidossa hengen vaikuttamassa nöyryydessä vaan mentäisiin uskossa eteenpäin ja homma rullaisi hyvin…”

• Kolmas peukuttaja, tosin hieman varauksellinen sellainen, on kirkollinen herätyskristitty, joka ei kaiken nöyryydestä puhumisen keskellä kuitenkaan halua kokonaan luopua kirjoitettujen tunnustusten auktoriteetista, koska ”täytyyhän meillä jotain kättä pidempää olla. Pelkkä Raamattu ei riitä, vaan tarvitsemme jotain historiaan ankkuroitunutta oppia, jolle kirkollinen järjestelmä voidaan rakentaa. Sen jälkeen nöyryydelläkin on oma paikkansa kirkollisessa toiminnassa ja kristityn hartauselämässä.”

• Hänestä pari piirua oikealle istuu monessa kirkkopoliittisessa liemessä keitetty, oman kirkkonsa hallinnossa suhteellisen korkealla istuva kyynikko, joka ei peukuta tätä Colen lausahdusta, vaan hymyilee sille hieman pilkallisesti ja jopa vähän naureskelee koko puheelle nöyryydestä. ”Voi kuule, kun tietäisit mitä kaikkea sitä on ehtinyt nähdä ja kokea heh heh…” Tosin hänelle opilla sinänsä ei ole väliä, kunhan vaan on jokin opintapainen, jota varjella. Aidon pragmaatikon tavoin päämäärä ja lopputulos ratkaisee kuitenkin loppujen lopuksi kaiken. Kunhan tähän haluttuun tavoitteeseen sitten ollaan tavalla tai toisella päästy, voidaan kyllä alkaa miettiä sitä nöyryyttäkin. ”Onhan se kuitenkin ihan tärkeä kristillinen hyve…”

• Sitten on nuori opiskelija, joka haluaa kyllä opiskella Raamattua ja teologiaa, työstää ja keskustella sitä, mutta joka näkee nöyryyden välttämättömänä ”liimana” ihmisten välillä, erityisesti hänen omissa lähimmissä ihmissuhteissaan. Ilman nöyryyttä suhteessa toisiin mikään ei vaan pelitä. Hänelle nöyryys voi hyvin muodostua sellaiseksi kasvualustaksi, josta versoo paljon hyviä asioita hänen ja hänen läheistensä elämään. Hän ei ymmärrä pelätä syyllistyvänsä naiviin idealismiin ajatellessaan sen nöyryyden, mikä toimii hyvin lähimmissä ihmissuhteissa, sopivan hyvin toimintaperiaatteeksi isommissakin ympyröissä, kuten esimerkiksi oppikeskusteluissa…

• Lopulta löydämme monien paineiden alla elävän yksinhuoltajan, joka ajattelee opin edustavan jotain sellaista kristityn elämässä, mitä eivät kristityt vielä ymmärrä kaikilta osin täydellisesti, mutta jonka ydinasioiden käsittämisessä voidaan olla yhtä mieltä kristittyjen kesken ja tältä pohjalta kasvaa yhdessä. Kehällisissä, vähemmän tärkeissä asioissa voidaan soveltaa yleistä rakkauden kaksoiskäskyä ja jatkaa kuitenkin yhdessä eteenpäin. ”Pääasia vaan, ettei aleta riidellä näistä asioista. Sitä ei kestä kukaan.”

Arvioinnista ja oikeasta opista

Pelko on esimerkki sellaisesta väärästä asenteesta, josta käsin hengellisten asioiden, kuten puheiden, ilmiöiden ja henkilöiden, arviointia tehdään. Pelko voi ilmetä kahdellakin tavalla. Ensinnäkin se voi estää arvioimasta asioita oikein. Uskonnollisessa maailmassa ”pyhä lehmä” on tuttu käsite; se edustaa jotain sellaista, johon ei uskalleta kajota, mutta joka rajoittaa kaikkea kasvua. Sinä voit itse miettiä, mikä sinun elämässäsi, palvelutyössäsi ja yhteisössäsi edustaa tällaista käsitettä. Joskus on hyvä rohkeasti potkia perseelle jotain paikallista ”pyhää lehmää”.

Toiseksi pelko voi suunnata sinänsä tarpeellisen arvioinnin väärin tai yksipuolisesti; on maailman yksinkertaisin asia olla kriittinen naapuriyhteisön ongelmia tai ylilyöntejä kohtaan. Kuitenkin vaarallisin väärä profeetta on sellainen, joka nousee omasta joukostasi, joka puhuu sinun kaanaankieltäsi ja joka käyttää sinulle tuttuja ja hyväksyttyjä käsitteitä. Hän tuntee sinun hengellisen kulttuurisi ja osaa käyttää sitä oikein hyväkseen.

Molemmissa tapauksissa arviointi tehdään peloista käsin. Paavalin kehotus koetella kaikki on kaikenkattava, eikä sitä sovi käyttää valikoivasti. Yleensä tällaiset hankkeet ovat tuhoon tuomittuja, koska niissä ei koetella kaikkea ja koska osassa niissä on niin sanotusti ”pukki kaalimaan vartijana”.

Arvioinnin oikea asenne edellyttää paranemista omista haavoista, joista pelko voi olla yksi. Mikäli tätä paranemista ei ole riittävästi tapahtunut, tällainen harhojen metsästykseen taipuvainen ihminen on kuin pieni lapsi, joka uuden harhan löytäessään on kuin juuri uuden lelun saanut lapsi. Pahimmassa tapauksessa hän on enemmän kiinnostunut erilaisista harhoista kuin itse evankeliumista. Evankeliumi on kuitenkin se, joka koituu meille pelastukseksi, ei erilaisten harhaoppien tunnistaminen.

Arvioinnin oikea motiivi tulee esille Jaakobin kirjeen 5. luvussa, jossa puhutaan totuudesta eksyneen syntisen palauttamisesta takaisin harhateiltään. Tämä on hyvin mielenkiintoinen kohta, koska se liittää yhteen Jumalasta luopuneen syntisen elämäntavan ja totuudesta eksymisen eli oikeasta opista luopumisen. Mieleen tulee kysymys, voiko joku eksyä ”vilpittömästi” vai liittyykö siihen aina synti?

Vai voiko kyse olla ”vain” kypsymättömyydestä? Jaakob varoittaa toisaalla siitä tosiseikasta, että jokainen meistä yleensä lankeaa syntiin kielen alueella, jolloin voidaan ajatella olevan kyse tietynlaisesta kypsymättömyydestä. Ihminen ei silloin hallitse kielenkäyttöään, mikä on sinänsä perin inhimillistä, mutta samaan aikaan hyvin vaarallista sekä itselle että muille. Pietari viittaa toisessa kirjeessään Paavalin kirjoituksiin, joita ”tietämättömät ja epävakaat” vääristelevät, mikä viittaisi selvästi hengelliseen kypsymättömyyteen. (Hän tosin mainitsee saman vääristelyn ulottuvan myös muihin Raamatun kirjoituksiin ja varoittaa tämän seurauksista.)

Näyttää siltä, että Raamattu kiinnittää enemmän huomiota ihmisen oman sydämen puhtauteen ja hänen sisimpänsä tilaan ja asenteeseen, kuin siihen, miten paljon informaatiota (esim. teologista oppineisuutta) hän on kyennyt sisäistämään. Kaiken innokkaan koettelemisen ja arvioinnin keskellä tämä on hyvä tiedostaa. On myös hyvä muistaa se, että tosiasiassa sinä et kykene pitämään Jumalan Sanaa puhtaana, vaan Sana on se, joka pitää sinut puhtaana. Vai turhaanko Daavid kysyy, ”kuinka voi nuorukainen pitää tiensä puhtaana?” Kysymys on puhtaasti retorinen, sillä hän vastaa saman tien: ”Siten, että hän noudattaa sinun Sanaasi”.

Raamatullisessa maailmankatsomuksessa oikea oppi ja Jumalalle omistautunut elämä kuuluvat ehdottomasti yhteen. Kun luet Paavalin kirjeitä, jotka on kirjoitettu Timoteukselle ja Tiitukselle, huomaat tämän erinomaisen hyvin. Niissä kaksi asiaa, nimittäin jumalisuus (kr. eusebeia) ja terve oppi, kulkevat käsi kädessä. Kun kysymme Raamatun kantaa oikeaan, terveeseen oppiin, on hyvä huomata, miten Paavali neuvoo Tiitusta puhumaan sitä, mikä kuuluu terveeseen oppiin. Tämän jälkeen hän antaa uskoville yksinkertaisia ohjeita jumaliseen, pyhään elämään, joka on myös lähimmäisille mieluista. Lopuksi hän päättää ohjeensa siihen toteamukseen, että näin tehdessään ”he kaikessa kaunistavat Jumalan, meidän pelastajamme, opin”.

Kyse ei siis ole mistään rakettitieteestä tai edes korkeammasta matematiikasta. Uskonelämän peruspalikat ovat loppujen lopuksi hyvin simppeliä kamaa, josta jo Vanhan testamentin profeetta Miika todistaa osuvasti: ”Hän on ilmoittanut sinulle, ihminen, mikä on hyvää. Mitä muuta Herra sinulta vaatii, kuin että teet sitä, mikä on oikein, rakastat laupeutta ja vaellat nöyrästi Jumalasi edessä?” Viimeistään tämä kertoo meille sen, ettemme voi koskaan rakentaa todellista uskovien yhteyttä yksinomaan oikean opin varaan. Itse asiassa nöyryys on parempi tie todelliseen yhteyteen.

Länsimaisessa kristillisyydessä todellinen ongelmamme ei olekaan väärien oppien uskominen, vaan oikean oppimme todeksi eläminen.

Hengellisten asioiden arvioinnin ja koettelemisen oikeutus nousee ensinnäkin Jeesuksen sanoista lopun aikojen koettelemuksia miettiville opetuslapsille: ”katsokaa, ettei kukaan teitä eksytä”. Jotta ei eksyttäisi, on asiat, ilmiöt, opetukset, manifestaatiot yms. koeteltava. Paavali vahvistaa tämän jo edellä mainitulla kehotuksella koetella eri asioita hengellisessä kentässä tasapuolisesti ja raittiisti: ”Henkeä älkää sammuttako, profetoimista älkää väheksykö, mutta koetelkaa kaikki ja pitäkää se, mikä on hyvää”. Mikäli sinulle siis tullaan sanomaan, että tämä ja tämä asia on kaiken arvostelun yläpuolella, voit hyvällä omallatunnolla olla uskomatta sellaista väitettä.

Joskus kuulee myös väitteen, että apostolin(en) auktoriteetti edustaa jotain sellaista, johon ei sovi kriittisesti suhtautua. Kuitenkin Ilmestyskirjan alussa Herra antaa erityismaininnan Efeson seurakunnalle siitä, että se on ”koetellut niitä, jotka sanovat olevansa apostoleja, vaikka eivät ole”. Alussa on siis ollut tilanne, jossa potentiaalisia apostoleja on ilmaantunut paikalle, jolloin heitä on asiaan kuuluvasti koeteltu. Tämä prosessi olisi voinut päättyä toisinkin päin, mutta tällä kertaa koettelu paljasti kaverit huijareiksi.

Arvioinnissa vaadittavan isomman (maailman)kuvan hahmottamiseksi on tärkeää omaksua oikea, raamatullinen todellisuuden käsitys, joka käy ilmi hyvin Jeesuksen vertauksesta peltoon kylvetystä aidosta vehnästä ja sitä (tiettyyn rajaan asti) erehdyttävästi muistuttavasta rikkaviljasta. Jeesus muistuttaa tämän pellon kuvaavan maailmaa, ei seurakuntaa. Tämän seikan unohtaminen (tai tietoinen piilottaminen) on eksyttänyt monia, alkaen tunnetusta kirkkoisästä ja päätyen joihinkin meidän päiviemme yli-innokkaisiin karismaatikoihin.

Mikäli seuraat vahvasti tämän ajan ja maailman mukaisia arviointiperusteita, mitä suurimmalla todennäköisyydellä eksyt. Jeesus sanoo, että ”heidän hedelmistään te tunnette heidät”, mutta mitä sitten, kun hedelmät tulevat esiin vasta pitemmän ajan kuluessa? Koettelemisessa ja arvioinnissa tarvitaan siis malttia ja kärsivällisyyttä. Joskus on vain odotettava, että jonkun toiminnan todelliset hedelmät tulevat näkyviin.

Jeesus sanoo Pyhän Hengen johdattavan Hänen omansa ”kaikkeen totuuteen”. Luota siis Pyhään Henkeen, joka sinulle on annettu, ja siihen todistukseen, jonka Hän sinulle antaa. Muista tässä kohtaa oman sydämesi puhtauden merkitys, sillä ”sieltä elämä lähtee”, kuten sananlasku sanoo. Mutta älä koskaan antaudu minkäänlaisen kiristyksen uhriksi tässä kohtaa. Herra ei koskaan tuomitse sinua, kun arvioit ja koettelet asioita rehellisesti ja raittiisti.

Peruspalikoita

 
Joskus törmää kristittyihin, joilla on syvään iskostunut uskonnollisten palvelujen kuluttaja-asenne. Se ilmenee esim. siten, että sinulle saatetaan sanoa, ”mulla on tässä nyt vähän aikaa, ni voisiksä nyt nopeesti rukoilla mulle nää ja nää asiat kondikseen. Ja sit voisit vielä rukoilla näitten ja näitten riippuvuuksien puolesta”. Halutaan siis kyllä saada erilaista palvelua, mutta opetuslapsen elämä ei kiinnosta.

Toinen tyyppi, johon silloin tällöin törmää, on eräänlainen uskontopalveluiden ulkoistaja, jolla on selkeä näkemys siitä, että joku hänen lähipiirissään on kovasti vapautumisen ja rukouspalvelun tarpeessa. Kyseinen henkilö itse ei välttämättä ole ollenkaan kartalla koko asiasta (puhumattakaan siitä, että olisi jotenkin motivoitunut asiaan). Mieleen tulee kokemus riparilta, jolla mukana olleen pojan isä heti parin päivän jälkeen soitti ja kysyi: ”Onko poika jo tullut uskoon?” Ymmärrän toki huolen pojan hengellisestä tilasta, mutta sen sijaan, että itse yritettäisiin kantaa omaa vastuutaan, ulkoistetaan palvelut jollekin toiselle.

Ratkaisevaa on rukoiltavan oma aktiivisuus ja asenne. Ihmisellä itsellään tulee olla motivaatio muutokseen. Ihmisen itsensä on tehtävä parannusta, kaduttava ja pyydettävä anteeksi syntejään, annettava anteeksi häntä vastaan rikkoneille, sanouduttava irti erilaisista häntä sitovista asioista ja lähdettävä seuraamaan Herraa. Toinen ihminen, rukouspalvelija tai sielunhoitaja, voi olla tässä apuna, mutta avainasemassa on rukoiltavan oman hengen aktivoiminen, jonka jälkeen on ilo seurata Herran tekevän työtään ihmisessä. Rukouspalvelijan tai sielunhoitajan rooli voi olla silloin enemmänkin avustaja, ohjaaja ja mahdollistaja.

Näyttää siltä, että hengellisen elämän peruspalikat ovat loppujen lopuksi hyvin yksinkertaisia. On kyse syntien tunnustamisesta, parannuksen teosta, anteeksipyytämisestä ja -antamisesta, sielunvihollisen siteistä vapautumisesta, paranemisesta ja opetuslapseudesta. Kahta viime mainittua asiaa ei sovi (eikä itse asiassa voikaan) erottaa toisistaan. Paraneminen ilman opetuslapseutta synnyttää löysää halvan armon valheellisuutta, johtaen lopulta laittomuuteen. Opetuslapseus ilman paranemista taas johtaa takakireään, muita armotta lyövään lakihenkisyyteen, jossa herkästi tuomitaan muut, mutta ei löydetä tukkia omasta silmästä. Nämä kaksi kuuluvat yhteen siten, että paraneminen ja vapautuminen ovat itse asiassa osa opetuslapseutta.

Anteeksiantamus on kuitenkin avainasia. Joskus kuulee puhuttavan anteeksiantamuksesta tyyliin ”kun sulla nyt on sydämellä tää anteeksiantojuttu, niin sähän voisit jakaa jotain tästä”. Opetus anteeksiantamuksesta ei kuitenkaan ole mikään erityisoppi tai jokin vaihtoehtoinen korostus muiden rinnalla, vaan koko asian ydin. Se on Jumalan sydämellä erityisesti oleva asia, koska siinä on kiteytettynä kaikki se, mistä Jeesus-uskossa on kysymys. Se on God´s masterkey, joka avaa ihmisen sisimmän lujimmatkin lukot, joiden taakse sielunvihollisen valta on ihmisen sisimmässä linnoittautunut.

Harjoita anteeksiantoa suhteessa muihin ihmisiin (jotka ovat rikkoneet meitä vastaan jotain tekemällä tai tekemättä jättämisellä), kuten suhteessa

· omiin vanhempiisi, sisaruksiisi, puolisoosi tai lapsiisi, 

· työkavereihin, esimiehiin tai alaisiin, ystäviin ja uskonveljiin ja -sisariin (you name it)

· tai suhteessa itseesi (joka voi joskus olla kaikkein vaikein pala)

· tai jopa suhteessa Jumalaan, jonka koet hylänneen sinut jossain elämäntilanteessa (älä pelkää tehdä näin - luulen, että Hän kyllä kestää sen).


Aina kun näin harjoitamme anteeksiantoa, valtaamme aluetta pois sielunviholliselta. Aina kun annamme anteeksi tai hyväksymme anteeksiannon omalle kohdallemme, nöyrtyen parannuksen tekoon, aina silloin sielunvihollisen valtapiirin ”Tuonelan portit” vapisevat pelosta.

Hengelliseen elämään kuuluu vielä sellainen jännä piirre, että voit vapautua jonkun demonisen henkivallan otteesta hetkessä, mutta sisäinen parantumisesi voi kestää paljon pidempään. Tämä on myös oma kokemukseni. Älä siis pelästy matkan pituutta, ethän ole sillä yksin.

Jeesus usko kaupungissa II - Pastoraalista kaupunkiliftausta

Urban Hitchhiking

Kaupunkiliftaus (urbanhitchhiking) oli itselleni aiemmin tuntematon tapa tehdä käytännöllistä teologiaa urbaanissa ympäristössä. Kaupunkiliftauksessa on kysymys halusta päästä vuorovaikutukseen tuntemattoman kanssa. Kyseessä on keinotekoisesti rakennettu tilanne, jossa satunnainen tapaaminen jossain kaupunkitilassa (esimerkiksi kadulla, puistossa tai ostoskeskuksessa) haastaa toisen ihmisen läheiseen vuorovaikutukseen kanssaan. Kyse voi siis olla nopeasta jutustelusta bussipysäkillä aina spontaanin yhteyden, jopa yhteisöllisyyden syntymiseen asti. Joka tapauksessa se edustaa useimmille ihmisille kaupunkiympäristössä selkeästi astumista ulos omalta mukavuusvyöhykkeeltä.

Kaupunkiliftauksen kaltaisessa ”hengailussa” urbaanissa ympäristössä on kysymys muustakin kuin vain normaalista kävelystä. Kyse on myös omien ajatusten selkiytymisestä, oppimisen tavasta ja syvemmän yhteyden hankkimisesta omaan ympäristöön. Kyse on siis oman urbaanin tilan ja ympäristön ”haltuunotosta”. Kasvatustieteessä on tutkittu ”hengailua” urbaanin ympäristön määrittämisessä dérive-menetelmän eli kaupunkitilassa tapahtuvan toiminnallisen vaeltelun kautta. Kyse on tällöin ohimenevästä ja kokemuksellisesta psykomaantieteellisestä näkökulmasta omaan ympäristöönsä. Itse liftauksessa kyse on ennen kaikkea keskustelemisesta ja vuorovaikutuksesta toisen kanssa.

Kaupunkiliftaus edellyttää aina vastavuoroisuutta. Kävely sinänsä on yhteydenottamisen ja kontaktin solmimisen välikappale. Siinä ”liftaaja” tekee itsestään näkyvän, jota kautta hän tarjoutuu dialogiin ympäristönsä kanssa. Sillä ei sinänsä ole mitään agendaa ikään kuin valmiiksi sisäänrakennettuna. Se kuitenkin haastaa jo omalla orientaatiollaan erään kaupunkilaisuuden kirjoittamattoman säännön olla tunkeutumatta tuntemattoman ihmisen yksityiseen elämään. Olen joskus aiemmin toiminut erityisnuorisotyöntekijänä ja tehnyt etsivää työtä sellaisilla alueilla, jotka ovat olleet kohderyhmäni nuorten ”omaa maaperää”. Useimmiten työympäristönä oli kaupunkitila, kuten kadut, puistot, ostoskeskukset ja parkkipaikat, mutta myös kahvilat, baarit ja ravintolat. Tältä pohjalta minua edelleen kiinnostaa, jollei niin vieraalle, niin ainakin ihmisten yhteiselle maaperälle meneminen, kontaktin ottaminen heihin ja yhteyden syntyminen ympäristössä, jolle muuten on niin tavanomaista vastaantulijan ohikatsominen, etäisyyden ottaminen ja yksityisyyden säilyttäminen.


Sovituksen virka

Minua kiinnostaa yhteyden rakentaminen ihmisten välille ja siihen liittyen myös sovituksen teema. Kyse on silloin hyvin konkreettisista ilmiöistä, jotka tapahtuvat ihmisten elämässä, heidän sosiaalisissa suhteissaan ja heidän sisäisessä maailmassaan. Käytännössä puhutaan riitojen sopimisesta, kaunojen unohtamisesta, anteeksiantamisesta, katkenneiden siteiden uudelleen yhteensitomisesta. Kaupunkiliftaukseen liittyy myös ajatus toisen ihmisen vierellä kulkemisesta hänen elämänsä kysymyksissä ja haasteissa. Seurauksena tästä voi olla jopa uuden sosiaalisen todellisuuden avautumisesta liftaajalle itselleen. Mukaan voidaan liittää myös narratiivinen näkökulma; millaisia ovat ihmisten oman elämän tarinat kaupunkiympäristössä?

Viimeistään tässä kohtaa tullaan toisen ihmisen omalle maaperälle, millä oleminen (siellä liikkumisesta puhumattakaan) vaatii luvan ja edellyttää sekä selvää näkyä siitä, mitä ollaan tekemässä että riittävän korkeaa eettistä ymmärrystä. Miten hankin itselleni "luvan" puhua ihmiselle, jopa ”puuttua” hänen elämäänsä? Perimmältään kyse on lähimmäisyydestä, jolloin hengellisyys tulee todellisuudeksi ihmisten välisessä kohtaamisessa. Tästä aukeaa myös näkökulma inkarnaation teologian suuntaan: miten Kristuksen rakkaus ”tulee lihaksi” ihmisten välisissä suhteissa? Vain Jeesus voi tuoda sovituksen ihmisten välisiin suhteisiin.


Urbaani pyhä paikka

Perinteisessä uskonnollisuudessa ”pyhä” paikka on luonteensa mukaisesti erotettu muista, sekulaareista paikoista uskonnollisia tarkoituksia varten. Kyseessä on uskonnollisten rituaalien tapahtumapaikka, jolloin pyhä paikka saa pyhyytensä ja eroaa selvästi muista paikoista. Pyhässä paikassa olevilla esineillä ja siellä suoritetuilla toiminnoilla on uskonnollinen tarkoituksensa, jonka kyseessä oleva uskonnollinen yhteisö on sille määritellyt. Paikasta tulee pyhä, kun se siksi määritellään uskonnollisen yhteisön tai sen edustajien (esimerkiksi pappien) toimesta. Paikan pyhyys on siis selkeästi sidoksissa kyseessä olevaan uskonnolliseen yhteisöön ja sen edustamiin käsityksiin pyhästä ja sen luonteesta.

Oman aikamme muuttunutta uskonnollisuutta ajatellen nousee esille kysymys, miten pyhä paikka määräytyy silloin, kun uskonnonharjoitus privatisoituu ja individualisoituu? Kenellä on oikeus ja valtuutus määritellä ”pyhä paikka” nykyisen kaltaisen arkipäivässä eletyn hengellisyyden aikana? Kuka tai mikä silloin määrittelee jonkun paikan, rakennuksen tai tilan pyhyyden? Kun ihmisten hengellisyys ei enää määräydykään perinteisten uskonnollisten instituutioiden kautta, riittääkö pyhän paikan määrittelyyn silloin vain jonkun yksityisen ihmisen käsitys ja sille antama merkitys sen pyhyydestä?

Urbaanissa ympäristössä ei nähdäkseni välttämättä tarvita mitään erityistä ”pyhää” tilaa hengellisyyden toteutumiselle. Jokin urbaani tila voidaan ikään kuin vallata omaksi ja rakentaa siihen väliaikainen ”hengailukoti”. Käytännössä näin voi käydä esimerkiksi jonkun kahvilan, puistonpenkin tai kauppakeskuksen osan kohdalla. ”Hengailu” on näin osa elävän ja moninaisen kaupunkitilan haltuunottoa, mikä puolestaan mahdollistaa toisin olemisen jopa normatiivisissa kaupallisissa tiloissa. Tämä voi toteutua myös uskonnollisessa merkityksessä siten, että jostain sinänsä sekulaarista ja kaupallisesta tilasta tulee tietyille ihmisille sanan varsinaisessa merkityksessä ”pyhä”. Kyse on tällöin urbaanissa ympäristössä jo valmiina olevan tilan hyödyntämisestä ja haltuunotosta. Neil Colen kokemukset ”kahvilatyöstä” ovat olleet poikkeuksetta rohkaisevia ja hedelmällisiä. Hän ei pidä niinkään järkevänä ”kristillisten” kahviloiden rakentamista, vaan kannattaa ”sekulaarien” kahviloiden käyttämistä kontaktipintana kristinuskosta vieraantuneiden ihmisten tavoittamisessa urbaanissa ympäristössä.

Cole kertoo eräästä losangeleslaisesta kahvilasta, jossa kokoontui monenlaista porukkaa, kuten ateistisia ja satanistisia filosofeja, noitia ja vampyyreja. Erään tilanteen jälkeen, jolloin eräs näistä kahvilan vakiokävijöistä oli tullut uskoon ja kastettu, hän sanoo kahvilasta ”tuosta hetkestä alkaen tulleen pyhää maata”. Itse asiassa tämän seurauksena kahvilaan syntyi pieni seurakunta uskoon tulleista vakioasiakkaista. Cole sanoo, että ”etsiessäsi hedelmällistä ihmisryhmää yritä löytää vahvaa yhteisöllisyyttä ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Kuten tv-sarjan Cheers samannimisessä baarissa, etsi paikkaa, jossa kaikki tietävät nimesi”.


Uskomme voittaa tämän maailman

Miten siis toimia relevantilla tavalla kaupunkiympäristössä ja urbaanissa kulttuurissa? Tutkimuksen valossa kristinusko näyttää pärjäävän hyvin uskonnollisuuden vapailla markkinoilla. Seurakunnalta se edellyttää kuitenkin monien seikkojen uudelleen arviointia, alkaen jalkautumisesta ja päättyen uuden tyyppisen yhteisöllisyyden rakentamiseen. Kaupunkiliftauksen orientaatio ”mennä sinne missä ihmiset ovat” tuntuu sisältävän monia sellaisia piirteitä, jotka sopivat hyvin tähän.

Keskustelen aina silloin tällöin erään ystäväni kanssa "katupastoriuden" ideasta, johon olen joskus aiemmin viitannutkin. ”Katupastoriuden” idea kaikessa yksinkertaisuudessaan on mennä sinne, missä asiakkaat ja työkenttä ovat, eikä odottaa, että ne tulevat minun luokseni. Kyse on todistuksen viemisestä sinne, missä ihmiset jo valmiiksi ovat ympäristössään, joka on heidän ”omaa maaperäänsä”. Urbaanissa ympäristössä tällaisia ihmisten luonnollisia kohtaamispaikkoja ovat ostoskeskukset, aukiot, puistot ja tapahtumat sekä kahvilat ja ravintolat. Kyse on kaupunkiympäristössä jo valmiiksi olemassa olevan tilan hyödyntämisestä.


Lopuksi

Teologiassa asia on perinteisesti esitetty seuraavasti:

Kristologinen motiivi --> Ekklesiologinen motiivi --> Missiologinen motiivi


Haluan vakavasti kyseenalaistaa tämän perinteisen ajattelutavan (enkä suinkaan ole yksin tämän näkemykseni kanssa) ja nähdä asian näin:


Kristologinen motiivi --> Missiologinen motiivi --> Ekklesiologinen motiivi


Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus lupaa opetuslapsilleen Pyhän Hengen ja lähettää heidät aivan samalla tavalla kuin Isä itse lähetti Hänet. (Ks. Joh. 20:21-22.) Tämä missio on kaiken yhteisöllisyyden perusta ja edellytys. Vain tätä kautta voimme synnyttää sellaisia uusia yhteisöjä, joilla on tämän ajan edellyttämä ulospäinsuuntautuminen jo valmiiksi sisäänrakennettuna itsessään. (Kutsuttakoon sitä tässä nyt vaikka ”missiologiseksi motiiviksi”.)



Muuten olemme vain yksi uskonnollis-sosiaalinen klubi muiden joukossa.

Jeesus-usko kaupungissa I – Millaisia yhteisöjä rakennamme?

Johdantoa

Sitran erään ennusteen mukaan lähitulevaisuudessa jopa neljä viidestä suomalkaisesta asuu kaupungeissa. Maailmanlaajuisesti ennuste on jopa 75%. Kaupunkiympäristöstä on tullut luontainen elinympäristömme. Miten Jeesus-usko elää ja voi urbaanissa ympäristössä? Selviääkö se perinteisen yhtenäiskulttuurin murentuessa ja pärjääkö se uskonnollisuuden vapailla markkinoilla? Edustaako urbaani elämäntapa sille uhkaa pystyyn kuolemisesta ja tukahtumisesta uskontojen paljouteen vai edustaako se sille jopa uutta mahdollisuutta luoda nahkansa ja alkaa elää uudenlaista elämää muuttuneessa tilanteessa?

Kristinuskoa on Suomessa pidetty perinteisesti maaseudun ja agraariyhteisön uskontona. Kaupunki on vastaavasti usein nähty paheellisuuden pesänä, jossa ”viattoman” uskon menettäminen on enemmän kuin todennäköistä. Katsokaapa vaikka vanhoja Suomi-filmejä, joissa aina silloin tällöin toistuu juoni kaupunkiin muuttavasta nuorukaisesta tai neitokaisesta, jonka viattomuus sitten turmeltuu suurkaupungin syntisessä menossa. En suinkaan kiellä näiden tarinoiden paikkansa pitävyyttä, mutta kysyn vakavasti, eikö uskomme olekaan voimakkaampi kuin tämän maailma?

Kysymys kaupunkiympäristössä toimimisesta kiinnostaa minua henkilökohtaisella tasolla ja seuraavan postaukseni lopussa esitän oman näkemykseni siitä, mitä tämä voisi olla käytännössä. Teologia ei ole koskaan ollut minulle vain yksilön asia tai jokin akateeminen ”ura” (kuten se epäilemättä joillekin on), vaan ennen kaikkea aito uskon prosessi, jota elän ja työstän yhteisön keskellä. Tämä yhteisö on itselleni ensisijaisesti seurakunta, joka on Kristuksen ruumis, mutta laajemmin ymmärrettynä myös se on myös se kaupunkiympäristö, jossa elän ja vaikutan.


Kaupunkilaisuudesta

Louis Wirth puhuu kaupunkikulttuurin varauksellisesta elämäntavasta. Kaupungin julkisilla näyttämöillä, kaduilla, toreilla ja kauppakeskuksissa, liikutaan ikään kuin maski kasvoilla. Toisten lähelle osuneiden ihmisten asiat eivät kaupunkilaiselle kuulu ja vallitsevan sosiaalinen normin mukaan niihin ei pidäkään puuttua. Kyseessä on looginen seuraus kaupunkielämän asettamista vaatimuksista. Kaupunkielämä edellyttää etäisyyttä ja epäilyä, sillä vain tietyllä varautuneella asenteella voimme toimia ja menestyä monien virikkeiden keskellä.

Georg Simmel puolestaan tarkasteli kaupunkielämää katutasolta ja vähän korkeammaltakin. Hän oli kiinnostunut aikansa suurkaupungeista, erityisesti Pariisista, ja kirjoitti suurkaupunkiartikkelina tunnetun tekstinsä niinkin varhain kuin vuonna 1903. Simmelin mukaan suurkaupungissa asuvalta yksilöltä edellytetään mentaliteettia, johon kuuluu älyperäisyys, kyllästyneisyys, varauksellisuus ja yksilöllinen erottautuminen. Omaksumalla tämän mentaliteetin yksilö oppii luovimaan kaupungin vilinässä, erilaisten virikkeiden ja odotusten keskellä. Pinnallisena ja viileänä pidetty, etäisyyttä ottava elämäntyyli on tulkittavissa pikemminkin vastaukseksi ongelmiin kuin ongelma itsessään.

Zygmunt Bauman puolestaan puhuu navigoinnista nykyelämän metaforana. Jokaisella siirrolla on seurauksensa, joita on hyvä ennakoida ennen seuraavia käänteitä. Elämä on elämistä toisten kanssa, ja omat askelet täytyy sovittaa muiden liikkeeseen. Vaikka ihmiset tarvitsevat toisiaan, he luovivat eteenpäin oikeastaan ollakseen kohtaamatta toisiaan. Tämä on rationaalinen valinta, sillä nykyelämä edellyttää eräänlaista kohtaamattomuuden tai tapaamattomuuden taitoa. Se on samalla huomaamattomuuden taitoa, kykyä olla liiaksi kiinnittämättä huomiota toisiin, mutta myös kykyä olla tulematta huomioiduksi.

Edellä kuvattu ei tietenkään ole kaupunkielämän koko kuva. Bauman toisaalta kirjoittaa siitä, että kohtaamattomuuden taito opettaa meille myös kykyä tulla toimeen toiseuden, muukalaisuuden kanssa. Kaupungeissa opimme antamaan tilaa toisille ja ottamaan tilaa itsellemme. Kyse on jatkuvasta kaupunkitilan käytön neuvottelusta ja jakamisesta, toleranssista. Kaupunkilaisten viileästä asenteesta voi myös syntyä lämpöä. Toleranssissa on Baumanin mukaan suvaitsevaisuuden siemen, ja siinä taas on mahdollisuus solidaarisuuden kasvuun. Nähdäkseni juuri tämä seikka mahdollistaa uskonnollisuuden vapaat markkinat urbaanissa ympäristössä, jossa Jeesus-usko elää.


Jo muinaiset roomalaiset (ja vähän muutkin)…

Jo antiikin aikana nähtiin kaupungeissa monia paheelliseen tai ainakin turhanpäiväiseen elämään houkuttelevia asioita, kuten kylpylät, erilaiset teatteri- ja muut näytökset, torit ja kauppakadut, mutta myös gymnasiumit ja temppelit. Kuitenkin tutkimuksen valossa kristinusko on sen historian alusta asti tullut yllättävänkin hyvin toimeen urbaanissa kasvuympäristössä. Varhaiset kristinuskon levittäjät, kuten apostoli Paavali, keskittyivät toiminnassaan selkeästi suuriin kaupunkeihin. Urbaani ympäristö nähtiin siis hyvänä kasvualustana uudelle uskonnolle oman aikansa moniuskontoisessa Roomassa. Tämä on sikäli mielenkiintoista, kun tätä faktaa vertaa alussa kerrottuun teoriaan kaupunkilaiselämän lähtökohtaisesta turmeltuneisuudesta.

Kristityillä näyttää myös aikalaislähteiden valossa olleen sangen joustava ja mukautumiskykyinen suhtautuminen omaan elinympäristöönsä, joskin siinä on myös havaittavissa tietty jännite ”muukalaisuuden” ja ”paikallisuuden” välillä. Jo alkukristillisenä aikana kaupungit olivat alueen uskonnollisia keskuksia, joissa oli itse kaupungissa asuvaan väestöön nähden huomattavan suuri määrä temppeleitä ja pyhäkköjä. Tässä mielessä jo niiden oman aikansa suurkaupunkien, joissa varhaisen kristinuskon edustajat vaikuttivat (Antiokia, Aleksandria, Efesos, Rooma) uskonnollinen monimuotoisuus muistuttaa hyvin paljon oman aikamme kaupunkien vapaita uskonnollisuuden markkinoita.


Lopussa on maallistuminen… vai onko?

Omana aikanamme syynä ajatukseen urbaanin ympäristön maallistuneisuudesta voidaan pitää sekularisaatioteoriaa, jolla on selitetty modernissa yhteiskunnassa tapahtuneita muutoksia. Sekularisaatioteorian mukaan uskonnon merkitys vähenee maallistumisen lisääntyessä. Uskonnon tilalle on nähty tulevan tieteellinen maailmankuva. Samalta pohjalta eri uskontojen edustajat ovat sitten myös nähneet urbaanin elämäntavan sinällään ”syntisenä”. Modernisaatio ja sekularisaatio nähdään valistuksen jälkeisen humanismin perintönä, jossa tieteen ja teknologian kehitys ovat vauhdittaneet muutosta yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Uskonnon kannalta tämä on merkinnyt sen aiemman valta-aseman ja totuusmonopolin horjumista. Kaupunkien näkeminen jonkinlaisina ”paheiden pesinä” saattaa siis selittyä aiemmin vallinneen yhtenäiskulttuurin murentumisen pelolla.

Tätä tulkintamallia on myös myöhemmin kritisoitu. Yhteiskunnassa tapahtunut kehitys on nähty enemmän uskonnollisen pluralismin kaltaisena, jonka vaikutus ilmenee liberalismina, uskonnollisen toleranssin kasvuna ja jopa ekumenian lisääntymisenä. Nähdäkseni myös tämä seikka tekee urbaanista ympäristöstä uskonnollisesti monimuotoisemman, kuin perinteinen agraariyhteisö. Kyetäkseen toimimaan tässä uudessa tilanteessa eri toimijoiden on hyväksyttävä uskonnollisuuden vapaiden markkinoiden tilanne.


Alakulttuurinen autuus

Urbaani ympäristö tarjoaa maaseutua paremmat mahdollisuudet erilaisten alakulttuurien kehittymiselle. Erilaisuus suhteessa muihin korostaa henkilökohtaisen ja ryhmäidentiteetin muodostumisen ja kokemisen tärkeyttä. Tämä onkin varmasti yksi syy joidenkin seurakuntien ”sisäänlämpiävyyteen”, joskin se voi myös selittyä ko. yhteisön nuorella iällä. Joka tapauksessa tällaisessa yhteisössä näyttää olevan tietoinen pyrkimys vahvistaa oman jäsenistönsä käsitystä siitä, miten heidän alakulttuurinsa ja he sen mukana eroavat muista ryhmistä. Tässä suhteessa tällainen seurakunta edustaa postmoderniin kontekstiin ja urbaaniin ympäristöön sopivaa alakulttuurista uskonnollista yhteisöä, joita näen olevan (karkeasti jaoteltuna) kahdenlaisia.

Ensimmäinen ryhmä ovat yhteisöt, joiden agendana on pyrkiä säilyttämään oma identiteettinsä ”puhtaana” ja mahdollisimman muuttumattomana. Tällaisten vaarana näen em. sisäänlämpiävyyden; ulkopuolisten saattaa olla vaikeaa löytää tiensä niiden sisälle. Toinen ryhmä taas ovat ne yhteisöt, joilla näyttää olevan itsessään sisäänrakennettuna ajatus ulospäinsuuntautumisesta ja omaan ympäristöönsä vaikuttamisesta. Ajattelen tällaisten yhteisöjen vahvuuden olevan sen ymmärtämisessä, mitä Jeesus tarkoitti sanoessaan seurakunnan edustavan jotain sellaista, mitä ”Tuonelan portit eivät voita”. ”Portit” eivät edusta voitokasta eteenpäin menemistä, vaan puolustautumista. Seurakunta on tässä Jeesuksen sanonnassa se, jonka Herra itse rakentaa ja joka valtaa lisää maaperää. (Ks. Matt. 16:18-19.)

Kutsumuksen ydin

Mietin, mikä on omassa kutsumuksessani kaikkein oleellisinta, sen ehdottoman kovaa ydintä. Tämä on henkilökohtainen todistukseni.

Joskus viitisentoista vuotta sitten, kun olin tehnyt erään elämäni vaikeimman päätöksen - eronnut pastorin virasta, johon koin Jumalan minut kutsuneen - Hän yllättäen puhui minulle mielenkiintoisella tavalla. Kaikkien epäilyjeni keskellä – ”olinko varmasti tehnyt oikean päätöksen?” – Hän ei puhunutkaan minulle palvelutyöstäni tai muistuttanut minua velvollisuuksistani, vaan Hän alkoi puhumaan minulle levosta, joka on Hänessä. Vaikka en vielä vuosikausiin (tai -kymmeneen) ymmärtänyt koko tämän Puheen ideaa sen syvemmin, niin se oleellinen juttu jäi mieleen.

Kaiken ydin on se, että vaikka en enää koskaan saarnaisi, julistaisi tai opettaisi mitään, se ei vaikuttaisi minun ja Hänen väliseen sovitukseen ja siitä seuranneeseen rauhantilaan pätkääkään.

Jostain jalkapalloilijoista, armoitetuista maalintekijöistä, käytetään ilmaisua ”hän elää kaverien syötöistä”. Niistä ne maalit tehdään. Minä olin ollut pastori, joka elin opettamisesta, julistamisesta ja saarnaamisesta. Siinä mies parhaissa voimissaan toteutti kutsumustaan. Kun kaikesta tästä repäistiin pois, irti juuriltaan ja jätettiin kulkemaan tyhjän päällä, ikään kuin uutta kotia etsien, ollaan pitkä tovi kuula hukassa. Ennen kaikkea sen suhteen, miten nyt käy minun kutsumukseni toteuttamisen kanssa.

Kenelle minä nyt saarnaan, kenelle julistan ja ketä nyt opetan? Nyt tuolle kaikelle rehelliselle itsekeskeisyydelle voi hyvin naureskella ja suhtautua mieheen myötätuntoisesti. Mutta kun tuossa tilanteessa saa kuulla evankeliumin siitä, miten kaikkein tärkein asia onkin sydämen yhteys Herran kanssa, niin sen vaikutus on niin valtava, että vasta vähitellen, välähdyksittäin alkaa ymmärtämään, mistä koko kristinuskossa on kysymys. Vaikka minä olisin ollut ainoa ihminen maailmassa, Hän olisi tullut tänne minua varten ja pelastamaan minut.

Joskus täytyy luopua jostakin tullakseen joksikin.

Mitä jos läheinen yhteys Jeesuksen kanssa merkitseekin Hänelle enemmän, kuin kaikki hedelmällinen palvelutyö, dynaaminen johtajuus tai muu sellainen hyvä yhteensä? Entäpä jos Hänelle onkin tärkeintä se, miten istut Hänen jalkojensa juuressa kuin Maria, kuunnellen Hänen sanojaan, tai kuin Johannes, kuunnellen Hänen sydämenlyöntejään?

Ja sitten, jos tältä pohjalta teen jotain Hänen valtakuntansa hyväksi, suurta tai pientä, mitä hyvänsä, niin teen sen tältä pohjalta. Kutsumukseni ydin on siinä, mitä olen, ei siinä, mitä teen.

Teologian opiskelusta

Se alkoi jonkinlaisena tarkemmin määrittelemättömänä sisäisenä kutinana, jota oli mahdotonta raapia. Se houkutteli mukaansa tuntemattomille, arveluttaville vesille, joilla väijyivät yhtä hyvin kompromissien tekemisen karikot kuin uskonsa menettämisen syöveritkin. Näin jälkeen päin ajateltuna, liki kymmenen vuoden jälkeen voin fraasinomaisesti todeta sen olleen huikea matka tai vaihtoehtoisesti mieletön tarina.

Olen joskus aiemminkin kirjoittanut jotain teologian opiskeluihini liittyen, mutta nyt kun homma alkaa olla jotakuinkin paketissa, ajattelin tehdä jonkinlaista yhteenvetoa tähän astisesta palasta matkaa.

Niin, kaikki alkoi puhtaasta mielenkiinnosta; teologia kiinnosti (ja kiinnostaa yhä) minua ja kun en parempaakaan reittiä keksinyt, niin hain ja pääsin Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan. Selvyyden vuoksi mainittakoon, että olen joskus nuoruudessani suorittanut evl. kirkon kolmivuotisen nuorisotyönohjaajan koulutuksen Suomen Raamattuopistolla sekä yli nelikymppisenä Suomen Vapaakirkon pastorin tutkinnon silloisessa Teologisessa opistossa Santalassa. Siinä välissä ja sen jälkeen olen yli neljänkymmenen vuoden ajan lukenut paljon erilaista teologista kirjallisuutta. Olen siis ollut teologian suurkuluttaja, hevijuuseri, jonka addiktio on perinteisen porttiteorian mukaisesti edennyt aina vaan kovempiin aineisiin ja teologisiin huuruihin.

Kun oma hengellinen kontekstini on ollut viidesläisyydessä, sitten Vapaakirkossa ja nykyään perinteisiin kirkkokuntiin sitoutumattomassa kotiseurakuntaverkostossa, ja kun sille on oikeastaan koko uskossaoloaikani ollut ominaista karismaattisuus, raamatullisuus (tai ainakin pyrkimys siihen) sekä ainakin jonkinlainen halu kertoa evankeliumi tavalla tai toisella muille, niin tuosta ympäristöstä teologian opiskeluun ponnistaminen ei ole ollut ihan yksinkertaista. Vaikka itselläni ei asiassa ollutkaan mitään ongelmaa, sain (ja vieläkin silloin tällöin saan) kuulla paljon hyvää tarkoittavia neuvoja teologian opiskelun haitallisuudesta uskonelämälle, "pään tiedon paisuttamisesta" ja "ihmisviisauden" myrkyllisyydestä jne. Kiitos vaan näistä.

Jos ajattelen omia motiivejani teologian opiskeluun, niin ensimmäisen (ja tärkeimmän) olen jo maininnut. Se on ollut puhdas mielenkiinto teologiaa kohtaan. Mutta vuosien mittaan olen tunnistanut myös muita, ihan yhtä tärkeitä syitä. Kun ajattelen evl. kirkon tilannetta Suomessa, minua on kiinnostanut päästä selville siellä jylläävän ajattelun juurista; miten ihmeessä ollaan päädytty tekemään tällaisia päätöksiä tai millä perusteella vedetään tällaista teologista linjaa? (Voin myös vakuuttaa saaneeni yllin kyllin valaisevia vastauksia näihin kysymyksiin, vaikka ne eivät aina mieltä ilahdutakaan.) En myöskään häpeile tunnustaa mukana olleen tietoinen missiologinen aspekti: jos haluat elää, toimia ja vaikuttaa tietyn kulttuurin keskellä, täytyy sinun tuntea vallitseva ajattelutapa, sen historia, josta kaikki nousee, ja arvot, joiden pohjalta toimitaan tietyllä tavalla. Lisäksi minusta on ollut mielenkiintoista tutustua eri-ikäisiin teologian opiskelijoihin ihmisinä. Kaikissa näissä teologian opiskelu Hesassa ei ole tuottanut minulle pettymystä.

Jossain vaiheessa törmäsin joidenkin omieni joukossa myös merkillisen itsepintaiseen epäluuloon, että olisin valmistuttuani siirtymässä evl. kirkon papiksi. Tämä seikka on pitkin matkaa sekä huvittanut että hämmästyttänyt minua: mitä enää vastata (itsekin akateemisesti koulutetun) veljen kysymyksiin aiheesta, kun olen jo aiemmin todennut asian olevan perätön? (Ymmärrän kyllä tuon "huolen" pointin: evl. kirkon pappeus olisi porukanpetturuutta ja vain vahvistaisi alkuperäistä "mitäs minä sanoin"-orientaatiota.) On myös yllättävää huomata se, miten monien kunnon karismaatikkojen ja muuten "hengellisten" pinnan alta paljastuukin hyvin syvä kunnioitus akateemista oppineisuutta kohtaan. En väitä, että siinä sinänsä olisi mitään pahaa, mutta se on hämmentävää. Ajattelen myös olevan hyvä tunnistaa tällainen ajattelu ja arvottaminen itsessään. Ikään kuin minun hengellinen arvoni jotenkin kohoaisi saatuani jonkin tutkinnon suoritettua.

Itse olen antanut joillekin nuoremmille teologian opiskeluun liittyen neuvon miettiä omia motiiveja; mitä itse asiassa haluat teologian opiskelulta? Jos haluat akateemista tutkintoa, niin Hesa (tai Joensuu) on hyvä vaihtoehto, eikä siinä motiivissa sinänsä ole mitään pahaa. Jos taas haluat varustusta hengelliseen työhön, niin suosittelisin sinulle ehkä jotain muuta. Teologia on hyvä renki, mutta huono isäntä ja kristittynä tiedän, kuka on ainoa ja paras Isäntä. Omalla kohdallani tämä ei tee tyhjäksi sitä, miten teologinen harrastuneisuuteni on vain syventynyt vuosien mittaan. Toki olen (tällä iällä viimeistään) huomannut, miten tärkeää teologian vuoropuhelu käytännön elämän kanssa on.

Mitä siis olen oppinut näin vuosina Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa? Ensinnäkin sen, että on olemassa hyvää ja huonoa teologiaa. Se, että teologiaa tehdään jossain "eurooppalaisessa huippuyliopistossa", ei tee siitä vielä automaattisesti hyvää. Päinvastoin, olen huomannut miten helposti suurissa ja perinteisissä instituutioissa lukkiudutaan tietynlaisiin ajatuskaavoihin, joita sitten pidetään itsestäänselvyyksinä, vaikka muu maailma menisi jo jossain aivan muualla. Dinosaurukset reagoivat hitaasti siihen, mitä niiden ympäristössä tapahtuu.

Toisena asiana mainitsen sen, miten tärkeää on ymmärtää ja tunnistaa teologian tekemisen konteksti. Lesslie Newbiginiä lainaten, ihminen ei koskaan usko tai epäile jossain tyhjiössä, vaan aina jossain kontekstissa. Uskon Raamatun jumalallisen ilmoituksen ainutlaatuisuuteen, mutta me ihmiset tulkitsemme sitä ja teemme teologiaa sen pohjalta aina omasta tilanteestamme käsin. Pidän kuitenkin ehdottoman välttämättömänä pyrkimystä uskollisuuteen tuon ilmoituksen alkuperäiselle toiminta-ajatukselle, vaikka se monien opettajinani toimineiden mielestä onkin puhdas mahdottomuus. Hyväksyn auliisti sen, että joudumme loppuun asti elämään tietynlaisessa jännitteessä näiden kahden - ilmoituksen ja kontekstin - välillä.

Se, mikä minulle antaa sekä toivon, valon että vastauksen, on Jeesuksen lupaama Henki, joka opettaa meitä ja johdattaa meidät kaikkeen totuuteen. Tässäpä sitten astutaankin yliopistoteologian aidan yli: jos koko tieteentekemisen lähtökohtana on metodologinen ateismi, niin tämä on mahdoton yhtälö. Minulla tätä ongelmaa ei ole, enkä sen tähden myöskään suhtaudu Raamattuun kuin mihin hyvänsä kirjallisuuteen, vaan luen sitä Jumalan ilmoituksena ihmiskunnalle. Tunnustan tämän peruslähtökohtani avoimesti ja häpeilemättä, mutta en myöskään pelkää elää ja liikkua ilmoituksen ja tieteen tekemisen välisessä jännitteessä.

Ajatuksia kutsumuksesta

Muistan, kuinka olin nuori poika, äsken pystymetsästä kääntynyt, ja haaveilin matkasaarnaajan ammatista. Niin pitkälle kuin muistan, kutsumus näyttäytyi minulle tällaisena. Puhumassa, julistamassa ja opettamassa, isoille tai pienille joukoille ja kotiin palaamassa uskollisesti valveilla olevan vaimon luo illan hämärtyessä ja sataessa syksyisenä iltana.

Isäni, työväenliikkeen veteraani, kuittasi nopeasti tuollaiset haaveet tokaisemalla ykstotisesti: ”Hanki vaan ensin itsellesi kunnon ammatti.”

Muistan, kuinka vuosikaudet toimiessani erityisnuorisotyöntekijänä kotikaupunkini palveluksessa haaveilin pääsystä tuohon työhön, ainoaan autuaaksitekevään kiertävän puhujan virkaan. Minun arvoasteikossani se päihitti mennen tullen kaupungin viran kaikkine luontoisetuineen. Muistan, kuinka 17 palvelusvuoden jälkeen sanoutuessani irti vakituisesta kunnallisesta virasta, monien ystävien hämmästykseksi ja sukulaisten kauhistukseksi, ajattelin, että nyt olin vihdoin päässyt sille paikalle, johon Kutsujani minut oli tarkoittanutkin.

Totta puhuen, olin varmasti ollut oikealla paikalla jo aiemminkin, mutta nyt oli uusien haasteiden aika. Tie sen jälkeen ei ole ollut helpompi eikä tasaisempi, pikemminkin päinvastoin.

Entä nyt, kohta eläkeiässä olevana, millaisena kutsumus minulle nyt näyttäytyy?

Uskon, että aiemman höntyilyn ja sinne tänne säntäilemisen tilalle on tullut iän mukanaan tuomaa patinaa, joka ilmenee harkitsevaisuutena, minkä taas nuoremmat helposti näkevät kiusallisena hitautena. Tunnustan, etten enää niin kerkeästi ole lähdössä kaikkien impulssien mukaan, enkä helposti suostu mihinkään, ennen kuin olen keskustellut asiasta Kutsujani kanssa. Hänen herruutensa toteutuminen myös minun kutsuni alueella on tärkeintä.

On pari sellaista Raamatun kohtaa, jotka omaa kutsumustani ajatellen ovat aina olleet tärkeitä. Apostolien 6. luvun alussa on kuvattu tilanne, jossa nuori seurakunta joutuu sosiaalisen auttamistyön haasteiden eteen. Seurakunnan johtajat menettelevät tuossa tilanteessa viisaasti; he delegoivat asian eteenpäin ja valtuuttavat muut toimimaan, luopumatta kuitenkaan itse omasta kutsumuksestaan. Eräs suurimpia syitä loppuun palamiseen omassa kutsumusammatissaan on se, että joutuu tekemään paljon sellaista, mihin ei ole koskaan kutsua ollut, mutta johon paineet tulevat ikään kuin sivusta.

Toinen kohta on Johanneksen 3. kirjeessä, jossa hän kirjoittaa, ettei hänellä ole suurempaa iloa kuin se, että näkee omien lastensa vaeltavan totuudessa. Minulle tuo kohta on aina puhunut kutsun pyhästä luonteesta; voin auttaa toista löytämään sen vain luopumalla omista agendoistani toisen suhteen. ”God has called you, but I have a work for you”-ajattelu ei kuulu Kristuksen seurakuntaan.

Nykypäivänä ollaan kovin miellytty vahvan johtajuuden ihanteeseen, jossa ihmiset helposti kulutetaan loppuun ja korvataan uusilla tuoreilla voimilla. Mikään ei voisi olla kauempana siitä mielenlaadusta, jossa kutsutaan kantamaan kevyttä ja soveliasta iestä ja oppimaan Hänestä, joka on hiljainen ja nöyrä luonteeltaan. Joskus herää kysymys, voiko yksipuolisen autoritaarisen johtajuuden alta edes jotenkuten ulos selvinnyt enää koskaan tunnistaa aitoa johtajuutta ilman jyräämistä, manipulointia ja hyväksikäyttöä. Tarkoitan sellaista, kuin aito isyys on. Psalmissa 107 puhutaan Hänestä, joka tyydyttää nääntyvän sielun ja ravitsee nälkäisen sielun hyvillä antimilla.

Viime aikoina olen miettinyt paljon ajatusta ”katupastorista”, tyypistä, joka hengailee siellä missä muutkin, kahviloissa, puistoissa ja satamassa, jonka monet tunnistavat ja tuntevat ja joka tiedetään ”jonkinlaiseksi pastoriksi” tai muuksi sellaiseksi. Muistan kuinka erityisnuorisotyössä ajatus menemisestä toisen maaperälle sekä kolmannen, puolueettoman maaperän hyödyntämisestä tuli eteen viimeistään silloin, kun toinen ihminen, nuori tai vanhempi, alkoi jakamaan elämäänsä minulle. Amerikkalaisen seurakunta-aktivisti ja orgaanisen seurakuntaidean kehittäjä Neil Colen kokemukset kahvilatyöstä ovat olleet poikkeuksetta rohkaisevia ja hedelmällisiä. Hän ei pidä niinkään järkevänä kristillisten kahviloiden perustamista, vaan kannattaa tavallisten kahviloiden käyttämistä kontaktipintana kristinuskosta vieraantuneiden ihmisten tavoittamisessa urbaanissa ympäristössä.

”Katupastoriuden” idea on siis kaikessa yksinkertaisuudessaan mennä sinne, missä asiakkaat ja työkenttä ovat, eikä odottaa, että ihmiset tulevat minun luokseni. Kyse on palvelujen viemisestä sinne, missä ihmiset jo valmiiksi ovat ympäristössä, joka on heidän ”omaa maaperäänsä”. Urbaanissa ympäristössä tällaisia ihmisten luonnollisia kohtaamispaikkoja ovat ostoskeskukset, aukiot, puistot ja tapahtumat sekä kahvilat ja ravintolat. Kyse on kaupunkiympäristössä jo valmiiksi olemassa olevan tilan hyödyntämisestä. ”Katupastorius” tuntuukin liittyvän joustavammin ihmisten arkipäivän elämässä elettyyn hengellisyyteen, kuin viralliseen institutionalisoituneeseen uskonnonharjoitukseen.

Kyse on myös uudenlaisen kulttuurin luomisesta: ihmisten totuttamisesta siihen, että tiettyyn aikaan tällainen henkilö on ikään kuin tavattavissa tietyssä paikassa ihmisten normihuudeilla. Tämä vaatii luonnollisesti aikaa ja pitkäjänteisyyttä sekä myös tietynlaista kutsumustietoisuutta; ”tämä on minun juttuni”. Näin sanoessani en suinkaan väitä, etteikö tällaista olisi keksinyt ja kehitellyt joku muukin. Omat kokemukseni toimimisesta aiemmin tällä tavoin ovat joka tapauksessa olleet hyvin rohkaisevia. Mielestäni tässä on jotain sellaista, johon voisin sitoutua.

Miten sitten voin kasvaa omassa kutsumuksessani? Kyse on perimmältään uudistumisesta hengeltäni. Kyse on oman kutsumukseni ytimeen pääsemisestä; ei jonkin tekemisestä, vaan jonain olemisesta. Ihminen on human-being, ei human-doing. On oltava suorastaan mustasukkaisen rehellinen omalle hengen palolleen ja syvennyttävä juuri siihen. Samalla on kyse oman sisäisen maailman vaikeiden, kipeiden asioiden kohtaamisesta rehellisesti. Sinulle ei ole olemassa mitään vapaalippua tässä suhteessa, sori.

Omalla kohdallani olen tullut siihen tulokseen, että tärkeintä on keskittyä yksittäisten uskovien ohjaamiseen löytämään heidän oma kutsunsa ja auttamiseen heitä elämään sitä todeksi. Samalla on ihan yhtä tärkeää tarkata omaa vaellustaan Jumalan yhteydessä ja varmistaa, että itse kuulee ja ymmärtää, mitä Jumala sanoo ja minne Hän haluaa minua johdattaa. Näitä kahta ei voi erottaa toisistaan.

Teologian kontekstuaalisuudesta 3

Puhe afrikkalaisesta ekklesiologiasta tuntui jollain tavalla tutulta, kun mietin omaa seurakuntayhteyttäni ja sen yhteisöllisyyden merkitystä itselleni. Vaikka ajatus Kristuksesta eräänlaisena Esivanhempana tai yhteisön, suvun tai heimon Arkkityyppinä ei enää samalla tavoin puhuttelekaan kuin afrikkalaisia veljiämme ja sisariamme, niin on kuitenkin hyvä muistaa, että mekään suomalaisina emme ole vielä ehtineet olla ”sivistettyjä” ja urbaaneja kovin montaa sukupolvea. Vaikka sukurakenteemme onkin viimeksi kuluneen vuosisadan aikana hajonnut, jättäen jäljelle ydinperhe-mallin rangan, niin meilläkin suomalaisina on vielä monia muita länsimaisia ihmisiä läheisemmät suhteet luontoon ja muuhun luomakuntaan. Lisäksi paljon puhutussa postmodernissa kehityksessä on sekin puoli, että monet sellaiset teemat, jotka nousevat sen myötä esille, edustavatkin itse asiassa paluuta modernia edeltäneeseen tilanteeseen.

                      Eräänä esimerkkinä tästä on yhteisöllisyys, joka länsimaisessa uskonnollisuudessa (ja muutenkin) on individualismin korostamisen myötä noussut tärkeäksi teemaksi, vaikkapa mietittäessä urbaanien, kristinuskosta vieraantuneiden nuorten aikuisten tavoittamista uudelleen. Tässä esillä olevassa afrikkalaisessa ekklesiologiassa tämä näyttää ikään kuin luonnostaan tulevan vahvasti esille. Tässä mielessä oma kristittyjen yhteyteni muistuttaa enemmän afrikkalaista mallia kuin jonkun suuren laitoskirkon hallintohimmeliä. Seurakunta on enemmän organismi, kuin organisaatio. Siinä ollaan enemmän koolla leirinuotion kuin saarnapulpetin äärellä. Sen todellisuutta kuvaavat enemmän tarinat kuin kylmä dogmatiikka, jos hieman kärjistetään. Sille on – tai tulisi olla – ominaista syvät henkilökohtaiset ihmissuhteet, avoin vuorovaikutus ja tietynlainen elämän läpinäkyvyys. Johtajuudenkin tulee olla enemmän luonteeseen ja armoitukseen kuin asemaan ja käskyvaltaan perustuvaa auktoriteettia.

Sosiologisesti ilmiö voidaan nähdä uudenlaisen heimoistumisen vaiheena, joskin yhteisö muodostuukin nyt uudessa tilanteessa eri pohjalta kuin aiemmin. Uudessa testamentissa puhutaan useissa kohdin oikoksen käsitteestä, joka on suomalaisessa käännöksessä käännetty perhekunnaksi. (Näin esimerkiksi Apt. 16:31:ssä.) Kun antiikin aikana oikoksen muodostivat läheisimpien perheenjäsenten ohella myös muut sukulaiset ja läheiset, jopa palvelijat, niin omassa kontekstissamme tällaisen lähiyhteisön tai sijaisperheen (surrogate family) muodostavat vaikkapa ystävät jonkun harrastuksen, työn tai aatteen tai uskonnon piiristä. Jälkimodernissa tilanteessa perheenomaisen yhteisön rakennusaineina eivät enää olekaan biologiset siteet, vaan samanlaisen mielenkiinnon ja samanlaiset arvot jakavat ihmiset. Länsimaisessa kontekstissa ollaan mielenkiintoisella tavalla lähestytty esimodernia heimoistumisen ihannetta.

                      Ajattelen eräänä helppoutena tällaisessa afrikkalaisessa kontekstualisoinnissa olevan sen, että kristinusko tai Jeesus-liike ei ollut alun perinkään länsimainen hengen tuote tai kreikkalais-roomalaisen antiikin innovaatio. Sen kulttuurinen tausta ja alkuperäinen konteksti ovat monessa suhteessa lähempänä afrikkalaista heimoyhteisöä, kuin länsimaista modernia yhteiskuntaa. En tiedä, olenko turhankin optimistinen, mutta se ainakin voi auttaa helpommin ymmärtämään kristinuskon sanoman lähtötilannetta ja soveltamaan sitä omaan kontekstiin, kuin mitä teollistuneissa länsimaissa on mahdollista. Ajattelen saman piirteen tulevan esille ajateltaessa Lähi-Idän maista muuttaneita ihmisiä ja heidän esiymmärrystään kristinuskon sanomaan nähden. Oman problematiikkansa tähän tuo meidän tilanteessamme se, että vaikka yhteiskuntamme ja kulttuurimme vuosisatojen mittaan onkin ollut vahvasti kristinuskon hapattama, sen perusarvoista ollaan luopumassa länsimaissa. 

Luin jossain vaiheessa opintojani mielenkiintoisen artikkelin Pietarin metropolialueen uuskarismaattisten seurakuntien indigenisoitumisesta venäläiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Indigenisaatiota ilmiönä tarkasteltaessa tulee mieleen se kysymys, eikö koko kristinusko jo lähtökohtaisesti edusta tässä mainittua indigenisaatiota? ”God´s work of redemption always takes its start from the situations where humans find themselves in.” Jos tarkastellaan Raamatun ilmoitushistoriaa, niin nähdäkseni sen perusolemus, inkarnaatio, edustaa juuri tätä puolta jumaluudessa. Käytännössä esimerkiksi Septuagintan ilmestyminen ja Uuden testamentin kirjoitusten koineekreikankielinen muoto edustavat tätä orientaatiota ja itse asiassa vielä enemmän pyrkimystä sanoman kontekstualisointiin parhaimmillaan. Väsyksiin asti toistan tätä; tekivätkö Konstantinus ja Theodosius itse asiassa karhunpalveluksen yrittäessään ”tehdä parhaansa” ja valtiollistaessaan aiemmin vainotun kristinuskon? Paitsi, että (minun nöyrän näkemykseni mukaan) siinä menetettiin jotain oleellista tuon Valtakunnan todellisesta luonteesta, niin nyt, parhaillaan elettävänä aikana, tämän paradigman murentuessa, kysymykset sanoman kontekstualisoinnista nousevat ajankohtaisiksi myös täällä länsimaissa.

Vastaavasti historian eri vaiheista löytyy runsaasti esimerkkejä siitä, miten jokaisessa kulttuurisessa tilanteessa on esiintynyt sanoman kontekstualisointia ja harjoitetun uskon indigenisoitumista ympäröivään kulttuuriseen todellisuuteen. Kyse ei siis ole nähdäkseni niinkään siitä, miten hyvin tässä on onnistuttu – jotkut näistä missiologisista innovaatioista ovat olleet hyviä, jotkut vähemmän hyviä. Kyse on enemmänkin uskon inkarnationaalisesta luonteesta, jolloin sen sanoman perusdnahan on jo itseensä kätketty ajatus viestin välittämisestä ihmisen omalla kielellä – ilman, että siihen liitetään mitään kulttuurisia tai muita ylivaltapyrkimyksiä.

Teologian kontekstuaalisuudesta 2

Olen törmännyt vapautuksen teologiaan käsitteenä jo aiemmin teologian opinnoissani sekä henkilökohtaisessa elämässäni erään Etelä-Amerikassa työskennelleen ystäväni kautta. Tunsin siis aihetta jo etukäteen jonkin verran. Tietysti tähän ikään ehtineenä oli Oscar Romeron nimi uutisista tuttu.



Eräässä Elina Vuolan artikkelissa tuli esille vapautuksen teologian käsitteen yhteys kylmän sodan aikaiseen maailmantilanteen ja tämän heijastuminen Latinalaiseen Amerikkaan. Tilanne muistuttaa jollain tavalla reformaation aikaista talonpoikaiskapinaa Saksassa sekä herännäisyyden integroitumista suomalaiseen yhteiskuntaan itsenäisyyden murrosvaiheessa ja kansalaissodan aikoihin, jolloin herännäisyydestä tuli valkoisen armeijan ja sitä kautta myös yleensä nationalistisen suomalaisuuden kovaa ydintä. Samantapaista kristinuskon sanoman yhteiskunnallis-poliittista kontekstualisointia lienee tapahtunut näissä kaikissa historian murrosvaiheissa. Ja kun tuuli kääntyy, niin kaikki muuttuu…



Erityisesti Etelä-Amerikassa näyttää eräänä muutoksen agenttina olleen uuskarismaattis-helluntailaisen kristinuskon tulkinnan radikaali nousu. Tämän kohdalla herääkin kysymys, miten hyvin tätä seikkaa tutkimuksessa on huomioitu? Vapautuksen teologia kun näyttäisi jollain tavalla olevan sidoksissa koko historiallisten tunnustuskuntien, erityisesti roomalais-katolisuuden, historian problemaattisuuteen. Näyttää nimittäin siltä, kuin länsimaisen kristinuskon mallin ja kolonialismin välinen yhteys perustuisi vahvasti 300-luvun jaa. konstantinolaisen käänteen syntyyn ja vaikutukseen; miten kielletystä ja vainotusta vähemmistöuskonnosta yllättävän nopeasti tulikin ensin laillinen ja pian ainoa sallittu uskonto? On selvää, ettei mikään uskonnollisuuden muoto kykene sulattamaan tällaista nopeaa tilanteen muutosta ilman vaikeuksia.



Tässä mielessä kritiikkini kohdistuu vahvasti vallitsevaan länsimaisen kristinuskon hegemoniaan, jonka rasitteita edelleen näkyy itse vapautuksen teologiassakin. Ehkä sekin on nähtävä vain eräänä historiallisten kirkkokuntien lieveilmiönä ja aikaansaannoksena? Jos kerran puhutaan ”rakenteellisesta synnistä”, niin miksi ei silloin mennä suoraan koko problematiikan alkujuuriin; mikä tuottaa rakenteellista syntiä? Olisiko sillä jotain tekemistä roomalaisesta hallintomallista kopioidulla hierarkkisella kirkon rakenteella ja autoritaarisella, puhtaasti asemaan perustuvalla johtajuudella, joka sitten, ei vain omaksu ns. maallisen vallantoimintatapoja, vaan myös käytännössä toimii välittömässä yhteistyössä sen kanssa? No, olen kyllä kuullut esimerkkejä toisenlaisestakin malleista roomalaiskatolisten pappien kohdalla (Santo Domingon tapaus), mutta ovatko ne kuitenkin olleet ”vain” poikkeustapauksia? Tosin ”historia on voittajien kirjoittamaa”, joten emme välttämättä koskaan saa tietoomme kaikkia vastaavanlaisia tapauksia.



Mutta mikäli edelleen vapautuksen teologiankin piirissä papisto toimii jonkinlaisena Jumalan Sanan välittäjänä oppimattomalle kansalle, niin mikään ei ole muuttunut. Silloin paras lääke olisi opettaa kansa lukemaan ja antaa heille Raamattu heidän omalla äidinkielellään, jotta he voisivat itse tutkia sitä. Näin nimenomaan silloin, kun halutaan selvittää, kuka oikeasti on subjekti; akateemisesti koulutettu pappi (so. teologi) vai ns. maallikoksi kutsuttu tavallinen nainen tai mies. Kenellä on oikeus saada äänensä kuuluville ja kuka niin käytännössä saa? Silloin voitaisiin oikeutetusti puhua kristinuskon sanoman kontekstualisoinnista. Tässä mielessä kristinuskon sanoman henkilökohtaisen kokemisen tärkeyttä korostavan uuskarismaattis-helluntailaisen kristillisyyden roolia olisi mielenkiintoista tutkia. Ilman sarvia ja hampaita sanottuna, joskus tuntuu siltä kuin tätä globaalisti kaikkein nopeimmin leviävää kristinuskon haaraa ja sen teologista ajattelua näytetään Helsingin yliopistossa tunnettavan yllättävän vähän.



Mitä siis olen oppinut? Leimakirveet pois, yleistykset vähemmälle (vaikka ehkä itsekin näiden käyttöön innostuessani syyllistyn) ja enemmän kulttuurista ymmärrystä. Esille nousee aidon kontekstualisoinnin tarpeellisuus, mutta myös vaikeus toteuttaa sitä.

Teologian kontekstuaalisuudesta 1

Muistan, kuinka kontekstuaalisen teologian kurssin alussa keskustelimme suomalaisesta luterilaisuudesta, mikä herätti itsessäni heti kysymyksen, miksi? Esille tuli taas joka paikassa teologisessa tiedekunnassa törmäämäni luterilaisen uskonnollisuuden lähtökohtaisuus. Oletus on, että suomalainen uskonnollisuus on juuri luterilaista. Tein kuitenkin työtä käskettyä ja kerroin: minulle luterilaisuus on körtähtävää, kahden regimentin opin sävyttämää ja työn kunnioituksen itsestäänselvyyden itseensä sisällyttävää. Mutta se on myös metodologista denominationalismia, jonka perusteella suomalaisuus näyttäytyy nimenomaan luterilaisuutena. Jos ajatellaan maamme suurimman luterilaisen kirkon papistoa niin herännäisyys edustaa selvästi valtavirtaa.[1] Muita herätysliikkeitä kirkon piirissä kutsutaan nimellä ”konservatiivit” erotuksena muista, (lukuunottamatta lestadiolaisia, jotka ovat tavallaan oma lukunsa ”siellä pohjoisessa”).

Oma teologinen positioni nousee ei-luterilaisuudesta ja tietynlaisesta jälkitunnustuksellisesta ajattelusta, jota nuoruudestani asti on värittänyt vahvasti karismaattinen kristillisyys. Ruokasen näkemyksen mukaan jälkitunnustuksellinen ajattelu edustaa uutta ja radikaalia ekumeenista mallia harjoittaa yhteyttä paikallistasolla sovituksen hengessä.[2] Ekumeenisen dialogin metodina tämä sisältää samoja elementtejä, kuin Beveren esittelemä kontekstuaalisen teologian synteettinen malli.

Kurssilla kehotettiin myös ajattelemaan tuota kaikkea ikään kuin ”kohteen kautta”. Minulle tämä aukeaa eräänlaisen ”ekklesiologisen toiseuden” kautta. En kuulu mihinkään olemassa olevaan kirkkokuntaan tai rekisteröityyn yhdistyspohjaiseen seurakuntaan, mutta kuitenkin minulla on nuoruudestani asti ollut vahva kristityn ihmisen identiteetti. (Toki lähes tulkoon kaikki Suomessa syntyneet ovat alussa olleet luterilaisia, kuten minäkin, mutta tie kirkkokunnallisesta kristillisyydestä nykyiseen positiooni on pitkä ja ihan oma juttunsa.) Mutta niin, kysymys on siis ennen kaikkea identiteetistä.

                      Mainitsemani ”seurakunnallinen toiseus” on aika mielenkiintoinen juttu, jota käyttäessäni huomaan – etenkin yliopistomaailmassa – herättäväni kummastusta, jopa paheksuntaa. Ikään kuin koko termi ”toiseus” olisi varattu käytettäväksi vain tietyissä yhteyksissä. Koetaanko tällainen ajattelu ”heireettisenä” (jota käsitettä ei tietenkään akateemisesti voida käyttää) tai muuten epämukavana? Kuitenkin oma kristillisyyden näkemykseni ei oikein sulata konstantinolaista käännettä (tai ei näe kovinkaan paljon hyvää siinä), riitauttaa hanakasti niin sanotun virallisen kirkkohistorian tulkinnan eriuskolaisliikkeistä ja tervehtii ilolla helluntailais-karismaattisen kristillisyyden voimakasta kasvua globaalisti. Tunnustan auliisti, että haen oman identiteettini juuri näiden teemojen kautta. Eräs luterilainen teologiystäväni kutsui minua kerran ”pakanakristityksi”, mikä voi itse asiassa olla hyvinkin osuva ilmaisu.

                      Tältä pohjalta on tietysti selvää, että minulle ei tuota vaikeuksia hyväksyä esille tulevia teemoja liittyen uskonnolliseen vallankäyttöön, kulttuuri-imperialismiin tai jälkikolonialistiseen kritiikkiin. Näen ne erityisesti eurooppalaisessa kontekstissa hyvin pitkälle juuri valtiollistetun kristinuskon aikaan saannoksina. Myönnän toki auliisti, että USA:ssa, missä samanlaista ”valtiokirkko”järjestelmää ei virallisesti ole, tilanne on kuitenkin hyvin samankaltainen. (Muistan kerrotun Irakin toisen sodan aikoihin amerikkalaisten baptistilähetystyöntekijöiden saapuneen kohdemaahansa hyvin nopeasti ensimmäisten miehitysjoukkojen vanavedessä, mikä herättää minussa yhtä aikaa suuttumusta, huvittuneisuutta että surua.)

                      Tältä pohjalta jäin miettimään, olisiko historiasta mahdollista löytää esimerkkejä sellaisesta missionaarisesta projektista, jossa varsinainen kristinuskon sanoman saarna on onnistuttu pitämään erillään edellä mainitun kaltaisista valtiollisista ja kolonialistisista valtapyrkimyksistä? Mikä vielä tärkeämpää, löytyykö esimerkkejä tällaisesta ”vapaudesta” meidän ajaltamme (esimerkiksi 1990-luvun jälkeen)? Uskon, että löytyy, mutta kysyn vakavissani, miten paljon niiden tulee onnistuakseen toteutua jossain muussa kuin perinteisen tunnustuskunnan kontekstissa? Sen verran postmodernia kyynikkoa minussa asuu, että edelleen uskon vahvasti vallan turmelevaan vaikutukseen. 

---

[1] Herännäisyys ja evankelisuus seurakunnan työntekijöiden tavallisimmat viiteryhmät.

[2] Ruokanen 2015, 12 – 13.

Hyviä sanoja

Miten ajankohtainen sana omalle yhteiskunnallemme ja kulttuurillemme!

"Kerro minulle ketä sinun maassasi ei saa arvostella, niin minä kerron kenellä sinun maassasi on valta." Voltaire

-------

"Herra on minun osani. Olen luvannut noudattaa sinun sanaasi." Ps. 119:57

Hyvä sana eläköitymisen kynnyksellä mietittäväksi.

-------

Oletko koskaan kiinnittänyt huomiota Raamatussa "hedelmättömyyden teologiaan": siihen, miten Jumala synnyttää elämää vanhentuneesta ja jopa kuolettuneesta, jo hedelmättömäksi tuomitusta?

Lue vaikka Simsonin syntymästä (Tuom. 13:2-5), Saarasta (1.Moos. 17:15-16), Hannasta (1.Sam. 1:11-20) ja Elisabetista (Luuk. 1:5-25). Kaikille näille on yhteistä se, että Jumala muuttaa elämän kokonaan uudeksi, jopa niin että aiemmat arvostukset ja asetelmat muuttuvat radikaalisti.

Psalmissa puhutaan Jumalasta, joka saattaa hedelmättömän asumaan kodissa iloisena lasten äitinä (Ps. 113:9). Ja vielä enemmän; Hän voi muuttaa kallion vesilammikoksi, kovan kiven vesilähteeksi (Ps. 114:8).

Inhimillisesti katsoen mahdoton - ilmeni se sitten luonnossa tai ihmiskehossa tai -mielessä - ei ole haaste Hänelle. Tervetuloa Jumalan muuttava työ!

Virtasen herääminen

Virtanen heräsi pitkiltä päiväuniltaan ja, kuten niin usein tällaisissa tilanteissa, häneltä kesti tovin aikaa päästä kartalle siitä, missä nyt oltiin. Sitten Virtanen huomasi paksun kirjan vierellään sohvalla, otti sen käsiinsä ja alkoi lukea suurin piirtein siitä kohtaa, mihin kuvitteli jääneensä ennen nukahtamistaan:


"... Mutta ystäväni, kertokaa nyt itsestänne! Olen kulkenut läpi tulen ja syvän veden sen jälkeen kun erosimme. Olen unohtanut paljon sellaista, jonka luulin tietäväni, ja oppinut uudestaan sellaista jonka olin unohtanut. Voin nähdä monta etäistä asiaa, mutta monet niistä, jotka ovat lähellä, jäävät minulta näkemättä. Kertokaa minulle itsestänne!"

Virtasen ajatus kulki vapaana ja kirkkaana ja mielessään hän näki monien tuntemiensa ihmisten kasvojen lipuvan ohitseen. Hänen mieleensä tuli erään ystävänsä sanonta siitä, miten asiat, käsitykset ja mielipiteet ovat monen kohdalla vuosien mittaan vaihtuneet: "Paljon on virrannut vettä Vantaankoskessa...". No, joku Vantaankoski ei milloinkaan ollut edustanut minkäänlaista sielunmaisemaa Virtaselle, mutta kun hän ajatteli monien tuntemiensa ihmisten muuttumista viime vuosien mittaan, hän myönsi auliisti, että paljon ja nopeasti oli vettä virrannut viime vuosien aikana.

Viimeiset vuodet olivat olleet voimakkaan ja nopean muutoksen aikaan, mikä selvästi näkyi ihan Virtasen omassakin elämässä. Olihan hänen omaakin sielun autuuttaan epäilty, syystä jos toisestakin. Tosiasia oli, että kokonainen pidempi ajanjakso - viimeiset parikymmentä vuotta - oli ollut isojen muutosten aikaa. Virtanen oli kerran todennut eräälle tohtorisystävälleen, että mikäli heille olisi tuolloin, reilut parikymmentä vuotta aiemmin, kerrottu millaisia muutoksia ja vaiheita heillä vielä olisi edessä, harva heistä olisi uskonut sitä todeksi.

No, tietenkin oli aina - Virtasenkin tuttavapiirissä - niitä "pahan ilman kiristettyjä", jotka tuntuivat jonkinlaisessa lopunajallisessa hurmiossa ilolla tervehtivän kaikkia karmeita tulevaisuuden skenaarioita. Virtanen oli huomannut, että näillä ihmisillä oli harvoin, jos koskaan, mitään todella rakentavaa annettavaa sen pohtimisessa, miten tästä mennään eteenpäin.

Mutta muutoksen nopeus oli ollut monelle liikaa, synnyttäen erilaisia paniikki- ja takertumisreaktioita hänen tutuissaan. Joillekin kaikki entinen oli hyvää, parempaa kuin nykyinen ja ehdottomasti parempaa kuin se, mitä olisi edessä tulevaisuudessa. Monista Virtasen tuntemista oli tällaisissa muutoksen tuulissa sukeutunut puhdasverisiä nurkkapatriootteja, joille kaikki muutos sinänsä edusti uhkaa. Virtasen mieleen tuli usein eräs hänen kuulemansa vertaus tällaisista ihmisistä:


"Se on kuin suohon uponnut tankki, joka ei enää itse liiku sen enempää eteen kuin taaksekaan päin, mutta sen tykkitorni pyörii ympäri kolmesataakuusikymmentä astetta ja se ampuu kaikkea, mikä liikkuu."


Kun Virtanen ajatteli asiaa yhteisölliseltä kannalta, niin hänestä näytti siltä, kuin joistakin tällaisen hengen valtaan joutuneista seurakunnista olisi tullut sisäänpäin kääntyneitä ja toisiaan kyräileviä, hiljalleen pois kuihtuvia yhteisöjä, jotka vain passiivisesti odottivat joko jotain tarkemmin määrittelemätöntä ihmettä tulevaksi tai sitten valoja lopullisesti sammutettaviksi.

Toisista taas oli tullut sulavia opportunisteja, jotka kristillisen kentän reaalipolitiikan kovat realiteetit opittuaan olivat alkaneet jo hyvinkin asiantuntevaan sävyyn puhua "augustinolaisen puolustussodan oikeutuksesta" ja muista sellaisista käänteistä ja paradigman vaihdoista, joita Virtanen hiljaa mielessään oli aina pitänyt jonkinlaisina malliesimerkkeinä orastavasta luopumuksesta. Se, mikä Virtasta sekä ihmetytti että hiljaa hymyilytti, oli se, että itse asiassa monet näistä nykypäivän sotaisista haukoista olivat nuoruudessaan olleet kirkasotsaisia pasifisteja, suorittaneet joko siviili- tai aseettoman palveluksen ja ennemmin hengellisin kuin maallisin asein ajaneet asiaansa. Kun tuuli kääntyy, niin kaikki muuttuu, Virtanen tuumi ja hänen mieleensä tuli vanha vertaus teepussista, jonka aito maku tulee esille vasta kuumassa vedessä.

Virtasta ihmetytti myös nykypäivän voimakas johtajuuden korostus - tai oikeammin voimakkaan johtajuuden korostus. Tämän mantran nimiin ihmiset, jotka tuon saman johtajuuden edustajat olivat loppuun asti kuluttaneet ja maahan tallanneet, edelleenkin olivat valmiit kiitollisuudesta värisevin äänin vannomaan. Virtanen oli tullut siihen lopputulokseen, että nämä erilaisten profeettojen ja ministryjen äärimmilleen rääkkäämät ihmiset eivät enää osanneet edes tunnistaa muunlaista "johtajuutta" kuin jyräämistä, manipulointia ja hyväksikäyttöä. Reaktio muistutti Virtasen mielestä sitä samaa itseään toistavaa kaavaa, jossa raakaa perheväkivaltaa kokenut puoliso vapaaehtoisesti etsiytyy aina uudelleen ja uudelleen samanlaisen väkivaltaisen julmurin hakattavaksi.

Virtanen ihmetteli sitä, miten vaikeaa tällaisen ihmisen olikaan lopulta tunnistaa aitoa ja rakentavaa johtajuutta Sellaisessa, joka olikin lempeä, rohkaiseva ja hyväksyvä, jossa ei ollutkaan pakkoa, eikä ehdollistamista, ja jossa yksilöä ei alistettu jonkin koneiston osaksi, vaan jossa kukin sai vapaasti ja armosta toteuttaa omaa kutsumustaan ja käyttää omia lahjojaan.

- Jos minun täytyy valita hyvien, tyydyttävien ihmissuhteiden ja jonkun työlään ministryn välillä, valitsen mieluummin ensin mainitun, Virtanen ajatteli mielessään.
- Ja jos minun täytyy miettiä, kumman puolesta rukoilisin, ihmisten vai rakenteiden, valitsen aina ensin mainitun.

Virtanen oli lopulta tullut siihen päätökseen omalla kohdallaan, että paras strategia hengellisessä työssä oli laittaa pääpaino yksittäisten uskovien ohjaamiseen elämiseen ja vaeltamiseen lähellä Herraa. Yhtä tärkeää oli laittaa painopiste omaan vaellukseen Jumalan yhteydessä ja varmistaa, että itse kuulee ja ymmärtää, mitä Jumala sanoo ja minne Hän tahtoo ohjata. Virtanen uskoi siihen, että näin tehdessään hän itsekin pysyisi oikeassa kurssissa, vaikka todella sekavat ajat ja suuret muutokset olisivat vasta edessä päin.


Virtanen jatkoi Gandalfin ja Sormuksen ritarien seikkailujen lukemista, eikä kantanut pätkääkään huolta siitä, miten ihmiset hänet ymmärtäisivät, sillä hän tiesi, että niille, jotka ymmärsivät, ei tarvinnut selittää mitään. Niille taas, jotka eivät ymmärtäneet, ei auttaisi vaikka kuinka selittäisi.

Päivän mietelause (joskus kahdenkin)

"To put human ability in the place of divine grace is to exalt the carnal above the spiritual. The effect will be manifested in many different areas. For example:

Theology will be exalted above revelation;

intellectual education above character building;

psychology above the leading of the Holy Spirit;

eloquence above supernatural power;

reasoning above the walk of faith;

laws above love.

All these errors are different manifestations of one great, basic error; putting man in a place God has reserved  solely for the Lord Jesus Christ."

Derek Prince, Blessing Or Curse, p. 103.

Hajamietteitä 1

Uskontososiologiassa puhutaan länsimaissa yleistyneestä ilmiöstä nimeltä sijaisuskonto (vicarious religion). Tällä hetkellä näyttää siltä, kuin jalkapallo olisi monelle tällainen aidon uskon syrjäyttävä, elämää suurempi asia, joka antaa ihmiselle luvan kokea - ilman joutumista naurunalaiseksi - suorastaan uskonnollista hurmosta lähentelevää tunnetta. Tässä suhteessa ei siis olekaan mitään niin uutta: ihmisellä on ammoisista ajoista (so. lankeemuksesta alkaen) ollut taipumus etsiä jumalallista tyydytystä joistain muualta kuin sen Alkulähteestä itsestään.

-------

Kun keskustelee ihmisten kanssa jostain "kuumasta" aiheesta, on mielenkiintoista huomata, miten monikaan ei enää kuuntele perusteluitasi jollekin käsityksillesi. He kiinnittävät enemmän huomiota siihen, mihin kategoriaan mielipiteitä ja käsityksiä kommenttisi voidaan katsoa kuuluvan. Monen suhtautumista näyttää ohjailevan kysymys siitä, onko luvallista ajatella näin? Pahinta on huomata se, miten monen rohkeuden vie pelkkä massasta erottumisen pelko.

-------

Joskus pahimpia ovat ihmiset, joiden tapana on maireasti tuoda oma ruumiinsa halattavaksi, mutta jotka pitävät sydämensä sinusta kaukana.

--------

Kaiken jälkeen en lakkaa ihmettelemästä anteeksiantamisen voimaa ja vaikutusta yksityisen ihmisen elämässä. Se voima on sen verran raju, että valloilleen päästessään se voi mullistaa kokonaisia kulttuureita, hajottaa maahan valtaisia mielen linnoituksia ja pysyvästi muuttaa ihmisten välisiä suhteita niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla. Kuitenkin kaikki alkaa yksityisen ihmisen omasta valinnasta antaa anteeksi ja sitoutua siihen ikään kuin tienä, jota pitkin vaeltaa päivittäin.

Kuitenkin on hyvä samaan hengenvetoon todeta, että on asia, jota anteeksiantaminen ei ole.  Anteeksiantaminen ei merkitse sitä, että sinun on ehdottomasti luotettava jälleen tähän toiseen ihmiseen. Kun luottamus on petetty, vie aikansa voittaa se takaisin, vaikka aiempi pettäminen tmv. olisikin aidosti annettu anteeksi. Tässä kohtaa kannattaa olla realisti.

Pari huomiota kuumasta aiheesta

Kesäkuun alussa evl. kirkon arkkipiispaksi ryhtynyt Tapio Luoma ei kauan aikaillut. Hän ehätti puuttumaan Maata näkyvissä-festarien ehtoolliskäytäntöön ja kieltämään evl. kirkon sisäisen perinteisen virkakäsityksen mukaisesti järjestetyt ehtoollisen vietot festareilla. Tämä herättää parikin kysymystä:

• Osoittautuiko Luoma pettymykseksi, ellei suorastaan painaijaiseksi, niille monille evl. kirkon konservatiiveille, jotka olivat panneet toivonsa häneen edellisen arkkipiispan jälkeisessä hämmennyksessä? 
• Vai alkoiko Luoma oitis, turhia aikailematta, lunastaa häneen asetettuja toiveita?

Joka tapauksessa näyttää siltä, että isännän ääni evl. kirkossa on taas puhunut. Millaista jatkoa tämä alku sitten poikii herätysliikejärjestöjen toiminnalle jatkossa? Jotain suuntaviivoja arkkipiispa Luoma on tästä jo esittänytkin.

Jotenkin vain ihmetyttää tämä evl. kirkon sisäinen vimma puhdistaa oma viinipuunsa jokaisesta mahdollisesta hedelmää tuottavasta terveestä oksasta. Eräs nuorisotyön pitkän linjan ammattilainen kysyikin aiheellisesti, milloin Sley on evl. kirkon piirissä saanut kannustavaa palautetta tekemästään ansiokkaasta ja pitkäjänteisestä nuorisotyöstä?

Toinen mielenkiintoinen huomio liittyy evl. kirkon sisäiseen tilaan ja erityisesti sen päätoimintamuodoksi mainostettuun sunnuntaiaamun messuun. Parissakin yhteydessä nousee nimittäin esille se, että tällaisilla festareilla käyvät nuoret eivät juurikaan muuten viihdy messuissa. STI:n pääsihteeri Jari Rankinen pukee tämän hyvin sanoiksi todetessaan, että "monelle nuorelle festareiden perjantai-illan messu on ollut niitä harvoja messuja, joissa he ovat". Saman tosiasian toteaa myös eräs nuorista: "tosi harva nuori käy oman seurakunnan messussa".

Tämä taas on laajempi kysymys, joka liittyy yleensä perinteisten kirkkojen kykyyn saada edes omia nuoriaan mukaan seurakunnan pääasialliseksi yhteentulemiseksi miellettyyn tapahtumaan, kristinuskosta tyystin vieraantuneiden tavoittamisesta puhumattakaan. Evl. kirkon osalta "tää korutont´ on kertomaa".

Vallan ja esikuvan erosta

Paavali ohjeistaa toisen Tessalonikalaiskirjeen 3. luvussa lukijoitaan pyhittyneeseen, Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Jakeessa 9 hän toteaa, että apostolina hänellä olisi kyllä ollut oikeutta tiettyihin asioihin, mutta esikuvallisuuden takia hän jätti nämä oikeudet käyttämättä. 

Tässä esille tuleva ero oikeuden ja vallankäytön sekä toisaalta esikuvan antamisen välillä on mielenkiintoinen asia. Vallan perusteella, tuli se sitten akateemisen oppineisuuden, organisatorisen statuksen tai muun sellaisen kautta, voit viedä seuraajasi, oppilaasi tai alaisesi tiettyyn pisteeseen asti. Esikuvan antamisella ohjaat hänet vieläkin pidemmälle seuraamaan, jopa oikealla tavalla jäljittelemään sinua.