Uskontunnustuksesta

Törmään aina silloin tällöin väitteisiin, joiden mukaan ”emme tarvitse mitään teologiaa tai uskontunnustuksia, kunhan vain elämme käytännössä todeksi Raamatun sanaa, niin se riittää”. Kuitenkin kun joku alkaa harrastamaan teologiaa ja syventymään siihen, hän väistämättä joutuu tekemisiin niiden tunnustusten kanssa, joihin tietyssä historiallisessa kehitysvaiheessa kristityt ovat kiteyttäneet uskonsa ydinkohdat. Edelleen, jos henkilö haluaa työskennellä jossain kirkollisessa tai muuten teologiaa sivuavassa tehtävässä, hän saa varautua siihen, että nämä kristologiset tunnustukset ovat osa arkipäivän työtä. Niin opin muodostuksen kuin kirkon historiankin kannalta ne ovat olleet olennainen osa kristinuskoa.

                Suhtaudun itse näihin tunnustuksiin kunnioituksella, joskin ymmärrän niihin liittyvän problematiikan. En siis ole (joidenkin kaltaisteni tavoin[i]) hylkäämässä niitä, vaan näen niillä olevan tietty paikkansa kristittyjen piirissä globaalistikin ajateltuna. Lopulta kuitenkin aina kommunikoidessamme uskoamme relevantilla tavalla omassa kulttuurisessa kontekstissamme ”syyllistymme” enemmän tai vähemmän niin uskontunnustuksen käyttöön kuin teologiankin harjoittamiseen.

Uskontunnustusten alkuperäinen motiivi on ollut kasteen yhteydessä lausuttu kastettavan suun tunnustus omasta uskostaan, mutta myös kastetta edeltänyt opetus, kuten myös muu opetus ja julistus seurakunnassa.[ii] Aikaa myöten niistä kehittyi poleeminen vastavoima niin erilaisille harhaopeille kuin pakanuuden vaikutukselle muutenkin.[iii] Alkukirkon apologeetit olivat uskon tunnustajinakin teologeja. Samaan aikaan tunnustusten apologeettinen agenda oli pyrkiä kääntämään kristillisen uskon sanoma antiikin filosofiasta tutulle kielelle ja käsitteistölle. Näin erityisesti idässä, kun taas lännessä juridinen terminologia oli vallitseva.[iv]

Käytännön seurakuntaelämää ajatellen eräs tärkeä seikka on ollut seurakunnan jumalanpalveluselämän kautta esiin tuleva uskontunnustus.[v] Mielenkiintoinen yksityiskohta on uskontunnustuksen käyttö eksorsismin ja parantamisen yhteydessä.[vi] Edellä mainitut seikat ovat määritelleet tunnustuksen muotoa, tyyliä, rakennetta ja sisältöä. Tunnustusten sidonnaisuus tiettyyn historialliseen tilanteeseen onkin eräs merkille pantava seikka niitä tutkittaessa.

Yksinkertaisesta kastettavan ihmisen suun tunnustuksesta siirryttiin seurakuntaelämän vakiintuessa ja kirkollisten rakenteiden muotoutuessa eräänlaisiin uskon sisällön tiivistelmiin, jotka sitten muotoutuivat symboleiksi. Latinan kielinen sana credo korvasi tämän sanan latinaa puhuvilla alueilla.[vii] Tunnustuksissa kertautuvat monet Uuden testamentin tiivistelmät, kuten Room. 10:9 – 10:ä, jossa Paavali edellyttää kastettavalta tunnustusta ”Herra (on) Jeesus” (kyrios Iesous). Tästä ja muista vastaavanlaisista uskonlauseiden tiivistelmistä on vaikea päätellä, kuinka niitä on käytetty, ennen kuin niitä lainattiin Uuden testamentin kaanoniin otetuissa kirjeissä.[viii] Uuden testamentin ja tunnustusten välillä on siis olemassa selvä yhteys.[ix]

Nikean tunnustuksen käyttämiselle modernin jälkeisessä tilanteessa ja globalisoituvassa maailmassa on olemassa tiettyjä haasteita. Käsittelen kahta tällaista haastetta, jotka on otettava huomioon tarkasteltaessa Nikean tunnustuksen merkitystä nykyajan kristityn ja kirkon itseymmärrykselle. Nämä kaksi, jälkitunnustuksellisuus ja karismaattisuus, nivoutuvat toisiinsa, jolloin on ymmärrettävä niiden taustalla olevia tekijöitä. Näitä ovat perinteisen konstantinolaisen paradigman murtuminen länsimaissa, modernin jälkeinen kulttuurinen murros ja globalisaatio uskontoon vaikuttavana tekijänä.

Uskonnon alueella modernin jälkeinen kehitys on merkinnyt kiinnostuksen vähenemistä järjestäytynyttä, konventionaalista uskonnollista traditiota kohtaan. Samaan aikaan kiinnostus spiritualiteettia ja pyhää kohtaan kasvaa.[x] Näiden määrittelyjen kautta on selvästi nähtävissä, että uskonnollinen tilanne perinteisesti kristillisessä Euroopassa on muuttunut, mikä puolestaan on synnyttänyt uusia uskonnollisuuden ilmenemismuotoja perinteisten tunnustuskuntien ulkopuolelle, mutta myös niiden sisäpuolelle. Ketola toteaakin pääosan uudentyyppisistä karismaattisista liikkeistä toimivan myös perinteisten kirkkojen sisällä, vaikuttaen niiden omaan perinteeseen uudistavasti.[xi]

Muuttuneessa uskonnollisessa tilanteessa länsimaissa perinteinen tunnustuskuntauskollisuus on vähentynyt. Uskonnonharjoitus on epävirallista, koska se ei ole enää minkään virallisen tahon kontrolloimaa.[xii] Perinteisten kirkkojen on ollut vaikeaa hyväksyä kristillisen yhtenäiskulttuurin murenemista. On jopa puhuttu konstantinolaisesta käänteestä alkunsa saaneen kristikunta-aikakauden (christendom) päättymisestä. Länsimaisen kirkon on nähty olevan epävarmuuden tilassa, joka on synnyttänyt voimattomuuden tunteen.[xiii]

Kiinan protestanttisen kirkon kokemukset jälkitunnustuksellisuudesta käytännössä ovat tässä suhteessa mielenkiintoisia. Kiinan kirkko on eräs nopeimmin kasvavia kirkkoja maailmassa. Joka vuosi siihen liitetään kasteen kautta noin miljoona aikuista ja joka päivä perustetaan maahan uusi seurakunta. On arveltu, että tulevaisuudessa kiinalaisella kristillisyydellä on merkittävä vaikutus kristinuskoon globaalisti. Kuitenkin Kiinan protestanttinen kirkko on hyvin hajanainen ja kompleksinen kokonaisuus, jossa paikallisilla seurakunnilla on suuri itsemääräämisoikeus, valtion asettamissa rajoissa luonnollisesti.[xiv]

Kiinan tilanne on siinä mielessä mielenkiintoinen, että valtion toimien seurauksena kaikki perinteiset kirkkokunnat ovat kadonneet. Tämä on merkinnyt sitä, että niitä oppiriitoja, jotka ovat leimallisia länsimaiselle kristillisyydelle ei ole kiinalaisten kristittyjen keskuudessa. Käytössä on erilaisia kastetapoja, samoin kuin erilaisia käsityksiä ehtoollisen vietosta. Länsimaisen teologin mielestä opillinen kirjavuus näkyy kaikkialla seurakuntaelämässä ja harjoitetussa spiritualiteetissa yleensä. Jälkitunnustuksellisuuden kolme tärkeintä tunnuspiirrettä Kiinassa ovat seuraavat:

1.      historialliset tunnustuskunnat omine opillisine korostuksineen nähdään nimenomaan länsimaisena ilmiönä;

2.      valtiollisen yhtenäisyyden korkea arvostus kiinalaisten kristittyjen keskuudessa;

3.      kiinalaisen kristillisyyden käytännöllisyys, yhteisöllisyys ja raamatullisuus, jolloin opille ei ole annettu niin paljon painoarvoa.[xv]

Kiinan kirkko pitää Apostolista uskontunnustusta oppinsa perustana, mutta myös Nikean tunnustus on aktiivisesti käytetty esimerkiksi katekismuksessa. Teologisissa seminaareissa hyödynnetään opetuksessa myös Kalkedonin ja Athanasiuksen tunnustusta. Kiinan protestanttinen kirkko hyväksyy siis kristillisten kirkkojen perinteiset käsitykset kolminaisuudesta ja kristologiasta.[xvi]

”If a church is "postdenominational" (hou zongpai) it means that she can remember and to some extent even appreciate her denominational past. Some theological, spiritual, or liturgical peculiarities or traditions of that past must and will be tolerated within a newly formed "postdenominational" church, but all of the denominational administrative structures must go. In contrast, another kind of a concept of an "after- or nondenominational" (zongpai hou) church exists, which means that theology, ecclesiastical order, liturgy, and other ecclesiastical practices are completely unified.”[xvii]

                Kiinalaisilla kristityillä on korkea toleranssi, mitä tulee erilaisiin seurakunnallisiin malleihin, liturgiaan tai yleensä teologiseen traditioon. Tarvetta on kuitenkin teologiselle reflektiolle näiden välillä sekä seurakunnallisen rakenteen tarkempaa pohtimista. Syynä tähän on ollut Kiinan protestanttisen kirkon ”liian nopea” siirtyminen jälkitunnustuksellisuuteen valtion toimenpiteiden seurauksena. Tällä hetkellä vallitsevana on kongregationalistinen ja presbyteerinen malli. Jälkitunnustuksellinen ajattelu edustaa uutta ja radikaalia ekumeenista mallia harjoittaa yhteyttä paikallistasolla sovituksen hengessä.[xviii]

Tältä pohjalta voidaankin esittää kysymys, millaiset edellytykset tarvitaan, jotta tällaiseen tilanteeseen voitaisiin päästä? Tuleeko edelleen vain pitäytyä Nikean ja Apostolisen tunnustuksen kaltaisiin historiallisiin tunnustuksiin vai olisiko jonkinlainen perustan teologinen päivittäminen tarpeen? Vai syntyykö tällainen tilanne yksinkertaisesti harjoitetun kristittyjen paikallistason yhteyden myötä?[xix] Joka tapauksessa näyttää siltä kuin tunnustuksellisuus uskonnollisena ilmiönä olisi vähenemässä globaalisti. Tämä on tilanne myös USA:ssa ja Euroopassa. Entä mitä sitten, kun syntyy uusia, paikallisia kristillisiä yhteisöjä, jotka jo lähtökohtaisesti ovat jälkitunnustuksellisia?[xx]

Nikean tunnustusta tarkasteltaessa ei voi olla huomaamatta sen pneumatologisen aineiston ohuutta. Tekstimääräisesti mitaten toinen uskonkappale (Usko Lunastajaan) on niin itse tunnustuksessa kuin kommentaarissakin ehdottomasti laajin.[xxi] Tämä luonnollisesti heijastelee Nikean tunnustuksen syntytilannetta, jonka teologisissa keskusteluissa pääpaino on ollut muissa kysymyksissä. Kyrillos pyrki välttämään turhaa spekulointia Hengestä, eikä halunnut syyllistyä varomattomaan puheeseen Hengestä.[xxii] Vaikka eräs Nikean konsiilin johtavista teologeista Gregorios Nyssalainen olikin suopea tietynlaiselle karismaattisuudelle, niin tunnustuksen loppu tuntuu töksähtävältä.[xxiii] Tämä seikka osoittautuu haastavaksi arvioitaessa Nikean tunnustuksen merkitystä nykykristityn itseymmärrykselle.

Kolmannen uskonkappaleen osa (Usko Pyhittäjään) on Nikean tunnustuksessa melko lyhyt ja keskittyy pääasiassa Hengen suhteeseen muihin Kolminaisuuden persooniin. Lyhyt viittaus profeetallisuuteen on likipitäen kaikki, mitä tunnustukseen on sisällytetty Hengen karismaattista toimintaa ajatellen. Apostoli Paavalin mukaan kristillinen seurakunta on rakennettu ”apostolien ja profeettojen perustukselle”.[xxiv] Tämän voidaan ymmärtää kahdella tavalla. Ensimmäinen vaihtoehto on ymmärtää se niin, että Paavalin omana aikana kristillisen kirkon perustuksen loivat profeetat ja apostolit, jotka elivät ja vaikuttivat tuolloin. Toinen vaihtoehto on ymmärtää tämän kohdan puhuvan seurakunnasta yleensä, jolloin sen perusluonteeseen kaikkina aikoina on kuulunut ja edelleen kuuluu tämä apostolis-profeetallinen ominaisuus.[xxv]

Tämän lisäksi kolmannen uskonkappaleen yhteyteen on tässä liitetty varsinaisen pneumatologisen aineiston ohella myös lyhyitä viittauksia ekklesiologiaan ja eskatologiaan.[xxvi] Thurén & Thurén on otsikoinut tämän osion ”Pyhän Hengen toiminta kirkossa”.[xxvii] Vertailun vuoksi todettakoon, että kirkon varhaisemmissa tunnustuksissa, kuten esimerkiksi Vanhassa Nikean tunnustuksessa, tämä pneumatologinen aineisto oli, jos mahdollista, vieläkin ohuempaa.[xxviii] Apostolisessa uskontunnustuksessa pneumatologinen osuus oli vieläkin vähäisempää,[xxix] kun taas Konstantinopolilaisessa tunnustuksessa on alun perinkin ollut tarkoituksena saattaa kirkon pneumatologinen opetus linjaan kristologisen opetuksen kanssa.[xxx]

Tämä Nikean tunnustuksen piirre herättää huomiota ajateltaessa kristinuskon tilannetta globaalisti. Tällä hetkellä globaalisti voimakkaimmin kasvava kristinuskon haara on helluntailais-karismaattinen kristillisyys.[xxxi] Tämä kristinuskon muoto operoikin hyvin vahvasti juuri kolmannen uskonkappaleen ja sitä seuraavan kokemuksellisuuden alueella.[xxxii] Kuva, joka kristinuskosta välittyy Euroopan ja muiden länsimaiden tilanteen kautta, ei siis välitä meille sitä, mitä globaalisti tapahtuu.[xxxiii] Kuitenkin juuri Eurooppa ja sen perinteiset tunnustuskunnat ovat niitä yhteisöjä, joiden piirissä historialliset tunnustukset ovat syntyneet ja joiden piirissä niitä eniten myös vaalitaan.

Edellä olen viitannut jälkitunnustuksellisuuden nousuun uutena ilmiönä erityisesti tällä vuosituhannella, mikä länsimaissa on liittynyt läheisesti konstantinolaisen käänteen raukeamiseen, jolloin kristillistä uskoa ei enää liitetä johonkin ”uskomisinstituutioon” kuulumiseen. Toisaalta voidaan puhua koko läntisen kulttuurin irtiotosta suhteessa koko kristilliseen perinteeseen.[xxxiv] Tunnustuksellisuuden korostamisen aika näyttää nyt olevan ohi ja tilalle on tunnut aiempaa väljempi, osin jopa epämääräisempi oppikäsitys, joko korostaa tunnetta ja henkilökohtaista sitoutumista.[xxxv]

Eräänä jälkitunnustuksellisuuden piirteenä mainitaan virallisen opin hylkääminen. Moraalin ja elämänhallinnan kysymykset ovat monille helluntailais-karismaattisen kristillisyyden edustajille niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla keskeisempiä kysymyksiä kuin opilliset pohdinnat. Kuten edellä todettu, käytännössä jälkitunnustuksellisuus ja uushelluntailaisuus-karismaattisuus siis liittyvät toisiinsa. Tätä vahvistaa näihin suuntauksiin liittyvä kokemuksellisuuden painotus ja opillisten muotoilujen vierastaminen.[xxxvi] Toisaalta on todettava, että niin evankelikaalin kuin helluntailais-karismaattisenkin teologian piirissä juuri pneumatologia ja sen oikein ymmärtäminen Uuden testamentin kirjoitusten pohjalta ajatellaan luovan vakaan pohjan kristinuskon harjoittamiselle ja levittämiselle. Tämän kristinuskon haaran teologiassa kysymys Pyhän Hengen roolista ja vaikutuksesta niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla nähdään olevan avainasemassa.[xxxvii]

Tältä pohjalta voidaan kysyä, miten hyvin Nikean tunnustus toimii nykytilanteessa suhteessa helluntailais-karismaattiseen kristillisyyteen globaalisti? Kommunikoiko se tältä osin vain perinteisten tunnustuskuntien piirissä? Millaista tukea se antaa uusien seurakuntien ja nuorten kirkkojen itseymmärrykselle helluntailais-karismaattisen kristillisyyden piirissä?

Toisaalta helluntailais-karismaattisessa kristillisyydessä ei käytännössä ole kyse opin täydellisestä puuttumisesta. Kyseessä näyttää pikemminkin olevan historiallisesti analyyttisen ajattelun hämärtymisestä tai jopa puuttumisesta kokonaan. Mielestäni tämän ilmiön sinänsä voidaan nähdä olevan tyypillistä jälkimodernin ajan ajattelulle yleensä. Omien opillisten ratkaisujen ajatellaan nousevan suoraan Raamatusta, mutta tällöin ei huomata sitä, miten aikaisemmat kristillisen opin tulkinnat käytännössä kuitenkin ohjaavat omaa hermeneuttista työskentelyä.[xxxviii] Tässä suhteessa syventyminen vanhojen kristologisten tunnustusten teksteihin voi toimia kristillistä ymmärrystä avaavana ja laajempaa kristillisyyden näkemystä syventävänä tekijänä.

Esimerkkinä tällaisesta vaikutuksesta voi olla Nikean tunnustuksen korostus Kristuksen kaksiluonto-opin luovuttamattomuudesta. Tässä kohtaa viitataan doketismiin, jonka kannattajat tunnustivat Kristuksen tosi jumaluuden, mutta kielsivät hänen todellisen ihmisyytensä. Doketistit sanoivat Jeesuksen olleen lihaa ja verta vain näennäisesti.[xxxix] Johanneslaisessa corpuksessa puhutaan toisista, jotka ”menevät eteenpäin” eli eivät siis ”pysy Kristuksen opissa”.[xl] Kirkkoisä Kyrillos vastusti doketistista ajatusta Jeesuksen näennäisestä ihmisyydestä toteamalla, että Maria ei ollut maailmaan tulevalle Jumalan Pojalle pelkkä kulkuväylä, vaan hän omaksui Mariasta todellisen lihan.[xli] Inkarnaatiossaan Poika edustaa koko ihmisyyttä, mikä pitää sisällään ajan, paikan, rodun, sukupuolen ja koko sosio-kulttuurisen kontekstin.[xlii]

Vaarana voidaan siis nähdä olevan yhtä lailla hairahtuminen joko ylä- tai alakristologiaan.[xliii] Niin teologiassa läpi kirkkohistorian kuin erityisesti omana aikanamme voidaan sanoa olevan tarpeen tietynlainen varuillaanolo doketistista oppia ja sen nykysovellutuksia vastaan, joita voi ilmetä erityisesti erilaisissa new age-opeissa, mutta myös menestysteologiassa. Karismaattisuutta ajatellen Nikean tunnustukseen perehtyminen voi siis toimia raittiiseen ja tasapainoiseen kristillisyyteen ohjaavana. Homouusion käsite tulee ymmärtää käsittämään niin Jeesuksen todellista ihmisyyttä kuin tosi jumaluuttakin.

Toisaalta eräät oman aikamme teologit ovat aiheellisesti huomauttaneet, että Nikean tunnustus sivuuttaa kokonaan Jeesuksen maanpäällisen elämän ja julkisen toiminnan vaiheet, kuten julistuksen Jumalan valtakunnasta, johon liittyivät ihme- ja tunnusteot.[xliv] Tässä suhteessa Nikean tunnustuksen teksti ja koko orientaatio eroaa alkuseurakunnan julistuksesta, mutta myös monien helluntailais-karismaattisten kokemuksesta ja julistuksesta. Tämä vaihe Jeesuksen elämässä liittyy juuri tässä käsiteltävänä olevaan teemaan Pyhän Hengen roolista ja vaikutuksesta kristityn elämässä ja kirkon toiminnassa. Tässä kohtaa voidaan todeta oikeutetusti olevan tunnustuksen päivittämisen kohta meidän aikaamme ajatellen.

Nikean tunnustus syntyi tietyssä historiallisessa tilanteessa, jolle oli tyypillistä Rooman imperiumin poliittiset kiistat ja dikotomia latinaa puhuvan lännen ja kreikkaa puhuvan idän välillä. Myös vastikään laillistetun ja ainoaksi sallituksi julistetun kristillisen kirkon piirissä esiintyi tiettyjä jännitteitä, jotka osittain jo tuolloin noudattelivat latinalaisen ja kreikkalaisen kulttuuripiirin jakoa.[xlv] Jo Nikean tunnustusta edeltäneissä tunnustuksissa oli vedetty rajalinjoja suhteessa erilaisiin harhaoppeihin, erityisesti gnostilaisuuden suuntaan.[xlvi] Tältä pohjalta on ymmärrettävää, että Nikean ja muiden varhaisten tunnustuksen ymmärtäminen edellyttää tämän historiallisen taustan tuntemista.

On kuitenkin aiheellista kysyä, mitkä ovat Nikean tunnustuksen yhtymäkohdat oman aikamme kulttuuriseen murrokseen länsimaissa 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla? Kuten edellä on käynyt ilmi, jälkimoderni tilanne merkitsee usein länsimaiden kulttuurisen perimän kriittistä uudelleenarviointia. Sama näyttää koskevan myös suhdetta kristilliseen traditioon. Jälkikristillinen aika arvoineen esittää myös omat haasteensa evankeliumin eteenpäin välittämiselle.

Kaikki edellä mainittu herättää kysymyksen vanhojen tunnustusten kontekstualisuudesta nykypäivän maailmassa. Kun ne ovat syntyneet tietyssä kulttuurisessa tilanteessa ja kun tämä kulttuurinen tilanne muuttuu, niin mikä on niiden oikea ”myöhempi” käyttö? Kommunikoivatko ne edelleen kristillisen sanoman relevantilla tavalla nykyisessä tilanteessamme vai edustavatko ne pelkästään traditiota? Entä mitä sitten, jos ja kun traditiotakin pitää kontekstualisoida, jotta se saadaan ymmärrettäväksi?[xlvii] Eikö pelkän keerygman kontekstualisointi riitä? Jälkikristillisen maailman sekularisaation ja uusateismin haasteiden[xlviii] edessä olemme kristillisenä seurakuntana aivan uudenlaisessa missiologisessa tilanteessa.

Historiallisten tunnustuksia ajatellen päivittämisen aika näyttäisi nyt olevan käsillä. Kristuksen seurakunnan haasteena on miettiä, miten se osaisi puhua Kristuksesta ymmärrettävästi, johdonmukaisesti ja oman aikamme ihmistä puhuttelevasti yhtenä ainoana, todellisena Jumalana.[xlix] Vastauksena tähän voidaan nähdä evankeliumin kontekstualisointi länsimaisessa kulttuurissa, jolloin kyse on missionaarisen teologian uudelleen hahmottelemisesta ja kirkon aidosti missionaarisen luonteen uudelleenlöytämisestä.[l] Jos jälkitunnustuksellisuus nähdään ”sopusointuisessa erilaisuudessa toteutetun käytännöllisen yhteyden ekumeenisena metodina”, joka toisaalta antaa arvoa eri traditioille sinänsä, mutta joka toisaalta ei painota kirkkokunnallisia rakenteita, se voisi toimia hyvinkin pohjana tällaiselle teologiselle työskentelylle.[li] Nikean tunnustus sopii toimimaan tässä sekä keskustelun pohjana että raamien antajana kristilliselle uskolle.

[lii]

---

[i] Confessing the One Faith 1991, 4, kohta 13. Katso myös Thurén & Thurén 2017, 199, kohta 2.

[ii] Thurén & Thurén 2017, 11, 17 – 18, 200.

[iii] Thurén & Thurén 2017, 18, 24, 28 – 30, 205.

[iv] Thurén & Thurén 2017, 22, 54 – 55. Katso myös Thurén & Thurén 2017, 202, nootti 24.

[v] Thurén & Thurén 2017, 18, 22 sekä Kelly 2006, 325.

[vi] Kelly 2006, 19, Thurén & Thurén 2017, 18.

[vii] Thurén & Thurén 2017, 24.

[viii] Thurén & Thurén 2017, 26.

[ix] Kelly 2006, 341.

[x] Furseth & Repstad 2006, 78.

[xi] Ketola 2008, 81.

[xii] McGuire 1997, 108, 139.

[xiii] Keskitalo 1999, 14, 16.

[xiv] Ruokanen 2015, 2. Artikkelissa viitataan myös rekisteröimättömiin kotiseurakuntiin, joiden jäsenmäärän ja kasvunopeuden Ruokanen sivulla 1 määrittelee saman suuruiseksi kuin virallisen kirkonkin.

[xv] Ruokanen 2015, 3. Artikkelin alkuperäisessä englanninkielisessä versiossa käytetään termiä “postdenominationalism”, mikä voidaan kääntää tarkoittamaan kirkkokuntien jälkeistä aikaa tai tilannetta.

[xvi] Ruokanen 2015, 10 – 11.

[xvii] Ruokanen 2015, 12.

[xviii] Ruokanen 2015, 12 – 13. Artikkelissa otetaan esimerkiksi tällaisesta kehityksestä länsimaissa Leuenbergin konkordia, joka on vuonna 1973 laadittu luterilaisten ja reformoitujen kirkkojen välinen kirkon oppia koskeva sopimus.

[xix] Ruokanen 2015, 14.

[xx] Ruokanen 2015, 15 – 16.

[xxi] Confessing the One Faith 1991, 12, Thurén & Thurén 2017, 63 – 143.

[xxii] Thurén & Thurén 2017, 145.

[xxiii] Thurén & Thurén 2017, 147.

[xxiv] Uusi testamentti, Ef. 2:20. Katso myös Ef. 4:11, jossa Paavali esittelee seurakunnalle annettuja palveluvirkoja, joista ensimmäisinä mainitaan ”apostolit” ja ”profeetat”.

[xxv] Simson 2004, 118 – 119, 151.

[xxvi] Confessing the One Faith 1991, 12.

[xxvii] Thurén & Thurén 2017, 165.

[xxviii] Thurén & Thurén 2017, 40.

[xxix] Confessing the One Faith 1991, 14.

[xxx] Kelly 2006, 340.

[xxxi] Johnson, Zurlo, Hickman & Crossing 2018, 20. Katso myös Gordon-Conwell Resources, http://www.gordonconwell.edu/ockenga/research/Resources-and-Downloads.cfm.

[xxxii] Penttilä 2014, 21 – 22. Katso myös McGrath 2000, 231 – 239.

[xxxiii] Ruokanen 2018.

[xxxiv] Vähäkangas 2009, 42.

[xxxv] Vähäkangas 2009, 95.

[xxxvi] Vähäkangas 2009, 96.

[xxxvii] Fee 1994, 12 – 13, Ladd 1994, 332 – 333.

[xxxviii] Vähäkangas 2009, 96.

[xxxix] Thurén & Thurén 2017, 103. Käsite ”doketismi” tulee kreikan verbistä dokein, ”näyttää joltakin”.

[xl] Uusi testamentti, 2. Joh. 7 – 9.

[xli] Thurén & Thurén 2017, 106.

[xlii] Confessing the One Faith 1990, 54.

[xliii] Tanner 1990, 43, 51.

[xliv] Thurén & Thurén 2017, 111 – 112. ”Jos uskontunnustusta voisi täydentää meidän aikanamme, siihen todennäköisesti lisättäisiin jokin sana Jeesuksen elämästä ihmisenä ihmisten joukossa.”

[xlv] Thurén & Thurén 2017, 31 – 32.

[xlvi] Kelly 2006, 99, Thurén & Thurén 2017, 33.

[xlvii] Thurén & Thurén 2017, 10, 12. “On vaarallisempaa, jos tunnustukseen yhdytään, muttei kysytä, mitä se oikein sanoo ja millä perusteella. Tätä vaaraa torjumaan on tämäkin kirja laadittu.” Katso myös Confessing the One Faith 1991, 2 (kohta 5).

[xlviii] Confessing the One Faith 1991, 22 – 25.

[xlix] Thurén & Thurén 2017, 197.

[l] Keskitalo 1999, s. 16.

[li] Ruokanen 2015, 13.

Lähteet

Confessing the One Faith

1991                                    An Ecumenical Explication of the Apostolic Faith as it is Confessed in the Nicene-Constantinopolitan Creed (381). (Faith and Order Paper, No. 153, WCC Publications Geneva).

Kelly J.N.D.

2006                                    Early Christian Creeds (Continuum, London & New York).

Tanner N.P.

1990                                    Decrees of the Ecumenical Councils. Volume One Nicaea I to Lateran V (Sheed & Ward and Georgetown University Press).

Thurén J. & Thurén L.

2017                                    Kristillinen usko. Nikean tunnustuksen opas (Perussanoma Oy, Kauniainen).       

Kirjallisuus

Fee Gordon D.

1994                                    God´s Empowering Presence. The Holy Spirit in the Letters of Paul (Hendrickson Publishers, Mass., USA).

Furseth I. & Repstad P.

2006                                    An Introduction to the Sociology of Religion: Classical and Contemporary Perspectives (Ashgate Publishing Company, USA).

Johnson T.M., Zurlo G.A., Hickman A.W. & Crossing P.F.

2018                                    Christianity 2018; “More African Christians and Counting Martyrs”. International Bulletin of Mission Research. (January 2018, Vol. 41 [1], p. 20 – 28.)

Keskitalo Jukka

1999                                    Kristillinen usko ja moderni kulttuuri. Lesslie Newbiginin käsitys kirkon missiosta modernissa länsimaisessa kulttuurissa (Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, Helsinki).

Ketola Kimmo

2008                                    Uskonnot Suomessa 2008. Käsikirja uskontoihin ja uskonnollistaustaisiin liikkeisiin (Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 102, Kirkon tutkimuskeskus, Tampere).

Ladd George E.

1994                                    A Theology of the New Testament (Lutterworth Press, Cambridge).

McGrath Alister E.

2000                                    Modernin teologian ensyklopedia (Kirjapaja, Helsinki).

McGuire Meredith B.

1997                                    Religion: The Social Context (4th Edition) (Wadsworth Publishing Company, USA).

Penttilä Maija                    

2014                                    Saint Peter´s New Churches: The Indigenization of Neo-Charismatic Christianity in Saint Petersburg (Nordic Journal of Religious and Society, 27 [1]: 19 – 39).

Ruokanen Miikka

2015                                    Is “Postdenominational” Christianity Possible?: Ecclesiology In the Protestant Church of China (The Ecumenical Review, Vol. 67.1, March 2015, pp. 77-95).

Simson Wolfgang

2004                                    Houses That Change the World. The Return of the House Churches (Authentic Media, USA).

Uusi testamentti

1992                                    Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos (Kirjapaja, Suomen Kirkon Sisälähetysseura).

Vähäkangas Mika

2009                                    Maailmanlaajuinen kristinusko, teoksessa Luterilaisen Suomen loppu? Kirkko ja monet uskonnot. Toim. Komulainen J. & Vähäkangas M. (Edita, Helsinki).

Muut lähteet

Ruokanen Miikka

2018                                    Miikka Ruokanen: ”Seppo A. Teinosen mukaan luterilaisuus on häviävä uskonto – ja hän oli oikeassa”, Kotimaa Pro 22.03.2018. Katsottavissa: https://www.kotimaapro.fi/artikkeli/miikka-ruokanen-seppo-a-teinosen-mukaan-luterilaisuus-on-haviava-uskonto-ja-han-oli-oikeassa/?katselukoodi=50a444b2c5a67b2993b354f1be662850c687ca83f2ddd6305fe6445a3c32c167. (Viitattu 10.05.2018.)

Reflektointia 5

"Jumala, luo minuun puhdas sydän ja anna minulle uusi, vahva henki." Ps. 51:12

Jumalan tahto on, että minä olisin vahva. Ajatus uskovan elinikäisestä alaikäisyydestä tavoiteltavana olotilana ja hengellisestä kypsyneisyydestä jonkinlaisena ylpeänä väärien asioiden tavoitteluna on eräs luterilaisen kristillisyyden suurimpia harhoja. Tähän ajatteluun törmää niin herätyskristittyjen kuin kirkollisen eliitinkin piirissä ja - niin syvään se on kansamme identiteettiin juurtunut - yllättäen myös vapaiden suuntien piirissä.

Mutta Jumalan tahto siis on, että me olisimme aikuisuuteen kypsyneitä, vahvoiksi kasvaneita kristittyjä, joiden elämässä armo ja totuus, Sana ja Henki kulkevat käsi kädessä samaan tahtiin. Elämä Kristuksessa antaa mahdollisuuden tähän, mutta se vaatii myös meidän omaa aktiivisuuttamme.

-------

" ... kehotan siis teitä vaeltamaan saamanne kutsumuksen arvoisesti, kaikessa nöyrinä, lempeinä ja pitkämielisinä, kärsien toisianne rakkaudessa." (Ef. 4:1-2)

Minun kutsumukseni arvo on korkea, mutta miten vaellan sen mukaisesti? Sanan mukaan  se ei tule ilmi akateemisesti koulutettujen teologien hillityssä arroganssissa tai niin sanotun rivikristityn (mitä ikinä sillä tarkoitetaankaan) nöyristelevässä itsensä vähättelyssä. Kutsumuksen arvo tulee näkyviin anteeksiantamisessa, joka on ikään kuin yleisavain kaikkiin inhimillisen elämän ongelmiin. Anteeksiantaminen ja -pyytäminen nimittäin.

En muista pitkään aikaan minkään sanan paikan niin kolahtaneen, kun sain tämän jakeen viestinä kännykkääni eräänä marraskuisena lauantaiaamuna. Siinä osuivat palaset kohdalleen; ajoitus, sisältö ja toimeenpano. Kyse on taas kerran minun valinnastani; minun on valittava anteeksiannon tie, suostuttava nöyrtymään ja aloittamaan alusta, myös ihmissuhteissani. Pietarin kysymys "Herra, kuinka monta kertaa...?" saa uuden syvyyden silloin, kun toinen ei edes tiedä tai huomaa rikkoneensa sinua vastaan. 

Mutta kuten sanoin, kyse on minun valinnastani. Sanotaanhan laulussakin: "Joka aamu on armo uus."

Reflektointia 4

(Nämä "reflektoinnit" perustuvat viime kesänä Ellel Ministriesin Flagship-kurssin aikana tekemiini muistiinpanoihin.)


Mitä Jumala sitten on opettanut minulle Flagshipissä ja sen jälkeen?

Kun ajattelen aikaa Ellel Grangessa ja erityisesti sen jälkeen (heinäkuun alusta näihin päiviin), niin mieleen nousee heti monia hyvin käytännöllisiä raamatullisia hyveitä. Esimerkiksi jatkuvasti sisimmässä kolkutteleva kehotus lukea pastoraalikirjeitä niin kuin ne olisi minulle henkilökohtaisesti kirjoitettu.

En ole saanut pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja raittiuden hengen. Mitä siis onkaan elää hengellisessä kurinalaisuudessa, raittiuden hengen mukaan? Mitä voisi olla "pyhä pidättyväisyys"? Sanoa ei hetkellisille mielijohteille, jotka eivät ole Herran Hengestä lähtöisin. Älä mene mukaan naiiviin hyväuskoisuuteen. Karta ojentautumista hetkellisten tunneimpulssien mukaan. Kunnioita erilaisia Jumalan asettamia rajoja elämässäsi. Ymmärrä, että on kaksi eri asiaa olla itse omien tunteidensa herra ja se, että Jeesus on minun tunne-elämäni Herra. Muista säännöllisyys ja kurinalaisuus omassa hartauselämässäsi; rukouksessa, Raamatun lukemisessa ja syntien tunnustamisessa. Hengellisessä elämässäkin "tapa varjelee".

Entä nämä: älä laiminlyö armolahjaasi, vaan viritä se palavaksi, puhalla täyteen liekkiin. Valvo itseäsi ja opetustasi, ole siinä kestävä, niin pelastat sekä itsesi että ne, jotka sinua kuulevat. Vältä tyhmiä ja taitamattomia väittelyitä, mikä olisi hyvä erityisesti sosiaalisen median yhteydessä muistaa.

Olen törmännyt yhteen suureen, suorastaan massiiviseen katumuksen ja parannuksen teon aiheeseen omassa elämässäni: en ole oikein ja täydesti luottanut ja ottanut todesta, mitä Herra sanoo omasta suhteestaan minuun. Se, että Hän on minun kaikkien tarpeitteni täyttäjä... niin, jokaisella elämänalueella, kaikissa asioissa. Tämän ymmärtämisen - edes välähdyksenomaisen - jälkeen minun suurin oikeuteni on ylistää ja kiittää Häntä ja sen jälkeen täydellisesti luottaa kaikki tarpeeni, toiveeni ja kaipuuni Hänelle. Itse asiassa minulla ei ole muuta vaihtoehtoa.

Pari ajatusta aamutuimaan

Mikään ei merkitse miehelle enempää, kuin se, että häntä kutsutaan isäksi. Oli kyse biologisesta tai hengellisestä vanhemmuudesta, niin tämä kunnianosoitus voittaa minkä hyvänsä akateemisen, kirkkokunnallisen tai minkä muun tahansa tunnustuksen. Kyse on perimmäisen luomistarkoitukseni täyttymisestä.

Jumala on Isä ja sen tähden kaikki isyys - niin epätäydellistä kuin se onkin - heijastaa Häntä ja tämä on suuriarvoisinta, mitä ihminen kykenee koskaan tässä ajassa saavuttamaan. Sama pätee toki myös äitiyteen ja vanhemmuuteen yleensäkin.

-------

Lakkaa murehtimasta sitä, millaiset tilanteet tulevat (mahdollisesti) eteen tulevaisuudessa. Älä myöskään murehdi, miltä asiat näyttävät ulkonaisesti, ihmisten silmissä. Jumalan ajatukset ovat niin paljon tärkeämpiä ja kallisarvoisempia kuin se, mitä ihmiset ajattelevat.

Reflektointia 3

Miten elää Hengen kurinalaisuudessa ja johdossa päivittäin? Onhan Pyhä Henki "voiman, rakkauden ja raittiuden Henki". Mitkä olisivat oikeat hengellisen viisauden antamat raamit tässä?

Miten tapahtuu virittäytyminen oikealle Pyhän Hengen antamalle taajuudelle? Miten se tapahtuu niin, että Jumala saa tehdä vapaasti työtään minussa? Eräs periaate on se, ettei minulla saa olla mitään muita agendoja ihmisten tai ylipäätään minkään suhteen, kuin vain se, mitä Herra tekee. 

Opettele siis kuuntelemaan Hänen ääntään kaiken kiireen keskellä. Toisaalta opettele elämään niin, etteivät maailman muut äänet pääse häiritsemään yhteyttäsi Häneen. Opettele vangitsemaan omat ajatuksesi kuuliaiseksi Kristukselle.

Miten voisin elää ja toimia tästä eteenpäin niin, että tästä kaikesta olisi eniten hyötyä Jumalan työn kannalta? Miten toimia nyt niin, ettei tulevaisuudessa tarvitsisi katua mitään? Paavali kehottaa Timoteusta valvomaan itseään ja opetustaan, niin että siitä on hyötyä niin hänelle itselleen kuin niillekin, jotka häntä kuuntelevat.

Meidän tehtävämme on seurata Jumalan tahtoa ja Pyhän Hengen johdatusta ja jos sen jälkeen vielä on jotain toivomuksia, odotuksia, vaatimuksia tai pyyntöjä, jättää ne Hänen toteutettavikseen, Hänen ajallaan ja tavallaan. 

Opettele vapautumaan saatujen näkyjen, vaikutelmien ja puheiden toteutumisen taakasta. Herra toteuttaa aikanaan sen, minkä on puhunut. Etsi sinä vain ensisijaisesti Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttansa.

Keskitieltä äärilaitaan - suomalaisen uskonnollisuuden peilailua

Luin joulun aikoihin artikkelin suomalaisista uskoviksi tunnustautuvista urheilijoista. Käytän tässä sanaa "uskovainen" tietoisesti haluten erottautua sillä meidän tilanteessamme laimean ja löysän "kristityn" termin käytöstä. (Samalla myönnän auliisti sen, että jossain toisella puolella maailmaa "kristityn" leiman omaksuminen maksaa ihmiselle jotain, saattaen hänet jopa hengenvaaraan.) Artikkelissa puhuttiin uskovaksi tunnustautuvan urheilijan hyödyistä ja haasteista julkisuudessa. Siinä viitattiin myös suomalaiseen uskonnollisuuteen laajemmin, kun todettiin uskontojournalismin olevan harvinaista muissa kuin hengellisissä medioissa. Sen lisäksi, että uskontojournalismi on harvinaista, niin se on harvoin myös asiantuntevaa ja ammattimaista.

Tämä on sikäli mielenkiintoista, että kuitenkin uskonnollisuus (ja erityisesti sen körtähtävä luterilainen traditio) suorastaan puskee läpi ihmisten jokapäiväisessä elämässä, mediassa, sanonnoissa ja kielenkäytössä, politiikassa ja busineksessa. Kyse on kuitenkin niin olennaisesti suomalaisuuteen liitetyistä asioista, ettei kukaan sitä oikeastaan noteeraa minään erityisenä uskonnollisuutensa. Eräänlaista "sijaisuskontoa" (vicarious religion) siis tämäkin.

Artikkelissa viitataan Kirkon tutkimuskeskuksen tuloksiin, joiden mukaan 71,9% suomalaisista (edelleen) kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon. Artikkelin mukaan nämä ihmiset ovat (Kirkon tutkimuskeskuksen määrittelyn mukaan) "ainakin muodollisesti uskossa". Kuitenkin vain noin kolmannes suomalaisista uskoo kristinuskon opettamaan Jumalaan. Yhtä moni ei usko minkäänlaiseen jumalaan, epäilee jumalan olemassaoloa tai ei halua ottaa aiheeseen kantaa. Kyse on siis koko ajan näistä "ainakin muodollisesti uskossa" olevista ihmisistä. Ensimmäiseen kolmannekseen kuuluu myös muiden uskontokuntien edustajia tai sellaisia, jotka eivät ole varmoja jumalauskostaan.

Artikkelin mukaan usko koetaan Suomessa hyvin henkilökohtaiseksi asiaksi, minkä takia aiheesta keskusteleminen saatetaan kokea hyvin vaikeaksi asiaksi. Itse olen kuitenkin havaitsevinani toisenlaistakin kehitystä, jossa omasta uskosta tai hengellisyydestä (laajasti ymmärrettynä) puhuminen saatetaan mieltää hyvinkin trendikkääksi. Kuten edellisessä postauksessa kirjoitin, suomalaiselle uskonnollisuudelle tyypillinen ääripäiden (hihhuli versus julkijumalaton) välttäminen ja turvallisen (jonkun mielestä hajuttoman, mauttoman ja värittömän) keskitien kulkeminen näyttää viime aikaisen tutkimuksen valossa olevan Euroopassa se uskonnollisuuden muoto, joka on eniten uhanalainen. Mikäli tämä kehitys rantautuu tänne raukoille rajoillekin ja saa kenties jotain trendinomaisia piirteitä, niin silloin on hyvä kysyä, miten käy luterilaisen kirkon "laiskalle monopolille" tässä uudessa tilanteessa?

Joka tapauksessa on hyvä ymmärtää, että valtiokirkon vaikutusvallan väheneminen ei tarkoita uskonnottomuuden lisääntymistä. Joissain tilanteessa se voi tarkoittaa jopa aivan päinvastaistakin kehitystä. Jatkossa voisikin olla hyvä idea tutkia luterilaiseen kirkkoon kuulumattomien ihmisten uskonnollisuutta vaihtoehtona aiemmalle painotukselle, jossa huomio on ollut lähinnä siinä, miten ihmiset tämän kirkon piirissä etääntyvät perinteisistä kristillisistä arvoista.

Lisäksi on hyvä muistaa, että samojen viime aikaisten tutkimusten mukaan mitä vähemmän ulkopuolista (esimerkiksi valtiovallan taholta tulevaa) kontrollia uskonnonharjoitukseen yleensä kohdistetaan, sitä enemmän ihmisten todelliset vaihtoehdot lisääntyvät. Tällainen "kontrolli" voi ilmetä myös yhden uskontokunnan tietoisena suosimisena. Tämä taas tarkoittaa sitä, että mitä enemmän uskonnollista tarjontaa on, sitä aktiivisempia niin uskonnolliset yhteisöt kuin yksityiset uskonnonharjoittajatkin ovat. Tämä voisi tarkoittaa luterilaisen kirkon kohdalla (yhtä aikaa taloudellisten ym. resurssien vähenemisen kanssa) uuden "maallikkoaktiivisuuden" nousua. Joka tapauksessa sillä voisi olla uudenlainen uskonnollista tarjontaa tasa-arvoistava vaikutus, jossa eri seurakuntien tilanne alkaisi enemmän muistuttaa toisiaan.

Suomalaisesta uskonnollisuudesta – näköaloja tulevaisuuteen

Kimmo Ketola tuo artikkelissaan Kirkon nelivuotiskertomuksessa 2012 – 2015 esille suomalaisten käsityksiä luterilaisesta uskosta. Sen ytimessä on käsitys Jumalan armosta, joka vapauttaa ihmisen palvelemaan muita omilla lahjoillaan. Ketolan tutkimuksen mukaan luterilaisen uskon ytimessä ei ole voimavarojen suuntaaminen oman elämän muokkaamiseen Jumalalle kelpaavaksi. Pyhityskristillinen näkemys ihmisen tai yhteisön elämästä on siis vieras luterilaiselle uskolle, joka on vahvasti tämänpuoleista ja käytännönläheistä.

Ketola luotaa suomalaisten uskonnollisuutta myös toisessa artikkelissa, joka on osa Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston v. 2011 julkaisemaa tutkimusta. Sen tekijät edustavat alansa asiantuntemusta nimenomaan luterilaisesta näkökulmasta. Tutkimus liittyy laajempaan, kansainväliseen arvoja ja uskomuksia koskevaan tutkimukseen. Artikkelissa uskontoa on lähestytty osana muuta sosiaalista elämää suomalaisessa yhteiskunnassa. Näkemys ei siis ole ihan niin ”kirkkokeskeinen”, kuin edellisessä tapauksessa, vaikka uskonto nähdäänkin hyvin pitkälle luterilaisena kristinuskon tulkintana.

Suomalaisten uskonnollisuudesta piirtyy tässä jännitteinen ja osin ristiriitainenkin kuva. Toisaalta maallistuminen on todellisuutta, toisaalta taas perinteinen jumalausko on 1970-luvulta lähtien pysynyt suhteellisen muuttumattomana. Myös evankelisluterilaisen kirkon elämänkysymyksiin antamiin vastauksiin luotetaan tutkimuksen mukaan enemmän kuin aiemmin. Suomalaisen hiljaisen enemmistön uskonnollisuudessa painottuvat Ketolan mukaan kohtuullisuus ja keskitien kulkeminen. Voimakasta ja julkista uskonnollista vaikuttamista sen sijaan pyritään välttämään.

Ketola näkeekin luterilaisen kristillisyyden olevan yhteiskunnallista vakautta edesauttava tekijä. Esille tulee myös yhteisöllisyys, mikä evankelisluterilaisen kirkon nelivuotiskertomuksessa liitetään sellaisiin asioihin, kuten yhteiseen hyvään pyrkiminen, vastuun kantaminen toisista ihmisistä, työkutsumuksena ja palveluna sekä lasten kasvattaminen. Ketolan mukaan nämä seikat tekevät luterilaisesta uskosta ”kätketyllä tavalla” yhteiskuntaa muokkaavan tekijän.

Hänen mukaansa suuri osa sen vaikutuksesta suomalaiseen yhteiskuntaan on välillistä ja epäsuoraa. Tämä näkyy hänen mukaansa monina sellaisina arvoina ja uskomuksina, jotka vaikuttavat vahvasti suomalaiseen yhteiskuntaan, ilman että niiden alkuperän ymmärrettäisiin olevan kirkon opetuksessa. Vahvimpana esimerkkinä tästä Ketola mainitsee protestanttisen työetiikan näkymisen suomalaisessa arjessa. Luterilaisuutta suomalaista uskonnollisuutta selittävänä tekijänä sopii hyvin kuvaamaan ”laiskan monopolin” käsite.

Suomessa on tutkimuksen mukaan poikkeuksellisen vähän erittäin uskonnollisia ihmisiä, mutta toisaalta myös vähän täysin uskonnottomia ihmisiä. Ominaista Suomen uskonnolliselle tilanteelle näyttää siis olevan molempien ääripäiden välttäminen, jolloin valtaosa vastaajista sijoittuu maltilliselle keskialueelle. Tälle osalle on ominaista osallistuminen harvakseltaan uskonnollisiin tilaisuuksiin ja uskominen laimeasti. Tutkimuksen lopussa esitetään se mielenkiintoinen näkemys, että juuri tämä uskonnollisuuden tyyppi on kaikkein nopeimmin heikkenemässä eri puolilla Eurooppaa.

Myös Ketolan uudemmassa artikkelissa tarkastellaan suomalaista uskonnollisuutta kansainvälisesti vertaillen, mikä tuo ilmi muutamia mielenkiintoisia seikkoja. Perinteisesti uskonnollisuus on nähty uskona uskonnon kannalta keskeisiin asioihin. Toisaalta taas uskonnollista toimintaa olisi hyvä mitata erikseen, eikä vain keskittyä tarkastelemaan yhteisöjen jäsenrekistereitä. Viime aikoina tutkimus on kohdistunut sellaiseen uskonnollisuuteen, joka ei enää sitoudu perinteisiin uskonnollisiin instituutioihin. Tällaisesta yksilöllisestä ja epämuodollisesta uskonnollisuudesta käytetään nimitystä ”henkisyys” (engl. sprituality). Tämä termi on tosin koettu ongelmalliseksi, erityisesti suhteessa ”muuhun” uskonnollisuuteen.

Vertailtaessa suomalaisten uskonnollisuutta muihin maihin on mittareina käytetty ihmisen omaa käsitystä uskonnollisuudesta, jumalauskoa ja muita yleisiä uskonnollisia uskomuksia, rukous- ja osallistumisaktiivisuutta sekä niiden osuutta, joilla on oma tapansa olla yhteydessä Jumalaan. Mielenkiintoista tässä kysymyksenasettelussa on se, että viime mainitulla kysymyksellä pyritään mittaamaan ennen kaikkea vastaajien suhtautumista uskonnollisiin instituutioihin. Perinteisesti suomalaisessa uskonnollisuudessa evankelisluterilaisen kirkon merkitys on nähty ihmiselämän tärkeissä solmukohdissa, kuten lapsen syntymässä, aikuistumisessa, avioitumisessa ja hautaamisessa. Tätä taustaa vasten onkin mielenkiintoista huomata professori emerita Eila Helanderin evankelisluterilaisen kirkon piispainkokoukselle laatiman selvityksen voimakas painotus kirkollisen vihkimisen erityisestä merkityksestä tämän kirkon identiteetille ja toimintastrategialle.

Suomalaista uskonnollisuutta voitaneen edelleen pitää melko yhtenäisenä. Tutkimuksen tekoaikaan noin neljä viidesosaa suomalaisista kuuluu edelleen evankelisluterilaiseen kirkkoon, josta jäsenmäärä on vuodesta 2011 laskenut, ollen tällä hetkellä 71,9 % suomalaisista. Suomalaisten luottamus ja myönteinen asennoituminen evankelisluterilaiseen kirkkoon eivät kuitenkaan perustu poikkeuksellisen voimakkaaseen uskonnollisuuteen, mistä herää kysymys, miten paljon luterilaisuus mielletään samaksi asiaksi kuin suomalaisuus. Monien kysymysten kohdalla suomalaiset osoittautuvat nimittäin vähiten uskonnollisiksi Euroopassa. Näin on asianlaita erityisesti uskonnollisen osallistumisen ja kansanomaisten uskonnollisten uskomusten kohdalla. Useimpien kysymysten suhteen suomalaiset sijoittuvat aineiston keskitason alapuolelle, vaikka pohjoismaisessa vertailussa olivatkin uskonnollisimpia. Mikä merkitys uusien hengellisten virtausten tänne rantautumiselle on tällä suomalaisten hyvin vähäisellä uskonnollisuudella?

Suomalaista uskonnollisuutta tarkastellen esille nousee seuraavia kysymyksiä:

·       Pohjoismaista uskonnollisuutta tutkittaessa on huomattu ”sijaisuskonnon” (”vicarious religion”) käsitteen kuvaavan hyvin täkäläistä uskonnollista todellisuutta. Nykykehitystä seuratessa nousee mieleen väistämättä kysymys, tuleeko kansallismielisyys esimerkkinä tällaisesta ”sijaisuskonnosta” ottamaan takaisin aiemman paikkansa suomalaisessa luterilaisessa uskonnollisuudessa?

·       Onko suomalaisessa uskonnollisuudessa jotain sellaista, mikä ikään kuin ”hylkii” perinteisen luterilaisuuden ulkopuolelta tulevia vaikutteita? Onko Suomi tässä mielessä ”Pohjolan Albania”, joka ei ole valmis vastaanottamaan sellaisia uusia uskonnollisia vaikutteita, jotka globaalilla tasolla ovat megatrendejä? Missiologiassa puhutaan käsitteestä ”Seuraava kristinusko” (Next Christendom), jolla viitataan kristinuskon voimakkaaseen kasvuun muualla maailmassa kuin perinteisesti kristittyinä pidetyissä länsimaissa.

·       Kansainvälisestä tutkimuksesta voidaan havaita erilaista polarisoitumista tiettyjen uskonnollisten trendien suhteen. Mitä Suomen uskonnollisessa tilanteessa tapahtuu, mikäli (eurooppalaista kehitystä noudattaen) maltillisen ja ääripäitä välttävän ”kultaisen keskitien” uskonnollisuus vähenee?

·       Mielletäänkö jossain evankelisluterilaisen kirkon (tai sekulaarin yhteiskunnan) ylärakenteissa nykyisen kaltainen stabiili uskonnollinen tilanne säilyttämisen arvoisena yhteiskunnallista vakautta ajatellen?

·       Miten paljon globaaleista trendeistä voidaan ennustaa suomalaista uskonnollista kehitystä tulevaisuudessa? Kansainvälisessä tutkimuksessa tulee esille uusien ilmiöiden rantautuminen Suomeen tietyllä viiveellä, mutta voidaanko tästä vielä vetää mitään suoria johtopäätöksiä tulevasta? Suomen uskonnollinen tilanne poikkeaa muista maista toisaalta sen vahvan kirkollisen herätyskristillisyyden ja toisaalta myös sen suhteellisen pienen ja kompaktin kielialueen takia.

Kokemuksia luterilaisen teologian opiskelusta

Tämän blogitekstin lähtökohtana on evankelisluterilaiseen kirkkoon kuulumattoman opiskelijan kokemukset Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.


No, heti alkuun törmätäänkin ensimmäiseen totalitarismin kokemukseen. Kun nimittäin tiedekunnassa puhutaan tuttavallisesti "kirkosta", tarkoitetaan tietenkin evankelisluterilaista kirkkoa. Lähtökohtaisesti ei muita "kirkkoja" sanan tässä merkityksessä olekaan olemassa. Eräänlaista metodologista denominationalismia siis. Suomessa kun "olla suomalainen" näyttäytyy edelleenkin luterilaisena olemisena. Niinpä teologisen tiedekunnan viralliset nettisivutkin käsittelevät viisisataavuotista reformaatioparkaa nimenomaan ja ennen kaikkea luterilaisesta näkökulmasta.


Yllättävää on ollut sekin, että edelleenkin näyttää olevan teologeja, joiden ajatusmaailman tämä absoluuttinen oletus täyttää kokonaan. Ei ole elämää (pelastuksesta puhumattakaan) kirkon (joka siis on tuo em. evankelisluterilainen kirkko) ulkopuolella – tai no, kenties jotain pieniä lahkoja, joiden merkitys luterilaiseen valtakirkkoon nähden on lähinnä marginaalinen. Tämä asetelma sitten siirtyy teologiaan ja sen opiskeluun. On vain tämä yksi Kirkko ja kaikki käytännöllinen elämä ja siihen liittyvä teologinen pohdiskelu pyörii sen ympärillä. Kokonainen muu maailma elää sitten ihan omaa, käänteistä todellisuuttaan: siellä luterilaisuus on pienehkö, marginaalinen teologinen suuntaus, joka etenkin Euroopassa on pikku hiljaa menettämässä aiempaa vaikutusalaansa.


Niinpä päätinkin sitten hyvin varhaisessa vaiheessa alkaa puhua kirkoista niiden oikeilla nimillä. On siis olemassa tuo em. luterilainen kirkko, mutta on myös Vapaakirkko, Helluntaikirkko, Adventtikirkko, katolinen kirkko jne. Kuitenkin edelleen, kun puhutaan esimerkiksi "postsekulaarista uskonnosta", niin monet teologit (tai tulevat sellaiset) itsepintaisesti jankkaavat jostain "kirkosta" ja sen suhteista valtioon, yhteiskuntaan, sekulaariin kulttuuriin tai mihin muuhun hyvänsä. Itse maallistumisen jälkeisen uskonnollisuuden ymmärtäminen jää silloin perin ohueksi – tai ainakin yksipuoliseksi.


Kun sitten leimautuu tällaiseksi vastavirtaan uivaksi, ei valtavirran mukana surffailevaksi opiskelijaksi, jolla jo on ennestään teologian opintoja, harrastuneisuutta ja lukeneisuutta, niin huomaa joskus keskustelukumppanin debatoivan enemmänkin minun itseni (tai sen kanssa, mitä he olettavat minusta), kuin esittämieni argumenttien kanssa. Näin käy etenkin silloin, jos ja kun keskustelukumppanilla on jo valmiina olemassa joitain kokemuksia, tietoa tai ennakkoluuloja siitä, millainen tällainen mahdollisesti heireettinen troublemaker on. Seurauksena on helposti eräänlaista teologista varjonyrkkeilyä.


Joskus soveltavien opintojen aikoihin minua haastateltiin teologia.fi-sivustolle artikkelin "Vapaiden suuntien opiskelijana teologisessa tiedekunnassa" yhteydessä. Artikkelin nimi jo sinänsä kertoo paljon tästä asetelmasta, jossa minä siis kannan harteillani koko "vapaiksi suunniksi" kutsuttujen villien (mutta nyt jo kaikeksi onneksi kirkollistuvien) yhteisöjen anabaptistista todistustaakkaa suhteessa historiallisiin tunnustuskuntiin. Miksi? Enhän itse edes kuulu mihinkään tällaiseen. Koen edustavani perinteisten tunnustuskuntien ulkopuolelle sijoittuvaa kristillisyyttä, jonka näkökulmasta katsottuna myös monet vapaakirkot nykyään edustavat institutionalisoitumista ja uskontososiologista rutiininomaistumista. (Aivan oma, sinänsä mielenkiintoinen kysymyksensä on, onko tässä ilmiössä kyse kokonaan uudentyyppisestä kristinuskon kulttuurisesta ilmentymästä, jota kirkollisen nykytutkimuksen dinosaurusten on vaikeaa seurata?)


Mielenkiintoista, joskin turhauttavaa, on huomata, miten akateemisuuden ja suvaitsevaisuuden alta suhteellisen nopeasti kuoriutuu esille edellä mainitsemani metodologisuus ja siihen liittyvät kategorisoinnit ja yleistykset. Yliopiston virallinen kanta on, että opiskelu on tunnustusvapaata, mutta – kuten haastattelussa totesin – se ei ole sitä. Pidetään sitä sitten suotavana asiana tai ei, niin kaikesta paistaa läpi tuo em. metodologinen denominationalismi. (Yliopistomaailmassa sitä nähtävästi pidetään suotavana itsestäänselvyytenä.) Systemaattisen teologian pääpaino on lähinnä luterilaisessa puhdasoppisuudessa. Uskontososiologian vahva auktoriteetti taas on, suomalaista uskonnollisuutta tutkittaessa, Kirkon (niin minkä kirkon?) tutkimuskeskus ja sen edustama näkökulma.


Luterilaisuus näyttäytyy myös ekklesiologisena normina, jossa sunnuntaiaamun vähäväkinen messu on se, johon kaikkea muuta peilataan. Seurakunnan kokoontumisia ajatellen käytäntöjä määritellään "oudoiksi" tai peräti "normaaleiksi" sen mukaan, miten ne sopivat yhteen tämän normin kanssa. Kuitenkin se, mikä täällä edustaa arroganttia valtavirtaa, onkin globaalisti ajatellen marginaalia.


Eräs seikka, johon olen yllättäen törmännyt, on varoittelu. Eri yhteyksissä minulle saatetaan vaivihkaa todeta (puhuessani "ekklesiologisesta toiseudesta" edustamieni yhteisöjen kannalta katsottuna), että minun olisi "syytä olla varovainen tällaisten ilmaisujen käytössä". Mitään sen kummempia perusteluja tällaiselle ei anneta, mutta mieleen nousee väistämättä ajatus termin "toiseus" (eri yhteyksissä käytettynä) käytön varaamisesta johonkin tiettyyn tarkoitukseen tai yhteyteen tai sen sallimisesta koskemaan vain tietynlaista "toiseutta".


Nykypäivän polarisoituneessa maailmassa sanat ovat vallankäytön välineitä, jopa aseita. Tietty terminologia saatetaan olettaa varatun yksinoikeudella omaan verbaaliseen asevarastoon. Tällöin sen "luvaton" käyttö jossain muussa yhteydessä herättää hämmennystä, epäilyksiä ja edustaa lopulta jopa uhkaa: "nyt joku pelaa meidän peliämme, mutta eri säännöillä". Tällainen ennalta arvaamaton hyökkäys selustasta on ei-toivottu ilmiö teologisen keskustelun kentässä.


Eikö näin reformaation juhlavuonna voitaisi nostaa esille myös "kolmannen haaran" eli ns. anabaptistisen suunnan (mikä sekin on liikkeen ulkopuolisten historiankirjoittajien antama harhaanjohtava pilkkanimi) teologeja. Hyvänä esimerkkinä voisi mainita teologian tohtori Balthasar Hubmaierin, joka poltettiin harhaoppisena roviolla reformaation pyörteissä v. 1528. Kolme päivää myöhemmin hänen vaimonsa upotettiin kivi kaulassa Tonavaan.

"Mutta en niinkuin kirkko opettaa..."

Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana kirkon piirissä on noussut esille uudenlainen vapaiden ajattelijoiden ryhmä, joille on ominaista se, että he edelleen kyllä kuuluvat evankelisluterilaiseen kirkkoon (ja haluavat edelleen kuulua), vaikka eivät enää uskokaan niin kuin kirkko opettaa. Minkäänlaisia paineita erota kirkosta tämä seikka ei näytä heissä aiheuttavan, eikä kirkkokaan näitä ihmisiä ahdistele.

Tosiasiassa tällaista ajattelua on tietenkin ollut aina, enää siitä ei vain joudu roviolle, jalkapuuhun tai muuten paitsioon. Yleisen maallistumisen myötä ihmisen vapaus uskoa ja ajatella on laajentunut. Usko(nto) on irronnut aiemmista rakenteista ja järjestelmistä ja muuttunut enemmän yksityisasiaksi.

Joillekin papeille tällainen ajattelun vapaus tosin on jo pitkään toiminut varmana keinona vauhdittaa omaa urakehitystään omaa uskoaan etsivässä kirkossa.

Kovinkaan moni ei ole vielä huomannut sitä, että myös kirkon toisella laidalla on yhä enemmän tunnustavia kristittyjä, jotka omien sanojensakaan mukaan eivät enää usko niin kuin kirkko opettaa. Heillä ei myöskään näytä olevan mikään kiire erota kirkosta. He ovat niitä ihmisiä, joista C.S. Lewis aikanaan kirjoitti, että he uskovat enemmän kuin heidän kirkkoherransa.

Kirkon suhtautuminen heihin on kuitenkin erilaista, eikä heitä oikein haluttaisi sisällyttää kirkon moniäänisyyden kuoroon.

Tällaiselle kirkon ulkopuoliselle tarkkailijalle, kuten minä, tilanne näyttäytyy kummallisena, kun ei aina tiedä kenen kanssa keskustelee ja ketä pitäisi uskoa, mitä tulee kirkon kantaan tietyissä kysymyksissä. Tilanne on vähän samanlainen kuin valkoisilla 1800-luvun Pohjois-Amerikassa intiaanien kanssa neuvotellessaan, kun kävi ilmi, etteivät tehdyt sopimukset sitoneetkaan kaikkia sopimuksen tehneen heimon jäseniä.

Herää myös kysymys siitä, mitä seuraa, kun pasuuna antaa epäselvän äänen?

Reflektointia 2

Jumalan Hengen työ menee aina asioiden juuriin. Se tarttuu aina ilmiöiden syihin, eikä vain niiden seurauksiin. Tämän tähden se, mitä Raamattu kutsuu valkeuteen tulemiseksi (1.Joh. 1:7) on niin äärimmäisen tärkeää. Kaiken sen, mikä tuodaan valkeuteen, puhdistaa Jeesuksen veri. Anteeksianto on ehdoton edellytys asioiden muuttumiselle elämässämme.

Vastaavasti pimeydessä oleminen mahdollistaa sielunvihollisen vallankäytön jatkumisen ihmisen elämässä. Synnissä eläminen antaa viholliselle oikeuden vaikuttaa ihmisen elämään. Jos elämässäsi on jotain tällaisia ongelmia, joiden kautta sielunvihollinen hallitsee jotain elämäsi alueita, niin se perustuu aina sielunvihollisen lailliseen oikeuteen olla siellä ja vaikuttaa.

Jos näitä siteitä ei katkaista tulemalla valkeuteen, ihmisen elämässä ei tapahdu hengellistä kasvua, eikä hän pääse nauttimaan vapaudesta. Jumalan valtakunnassa vapaus ja vastuu kulkevat aina käsi kädessä. Vapautuminen ja parantuminen tekevät ihmisestä uudelleen vastuullisen.

-------

Ajankäyttö on yksinkertainen ja luotettava merkki suhteesta Herraan. Miten paljon käytät aikaa Hänen kanssaan, niin paljon arvostat ja rakastat Häntä. Käytännössä puhutaan Raamatun lukemisesta, rukouksesta ja siitä, mitä kutsutaan "pyhien yhteydeksi".

-------

Eräs Jumalan valtakunnan tärkeä periaate on voiman ja auktoriteetin delegointi. Nämä asiat, auktoriteetti ja voima, ovat annetut nimenomaan seurakunnan missiota varten. Myös Jeesuksen läsnäolo - "Minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun saakka" (Matt. 28:20) - on sidottu tämän mission toimittamiseen.

Opettaminen, julistaminen ja parantaminen ja vapauttaminen kulkevat aina käsi kädessä. Tietoon ja ymmärrykseen perustuvan auktoriteetin lisäksi tarvitsemme myös kokemuksen kautta tulevan auktoriteetin. "As you learn, as you go."

-------

Kirjoituksia sarjassa "Muistoja Flagshipistä".

Reflektointia 1

Kaiken perustana on Jumalan luomistyö. Niin yksityisen ihmiselämän kulku kuin koko ihmiskunnan historiakin voidaan tiivistää kolmeen sanaan, luominen - lankeemus - lunastus.

Perimmältään koko luomakunta ja koko olevaisuus on hengellinen; ihminen, Jumala, enkelit jne. Pahan ongelman taustalla on lankeemus näkymättömässä maailmassa. Tämän seurauksena sielunviholliseksi muuttuneelta otettiin pois valta, mutta auktoriteetti jäi vielä joksikin aikaa vielä...

Ihmisen lankeemuksen myötä paha tuli näkyvässä maailmassa todelliseksi. Sielunvihollista kutsutaankin "tämän maailman ruhtinaaksi". Aabrahamille annettu lupaus (1.Moos. 12:1-3) johtaa Messiaaseen. Tämä merkitsee 1.Moos. 3:15:n toteutumista käytännössä. Messias tuo mukanaan sen hengellisen auktoriteetin, joka menetettiin lankeemuksessa.

-------

Se, ketä tottelet arkipäivän elämässä, määrittelee auktoriteetin sinulle. Pyydä siis Jumalaa puhumaan sinulle, missä elämässäsi on epäjärjestystä. Jumala on kommunikoiva Persoona, joten Hän tulee ikään kuin asettamaan sormensa tiettyjen asioiden päälle elämässäsi. Kyseessä on tällöin Jeesuksen herruuden toteutumisesta sinun elämässäsi tällä elämänalueella.

Käytännössä se voi poikia parannuksen tekemistä ja puhdistautumista, anteeksi pyytämistä ja -antamista, mutta yhtä kaikki kyse on Jumalan mielen mukaisen järjestyksen ennalleen palauttamisesta elämässäsi.

Seuraukset näkyvät elämässämme kyllä. Jopa oma ruumiimme reflektoi siihen, mitä sisäisessä maailmassamme tapahtuu. Eipä Jaakob turhaan kehota meitä tunnustamaan toisillemme syntejämme, että parantuisimme (Jaak. 5:13-16).

-------

Opetuslapseus on oppimista siitä, mitä sinulle opetetaan ja sen soveltamista käytäntöön. Pidä siis kiinni siitä, mitä Jumala on sinulle puhunut. Nämä ovat omassa elämässämme usein sitä "life & death stuff´ia", josta riippuu paljon. Tällä tavoin toimimalla opit tuntemaan Jumalan.

Jeesus sanoo totuuden tekevän meidät vapaiksi (Joh. 8:32), minkä länsimaisessa kulttuurissa hyvin usein tulkitaan informaation vastaanottamiseksi ja älylliseksi ymmärtämiseksi. Jeesus kuitenkin puhuu edellä (jakeessa 31) Hänen sanassaan pysymisestä, mikä tekee meistä Hänen opetuslapsiaan.

Jonkun tilastollisen näkemyksen mukaan noin 8% suomalaisista on uudestisyntyneitä kristittyjä. Tähän voitaisiin liittää kysymys: mutta kuinka moni heistä on opetuslapsi?

-------

Kävin aamulla vetämässä uimahallissa puolitoista kilometriä, kävin höyrysaunassa ja nautin sataman asemakahvilassa latten ja aurajuustosarven. Lueskelin samalla vanhoja muistiinpanojani ajalta puolisen vuotta sitten Flagshipissä, Ellel Grangessa, Lancashiressa.

Päätinpä sitten hieman reflektoida aiemmin oppimaani. Ehkä jatkan tätä vielä joskus.