MITÄ ON TAPAHTUMASSA?

Mitä onkaan tapahtumassa luterilaisessa kansankirkossamme? Piispalliset virkamiehet, nuo ennen niin isälliset kaikenhyväksyjät, ovatkin yllättäen ärtyneet ihan hurjiksi. Näyttää siltä, että sotaa käydään kahdella rintamalla. Toisaalla näytetään ovea ns. perinteisen virkakäsityksen puoltajille eli käytännössä naispappeuden vastustajille. Tällä rintamalla media onkin ollut lähes tulkoon suvereenisti kirkkokoneistön hallinnassa, jotain pienehköä paikallislehteä lukuunottamatta.

Toinen rintama on ollut problemaattisempi. Nokian evl. seurakunnasta alkunsa saaneen herätysliikkeen johtohahmon, entisen kirkkoherran ja pastori Markku Koiviston erottamisprosessi onkin sitten osoittautunut paljon vaikeammaksi. Opillisia perusteita erottamiseen ei ole oikein rehellisesti sanottuna löytynyt. Monet luterilaiset yliopistoteologitkin ovat asettuneet Koiviston tueksi tässä prosessissa. Ja kyllähän koko juttu näin kirkon ulkopuolelta katsottunakin näyttää hyvin ikävältä ja tarkoitushakuiselta ajojahdilta; ei kristittyjen pitäisi tällä tavoin kohdella toisiaan.

Kaiken lisäksi tuomiokapitulin kollegiokaan ei ollut päätöksessään yksimielinen, vaan äänesti asiasta 4-3. Käytännössä taisi sitten piispa Pihkalan ääni ratkaista tämän jutun. Kaksi kollegion jäsentä jätti vielä eriävän mielipiteen päätökseen. Käytännössä tämä tarkoittaa sanoutumista irti päätöksestä. Tämäkin osoittaa miten heikoissa kantimissa koko juttu oli.

Ulkopuolelta molempien rintamien sodankäyntiä seuratessa ei voi välttyä vaikutelmalta, että näin oli päätetty tapahtuvan jo aika päivää sitten. Niin Jari Rankinen (Vammalan kappalainen) kuin Markku Koivistokin ovat urheilutermein sanottuna paitsioasemassa; heti kun koskee palloon, tapahtuu virhe ja tuomarin pilli soi. Esim. Koiviston kohdalla tilanne on juuri tällainen; sanoo tai tekee hän mitä hyvänsä, hän on umpikujassa entiseen kotikirkkoonsa.

Herää kysymys ovatko piispat tehneet yhteisen periaatepäätöksen savustaa nämä toisinajattelijat ulos kirkosta. Tähän mennessä nimittäin ei kenellekään ole vielä näytetty ovea yhtä selvästi kuin sekä Rankisen että Koiviston edustamille uskoville. Kaikki muut toisinajattelun muodot ovat saaneet ja saanevat sijan kansankirkossa. Miten ne muinaiset roomalaiset sen sanoivatkaan? ”Kansan ääni on Jumalan ääni.”

Tässä tilanteessa ilmaantuu monia, jotka tunnustavat jo pitkään ymmärtäneensä, että saamme uuden kirkkokunnan. Tähän joukkoon liityn tällä päivämäärällä minäkin ja pistän vielä paremmaksi. Luulen nimittäin, että saamme tulevaisuudessa nähdä Suomessa nokialaisuuden lisäksi toisenkin Lutherin nimeen vannovan kirkkokunnan. Eivät Rankinen & co nimittäin mahdu millään Koiviston joukkojen kanssa samaan leiriin, vaan nykymenolla syntyy pian puhdasoppinen luterilainen kirkko. Näin varsinkin sen tähden, että luulen nokialaisen kirkkokunnan pian ottavan käyttöön kaksi kastetapaa, kuten jossain piireissä anglikaanisessa kirkossa on ollut tapana; sekä uskovien kaste että sylilasten kaste yhtä lailla käytössä.

Puhdasoppisen kirkon kohdalla pelkään kyllä syntyvän vain lisää hajaantumista, sillä oikean opin oikein ymmärtäviä valaistuneita ei perinteisesti ole ollut pilvin pimein. Nytkin on näköpiirissä vain kaksi; nimittäin Virtanen ja minä (enkä totta puhuen siitä Vrtasestakaan niin varma ole). Eli luulen uusia luterilaisia kirkkojakin pian olevan kaksi; maltillisempi ja änkyräsiipi.

Viittaan aikaisempaan tulevaisuuden skenaariooni (ks. Monday, March 05, 2007

TULEVAISUUS. NYT? (osa I); Uskon, että me tulemme tulevaisuudessa näkemään paljon erilaisia srk-malleja ja rakenteita, jotka ovat kulttuurissamme uusia ja joiden kautta Jumala tuoreella tavalla toimii. Nämä erilaiset tavat elää todeksi uskovien yhteyttä Kristuksessa tulevat varmaan enimmäkseen vaikuttamaan nykyisten kirkollisten rakenteiden ulkopuolella – tältä kehitys ainakin Suomessa tällä hetkellä näyttää! - mutta myös niiden sisäpuolella.

Älä siis pelkää, Sinä piskuinen lauma, sillä teidän Isänne on nähnyt hyväksi antaa teile valtakunnan! Mutta evl. kirkon kannalta nykyinen kehitys on tuhoisaa, sillä nyt ei olla leikkaamassa irti kuivaa oksaa, vaan tuoretta juurta, joka kannattaa koko kirkkoa.

UUTISIA MAAILMALTA

Taisin joskus tarjota tällä otsikolla juttua erääseen kristilliseen lehteen, eikä vastaanotto ollut kovin innostunut. (Itse asiassa juttu julkaistiin vaatimattomana yleisönosastokirjoituksena.) Niinpä, uutiset maailmalta ahdistavat joskus. Silloin voi olla hyvää politiikkaa valikoida kotimaan yleiseen tietoisuuteen levitettävä uutisaines. Oman denominaation etu ratkaisee, nääs.

Luepa netistä http://www.cmaresources.org/articles/why_theystart.asp oheinen juttu ja mieti, millaisia fiiliksiä se saa aikaan Sinussa. Opin joskus kauan sitten sen hengellisen lainalaisuuden, että totuutta – kipeätäkin sellaista – kohti on mentävä rohkeasti. Kun nimittäin kohtaat totuuden, se tekee Sinusta vapaan.

Tsekkaa itse!

ITSEKRITIIKKIÄ

Alkuun taas blogivinkki: http://www.rehellinen.typepad.com/ (”Innokkaat”, 27.04.2007).

Vähän tähän blogiin viitaten seuraavaa. Kolme asiaa näyttää minusta ilmeiseltä, kun ajattelen Suomen hengellistä tilannetta tällä hetkellä.

Ensinnäkin näyttää siltä, että kotiseurakuntaliikeellä ei tunnu olevan halua moninkertaistua. Kasvua ei näytä olevan näköpiirissä. Onko siis vaarana todellakin se, että kotiseurakuntaliikkeestä tulee tulevaisuudessa ”Suomen mennoniitat” ja jonkinlainen hengellisen brezhnevismin pesäpaikka? (Ks. Tuesday, March 06, 2007 TULEVAISUUS. NYT? Osa II). Entä selittyykö tämä vain sillä, että Suomen hengellinen tilanne seisoo ja että hengellinen maaperä on niin kova? Näyttää nimittäin siltä, että Nokia Missio on ainoa yhteisö, jossa tapahtuu aitoa kasvua. (Tämä suoraan sanottuna, vaikka itse en mitenkään identifioidu ko. yhteisöön.) Tarkoitan tällä nyt sitä, että ainakin sen piirissä väkeä tulee uskoon ns. ”pystymetsästä”. Muutenhan suomalainen ”seurakunnan kasvu” tapahtuu suurelta osin ”recycling of the saints”-periaatteella eli uskovat harrastavat ”churchshopping´ia”.

Toiseksi apostolisella kutsulla varustetut ihmiset, miehet ja naiset, näyttävät seisovan turhautuneina – aivan kuin he eivät pääsisi eteenpäin. Onko selitys tähän sama kuin edellä? Vedet seisovat paikallaan ja veneet myös. Viittaan tällä nyt erityisesti alussa mainitsemaani blogivinkkiin. Olemmeko niin hyvinvoivia ja kylläisiä, ettemme koe mitään hengellistä nälkää. Minusta alkaa vahvasti näyttää siltä. Hengellinen nälkä jossain muualla päin maailmaa nimittäin näyttää olevan fakta. Jos näin on, niin mitä onkaan edessämme, kun Jumala alkaa riisua meiltä tätä aineellista, henkistä ja hengellistä itsetyytyväisyyttä ja yltäkylläisyyttä. Jumala on Pyhä ja Hän haluaa tulla kirkastetuksi uskovissaan. Tätä ei nyt näytä tapahtuvan tämän kansan keskellä. Muista koko ajan tätä lukiessasi otsikkoni: ”Itsekritiikkiä”. Tässä saarnamies siis saarnaa ensimmäisenä itselleen.

Ymmärrän tämän olevan, ei vain Suomen, vaan ylipäätään koko postmodernin lännen ongelma. Joku on sanonutkin viisaasti, että ”Jumala on muuttanut etelään”. Evankeliumin etenemisen kannalta oleelliset asiat tapahtuvat jossain muualla kuin perinteisesti ”kristityssä” Euroopassa. Miksi on näin? Jumalan valtakunnassa vain käy säännöllisin väliajoin niin, että ”monet viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi”. (Lue: http://www.rehellinen.typepad.com/ )

Mutta miten Raamattu sen sanookaan? ”Näin on hamaan siihen asti, kunnes meidän päällemme vuodatetaan Henki korkeudesta. Silloin erämaa muuttuu puutarhaksi, ja puutarha on metsän veroinen. Ja erämaassa asuu oikeus, ja puutarhassa majailee vanhurskaus. Silloin vanhurskauden hedelmä on rauha, vanhurskauden vaikutus lepo ja turvallisuus iankaikkisesti.” (Jes. 32:15-17)

Samaan aikaan näyttää kuitenkin siltä, kuin iso joukko nuoria uskovia turhaan etsisi itselleen relevanttia hengellistä vanhemmuutta. Pelkkä ”leikitään seurakuntaa” ei riitä heille. Pelkään, että monet heistä luopuvat uskosta tästä syystä. Tarkoitan tällä hengellisellä vanhemmuudella sitoutumista toinen toisiimme, yhteistä tilivelvollisuutta ja oman elämän mallin kautta oppimista ja jakamista. Käytännössä paljon puhuttu ”uskonnollisuuden henkivalta” ilmenee juuri siinä, että ihmiset mieltävät Pyhän Hengen toimivan vain uskonnollisen instituution puitteissa. Näiden instituutioiden rakenteiden ulkopuolelle ei oikein uskalleta lähteä, koska se edellyttää aivan uudenlaista vastuun ottamista seurakunnasta Kristuksen ruumiina ja Jumalan valtakunnan työstä henkilökohtaisella tasolla.

Tässä problematiikassa on oma osansa jälkimodernin ”Frendit”-sukupolven kyvyttömyydellä tai haluttomuudella sitoutua mihinkään tai kehenkään hylätyksi tulemisen pelosta johtuen. Tämän takia on helpompaa elää uskonnollisen kuluttajan roolissa ja säilyttää turvallinen etäisyys muihin.

Mutta yhtä kaikki; eipä minullakaan oman viisikymppisten sukupolveni edustajana näytä olevan riittävästi vetovoimaa kerätäkseni ympärilleni opetuslapseutettavaa joukkoa. Kuitenkin juuri tämä on syvin toiveeni ja rukoukseni; kotiseurakunta kasvupaikaksi vastauskoontulleille.

Vai onko kaikki vain kiinni siitä ”hengellisestä nälästä”?

KIRISTYVÄN VERKON SANOMAA

Heti alkuun tutustumisenarvoinen linkkivinkki: http://optasia.blogspot.com/2007/04/verkko-kiristyy.html

Kyseisessä blogipostauksessa Vesa nimittäin esittää erinomaisen tarkan tilannekatsauksen evl. kirkon tilanteeseen. Tsekatkaa ihmeessä!

Lyhyt lainaus ko. tekstistä:

”Niin kauan kuin kirkolla on tarjota turvallisia virkoja, statusta, tiloja yms. uskovien käyttöön, moni tekee mieluummin kompromissin teologiansa kanssa kuin jättää vauraan instituution. Ulkopuolella kun on pakko elää uskon varassa ja sen todeksi eläminen on ihan eri asia kuin siitä saarnapöntössä puhuminen.”

Kaksi lausetta, joissa on tuhdisti asiaa. Mietipä, kuinka paljon totta onkaan ensimmäinen lause yleensä – koskien mitä kirkkokuntaa hyvänsä.

Toinen lause johtaakin meidät sitten ihan toisenlaiseen maailmaan. Kyse on nimittäin veden päällä kävelemisestä, jossa meillä itsekullakin on vielä niin paljon opeteltavaa.

Mutta hyvää matkaa joka tapauksessa...

ORGANISAATIOISTA (II)

Muistan jo joskus 80-luvulla kuulleeni sosiologian progradu-työstä, joka kuulosti erinomaisen mielenkiintoiselta. Siinä oli tutkittu erästä yleisön palveluun suuntautunutta virastoa työyhteisönä ja toiminnallisena organisaationa. Tutkimuksesta kävi ilmi hämmästyttävä, mutta sitäkin merkille pantavampi pikkuseikka. Tämä virasto ei välttämättä tarvinnut yhtään ainutta asiakasta sisällensä.

Virasto oli kiireinen, samoin sen koulutettu henkilöstö. He hallinnoivat, työnohjasivat, kouluttivat, konsultoivat, ruoka- ym. huolsivat toinen toisiaan, suunnittelivat, kehittivät ja rationalisoivat työtään ja organisaatiotaan, harrastivat työajan seurantaa ja tpriorisointia sekä ekivät keskenään yhteistyötä. Jne jne. Osa työntekijöistä kärsi eri asteisista työuupumuksen ja työperäisen stressin oireista. Pikku hiljaa vuosi vuodelta toiminta paisui ja sen määrärahat ja muut resurssit kasvoivat. Viraston toiminta työllisti tehokkaasti itse itseään.

Kaikki tämä ilman ainuttakaan asiakasta.

Mitä me opimme tästä? Ennen kaikkea; onko tässä mitään yhtymäkohtia kristilliseen työhön ja toimintaan?

Minä en edes kehtaa lausua ääneen kaikkien kuullen omia ajatuksiani tämän pohjalta...

YLEISÖKILPAILU

Music Television vj Axl Smith vastasi eräässä haastattelussa kysymykseen; ”Jos voisit haastatella ketä tahansa henkilöä, elävää tai kuollutta, kuka se olisi ja miksi?” Axl Smith vastasi lyhyesti;

”Haastattelisin Jumalaa, syytä tuskin tarvitsee selittää”.

Modernina poliittisen korrektiuden aikana jokainen itseään kunnioittava kristitty poimisi jo kiviä maasta antaakseen Axl-poloiselle hänen ansioidensa mukaan ”blasphemy”-huutojen kaikuessa katedraalin kuolleilla käytävillä...

Minua taas Axl:n kommentti kiehtoo kaikessa pragmaattisuudessaan; jos Jumala kerran on, niin miten niin Häntä ei muka voisi haastatella?” Mieleen tulee Woody Allenin legendaarinen lausahdus;

”Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö yliluonnollista ole olemassa. Kyse on vain siitä, miten kaukana se on keskustasta ja miten myöhään se on auki.”

Tämä piirre postmodernissa ajattelussa minua viehättää; Jumala on ennen kaikkea käytännön asia – ei niinkään ulkokohtaisten oppien, sanamuodoltaan viilattujen tunnustusten tai vakuumin pakatun informaation. Jumala on siis haastateltavissa; Hänet voidaan löytää ja Hänen kanssaan voidaan kommunikoida suoraan, henkilökohtaisella tasolla. Hän on siellä, eikä Hän ole vaiti.

Nyt se yleisökilpailu:

Okei, Axl Smith haluaa siis haastatella Jumalaa, mutta miten se onnistuu käytännössä?

Mitä mieltä Sinä olet? Minkä neuvon annat Axl:lle?

Hyvien ja käytännöllisten vastausten lähettäjien kesken arvotaan jotain kivaa.

Organisaatioista

Keskustelimme hiljattain nuorten opiskelijaryhmän kanssa, mikä mahtaisi olla toimivin organisaatiorakenne työelämässä?

Olisiko se hierakkinen pyramidimalli, jossa kaikilla on oma tietty paikkansa ja tehtävänsä osana suurempaa kokonaisuutta? Jokainen tietää oman reviirinsä, oikeutensa ja valtuutensa, eikä liikoja tarvitse ajatella. Pyramidin huipulla on sekin vaikea taito hoidettu hänen puolestaan. Tämähän on ollut esimerkiksi suomalaisesta työelämästä vanhastaan tuttu patruunamalli, joka joskus on oikeasti toiminutkin – ainakin jonkin aikaa.

Entä sitten ketjumalli, jossa on yksinkertainen, portaittain etenevä käskyvaltasuhde ja selkeä marssijärjestys? Ehkä siinäkään ei tarvitse liikaa omia aivojaan käyttää, kunhan vain tekee niinkuin komentoportaassa yläpuolella olevat sanovat. Esimerkki hyvin toimivasta komentoketjusta on armeijan joukko-osasto, jossa rintamaolosuhteissa ketju alkaa esikunnasta päättyen etuvartioon. Pahimmillaan tämä malli tuottaa kuitenkin ”tottelin vain esimiesteni käskyjä”-tyyppejä, jotka ovat itse asiassa syyllistyneet hirmutekoihin näitä käskyjä totellessaan.

Entä sitten tähtimalli, jossa kaikki organisaation jäsenet voivat vapaasti kommunikoida keskenään? Tänä luvattuna tiimityön ja yhteistyötaitojen kultaisena aikana tähtimalli tuntuu toimivan erinomaisen hyvin – niin kauan kunhan yhtäkään tähden sakaraa (so. organisaation jäsentä) ei jätetä yhteyden ulkopuolelle.

Mitä sitten jos yhteisön pelisääntöihin lasketaankin kuuluvaksi avoin vuorovaikutus, luottavaiset ihmissuhteet, mallioppiminen ja vastuullisuus? Meritähti on versio potenssiin kaksi edellä mainitusta tähtimallista. Meritähtimallissakin organisaation tai yhteisön jokainen jäsen on vapaasti vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Mutta meritähdellä on olemassa yksi vahvuus, jota millään em. organisaatiomalleista ei ole.

Tämä ominaisuus on sen perusluonne synnyttää suvereenisti itsensä kaltaista uutta elämää. Meritähti kykenee siten moninkertaistamaan itsensä määrättömästi. Jos meritähdestä leikataan sen sakarat irti, niin jokainen viidestä sakarasta kykenee muuntumaan uudeksi meritähdeksi. Edelleen jokaisella uuden meritähden viidellä sakaralla on tämä sama ominaisuus. Ja niin edelleen ja niin edelleen... Loppua ei näy.

Tulimme opiskelijoiden kanssa siihen lopputulokseen, että työelämässä se yritys, joka kykenee luomaan meritähden kaltaista työkulttuuria, työssä oppimista ja työelämässä tarvittavia muita taitoja, se on vahvoilla. Tämän yrityksen piiristä löytyy moniosaavia tiimityöntekijöitä, eikä vanhojen työntekijöiden osaaminen valu hukkaan eläköitymisen myötä.

Mutta ajattelepa seurakuntayhteisöä, joka on tällainen ”meritähti”? Se kykenee moninkertaistamaan itsensä yhä uudelleen ja uudelleen. Jokainen sen istuttama seurakunta kantaa samanlaista dna:ta sisällään; ”olen syntynyt moninkertaistumaan hajautumisen kautta”.

Niin, eikös se pääsiäisen sanomakin ole ”uusi elämä kuolleista ylösnousemisen kautta”?

Naispappeudesta vielä...

Näyttää siltä, että evl. kirkossa ollaan naispappeuskysymyksessä ajautumassa konfliktitilanteeseen, josta ei kummallakaan osapuolella ole kunniallista ulospääsyä ilman kasvojen menettämistä. Tilanne muistuttaa mekanismiltaan paljon Tampereen hiippakunnan ongelmaa suhteessa Nokia-Missioon. Olen aiemmassa blogissani (Monday, March 12, 2007, ”VIELÄ TULEVAISUUDESTA...”) viitannut siihen, että tulemme lähitulevaisuudessa näkemään entistä enemmän erilaisia seurakunta- ja uskonyhteisövariaatioita sekä kirkon sisä- että ulkopuolella. Esimerkiksi naispappeuden vastustajien organisoituminen omaksi yhteisökseen näyttää aina vain todennäköisemmältä, kuten Vammalan viimeaikaiset tapahtumat antavat ymmärtää. Ks. http://rankinen.blogspot.com/

Naispappeuskysymys ei taidakaan olla niin selkeästi Raamattu-kysymys kuin itsekin vielä joitain vuosia sitten ymmärsin. Se näyttää enemmänkin puhtaasti kulttuuriselta vastareaktiolta evl. kirkon postmodernisaatiokehitykseen. Se ilmenee ensinnäkin instituution rapistumisena. Instituutio aivan kuin menettää uskottavuutensa suuren yleisön silmissä. Toiseksi se ilmenee häpeilemättömänä relativismina ja siitä seuraavana moniarvoisuutena. (Tuesday, March 27, 2007, NAISPAPPEUDESTA) Samaan problematiikkaan liittyy myös esimerkiksi kysymys samaa sukupuolta olevien siunaamisesta avioliittoon. Se, mikä tekee tästä prosessista meille niin opettavaisen on se, että se paljastaa meile uskonnollisen järjestelmän toimintamekanismin sen kohdatessa toisinajattelua ja -uskoa. Eli kuten jo aiemmin todettua, niin tässä asioiden hoidossa on jotain esikuvallista, profeetallista.

Myönnän auliisti, etten itse usko sen enempää mies- kuin naispappeuteenkaan. Kun luen Uutta testamenttia, löydän puhetta vain yhdestä pappeudesta Kristuksen seurakunnassa – nimittäin kaikkien uskovien, ei yleisestä, vaan kuninkaallisesta pappeudesta. Tästä pappeudesta UT sanoo, että se tulee Kristukseen kuulumisen perusteella ja Pyhän Hengen valtuutuksen kautta. Opinnot, arvosana ja akkrediointi eivät ole siinä ratkaisevia, vaan osallisuus koko ihmiskunnan ylle vuodatetun Pyhän Hengen lahjaan. Tämä pappeus ei myöskään tuo mukanaan mitään yhteiskunnallista statusta, vaan ennenminkin Kristuksen pilkan ja itselleen kuolemisen tien. Kaikkien uskovien olisi siis syytä löytää identiteettinsä tästä hengellisestä todellisuudesta.

Edelleen jokaisen kannattaa myös miettiä sekä oman että yhteisönsä kohdalla, mitkä ovat niitä tekijöitä, jotka estävät minua kasvamasta tähän täyteen mittaani Kristuksessa? Ovatko ne minussa, elämässäni ja tottumuksissani, salatuissa asioissani tai mukavuuden- halussani? Vai löytyvätkö esteet oman uskonyhteisöni ”katosta”, johon toistuvasti lyön pääni yrittäessäni epätoivoisesti kasvaa uskossani ja päästä eteenpäin?

Jos erilaisia pappeussysteemejä perustellaan Raamatulla, niin perusteet löytyvät joko vanhan liiton järjestelmästä, Jetron pakanallisesta pyramidijärjestelmästä tai sitten Jeesuksen ajan synagoogajumalanpalveluksesta. Kaikki nämä ovat kuitenkin toisarvoisia, sekundääriargumentteja. Ne eivät yksinkertaisesti tuo esille asian todellista olemusta; kaikilla opetuslapsilla on kalastusoikeus. Käytännössä tämä oikeus ulottuu myös kastamiseen ja ehtoollisen viettoon.

Sitten on vielä yleisesti käytetty pragmaattinen argumentti, jonka mukaan UT:ssa kyllä puhutaan ”kaikkien uskovien yleisestä pappeudesta”, mutta käytännön syyt, kuten kirkkohistoriallinen kehitys ja järjestäytynyt seurakuntaelämä ovat vieneet meidät nykyisen kaltaiseen tilanteeseen. Kyseessä voi siis olla historiallinen kompromissi tyyliin ”asiat nyt vain ovat tällä tavoin ja niitä on hankala lähteä muuttamaan”. Minä taas puhuisin mieluummin degeneroitumisesta tai pelosta, muutosvastarinnasta ja mukavuudenhalusta. Paljon puhuttu ”järjestäytynyt seurakuntaelämä” taas on usein tämän mukavuudenhalun välly ja lupa passivoitua palkkapaimenen jopa uskoessa minun puolestani.

Nyt näen ja kuulen usealta taholta ympäriltäni, että Jumala on kutsumassa omiaan entistä syvempään yhteyteen pelkästään heidän omistamansa Hengen perusteella. Tässä orastavassa kehityksessä on jotain niin pyhää ja raamatullista, että se melkein pelottaa. Välähdyksittäin ymmärrettynä siinä on jotain sellaista, joka jopa tuntuu liian hyvältä ollakseen totta. Joskus tuntuu jopa siltä, että on nähnyt tulevaisuuteen ja nähnyt, että se toimii.

Puhun tässä nyt siitä Jumalan Hengen työstä, jota Hän on alkamassa ja tekemässä myös täällä länsimaissa. Uskon ja rukoilen, että muutaman vuoden sisällä tämä tulee olemaan entistä enemmän vallitsevaa todellisuutta. Kristuksen ruumis – seurakunta paikallisella tasolla. Se on jotain sellaista, jonka puolesta on valmis jopa kuolemaan omille hengellisille uratavoitteilleen. Tämän näyn rinnalla on valmis viittaamaan kintaalla ihmisten mielipiteille ja käsityksille minusta.

En kuitenkaan ole naiivi idealisti. On parasta seurata Jeesusta, minne Hän meneekin. Jeesuskaan ei kyennyt toimimaan täysillä kaikkialla ihmisten epäuskon takia. Sama uskon lainalaisuus jakaa ihmiset ja yhteisöt tänäkin päivänä.

Mikä on päämärämme?

”Kaksituhatvuotinen kirkkohistoria on surullinen kertomus ihmiskeksinnöistä, joita on tehty Seurakunnan yhteyden hävittämiseksi.” (Watchman Nee)

Emme tavoittele tunnustuskuntaan kuuluvaa seurakuntaa tai tunnustuskuntien välistä seurakuntaa, emme edes tunnustuskuntien ulkopuolella olevaa seurakuntaa, vaan paikallista seurakuntaa. ”Korintton seurakunta” on raamatullinen, mutta kaikkien niiden, jotka Korinttossa sanovat ”Minä olen Paavalin, Pietarin tai jopa Kristuksen”, on epäraamatullinen.

Työmme on positiivista ja rakentavaa, eikä negatiivista ja hävittävää. Tarkoituksemme on seurakuntien perustaminen. Ihmisluonto on taipuvainen menemään äärimmäisyyksiin. Meille on helppoa olla tunnustuskuntien ulkopuolella ja vaatia samaa muilta tai toisaalta suvaita kirkkokuntalaisuutta muissa ja vähitellen itsekin tulla samanmielisiksi.

Jos uskovat voidaan johtaa näkemään, että paikallisseurakunta on Kristuksen Ruumiin paikallinen ilmaisumuoto, silloin he eivät jää mihinkään kuppikuntaan. Mutta on myös mahdollista nähdä lahkolaisuuden huonot puolet ja jättää tämä kaikki, ymmärtämättä kuitenkaan mitä paikallisseurakunta on.

Milloin tahansa käytämme sanaa ”me” puhuessamme Jumalan lapsista, sisältyvät siihen kaikki Jumalan lapset, eivät ainoastaan ne, jotka kokoontuvat meidän kanssamme. Jos puhumme veljistä ja sisarista, emmekä sisällytä siihen kaikkia Jumalan lapsia, vaan ainoastaan ne, jotka jatkuvasti kokoontuvat kanssamme, silloin itse olemme kuppikuntalaisia.

(Ks. Watchman Nee, Apostolinen lähetystyö, s. 139-141.)

Kun siis Paavali kirjoittaa Efeson seurakunnalle Jumalan suunnitelmasta seurakunnan rakentamiseksi Efesolaiskirjeen 4. luvussa, hän myös puhuu tulevaisuudesta, jolloin me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa. Paavali itse näkee tämän ajan, jolloin tämä tilanne on todellisuutta olevan vielä edessä päin. Kuitenkin sinne ollaan menossa koko ajan.

Nyt parhaillaan Jumalan Henki kuiskailee Kristuksen omille eri puolilla maailmaa tästä yhdestä ja samasta asiasta; rakentakaa Kristuksen ruumista, älkää omia tekeleitänne. Se on tarkalleen ottaen ainoa rakennus, jota meidän käsketään rakentaa - Jumalan asumus Hengessä.

On tosi kova juttu elää tänä aikana keskellä tätä Jumalan työtä. Oletko mukana?

HISTORIAKO EI OPETA MEILLE MITÄÄN?

”History will teach us nothing”, laulaa postmodernin ajan profeetta Sting eräässä laulussaan. Se kuvaa hyvin jälkimodernin XYZwhatever-sukupolven kyynistä suhtautumista ihmisen oppimiskykyyn – ja ehkä myös opettamiseen sinänsä. (Manipulointia ja vallankäyttöä, nääs...)

Mutta onko näin todella?

Katselin eilisaamuna Ylen TV1:ltä dramatisoitua dokumenttia inkvisition toiminnasta eriuskolaisia ja harhaoppisia kohtaan keskiajan roomalais-katolisessa kirkossa. Ohjelmassa kerrottiin mm. katolisesta papista, joka itse asiassa edusti kataarilaista uskonsuuntaa, jonka virallinen paavin kirkko oli julistanut harhaopiksi. Myös virallinen kirkkohistoria nimeää heidät dualistiseksi lahkoksi, joka historiantutkijoiden mukaan oli saanut paljon vaikutteita gnostilaisuudesta. Kataarit linkitetään myös muihin keskiajan eriuskolaisliikkeisiin, kuten esim. paulikiaaneihin, bogomiileihin ja valdolaisiin. Itse asiassa nimitys ”kerettiläinen” tulee juuri kataarien kutsumanimestä. Alunperin nimitys tarkoitti ”puhtaita” eli tämän opin seuraajat olivat erottautuneet maailmasta ja paavin kirkosta.

No, jo tämän perusteella voimme arvata, mikä on historiallisen dokumentin lopputulos; kataaripappi olikin kahden tien kulkija ja huoripukki, joka vietteli kylän pappina toimiessaan valtaosan seutukunnan naisista. Varmasti totta, mutta yksittäistapauksen perusteella on hyvä tehdä yleistyksiä. Tämä on hyvin opettavaista, sillä näin toimii kirkkopoliittinen ja -historiallinen leimakirves. Kokonaiset herätysliikkeet leimataan ikiajoiksi joidenkin yksittäisten esimerkkien perusteella. Paaviuden omat syntiset harharetket – ilmeisistä epäraamatullisuuksista puhumattakaan – ovat kevyttä kauraa tämän historian vanhurskaan tuomion rinnalla.

Otetaanpa rinnastus omaan aikaamme tai ainakin lähimenneisyyteemme. Kaivoin kirjahyllystäni esiin suuresti arvostamani professori Osmo Tiililän kirjan ”Kristilliset kirkot ja lahkot” vuodelta 1945. Kysymyksenäni oli, mitähän valoa tuo opus antaisi tähän kysymykseen?

Jo kirjan sisällysluettelo on paljon puhuva. Kirja on jaettu seuraaviin pääkappaleisiin:

• Kristillisen tunnustusopin olemus ja historia

• Yleiskirkolliset tunnustukset

• Suuret kirkot: Ortodoksinen kirkko, Rooman kirkko, Evankelis-luterilainen kirkko, Reformoitu kirkko

• Lahkot

• Kirkko ja kirkot

Jako edustaa siis meille tuttua, kirkkohistorian poliittisesti korrektia oikeintulkintaa. Kun katsomme edelleen kappaleen ”lahkot” sisältöä, niin mitä löydämmekään sieltä?

Presbyteerit ja kongreagationalistit, kveekarit, metodismi, Pelastusarmeija, baptismi, adventismi, irvingianismi, helluntailiike, vapaakirkollinen liike ja herrnhutilaisuus. Kun tarkastelemme maailmanlaajuisesti kristinuskon leviämistä tänään, niin tosiasia on se, että tässä mainittujen ”lahkojen” piirissä tapahtuu valtaosa tästä kasvusta. Sikälikin aika on jo ajanut ohi Tiililän kirjan, että hänen käyttämänsä käsite ”lahkot” edustaa tänä päivänä karismaattisen, raamattu-uskollisen kristillisyyden valtavirtaa kaikkialla maailmassa. Perinteiset kirkkokunnat (Tiililän ”Suuret kirkot”) sitä vastoin menettävät asemiaan koko ajan – hyvin pitkälle ”länsimaiden perikadon” (Oswald Spengler) takia. Tätä kristillisyyden valtavirtaa kutsutaan ”evankelikaalisuudeksi” ja se pitää tietenkin sisällään hyvinkin erilaisia kristillisyyden harjoittamisen muotoja orgaanisista koti- ja soluseurakunnista hierarkkisiin megaseurakuntiin ja paljon kaikkea siltä väliltä.

Mutta edelleen Tiililän kirjaan; mitä se opettaa meille?

Kun lukee tämän syvästi uskovan Jumalan miehen luonnehdintaa ja luvalla sanoen varauksellista suhtautumista esim. helluntailiikkeeseen ja vapaakirkollisuuteen, niin on mielenkiintoista verrata sitä tämän tilanteeseen. Esimerkiksi omassa kotikaupungissani em. uskonsuunnat on jo hyväksytty evl. kirkon taholta luotettaviksi yhteistyökumppaneiksi kaupungin kirkollisessa elämässä. ”Lahkon” raja sensijaan on siirtynyt ja se sulkee tämän ekumeenisen kirkkojen yhteistyön ulkopuolelle useimmat uudet, itsenäiset seurakunnat. Näitä ei edes tunnusteta seurakunniksi, vaan niitä kutsutaan nimellä ”yhteisö”.

Tässä mielessä Stingin lauselma pitää paikkansa; ainakaan ihminen ei näytä oppivan mitään historiasta, vaan liikuttavalla uskollisuudella historia toistaa siis itseään. Niinpä nyt puolestaan perinteisten vapaiden suuntien edustajat diskriminoivat uusia uskonyhteisöjä. Samalla he myös osoittavat sen, ketkä olivatkaan heidän isiään, sillä isiensä tekoja hekin tekevät.

Seurataanpa tätä logiikkaa eteenpäin...

Onko seuraava askel se, että uudet, itsenäiset seurakunnat puolestaan kostavat isien pahat teot pienille, orgaanisille kotiseurakuntaverkostoille? Käytännössä tämä tapahtuu historian lehdiltä tutun leimakirveen avulla. Laillistettua diskriminointia edeltää aina päämäärätietoinen disinformaatio eli suomeksi sanottuna väärän todistuksen levittäminen asianosaisesta. Ajatellaanpa vaikka tämänkin blogin palstoilla esitettyä väitettä kotiseurakunnista ”eksoottisia teologisia virityksiä” sisältävinä, yhden johtajan ympärille keskittyneinä ja muista kristityistä erottautuvina kuppikuntina. Se ei perustu mihinkään faktaan, paitsi korkeintaan alussa mainitsemani tv-dokumentin kaltaisiin poikkeustapauksiin. Näiden pohjalta tehdään sitten tarkoitushakuinen yleistys, sillä tuntematon on aina helpompi torjua pelosta käsin. Mitä tämä kertoo muuta kuin juuri tuota historian itsensä toistamista? Sillä samalla tavoinhan nämäkin herätysliikkeet aikanaan erottautuivat ”suuresta Baabelista” eli valtiokirkosta.

En muuten itse ota kovinkaan vakavasti tuota kirkkohistoriassa yleisesti esitettyä ja hyväksyttyä väitettä esim. kataarien ja bogomiilien harhaoppisuudesta ja gnostilaisuudesta. Näen nämä liikkeet katolisen kirkon valtavirrasta raamatullisista ja omantunnon syistä erottautuneina herätysliikkeinä ja vapaina seurakuntina. Virallinen kirkko on pyrkinyt leimaamaan ne harhaoppisiksi omaa kirkollista oloaan helpottaakseen. Historia on aina voittajien kirjoittamaa – ja näin on edelleenkin.

Mutta meillä, kuten jokaisella sukupolvella, on mahdollisuus astua ulos tästä esi-isiltämme perimästämme reagointitavasta ja käyttäytymismallista. Mitä jos alkaisimme rakastaa toisiamme, niinkuin Jeesus rukoili puolestamme? Olisiko Sinunkin aika jo astua ylös juoksuhaudastasi ja uskaltaa avoimesti kohdata veljesi, joka palvelee samaa Herraa kuin Sinäkin?

PS. Mainitsin arvostavani – kaikesta em. huolimatta – professori Tiililää ja se on totta. Hän on eräs sympaattisimmista hahmoista suomalaisessa teologiassa ja kirkossa 1900-luvulla. Olen saanut hänen kirjoistaan hyvin paljon, mutta yksi tapaus on ylitse muiden. Kun peilaa hänen kirjoitteluaan 40-luvun alussa silloin uusiin vapaisiin suuntiin nähden, niin on mielenkiintoista huomata, että maallisen elämänsä loppupuolella, yli parikymmentä vuotta myöhemmin hän ”joutui” Suomeen anglo-amerikkalaisesta maailmasta (mistäpä muualtakaan?) rantautuneen karismaattisen liikkeen vaikutuspiiriin. Tämä kokemus oli Tiililälle hyvin uudistava ja virvoittava. Hän kertoo jossain ihmetelleensä sitä, miten tällainen jo vanha uskova voi vielä näin uudistua uskossaan. Eli hänelle kävi niinkuin eräälle C.S. Lewisille; ”Suprised by the joy”.

Tätä samaa Sinullekin, hyvä lukijani!

POST SCRIPTUM


Virtasen entisen seurakunnan johtava pastori ei (tietenkään) ollut keksinyt em. kuolemattomia ideoita kaupungin voittamiseksi Kristukselle, vaan ne olivat - yllätys, yllätys - peräisin Rick Warrenilta itseltään. Ks. http://sähköpaimen.fi/ :

Kuusi kirkkorakennuksen osatekijää

12.3.2007 – 22.37

Opetuslapseuttamisesta

Luin päivän lehdestä erään lastenkodin johtajan 50-vuotishaastattelun. Koko juttu oli otsikoitu ”Esimies on alaistensa voimavara”. Tätä periaatetta haastateltava on pyrkinyt noudattamaan työssään ja elämässään.

Tätä lukiessani havahduin; ”hei, täähän vaikuttaa tutulta!” Sitten muistin juuri lukeneeni Matteuksen evankeliumista Jeesuksen sanat: ”se, joka teistä on suurin, se olkoon teidän palvelijanne” (Matt. 23:11). Lukiessani lisää havahduin lisää. Viisikymppinen sosiaalikasvattajan koulutuksen saanut kaveri kertoo lainanneensa toisen tärkeän periaatteensa työssä ja esimiehenä joltain Nokian johtoryhmää sparranneelta kouluttajalta: ”hyvä johtaja hankkii itselleen viisaampia alaisia”.

Eräänlaista ”kivien puhetta” tämäkin...

Olin mietteissäni; ”missä ihmeessä tämä sama juttu on tullut vastikään eteeni?” Sitten muistin Jeesuksen keskustelun Häneen uskovien juutalaisten kanssa Johanneksen evankeliumin 5. luvussa. Siellä Jeesus puhuu siitä, miten ”Isä rakastaa Poikaa ja näyttää Hänelle kaikki, mitä Hän itse tekee ja Hän on näyttävä Hänelle suurempiajkin tekoja, kuin nämä, niin että te ihmettelette.” (Joh. 5:20).

Jeesuksen sanojen mukaan Hän tekee Poikana niitä asioita, joita Hän näkee Isän tekevän. Edelleen Isä näyttää Hänelle kaikki nämä jutut ja itse asiassa näyttää vielä suurempiakin asioita. Mieleen tulee mentoroiminen ja se, miten meidän on aikaa myöten oltava valmiit laskemaan mentoroitavamme ohitsemme – jopa ”oikealta ohi”, niin että tien piennar pölisee! Itse asiassa meidän jopa valmistettava ja varustettava hengellisiä opetuslapsiamme tähän.

On olemassa hyvä, hieman ilkikurinen sanonta siitä, miten me, vanhemmat uskovat, voimme itse asiassa tulla tukkeeksi pullonkaulassa; ”olen ollut jo yli 30 vuotta Herran tiellä”. Vastaus kuuluu; ”olisiko sitten jo aika Sinun siirtyä pois Herran tieltä?”

Opetuslapseuttamisessa ja mentoroinnissa on eräs tärkeimpiä mentorin muistettavia asioita se, että hänen tehtävänsä ei ole pyrkiä monistamaan itseään. Tästä seuraa degeneroituminen suoraan alenevassa polvessa. Meidän tehtävänämme on monistaa Kristus itse. Meidän on hankittava itsellemme seuraajia, jotka menevät meistä ohi. Ja perävalojen vilkkuessa meidän tehtävänämme on siunata heitä menemään ja tekemään suurempia tekoja, kuin mitä me teimme.

KESKUSTELUJA VIRTASEN KANSSA (OSA V)

Virtanen oli pitkästä aikaa käymässä entisessä seurakunnassaan ja sattui paikalle kun johtava pastori, keski-ikäinen mies esitteli seurakunnan tavoitteita seuraavalle vuodelle:

• Jatkossa tulemme tässä seurakunnassa panostamaan entistä enemmän yleiseen viihtyvyyteen saavuttaaksemme paremmin kotikaupunkimme ihmisiä. Ensimmäinen asia on valaistus. Johtava pastori piti pienen tauon ja silmäili hymyillen seurakuntaansa, joka innolla odotti jatkoa.

• Valaistuksella on syvällinen vaikutus ihmisten mielialoihin. Esimerkiksi Rick Warren on sitä mieltä, että meidän tulisi vetää verhot pois ikkunoiden edestä ja päästää kirkas luonnonvalo sisään.

Seurakuntalaiset katselivat toisiaan hieman epätietoisina ja alkoivat sitten varovaisesti nyökytellä päätään myöntymyksen merkiksi. Johtava pastori jatkoi:

• Ääni on seuraava tärkeä elementti. Investoimme parhaaseen mahdolliseen äänentoistolaitteistoon! Vaikka puhe olisi kuinka vakuuttavaa, sillä ei ole vaikutusta, ellei se tule kuulluksi. Eikä mikään tuhoa pyhää hetkeä yhtä nopeasti kuin äänekäs vinkuva kiertäminen. Langattoman mikrofonin käyttö on suositeltavaa, koska liikkuminen puheen aikana ylläpitää ihmisten tarkkaavaisuutta.

Seurakuntalaiset hymisivät tyytyväisinä. Tätä on odotettu, on aika jo siirtyä 21. vuosisadalle.

• Sitten istuimet. Sekä istuimien mukavuus, että niiden sijoittelu vaikuttavat dramaattisesti tunnelmaan. Mieli voi ottaa vastaan vain niin paljon kuin istuin sietää. Epämukavat penkit ovat paholaisen rakastama keino viedä huomio pois olennaisesta. Lisäksi lämpötila; liian kylmä tai kuuma lämpötila voi pilata jumalanpalveluksen muutamassaa minuutissa. Ihmiset lakkaavat ottamasta osaa ja toivovat tilaisuuden pian päättyvän.

Johtava pastori huomasi saaneensa hyvän otteen kuulijoistaan ja seurakuntaväki huokailikin jo ihastuksissaan. Tätä näkyä oli kaivattu! Muutama ”aamen”-huudahdus irtosi muuten arvokkaasta seurakuntaväestä.

- Entä puhdas, turvallinen lastenhuone? Jos haluat saavuttaa nuoria perheitä, täytyy rukoushuoneessa olla turvallinen ja puhdas lastenhuone. Ei siivousvälineitä yms. nurkassa. Lelujen tulisi myös olla ehjiä ja puhtaita!

Seurasi muutamia hajanaisia kätten taputuksia ja lisää päiden nyökyttelyjä. Virtanen tuijotti ympäristöään ihmeissään, tai oikeammin epäuskoissaan.

- Puhtaat wc-tilat viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä. Vierailijat voivat unohtaa saarnani, mutta muistikuva epäpuhtaiden wc-tilojen tuoksusta pysyy … ja pysyy … ja pysyy. Wc-tilojen laatu kertoo näet paljon seurakunnan moraalista.

• Aamen, aamen! kajautti vanhimmiston puheenjohtaja aivan kuin ei enää olisi voinut pidätellä intoaan Jumalan valtakunnan työn hyväksi. Virtanen ei ollut uskoa korviaan, kun kuuli johtavan pastorin jatkavan:

• Nämä ovat seurakuntamme toiminnan tärkeitä painopistealueita tulevaisuudessa. Ne edellyttävät meiltä jokaiselta panostusta niin taloudellisesti kuin ajallisestikin, alatin niin tärkeää rukousta unohtamatta.

Virtanen ei enää voinut hillitä itseään kauempaa, vaan nousi ylös ja kysyi:

• Mielenkiintoisia huomioita ja sinänsä tärkeitä juttuja, mutta nämäkö ovat sitten niitä asioita, joilla tämä kaupunki voitetaan Kristukselle?

Virtasen kommentti herätti supinaa seurakuntalaisissa ja lievää ärtymystä vanhimmiston ja palkattujen työntekijöiden joukossa. Virtanen kuuli jopa sivukorvallaan seurakuntalaisten supinan keskeltä sanat ”...keisarin uudet vaatteet...”. Nähdessään tilanteen olevan vaarassa luisua käsistä, vanhimmiston puheenjohtaja ponnahti terhakkaasti jaloilleen ja heitti vastakysymyksen:

• Ja mitähän asioita herra Virtanen suvaitsee pitää tärkeämpinä? Vanhimmisto ja työntekijät ovat kuitenkin pohtineet asioita pitkään, olleet koulutuksessa ja rukoilleetkin näiden hankkeiden puolesta...

Virtanen huomasi johtavan pastorin hieman epäröivän kuullessaan vanhimmiston puheenjohtajan äänessä lievän kiivastumisen merkkejä. Niinpä Virtanen vastasi mahdollisimman rauhallisesti:

• Niin, hyvät työntekijät ja vanhimmiston jäsenet, tarkoitukseni ei ole mollata tehtyä työtä, mutta ajattelin vain sellaisten asioiden merkitystä, kuten keskinäinen tilivelvollisuus, hengellisen vanhemmuuden toteutuminen tämän väen keskuudessa, uusien uskovien opetuslapseuttaminen, oma johtajuuskäsityksemme, onko se tiukan hierarkkinen vai kollektiivinen ja valtuuttava, tavallisen seurakuntalaisen uskon näkyminen arkielämässä, näyn kysyminen Jumalalta...

Johtava pastori oli saanut taas itsensä hallintaan ja päätti ottaa hallintaansa myös tilanteen:

- En ymmärrä veli Virtasen kärjekkyyttä asettaa näitä asioita vastakkain. Ei noita sovi laiminlyödä, eikä näitä toisiakaan sikseen jättää. Mutta siirrytäänpä nyt hieman valoisampiin tunnelmiin ja kuunnellaan lauluesitys, johon voimme kaikki yhtyä mukaan...

NAISPAPPEUDESTA

Olen jossain aiemmassa blogissani (ks. Monday, March 19, 2007 AIKAPOMMEJA NÄMÄKIN...) esittänyt eräänä ”aikain merkkinä” (ah, mikä ihana kaanaankielinen termi!) rakkaan kansankirkkomme naispappeuskysymyksen. Lähinnä minua kiinnostaa siinä tämä yhteisön sisäinen hapettumiskehitys, joka johtaa tietyllä (=väärällä) tavalla toisin ajattelevien ja uskovien tosiasialliseen vainoon.

Myönnän auliisti, että näen evl. kirkon naispappeuskysymyksen olevan ”aikain merkin” siinä mielessä, että se osoittaa hyvin millaisia käytännön seurauksia on ”mukautumisella

tämän maailmanajan hengen mukaan”. (Kontekstin ymmärtämiseksi lue Room. 12:1-2.) Aiemmin ajattelin kyseessä olevan yksinomaan ns. Raamattu-kysymyksen, mutta nykyään näen sen enemmänkin kulttuurisena kysymyksenä.

Yhteiskuntamme on ison kulttuurisen myllerryksen keskellä ja useimmat perinteiset käsitteet ja instituutiot murtuvat. Eräitä näistä ovat:

a) sekä kysymys miehen ja naisen asemasta ja roolista yhteiskunnassa ja kulttuurissa (ja tämä on sen verran iso kysymys tai oikeastaan kysymysvyyhti, että ei mennä tähän tässä sen enempää)

b) että toisaalta kysymys historiallisen valtiokirkkojärjestelmän oikeudesta itse päättää uskontunnustuksensa ja -harjoituksensa sisällöstä ja muodosta.

Tässä kohtaa nimittäin evl. kansankirkko on oman nokkeluutensa vanki. Jos valtaosa jonkun uskonnollisen yhteisön jäsenistä on oikeasti täysin pihalla yhteisön uskon perusteista ja standardeista, niin mitä muutakaan voidaan hyvällä syyllä odottaa, kuin nykyisen kaltaista menoa. Uskonnollisten johtajien joukossa on aina opportunisteja, jotka haluavat hinnalla millä hyvänsä pysyä vallassa. Usein vallassa pysyminen edellyttää yleisen mielipiteen nuoleskelua. Monilla uskonnollisilla johtajilla kautta historian on hyvä kokemus tästä jalosta taidosta.

Minun näkemykseni mukaan naispappeuskysymyksessä on perimmältään kyse ihan samasta jutusta kuin siitä samasta primitiivisestä vimmasta vihkiä samaa sukupuolta olevia avioliittoon kirkkorakennuksessa. Kyse on mukautumisesta oman aikamme moniarvoisuuden, monikulttuurisuuden ja suhteellisuusajattelun mukaan. Kyse on tasa-arvosta, yhtäläisestä äänioikeudesta, demokratiasta, yleisen mielipiteen vallasta jne. Mitä muuta me voimme odottaa kirkkolaitokselta, joka on sidoksissa esim. veronkanto-oikeuden kautta valtioon? Jos puhumme demokratiasta silloin kun kyseessä tulisi olla teokratian, niin sitä saa mitä tilaa.

Eli naispappeuden vastustajille ja muille vastaaville toisinajattelijoille kirkossa voisi sanoa (sormea heristäen), että ei ole realistista kuvitella saavansa nykyisessä tilanteessa kaikkea – samaan aikaan sekä hyvin palkattua kirkollista virkaa yhteiskunnallisine statuksineen ja mukavine uranäkymineen että yhteisöllistä kansalaisuskollisuutta Jumalan Sanalle. Tänä päivänä se ei ole enää mahdollista, kun vallitsee profeetta Spenglerin ilmoittama ”Länsimaiden perikato”. Meillä ei ole enää paluuta puhdasoppisuuden ja luterilaisen yhtenäiskulttuurin aikaan, jolloin Gezeliukset isällisen tiukasti kaitsivat kansaa. Onneksi näin, sanoisi joku.

Mitä siis evl. kirkon naispappeuskysymys meille opettaa?

Nähdäkseni se opettaa meille paljonkin siitä, miten ja millä tavoin uskonnollinen yhteisö yleensä suhtautuu toisinajattelijoihin. Samoin se osoittaa myös sen salakavalan mekanismin, jonka kautta myös maallinen esivalta huomaa puuttuvansa näihin kysymyksiin – ja langettavansa sanktiot toisinajattelijoiden niskaan. Tässä mielessä uskon nykyisten tapahtumien esim. Vammalassa olevan ”aikain merkkejä” eli kertovan meille jotain siitä, mikä meitä odottaa tulevaisuudessa.

Sanon siis edelleen; seuraa tätä kehitystä, sillä siinä on jotain hyvin oireellista, suorastaan esikuvallista, ellei peräti profeetallista.

TILIVELVOLLISUUS

Olen viime aikoina lukenut paljon Sananlaskujen kirjaa. Alunperin ajattelin (vanhasta tottumuksesta) sen puhuvan minulle (ja sitä kautta muillekin... :)) lasten ja nuorten kasvattamisesta ja ohjaamisesta. No, puhuihan se (edelleenkin) siitäkin. Mutta yllätykseni on ollut suuri, kun olen huomannut miten paljon tilivelvollisuus ja vastuullisuus toisille tuleekaan esille tuossa kirjassa! Sananlaskujen kirja on täynnä viittauksia nuhteluun, ojentamiseen ja kuriin. Miten tulee ojentaa viisasta, ei tyhmää. Miten suuren siunauksen ihminen saa kun hän ojentautuu muiden kuritettavaksi. Jne.

Olin 80-90-luvulla pitkälti toistakymmentä vuotta erityisnuorisotyöntekijänä ja aina silloin tällöin törmäsin ilmiöön, joka nykyään saa hälytyskellot soimaan. Oli nuoria tehokkaita ja taitavia työntekijöitä – tässä tapauksessa aika usein miespuolisia – jotka olivat hyviä katutyöntekijöitä. He olivat aivan kuin kotonaan kaduilla iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. (Usein tämä myös nousi heidän omasta taustastaan.) Kuitenkin kolikolla oli myös kääntöpuolensa; he eivät suostuneet minkäänlaisen, ei asemaan perustuvan, eikä yhteisöllisen auktoriteetin alle. He eivät suostuneet minkäänlaiseen keskusteluun, eivätkä vastuullisuuteen oman työnsä suhteen. He oppivat omasta mielestään hyvin nopeasti työn vaatimat taidot (tai sitten ne olivat heillä aivan kuin luonnostaan), eivätkä he tarvinneet neuvoja muilta.

Tällaiseen ilmiöön törmää aika usein myös hengellisissä ympyröissä. Kuitenkin kun UT:ssa puhutaan Kristuksen ruumiin jäsenyydestä, niin samaan Hengenvetoon Paavali liittää siihen ajatuksen siitä, että me olemme myös toinen toistemme jäseniä. Kukapa meistä ei haluaisi Kristuksen ruumiin jäsen olla, mutta että vielä toinen toistemmekin jäseniä... Tämä yhteinen jäsenyys ilmenee käytännössä keskinäisenä huolenpitona ja toinen toistemme tukemisena Kristuksen ruumiissa eli seurakunnassa. Samoin se ilmenee myös keskinäisenä vastuullisuutena ja tilivelvollisuutena. Seurakuntaa yhteisönä ajatellen meidän on siis pyrittävä luomaan sellaisia muotoja ja rakenteita, jotka mahdollistavat ja edesauttavat tämän toteutumista.

Mieti kenelle Sinä olet tilivelvollinen? Oletko antanut joidenkin tai jonkun ihmisen luvalla puuttua omaan elämääsi ja tekemisiisi? Muistan kuinka törmäsin entisessä ammatissani jengityöntekijänä tähänkin kysymykseen; joku kulmakunnan kovis ja lähiön kingi salli minun puuttua hänen elämiseensä, päihteiden käyttöönsä, rikolliseen elämäntapaansa, ihmissuhteisiinsa jne., kun olin ensin voittanut itselleni tuon auktoriteetin luottamuksen syntymisen kautta.

Meillä on suomalaisessa (ja ylipäätään koko länsimaisessa) kulttuurissa vahva individualismin korostus, josta meidän on pois opittava. Muuten ei se yhteisöllisyys, josta UT puhuu Kristuksen ruumiin jäsenyytenä, voi koskaan toteutua keskuudessamme. Me jäämme silloin ilman tätä tilivelvollisuuden siunausta.

”Korva, joka kuuntelee elämän nuhdetta, saa majailla viisaitten keskellä.” (Sananlaskujen kirjan 15. luku, jae 31.)

ISTUIN VAI ELÄMÄ?

Silloin Jeesus puhui kansalle ja opetuslapsilleen sanoen: "Mooseksen istuimella istuvat kirjanoppineet ja fariseukset. Sentähden, kaikki, mitä he sanovat teille, se tehkää ja pitäkää; mutta heidän tekojensa mukaan älkää tehkö, sillä he sanovat, mutta eivät tee.” (Matt. 23:1-3)

Keitä olivat fariseukset ja kirjanoppineet?

He olivat olleet edellinen herätysliike, jonka keskellä ja jonka kautta Jumala oli parisen sataa vuotta aiemmin ilmestynyt. Sana ”fariseus” tarkoittaa eristäytynyttä. Tämän nimityksen he olivat saaneet uhkarohkealla ja kuolemaakin halvelsivalla erottautumisella oman aikansa valtakulttuurista, hellenismistä, joka arvoillaan, jumaluuksillaan ja tavoillaan uhkasi hukuttaa juutalaisen ilmestysuskonnon valtavirran kuohuihin.

Fariseus ei ollut Jeesuksen aikana pilkkanimi. Ketään ei haukuttu tuolla nimellä. Itse asiassa katsottiin tarkkaan kenen ihmisen ylle tuo nimi voitiin lausua. Se velvoitti paljoon, ei vain Mooseksen lain, vaan myös vanhinten perinnäissääntöjen pikkutarkkaan noudattamiseen.

Mitä Jeesus nyt sanoo fariseuksista, tästä edellisestä herätysliikkeestä, joiden edustajista oli valikoitunut Jumalan Israelin uskonnollisia johtomiehiä? Jeesus sanoo, että he edustavat kyllä korkeinta uskonnollista auktoriteettia Israelissa. He siis istuvat Mooseksen istuimella. Tämän tähden kaikki se, mitä he saarnaavat ja opettavat on hyvä ottaa huomioon ja noudattaa sitä. Heidän opissaan ei siis ollut mitään vikaa, eikä moitteen sijaa.

Kuitenkin jotain hyvin oleellista puuttui heiltä ja heidän sananpalvelustoimestaan. Se oli oikeat teot. Sanoja oli paljon, opetusta tarjolla runsaasti, mutta hyvin vähän käytäntöön sovellettavaa. Tai jos tekoja olikin, ne olivat vääriä, eivätkä ne olleet linjassa opetuksen kanssa.

Jeesuksen oma esimerkki oli toisenlainen. Hän sanoo, ettei Hän itsekään voi itsestänsä mitään tehdä, vaan ainoastaan sen, minkä Hän näkee Isän tekevän, sen Hänkin tekee. Tämän Jeesuksen periaatteen mukaan sitä mitä Isä tekee, sitä myös Poika samoin tekee.

Edelleen Jeesus sanoo, että Isä rakastaa Poikaa ja näin ollen näyttää Hänelle kaikki, mitä Hän itse tekee. Tämä on kaiken opettamisen ja vaikuttamisen pyhä periaate. Hän on jopa valmis näyttämään Hänelle suurempiakin tekoja kuin nämä, niin että muut ihmettelevät tätä. Jeesus kiteyttää koko jutun tähän periaateeseen; ”Sillä niinkuin Isä herättää kuolleita ja tekee eläviksi, niin myös Poika tekee eläviksi, ketkä hän tahtoo.” (Ks. Joh. 5:19-21.)

Huomasitko mitä Jeesus sanoi? ”Niinkuin Isä... niin myös Poika.” Jeesus tarkoittaa myös sitä, että tällä tavoin on tarkoitus tehdä opetuslapsia Jumalan valtakunnassa. Tämä erosi fariseusten ja kirjanoppineiden tavasta opettaa, joilla oli ”Mooseksen istuin” eli saarnapönttö arvovaltansa perustana. Kyseessä oli vahvasti asemaan perustuva johtajuus. Toisekseen heillä oli teoriassa oikea oppi, johon ei Jeesuksellakaan ollut mitään huomauttamista.

Jotain kuitenkin siis puuttui ja se oli Jeesuksen malli tehdä opetuslapsia oman elämän esimerkin kautta. Sama ongelma pätee mihin hyvänsä uskonnolliseen yhteisöön, joka asettaa pääpainon uskon ja opin ulkokohtaiselle tunnustamiselle ja seuraamiselle. Tämä synnyttää aina samanlaisia seuraajia. ”Mikä lihasta on syntynyt, on liha. ja mikä Hengestä on syntynyt, on henki.” (Joh. 3:6)

Jeesuksen sanat oman aikansa uskonnollisille johtajille ovat koska tahansa siirrettävissä omaan aikaamme – valitettavasti. Onneksi myös Jeesuksen esimerkin seuraaminen opetuslapseuttamisessa on yhtä hyvin koska tahansa toteutettavissa omanakin aikanamme.

AIKAPOMMEJA NÄMÄKIN...

Ne aikapommit, joista edellä olen puhunut, ovat luonteeltaan sellaisia, että ne kumuloituvat ja räjähtävät usein ihmisten syntien mitan täyttymisen mukaan. Se on se mekanismi, jonka Jumala on niihin asettanut. Esimerkiksi kun yhteiskunnallinen epävanhurskaus kasvaa tiettyyn mittaan, niin seurauksena on Jumalan tuomio. Ihminen niittää aina sitä, mitä hän on ensin kylvänyt. Tähän on täysin sovellettavissa Paavalin sana galatalaisille uskoville; ”Älkää eksykö, Jumala ei salli itseänsä pilkata; sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Joka lihaansa kylvää, se lihasta turmeluksen niittää; mutta joka Henkeen kylvää, se Hengestä iankaikkisen elämän niittää” (Gal. 6:7-8)

Mutta on myös toisenlaisia aikapommeja. On olemassa hengen maailmoissa salattuina olevia, Jumalan säätämällä ajastimella varustettuja hengellisiä räjähteitä, jotka Hän on sijoittanut vanhojen herätysliikkeitten ja perinteisten kirkkokuntien keskuuteen. Kun aika täyttyy, niin Jumalan Hengen aikapommi alkaa vaikuttaa. Äkkiä syntyy uutta ja tuoretta Hengen elämää siellä, missä sitä vähiten olisi odottanut. Ihmeitä tapahtuu, merkillisiä, yllättäviä asioita ja käänteitä sattuu. Jumalan Hengen työ sotkee aina ihmisten omat inhimilliset suunnitelmat ja laskelmat – varsinkin kun ne on tehty ilman neuvottelua Hänen kanssaan.

Jumala on yllätysten Jumala. Luulen, että Hän rakastaa yllätyksiä. Yllätykset ovat Hänen erikoisosaamistaan, koska niiden kautta Hän tuo esille oman täydellisen suvereenisuutensa. Näin myös monien vanhojen hengellisten liikkeiden keskuudessa. Uskon, että tulemme tulevaisuudessa näkemään Jumalan tulien syttyvän paikoissa/porukoissa/piireissä, joissa emme olisi koskaan hurjimmissa unelmissammekaan kuvitelleet moista näkevämme. Jumala ei ole ihminen ja Hän tekee juuri niinkuin tahtoo.

Terroristisolu on usein pitkään nukkuva solu, joka ylhäältä tulevasta käskystä äkkiä aktivoituu ja täyttää sen tehtävän, joka sille on varattu. Näin on myös hengellisessä maailmassa. Kyseessä on Jumalan armon aikapommi.

PS. Kirjoitin jokin aika sitten blogissani, ”että tulemme näkemään kaikkein radikaaleimpia nuoria kristittyjä vaikuttajia juuri evl. kirkon sisällä. Miksi ajattelen näin? Koska juuri siellä – valtiokirkon sisällä – raamattu-uskolliset uskovat joutuvat kaikkein kovimmalle tämän päivän Suomessa.”

Tähän liittyen, luepa blogiosoitteesta http://rankinen.blogspot.com kirjoitus ”Miksi ette anna kuolla aatteen vuoksi?”. Koko kuvan ymmärtämiseksi lue myös kommentit kirjoitukseen liittyen.

Sanon vielä tämän; lue nämä, seuraa tätä kehitystä, sillä siinä on jotain hyvin oireellista, suorastaan esikuvallista, ellei peräti profeetallista.