Toisaalla blogissani...

...on käyty keskustelua kotiseurakuntamallin tarpeellisuudesta, toimivuudesta ja järkevyydestä. (Ks. Thursday, February 01, 2007 Blogissani oli kerran tällainen kommentti: /4 comments.) Ei niin, etteikö anonyymin lukijan vastaukset olisi ihan kyllin riittäviä vastauksia myöskin anonyyminä pysyttelevälle kommentoijalle, mutta kuitenkin vastaan näihin väitteisiin muutamalla rivillä.

Ensimmäinen väite on se, että kotiseurakunnat olisivat yhden voimakkaan johtajan ympärille syntyneitä lahkoja, joissa kaikenlaiset harhaopit muhivat ja mellastavat ja jotka eristäytyvät muiden uskovien yhteydestä. Tämä on sikäli mielenkiintoinen väite, että juuri kotiseurakunnissahan pyritään näkemään Kristuksen ruumiin kokonaisuus paikallisella tasolla – päinvastoin kuin ns. perinteiset seurakunnat ja kirkkokunnat tekevät. Lisäksi kotiseurakuntien johtajuuuskäsite ja -malli eivät tue tätä näkemystä mitenkään; ei ole mitään yhden johtajan mallia – päinvastoin kuin ns. perinteisissä seurakunnissa ja kirkkokunnissa opetetaan. UT:n malli johtajuudesta paikallisseurakunnissa ei ole yksinapainen eikä pyramidimainen, vaan ennemminkin kollektiivinen ja hajautettu. (Apostolin virka on juttu erikseen.)

Näihinkin asioihin olen blogissani jo useaan otteeseen viitannut, mutta kommentoija ei ole näihin näkemyksiin ja niiden raamatullisiin perusteluihin vaivautunut paneutumaan. Tämä turhauttaa, kun aina uudelleen joutuu ”repimään koko pakan auki”. Toistan jo aiemmin jossain yhteydessä sanomani; kyse ei perimmältään ole mistään ”kotiseurakunta-aatteesta”, vaan nimenomaan Kristuksen ruumiin kokonaisuudesta eli kristillisestä paikallisseurakunnasta sellaisena kuin UT asian meille ilmoittaa. Aivan kuten NMKY:n johtajuusseminaarissakin opettanut Neil Cole opettaa, seurakunta on luonteeltaan orgaaninen ja se aina etsii elävän ja relevantin muodon eri yhteyksissä ja tilanteissa ja kulttuureissa; työpaikoilla, kodeissa, vapaa-ajan vietossa etc. Kyse on siitä ”elämän Hengen laista”, josta Paavali puhuu Roomalaiskirjeen 8. luvussa.

Lisäksi väitteessä on osoitteeton, jonkun mielestä jopa loukkaavaksi tulkittavissa oleva piiskansivallus; ”Usein he (so. kotiseurakuntien oletetut voimakkaat johtajat, lisäys by TK) kuvittelevat olevansa niin paljon muita viisaampia, että eivät tarvitse toisia itseään ohjaamaan.”

• Keihin tällä viitataan?

• Keitä nämä ”johtajat” ovat?

• Nykyisten kotiseurakuntien oletettuja johtajiako?

• Mihin tämä väite perustuu?

Kuitenkin oman kokemuksenikin mukaan esimerkkejä tällaisesta löytyy yllin kyllin ns. perinteisten kirkkokuntien piiristä. Em. yhteisöjen viljelemä hierarkkinen, pyramidimainen johtajuusmalli ruokii juuri niitä lieveilmiöitä, joihin kommentoija viittaa kotiseurakuntien yhteydessä. Emmekä koskaan voi asettaa jonkun kirkkokunnan tmv. suuruutta ja kokoa merkiksi sen raamatullisuudesta. Tällöinhän Rooman kirkko olisi juuri se, minä se itseään pitää; yksi, ainoa oikea.

Sitten toinen väite; ”Mielestäni, vaikka en olekaan mikään historian asiantuntija on enemmän kuin todennäköistä, että suuri osa hyvin itsenäisistä kotiseurakunnista tulisi olemaan varsin eksoottisia teologisia viriyksiä muutamassa vuodessa tai vuosikymmenessä.” Haastan tämän näkemyksen, sillä juuri kotiseurakuntien kautta kristinusko leviää tällä hetkellä voimakkaasti Kiinassa, Intiassa, muslimimaissa ja USA:ssa. Tulevaisuus tässä valossa näyttää ihan toiselta, kuin mitä kommentoija väittää.

Sitten lopuksi aika huimalta kuulostava väite: ”Isommassa seurakunnassa on takuuvarmasti paljon sellaisia sisäänrakennettuja siunauksia, joita ei pieni kotiseurakunta voi antaa ja toteuttaa.” Tämä on mielenkiintoista ja harmittaa, kun kommentoija jättää tämän äärimmäisen tärkeän argumentin tyystin perustelematta.

• Mitä nämä ”sisäänrakennetut siunaukset” oikein ovat ja miten ne ilmenevät käytännössä?

• Onko siis olemassa jotain tällaisia ”bonuksia”, joita ilman yksinkertaisesti jää, jos ei kuulu tällaiseen isompaan yhteisöön?

Tässä kaikessa on yksi suuri ongelma ja se on se, että Raamattu ei yksinkertaisesti puhu mitään tällaisesta. Uusi testamentti tuntee kyllä kodeissa kokoontuvan seurakunnan ja kaupunginlaajan Kristuksen seurakunnan (so. Hänen ruumiinsa esim. Lahdessa) ja piste. Kaikki muut perustelut, joista kommentoija näkemyksensä ammentaa, nousevat omien reviirien puolustamisesta, historian siipien havinasta ja traditiosta. Nämä vievät yhä kauemmas UT:n mallin mukaisesta uskovien yhteydestä. Nämä kommentoijan näkemykset ovat hänen omiaan, niille ei löydy mitään raamatullisia perusteita, eivätkä ne kestään lähempää kriittistä tarkastelua.

Toden sanoakseni en olisi halunnut kirjoittaa tätä kaikkea edellä mainittua. Tunnen oloni mustaksi ja likaiseksi kuin painittuani nokakolarin kanssa. Tämä ei rakenna, eikä vie asioita mitenkään eteenpäin. Jeesus sanoo usein evankeliumeissa ; ”Jolla on korvat kuulla, se kuulkoon.” Watchman Nee puki aikoinaan saman asian sanoiksi toisin; ”Sille, joka ymmärtää, ei tarvitse selittää. Ja se, joka ei ymmärrä, ei ymmärrä, vaikka hänelle selittäisitkin.” Kaikkiin kommentoijan esittämiin juttuihin olen pyrkinyt vastaamaan jo useissa aikaisemmissa kirjoituksissa, useisiin moneenkin kertaan. Eikö niitä ole luettu vai eikö niitä vain ole kuultu?

Turhauttavaa. Kuvittelepa tilanne, että olisit keskustellut pitkään jonkun kanssa ja yrittänyt kärsivällisesti selittää ja perustella omaa näkökantaasi keskuastelukumppanille. Sitten tulee joku ikäänkuin kesken kaiken mukaan, napaa sanan sieltä ja toisen täältä ja alkaa siltä pohjalta kommentoida asiaa. Tämä on luonnollisesti jokaisen blogin lukijan oikeus; komentoida asiaa anonyyminä. Turhauttavaa se silti on – varsinkaan kun raamatullisia perusteita oman näkemyksen tueksi ei ole esittää lainkaan. Itse olen pyrkinyt perustelemaan näkemykseni ja kirjoitukseni Raamatulla, joten mikäli aihetta ilmenee, niin osoittakaa näkemykseni vääräksi tältä pohjalta.

Keskustelukumppani netissä lopettaa kommentoijalle näin; ”minulle kyllä käy, että vanha viini pysyy vanhoissa leileissä, kunhan kukaan ei väitä, että uudet leilit uudelle viinille on jotenkin "ääripään ratkaisu". Tämä on totta. Muistapa vain Jeesuksen sanat näistä viinileileistä;

Matt. 9:17:

”Eikä nuorta viiniä lasketa vanhoihin nahkaleileihin; muutoin leilit pakahtuvat, ja viini juoksee maahan, ja leilit turmeltuvat; vaan nuori viini lasketaan uusiin leileihin, ja niin molemmat säilyvät.”

Mark. 2:22:

”Eikä kukaan laske nuorta viiniä vanhoihin nahkaleileihin; muutoin viini pakahuttaa leilit, ja viini menee hukkaan, ja leilit turmeltuvat; vaan nuori viini on laskettava uusiin leileihin.”

Luuk. 5:37:

”Eikä kukaan laske nuorta viiniä vanhoihin nahkaleileihin; muutoin nuori viini pakahuttaa leilit, ja viini juoksee maahan, ja leilit turmeltuvat.”

Eri evankeliumeissa Jeesuksen sanat painottuvat vähän eri tavoin. Matteus puhuu siitä, miten oikein meneteltäessä molemmat leilit – niin uudet kuin vanhatkin – säilyvät. Realismia sekin. Mutta yhtä kaikki – tästä juuri on kyse; uudesta viinistä ja uusista leileistä. Tähän samaan raamatulliseen kielikuvaan Chuck Piercekin viittasi Nokia-Mission uuden vuoden tilaisuudessa. Tästä on kyse; elämän Hengen laista.

Mietittäväksi:

• Mistä seurakunta alkaa?

• Kenen seurakunta on?

• Millainen seurakunta on luonteeltaan?

• Mitä varten seurakunta on?

Älä etsi vastausta perinteestä tai nykyhetkestä, vaan Raamatusta. Älä etsi Raamatusta tukea omalle näkemyksellesi, vaan etsi Raamatusta nousevaa totuutta.

Uudelleen koulutus

Olen lukemassa uudelleen Namikan johtajuusseminaarissa pääluennoitsijana olleen Neil Colen kirjaa Orgaaninen seurakunta, joka vastikään on ilmestynyt suomeksi Itätuuli-Kustannuksen julkaisemana (ks. tarkemmin www.ituuli.net ja www.suolakauppa.com ). Suosittelen tätä kirjaa vilpittömästi jokaiselle, joka tuo esille sellaisen seurakunnan mallin, joka on yhtä aikaa sekä vallankumouksellinen että sopusoinnussa Jeesuksen ja Paavalin (ja sitä kautta koko UT:n ) seurakuntaopetuksen kanssa.

Kirjassa tuodaan esille esimerkiksi ”Kuusi myyttejä kumoavaa totuutta seurakunnasta” (alk. s. 53), jotka kaikessa yksinkertaisuudessaan ovat:

1. Seurakunta on elävä organismi, ei paikalleen pysähtynyt instituutio.

2. Seurakunta on paljon enemmän kuin rakennus.

3. Seurakunta ei ole sidoksissa yhteen ainoaan paikkaan.

4. Seurakunta on paljon enemmän kuin yhtenä päivänä viikossa pidetty tunnin jumalanpalvelus.

5. Jumalan valtakunnan on tarkoitus hajautua, mutta ihmisillä on taipumus keskittää.

6. Meistä jokainen on Jumalan temppeli ja yhdessä olemme myös Hänen temppelinsä.

Hanki tämä kirja ja lue itse lisää! Ota esimerkiksi selville, mikä on raamatullisen seurakunnan dna. Suosittelen tätä kirjaa omalle kotiseurakunnallesi, raamattu- tai rukouspiirille luettavaksi tai seurakunnan kirjapisteeseen hankittavaksi. Mutta varoitan; yhtä ja toista alkaa kyllä tapahtua sekä Sinun että seurakuntasi elämässä tämän lukemisen jälkeen. Blogissani oli vastikään tällainen palaute, joka kertoo hyvin, mistä on kyse: ”Olen lukenut Colen kirjaa nyt suomeksi ja tämä kirja on "pilannut" elämäni. Olen saanut tartunnan.... ”

TIUKKUUDEN SIUNAUS

Olin viime viikonloppuna Hesassa NMKY:n johtajuusseminaarissa. Menin sinne nimenomaan kuullakseni Neil Colea, jonka edellisvuoden luennot koin itselleni ja omalle ajattelulleni hyvin merkittäviksi. Olin vuoden mittaan lukenut myös hänen kirjansa Organic Church – Growing Faith Where Life Happens (Leadership Network Publication, 2005). (Katso itse lisää: http://www.cmaresources.org/.) Odotukset olivat siis korkealla, kun uskollisina sanankuulijoina kansoitimme seminaaritilan.

Heti ensimmäiseksi Cole kysyi, kuinka moni nyt läsnä olevista oli ollut edellisessä kanavassa vuosi sitten. Minä ja ehkä noin kolmannes porukasta viittasimme tyytyväisinä toisillemme nyökytellen; ”hei hei, sinäkin, veli hyvä, olet täällä…”.

Sitten Cole kysyi, kuinka moni näistä toista kertaa läsnä olevista oli tässä välillä istuttanut seurakunnan? Yksikään käsi ei noussut. Lievästi hölmistyneinä katsoimme toisiamme. Sitten Cole tyynen rauhallisesti ilmoitti, että koska mitään merkittävää ei tässä välillä ole tapahtunut, niin aloitetaanpa alusta. Epätietoisen hämillisesti hymyillen vilkuilimme toisiamme, me suomalaisen kotiseurakuntaliikkeen uranuurtajat. Tämä ei ollut suomalaiselle kristillisyydelle ominaisen poliittisen korrektiuden mukaista, ei alkuunkaan. Eikös tuo mies ymmärrä mitään suomalaisesta hengellisestä tilanteesta? Ei kai sitä nyt noin vain seurakuntia perusteta Suomessa. Eikä sitä noin voi syyllistää rehellistä ja rutinoitunutta seminaarissa-istujaa.

Niin siinä vain kävi, että lauantaipäivä meni vanhoja juttuja kertaillessa, missä ei sinänsä ollut mitään ongelmaa. Enemmänkin ongelma oli pistoksen saaneessa omanarvontunteessa; niin tosiaan, mitään merkittävää ei vuoden aikana ollut tapahtunut. Hassuinta tässä on se, että minä itse olen aina kritisoinut näitä suomalaisia seurakuntakasvun teoreetikkoja, jotka puhuvat varautumisesta monien vuosien projektiin seurakunnan istutuksessa. Itse kuitenkin käytännössä elän ja orientoidun aivan samalla tavoin.

Pääpointti on kuitenkin siinä, että me suomalaiset kristityt tunnumme tarvitsevan raamatullista tiukkuutta ja sen mukanaan tuomaa siunausta. Väärä kevyen armon pullamössö on sumentanut ajatteluamme. Tarvitsemme myös rehellistä tavoitteiden asettamista ja tähän liittyvää tilivelvollisuutta; ovatko tavoitteet saavutettu jne?

Siinäpä haastetta kerrakseen, mutta jostain on aloitettava.

MAAILMAN MENOA TARKASTELLESSA...

...kiinnittyy huomio väkisinkin tähän pääministerin exheilan julkisuushakuisuuteen. Hiljattain pidettiin oikein tiedotustilaisuus, johon oli saapunut tiedotusvälineiden edustajia about saman verran kuin presidentti Putinia kuuntelemaan. Kaikki olivat paikalla ja yhtä liikuttavan epätietoisia siitä, mitä he täällä tekevät. Eräs parkkiintunut ja monet turvallisuus- ja huippukokoukset kolunnut politiikan veteraanitoimittaja totesikin olevansa suorastaan häpeissään joutuessaan olemaan läsnä tässä kirjan etu- ja takapuolta esittelevässä tilaisuudessa.

Muinoin Bysantin keisarikunnassa politiikan alennustila kulminoitui kilpa-ajoihin, joissa kaksi vallitsevaa blokkia siniset ja punaiset ottivat yhteen. Yhteenotot jatkuivat katutaisteluina, joiden rinnalla nykyiset jalkapallomellakat näyttäisivät lähinnä alokkaiden sulkeisharjoituksilta. Lisäksi nämä samat puolueet kilpailivat politiikassa siitä, kumman leirin poliitikot, ministerit ja jopa keisarit hallitsivat Itä-Rooman imperiumia. Kyseessä oli – asiaa historian pitkässä juoksussa tarkasteltuna – selvät signaalit meneillään olevasta degeneraatiosta. Rappeutuminen oli alkanut.

Näin meilläkin niin kansan kuin kansan edustajienkin eli median huomio kiinnittyy vastaan sanomattomalla tavalla pääministerin exsussun paljastuksiin ja kuinka ollakaan, juuri eduskuntavaalien kynnyksellä. Tai ehkä on niin kuten Frank Sinatra-vainaa ennen totesi, että ”ei sillä ole mitään väliä, mitä he puhuvat minusta, pääasia on, että puhuvat”. Eli jos kyse on demarien juonesta (Susku onkin vaaleanpunainen agentti, jonka tehtävänä oli houkutella pahaa-aavistamaton Masa ansaan) tai jos kyse onkin kepun omasta vaalijiposta, niin yhtä kaikki; tavoite on saavutettu. Juttua riittää. Mutta missä vaiheessa itse degeneraatio on menossa?

Blogissani oli kerran tällainen kommentti:

”Raamatusta näyttäisi löytyvän seuraavat seurakunnan olemusta koskevat ulottuvuudet:

1. Kaksi tai kolme kokoontuu ja Jeesus on heidän keskellään
2. Kodissa (tai muussa vastaavassa paikassa - onkohan sellaista?)kokoontuva joukko, jossa jokaisella on jotakin annettavaa.
3. Paikkakunnallinen seurakunta, joka ilmentää itseään eri tavoin omassa kaupungissaan tai kylässään.
4. Maailmanlaajuinen seurakunta, joka kaikki kaikessa täyttää.

HUOM. Tästä luettelosta puuttuu kokonaan ns. kongregationaalinen ja tunnustuskuntapohjainen seurakunta. Suurin osa nykypäivän seurakuntia on rakennettu sille pohjalle, jota Raamattu ei lainkaan mainitse. Tämä on katastrofaalista seurakunnan laajenemisen ja moninkertaistumisen kannalta...Tämän takia kirkkokunnat ovat menettäneet uskottavuuttaan. Niiden sanoma on latistunut tietyiksi koodisanoiksi. Niiden yleisö on kaikonnut tai kaikkoamassa. Kristillisen kasvun kannalta voi olla järkevämpää olla tunnustuskuntapohjaisen seurakunnan ulkopuolella kuin sen jäsenenä.”

Miten totta tämä kommentti onkaan! Perinteisillä kirkkokunnilla on jälkimoderneissa länsimaissa mitä ilmeisin uskottavuusongelma. Suhteessa ulkopuolisen maailman todellisuuteen monien tunnustuskuntien ongelma on vähän samanlainen kuin Youtubessa näkyneen cokiksen ennätysjuojan ongelma, kun hän kotilämpöiseen juomaan tottuneena yritti samaa ennätystä jääkaappikylmällä colalla, mutta ei onnistunut; ”Ei pysty... liian hapokasta.”

Mutta ei mennä siihen. Toden sanoakseni; se ei kiinnosta meitä. Se tuntuu ruudinhaaskaukselta ja meillä on tärkeämpää tekemistä. Palataan tuohon alkuun eli Raamatusta löytyviin seurakuntamalleihin. Nämä tässä mainitut nimittäin todellakin löytyvät Sanasta (enkä usko kenenkään tätä faktaa kieltävän). Mietipä itse tykönäsi vaikka sitä, miten usein Jeesus puheissaan käyttääkään ilmaisua ”kaksi tai kolme”. Jotain käytännöllisesti toimivaa tällaiseen sitoutumiseen liittyy.

Eräs arvostamani ystäväni kysyi tässä yhteydessä, mihin sitten kuuluu käsite ”suhdeseurakunta”? Tämä jäi askarruttamaan minua ja yön yli nukuttuani olen vakuuttunut siitä, että suhdeseurakunnan tulee olla se raamatullinen läpäisyperiaate, joka ilmenee kaikilla näillä tasoilla ja ilmentää jotain todellista Kristuksen ruumiista. Me olemme Hänen ruumiinsa, so. seurakunnan jäseniä ja sitä kautta olemme myös toinen toistemme jäseniä. Tätä elä todeksi, niin elämä ei ole liian hapokasta.

SEKULAARIA PROFEETALLISUUTTA

Sain juuri luettua loppuun huiman kirjan, Seikko Eskolan esseekokoelman ”Historian kuolema ja kulttuurien taistelu – Kirjoituksia historiasta ja nykyajasta” ( Edita, 2006). Kirja ei ole mitenkään kristillinen, mutta se herättää ajatuksia ja nostaa esiin näkökulmia, jotka ovat terveellisiä kenelle tahansa aikaansa seuraavalle uskovallekin. Olen jossain törmännyt ajatukseen, jonka mukaan historiankirjoitus on taaksepäin katsovaa profetiaa. Tämä kirja jos jokin on sitä ja tällaisen sekulaarin profeetallisuuden kypsänä ja monella tapaa hyvänä hedelmänä haastaa monen kristillisen ajankuvauksen.

Historian kuolema ja kulttuurien taistelu – nämä ovat (jo otsikonkin mukaan) kaksi pääteemaa, jotka kirjasta nousevat esille. Olemme tulleet pisteeseen, jossa historia tavallaan loppuu ja odottaa oikean, hengellisen profeetallisuuden (sanan varsinaisessa merkityksessä) astuvan esille ja julistavan totuudellisen ja vanhurskaan tuomion sille, mitä nyt ollaan ikäänkuin laittamassa pakettiin. Yksi aiooni, aikakausi maailmanhistoriassa on nimittäin peruuttamattomasti jäämässä taakse. Mitä on edessä päin? Ja missä ovat todelliset profeetat?

Kulttuurien taistelu, sivisaatioiden yhteenotto näyttää Eskolan mielestä mitä todennäköisemmältä. Näin nimenomaan radikalisoituvan islamin ja sekularisoituvan lännen välillä. Tähän läntiseen maailmaan Eskola laskee kuuluvaksi niin USA:n kuin EU:nkin, niin eri linjoilla kuin ne näyttävätkin esim. Irakin tilanteen suhteen olevankaan. Tässä kohtaa Eskola ottaa mielenkiintoisen rinnastuksen historiasta; sitä mitä Kreikka oli antiikin aikana Roomalle, samaa merkitsee Englanti USA:lle tänään. Mielenkiintoista on nähdä, mihin suuntaan nämä suurvaltojen väliset suhteet tulevaisuudessa kehittyy.

Miten käy läntisen sivilisaation tulevaisuudessa? Paluuta konstantinolaisen paradigman aikaan ei Euroopassa enää ole, eikä tule. Kristillisen yhtenäiskulttuurin päivät ovat luetut, mutta miltä kuulostaisi elinvoimainen ja vaikutusvaltainen vähemmistökristinusko? Ei enää instituutioiden suojista privilegioihin ja sanktioihin turvautuen, vaan enemmänkin sinapinsiemenen kaltaisena hapatteena, todellisena ristin yhteisönä.

Tältä pohjalta myös islamilaisen maailman kohtaaminen evankeliumilla ja voittaminen Kristukselle voisi onnistua paremmin. Kyse ei olisi enää kulttuuri-imperialismista tai muusta sellaisesta, mistä kristillistä lähetystyötä on aiheesta tai aiheettomasti syytetty. Kyse olisi enemmänkin kotiisi, työpaikallesi, kahvilaasi, kouluusi, torillesi tai jalkapallokentällesi tulevista vieraista, joilla on kerrottavana iloinen sanoma Jumalasta, joka lähetti Poikansa maailmaan sovittamaan sen synnit.

MITÄ ME SIIS OIKEIN HALUAMME...?

”Onko kotiseurakunta-aate sitten se ainoa, autuaaksitekevä ja oikea uskovien yhteyden harjoittamisen muoto?”

Tosi on, kotiseurakunta-asia on tänä päivänä monien huulilla. Asia on vahvasti esillä tulevassa Namikan johtajuusseminaarissa (taas kerran, sanoo joku). Sama vanha aate tulee esille myös monen trendikkään ”vanhan seurakunnan uudistamisoppaan” sivuilla. Sitten ovat vielä nämä varsinaiset hardcore-friikit, joille kotiseurakunta on elämän ja kuoleman kysymys - jopa niin, että Hengen toimintaa ei enää nähdäkään muualla kuin oman kotisohvan nurkalla.

Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään uusi aate tai jossain missiologisessa tutkimuskammiossa tai seurakunnan kasvun seminaarityöpajassa kehitetty positiivinen trendi, joka viimeistään seuraavilla kirjamessuilla tai kesäkonferenssissa vaihtuu johonkin toiseen, vielä uutukaisempaan trendiin. Kyllä kyseessä on vanha perinne uskovien yhteen kokoontumisessa. Uskovilla nyt vaan on ollut tapana kokoontua toistensa koteihin rakentumaan yhteisestä uskostaan. Ajatus ei myöskään ole mitenkään uusi tai vallankumouksellinen Uuden testamentin aikaista tilannetta ajatellen. (Jos tässä on jotain epäselvää, niin kehotan Sinua, rakas lukijani, lukemaan Raamattuasi a) tarkemmin ja b) niin kuin se on kirjoitettu.) Meillä Suomessakin on rikas historia ja vahva perinne tällaisista kokoontumisista jokaisen herätysliikkeen keskuudessa. Tämän toimintatavan raamatulliset juuret perustuvat myös siihen tapaan ja ympäristöön, jossa uusien asioiden oppiminen todellisesti ja tehokkaimmin tapahtuu – kotiin, perheeseen, sukuun, heimoon, vanhempien ja lasten välisiin suhteisiin jne. Tämän ymmärtäminen on tärkeää erityisesti, kun puhumme opetuslapseuttamisesta; miten ja missä, millaisissa ihmissuhteissa, millaisessa vuorovaikutuksessa ja ympäristössä se tehokkaimmin ja aidoimmin tapahtuu?

Vallankumouksellinen ajatus jonkun kotona kokoontuvasta seurakunnasta on tietenkin meidän aikamme kirkollista tilannetta ajatellen. Voisimmeko muka oikeasti antaa tällaiselle kokoontumiselle seurakunnan statuksen? Mikä meitä sitten estäisi niin tekemästä? Monellakaan meistä ei kuitenkaan ole kokemuksia muunlaisesta uskovien yhteen tulemisesta, kuin minkä näemme ja koemme perinteisissä kirkoissa sunnuntaisin. Tämän kehityksen juuret ovat toisaalta yleisessä kaupungistumiskehityksessä ja toisaalta yksilön oman elämän privatisoitumisessa. Jos tällaiset seikat tuottavat meille ongelmia, niin se ei ole UT:n vika. Ei ole Paavalin & co ongelma se, että meidän tilanteemme on sellainen kuin se nyt on – se on meidän ongelmamme ja meidän tulee tehdä jotain asialle. Juuri tämän seikan takia ”pyhä poisoppiminen” näyttelee niin suurta osaa varsinkin tällaisen toiminnan alkuvaiheissa. Tämän seikan takia itse suhtaudun aika skeptisesti ajatukseen vanhan, perinteisen seurakunnan uudistamisesta jollain ulkoisesti toteutettavalla ohjelmalla tai kampanjalla. Jotain voi toki muuttua ja muuttuukin, ainakin silloin, jos uusia ihmisiä (=ns. pystymetsästä uskoontulleita) tulee mukaan toimintaan. Mutta ratkaisevaa on se, että seurakunnan perus-DNA pysyy kuitenkin muuttumattomana, eikä mitään todellista muutosta tapahdu.

Mitä me siis todella haluamme?

Kotiseurakunnallakin on periaatteessa olemassa samat vaarat kuin millä tahansa satavuotiaalla vapaalla seurakunnallakin; sekin voi a) lahkoontua ja b) jämähtää paikalleen. Kotiseurakunnankin piirissä voidaan hairahtua ajattelemaan, että me yksin tässä ja nyt olemme se ainoa, oikea Siion. Kotiseurakunnassakin voidaan jämähtää paikoilleen pyörittämään tuttua ja turvallista toimintamallia, jossa mikään ei muutu, eikä mene eteenpäin, eikä uusia ihmisiä tule uskoon. Tai vielä pahempaa; myös tässä uudessa ympäristössä voidaan pyörittää vanhaa kaanaankielistä savikiekkoa. Ulospäin meneminen on aina iso haaste; uudet uskoontulleet ihmiset ovat usein vanhojen, jo pitkään uskossa olleiden pelastus. He näet tarvitsevat hengellisiä vanhempia kasvaakseen itse vastuuseen Kristuksen ruumiista. Mutta he myös tarvittaessa osaavat haastaa ja muuttaa vanhoja kaavoja ja kanonisoituja toimintamalleja, joita pitkään uskossa olleet eivät – syystä tai toisesta – uskalla kyseenalaistaa.

Summa summarum; jos valtakunnallisilla kotiseurakuntapäivillä (tänä vuonna Paraisilla 21.4.2007) joka vuosi olisi yli puolet porukasta uusia, vasta uskoontulleita niin a) olisimme herätyksen ja voimakkaan kasvun keskellä ja b) kykenisimme välttämään Heprealaiskirjeen 5. luvun lopussa mainitut sudenkuopat.

Mutta vielä enemmän...

Miten pääsemme näistä lapsenkengistä eteenpäin ja hengellisistä lastentaudeista pois? (Mikäli Sinua, hyvä lukijani, kiinnostaa tietää, mitä tarkoitan, niin pyydän Sinua lukemaan aiheesta lisää Paavalin 1. Korinttilaiskirjeen 3. luvun alusta.) Eikö meidän olisi jo aika nähdä Kristuksen ruumiin kokonaisuus? Kaikki varmaan vastaavat tähän myönteisesti, mutta kuinka moni meistä on valmis tähän myös a) käytännössä ja b) paikallisella tasolla (=omassa kotikaupungissasi)? Kaikki näet hyväksyvät ajatuksen Kristuksen ruumiin kokonaisuudesta universaalilla tasolla, mutta nikottelu alkaa heti, kun yritämme siirtää tätä UT:n opetusta käytännön tasolle paikallisesti. Tästä puolesta UT nimittäin puhuu ihan yhtä paljon. Asian voit tarkistaa esim. jokaisen Paavalin kirjeen alusta; kenelle esim. Roomalaiskirje on osoitettu? Käytännön kysymys Sinulle kuuluu näin; kenelle Paavali lähettäisi kirjeensä, jos hän kirjoittaisi oman kotikaupunkisi Kristuksen seuraajille? Lähettäisikö hän sen paikalliseen kirkkoherranvirastoon vai sikäläisen helluntaiseurakunnan toimistoon... vai minne?

Tämän uskon olevan Herramme Jeesuksen seuraava askel seurakunnan ennalleenasettamisessa; Kristuksen ruumis paikallisella tasolla. Vastaväitteet, jotka käytännössä – teoriassahan ja ”hengellisesti” asian raamatullisuus kyllä myönnetään – esitetään tätä näkemystä vastaan, nousevat reviirimustasukkaisuudesta, vallanhalusta, taloudellisista intresseistä, historiallisista rasitteista ja tradition ohjauksesta. Raamatun sanan kanssa niillä ei juurikaan ole mitään tekemistä.

Epäiletkö tämän näkemyksen raamatullisuutta? Aloita lukeminen vaikka Efesolaiskirjeen 4. luvun jakeesta 11;

• keitä Jumala asetti seurakuntaan ja mitä varten?

• mikä on kaiken tämän työn tarkoitus?

• entä mikä on sen perimmäinen tavoite?

Eikö olekin mielenkiintoista huomata se, että Paavali omana aikanaankin puhui tämän täyttymisestä niin, että hän näkee sen toteutumisen olevan vielä tulevaisuudessa? Näin mekin saamme olla mukana tässä Kristuksen ruumiin rakentamistalkoissa ja luottaa siihen, että Herra itse toteuttaa oman Sanansa.

NAURU PIDENTÄÄ IKÄÄ...

Sain nämä vinkit eräältä ystävältäni. Tsekatkaapa – ne kiteyttävät aika hyvin monet niistä asioista, joista tälläkin blogisivulla on kirjoitettu; mitä Jeesuksen seuraaminen on ja mitä se ei ole? Eli huumori helpottaa ja nauru pidentää ikää ja toivottavasti se myös avaa mieltämme uusille katsantokannoille.

http://video.google.com/videoplay?docid=-8263755300086117041
http://video.google.com/videoplay?docid=-4138167462991687115

TOTUUS MEISSÄ – SINUSSA JA MINUSSA

Joku on sanonut, että...

• parikymppistä nuorta kiinnostaa eniten se, mikä tuntuu hyvältä

• kolme-neljäkymppistä kiinnostaa eniten se, mikä toimii käytännössä

• viisikymppistä kiinnostaa kaikkein eniten se, mikä on totta.

Toivoisin tämän olevan totta omalla kohdallani. Täytin nimittäin viime kesänä viisikymmentä.

Joka tapauksessa ilahduin kovasti eräästä blogini palautteesta, jossa todettiin (edelliseen kirjoitukseeni liittyen), että ”seurakunnansta (olipa se rakenteeltaan millainen tahansa) ei tee raamatullista se, miten tyytyväisiä seurakuntalaiset ovat seurakuntansa toimintaan. Tyytyväisyyskyselyt eivät siis ole mittareita seurakunnan raamatullisuudesta.”

Kyse on siis totuudesta – tässä tapauksessa siitä Raamatun totuudesta, joka koskee seurakuntaa.

Tämän ymmärtäminen ja hyväksyminen on monelle tämän postmodernin ajan uskovalle vaikea pala. Moni raamattu-uskollisena itseään pitävä kristitty huomaakin ajattelevansa, että...

• Raamattua voi tulkita niin monella tapaa

• melkein mitä tahansa voidaan perustella Raamatulla

• loppujen lopuksi sen pohjalta ei siis voida sanoa mitään varmaa

Tämä on puhdasveristä postmodernismia kristillisimmillään, valitettavasti. Vielä valitettavampaa on se, että tällaisen epäilyksen ja kyynisyyden yllättäessä tilalle otetaan kritiikitön hengen ilmoitus, jonka takana itse asiassa on aika usein sumeilematon manipulointi ja vallankäyttö. En ole koskaan epäillyt raamatullista profeetallisuutta, mutta en myöskään ole koskaan epäillyt sitä, että meitä kehotetaan Sanassa koettelemaan kaikki ja pitämään se, mikä osoittautuu hyväksi.

Totuuden tulee saada sijaa meissä – Sinussa ja minussa. Totuudesta voidaan kyllä vakuuttua käytännössä. Eikö Jeesuskin kehottanut kaikkia, että jos he haluavat tehdä hänen tahtonsa, niin he kyllä tulevat tuntemaan onko tämä oppi Jumalasta? Tätä ajattelen em. Barnan tutkimustuloksenkin viestivän; hedelmistään puu kyllä tunnetaan. Eli jos joku juttu on totuudesta, niin se toimii käytännössä ja myös tuntuu hyvältä.

Mutta mikä kaikkein merkityksellisintä; vain Totuus kestää Pyhän Jumalan kasvojen edessä sinä päivänä, kun Sinun ja minun teot punnitaan.

KOTISEURAKUNTA – KESKITY ELÄMÄÄN!

Amerikasta kuuluu taas kummia; George Barna Group on tehnyt tutkimuksen amerikkalaisten kristittyjen seurakuntatyytyväisyydestä. Tulosten mukaan kotiseurakunnat tyydyttävät paremmin kävijöiden tarpeita kuin mitä perinteiset seurakunnat tekevät. Jokin aika sitten samainen tutkimusryhmä toi esille vastaavanlaisen tutkimustuloksen, jonka mukaan kotiseurakunnat ovat tällä hetkellä nopeimmin kasvava ryhmä kristittyjä Jenkeissä. Eikä George Barnan ”Revolution”-kirjan mainostaminen mm. Christianity Today´n nettisivuille teemalla ”No Church?, No Problem” jäänyt yhtään vähemmälle. (Ks. itse: www.barna.org sekä www.ctlibrary.com/ct/2006/january.)

Barna Group´n tutkimuksessa kokouksessa kävijöiden tyytyväisyyttä mitattiin neljällä eri tasolla seuraavin tuloksin:

• kaksi kolmasosaa kotiseurakuntalaisista (68%) olivat jotakuinkin täysin tyytyväisiä oman kotiseurakuntansa johtajuuteen, kun taas perinteisissä seurakunnissa päästiin vain noin puoleen (49%)

• samoin kaksi kolmasosaa kotiseurakuntalaisista (66%) olivat jotakuinkin täysin tyytyväisiä oman kotiseurakuntansa sitoutumisasteeseen, kun vastaava luku perinteisissä seurakunnissa oli noin 40%

• noin kolme viidestä (61%) aikuisesta kotiseurakuntien piirissä oli tyytyväisiä yhteyden tasoon oman seurakuntansa piirissä, verrattuna vain kahteen viidestä (41%) perinteisten seurakuntien piirissä

• kotiseurakuntalaisista oli selvä enemmistö (59%) täysin tyytyväisiä oman yhteisönsä hengellisyyden syvyyteen – vastakohtana perinteisten seurakuntien 46%

Tutkimustuloksissa tulee esille myös muuta mielenkiintoista tietoa amerikkalaisten kotiseurakuntien kokoontumisista, osanottajista ja tilanteesta muutenkin, joihin emme tässä nyt puutu tämän enempää. Kannattaa tutustua itse tähän tutkimukseen Barnan nettisivuilla.

Mutta minkälaisia linjoja voisimme vetää tällaisesta kehityksestä muualla maailmassa? Enkä nyt puhu vain ”paradigman muutoksesta” länsimaissa. Tosiasia on se, että Kristuksen seurakunnan kasvu esim. muslimimaissa, Intiassa ja Kiinassa on jo pitkään tapahtunut kotiseurakuntien kautta ja niiden piirissä. Mitä meillä on siis sanottavana kotiseurakuntien puolustukseksi täällä Suomessa?

SEITSEMÄN KOHTAA KOTISEURAKUNNAN APOLOGIAA – eli kenelle voi olla hyötyä kotiseurakunnasta ja millä tavoin?

1. Vanhoille, kirkkokuntiin pettyneille uskoville, kun he voivat nähdä luonnonmukaisen uskovien yhteyden toimivan historian väärinkäytöksistä ja erehdyksistä huolimatta.

2. Loppuun ajetuille, väsyneille entisille seurakunta-aktiiveille, jotka ovat jo kyllästyneet burnoutin uhallakin toteuttamaan toisten näkyjä ja pönkittämään yksinapaista systeemiä seurakunnassa, kun he huomaavat, että voi elää vapaasti ja silti tehdä Jumalan tahdon elämässään.

3. Kylmenneille uskoville, kun he kaiken kyynisyyden keskellä vielä voivat kokea jotain todellista sekä arvojen että käytännön elämän tasolla kotiseurakunnassa.

4. Ei-uskonnollisille ihmisille, kun he huomaavat, että Jumalaan voi uskoa ja tätä uskoa soveltaa käytäntöön ilman uskonnollista sanahelinää, liturgiaa tai traditiota.

5. Vasta uskoontulleille, kun he alusta alkaen juurtuvat raamatulliseen seurakuntaelämään ja uskovien yhteyteen niin, etteivät enää ehdollistukaan johonkin ”-läisyyteen”, vaan Kristukseen ja Hänen omiinsa, jotka yhdessä muodostavat seurakunnan.

6. Tulevaisuuden ihmisille, kun uskovien tilanne tulee vaikeutumaan esim. mielipiteen ilmaisun, talouden ja/tai uskonnonvapauden alueella, niin että olosuhteiden pakosta on toimittava joko kokonaan tai osittain maan alla, epävirallisesti.

7. Raamatullisuutta arvostaville, kun ymmärrämme sen, ettei kyse ole jostain uudesta trendistä, virtauksesta tai aallosta, vaan siitä todellisuudesta, johon Jeesus, seurakunnan pää, on tarkoittanut meidät elämään.

Kotiseurakunta – keskity elämään!

GALATIA V. 2007 (osa II)

Kolme skenaariota siitä, mitä tulisi jatkossa tapahtumaan:

1. Oloiselan kotisrk ottaa lusikan kauniiseen käteen ja alistuu mukisematta perinteisten srk:ien käskyvaltaan. Suurin osa Oloiselan kotiuskovaisista liittyy Kansallisiin Helatorstaiveljiin ja mukautuu tähän virallisesti hyväksyttyyn uskonnonharjoittamisen muotoon. Toisena vaihtoehtona olisi ollut Vapaan keskuslähiön kirkkoseurakunta (VKLKSrk), mutta KYTT:än kokouksessa päädyttiin Helatorstain kannalle. VKLKSrk:lle luvattiin jonkinlainen hyvitys tästä joustavuudesta seuraavan kampanjan yhteydessä. Käytännössä väki alkaa käydä taas keskustan kokouksissa ja insinööri Tupasela valitaan Helatorstain vanhimmiston varajäseneksi. Kuitenkin pikku hiljaa tämä trendi hiipuu. Parin vuoden kuluttua KYTT:än pöytäkirjoista löytyy maininta ”Oloiselan väen passiivisuudesta Herran työssä”. Samoihin aikoihin epäviralliset, ”villit” kotikokoukset alkavat uudelleen ja Virtanen ilmestyy mukaan kuvioihin taas. Tapahtuu merkillisiä asioita; ihmisiä tulee uskoon ja sairaita paranee Oloiselan ostoskeskuksella, Pyhä Henki saa ihmiset suorastaan lakoamaan Kulmakuppilan baaritiskillä, ihmiset puhuvat kielillä ja näkevät näkyjä kotikokouksissa... Viimeinen villitys on oleva pahempi kuin ensimmäinen.

2. Oloiselan kotiseurakunta järjestäytyy KYTT:än jäsenseurakuntien kaltaiseksi vapaaksi, rekisteröityneeksi seurakunnaksi. Se ottaa nimekseen Oloiselan Uuden Liiton Seurakunta (OULS) ja alkaa harrastaa aktiivista yhteistyötä KYTT:än kanssa. OULSE:ssa organisoidutaan liikuttavalla aktiivisuudella ja jokainen pienen seurakunnan jäsen suorastaan raataa seurakunnan eteen useana iltana viikossa. Viikonloput ovat aina täynnä, se on sanomattakin selvää. Tämä on välttämätöntä, jotta KYTT:än isoisille kirkoille voidaan näyttää, että tässä ollaan tosissaan. Järjestetään myyjäisiä, ompelukerhoja ja arpajaisia uuden kokoustilan vuokraamiseksi ja remontoimiseksi – tietenkin normaalin kokoustoiminnan lisäksi. Pyhäkoulu-, varkkari-, nuoriso-, nuorten aikuisten, vanhus-, diakonia-, ulkomaalais- ja teetupatyö käynnistyvät. Koko parikymmenpäinen OULSE ponnistaa voimansa äärimmilleen. Virtaselle annetaan porttikielto Oloiselaan ja poliisi pidättää hänet erään kotikokouksen yhteydessä kotirauhan häiritsemisestä epäiltynä. Insinööri Tupaselasta tehdään vastaleivotun vanhimmiston puheenjohtaja, jossa tehtävässä hän toimii parisen vuotta, kunnes jää sairaseläkkeelle työuupumuksen takia. Opettaja Kalliopohja jatkaa hänen jälkeensä vanhimmiston puheenjohtajana. Kalliopohjan poika, Usko lähtee ylioppilaaksi tultuaan opiskelemaan Kansainvälisen ULSE-liikkeen teologiseen seminaariin Hollantiin. Hänestä kaavaillaan ensimmäistä virallisen pappisvihkimyksen saanutta työntekijää Oloiselaan. Tämä on välttämätöntä, koska seurakunnan jäsenmäärä on alkanut pikku hiljaa hiipua. Muutaman vuoden kuluttua OULSE otetaan KYTT:än tarkkailijajäseneksi...

3. Oloiselan kotisrk säilyttää alkuperäisen näkynsä, identiteettinsä ja toiminta-ajatuksensa ja pysyttelee lähinnä kodeissa kokoontuvana uskovien joukkona. Käytännössä seurakunnan vanhimpina veljinä toimivat Tupasela, Kalliopohja ja Sardar. Monet, eritoten nuoremmat uskovat kokevat heidät hengellisesti ”päätään pidemmiksi” muita uskovia. Virtanen käy melko usein Oloiselan kotikokouksissa ja nimittää leikillisesti em. kolmea miestä ”Oloiselan pylväsveljiksi”. Monet ottavat tämän merkkinä siitä, että Virtanenkin hyväksyy heidän vanhemmuutensa seurakunnassa. Mumar Sardar on aktiivinen auttamaan työttömiä ja syrjäytyneitä naapureitaan ja sen avulla monet tulevat uskoon ja liittyvät mukaan Oloiselan kotiseurakuntaan. Keskustassa puhutaan pilkallisesti ”Oloiselan kebabherätyksestä”. Usko Kalliopohja lähtee opintonsa päätettyään lähetystyöhön muslimimaihin. Asian suhteen käytetään kaikessa hiljaisuudessa hyväksi Sardarin suhteita Irakin kurdialueille. Oloiselan kotiseurakunta ei siis suostu organisoitumaan KYTT:än edellyttämällä tavalla, mutta kasvaa tasaisen varmasti siitä huolimatta – tai juuri sen tähden. Aikaa myöten onnistutaan luomaan hyvä keskusteluyhteys monien KYTT:än seurakuntien kanssa. Myös näiden piirissä ilmenee otollista maaperää ”uudelle ajattelulle”. Oloiselaiset itse tosin puhuvat ”paluusta raamatullisen uskon juurille”. Ratkaisevan tärkeää kuitenkin on ollut se, että Oloiselassa päätettiin UT:n periaatteiden mukaan antaa olemassaolevalle uskovien yhteydelle seurakunnallinen status alusta alkaen. Tähän vaikutti voimakkaasti Virtasen ratkaisevalla hetkellä Tupaselalla pitämä lyhyt puhe Galatalaiskirjeen pohjalta.

Mitä Virtanen siis sanoikaan Oloiselan kotiseurakunnalle?

”Olen hämmästynyt, kun te näin nopeasti olette valmiita luopumaan pois sen raamatullisen uskon perustalta, jolle asiat täällä Oloiselassa on rakennettu! Ei ole mitään muuta perustusta tai pohjaa, jolle rakentaa, kuin se mille tämä seurakunta täällä on laskettu. On aivan sama, oli se millainen kirkkoherra, saarnaaja tai pastori hyvänsä, kuka yrittää houkutella teitä pois siitä, mihin Jumala on teidät synnyttänyt, se ei ole Jumalasta. Ei vaikka enkeli taivaasta laskeutuisi alas taivaasta teitä toisin ohjeistamaan, niin se ei ole Jumalasta!

Ei evankeliumi koskaan ole ollut ihmisten mielen ja inhimillisen järjestyksen mukaista, vaan sen on Pyhä Henki Jumalan palvelijoille uskonut. Tosin joukkoonne on nyt tullut eräitä valheveljiä urkkimaan, millaista on se vapaus, jonka me olemme Jeesukselta saaneet. Heidän tarkoituksenaan on saattaa meidät uudestaan lain orjuuteen. Mutta me emme hetkeksikään anna heille periksi, että evankeliumin totuus säilyisi meillä puhtaana.

Te älyttömät oloiselaiset, kuka teidät on näin lumonnut? Asetettiinhan teidän silmienne eteen Jeesus Kristus ristiinnaulittuna! Vastatkaa nyt mulle rehellisesti: saitteko te Hengen tekemällä lain vaatimat teot vai kuulemalla ja uskomalla evankeliumin? Kuinka te voitte olla noin tyhmiä! Te aloititte Hengen varassa. Pyrittekö nyt mukamas samaan päämäärään omin voimin? Lahjoittaako Jumala teille Hengen ja antaako Hän voimatekojen tapahtua teidän keskuudessanne sen tähden, että te noudatatte lain käskyjä ja vanhoja perinteitä, vai sen tähden, että te uskotte kuulemanne evankeliumin? Muistattehan Abrahamin: "Hän uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala luki sen hänelle vanhurskaudeksi." Tietäkää siis, että todellisia Abrahamin jälkeläisiä ovat ne, joilla on usko Jeesukseen.

Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen. Te etenitte jo hyvää vauhtia. Kuka teidät nyt on pysäyttänyt? Tehän ette enää tottele totuutta. Tämä ei ole lähtöisin ainakaan Hänestä, joka teitä kutsuu. Pieni määrä hapatetta hapattaa koko taikinan.”

Ennen pitkää Oloiselan uskovat ymmärtävät, ettei kyse ole niinkään kokoontumisesta kodeissa, ”joista niistäkin voi tulla lahkohenkisyyden pesäpaikkoja”, kuten Tupasela tinkimättömään tapaansa lausahti. ”Tosin on epäämätöntä, että Jumala ei asu käsin tehdyissä temppeleissä”, totesi tähän vastaavasti opettaja Kalliopohja. Mutta kyse on kuitenkin Kristuksen ruumiista, johon ”kuuluvat kaikki Herran omat uskovat Jumalan lapset Oloiselassa”, kuten Sardar asian ilmaisi. ”Ei ole tässä helatorstaita, eikä sapattia”, lisäsi Mumar Sardar miehensä mielipiteeseen.

Kyse on siis Kristuksen ruumiista, jossa kaikki uskovat ovat jäseninä. Sitä kautta he ovat myös toinen toistensa jäseniä. (1.Kor. 12:27) Kristuksen seurakunnalla ei Oloiselan uskovien käsityksen mukaan ole muuta rajoitusta kuin maantieteelliset etäisyydet. Paavalin 1. Korinttilaiskirjeen pohjalta he ymmärsivät olevansa kaikki kastetut yhdessä Hengessä yhdeksi ruumiiksi. Kaikki he olivat siis saaneet juoda samaa Henkeä. (1.Kor. 12:13)

Epilogi

Oloiselan seurakunnassa oli noihin aikoihin profeettoja ja opettajia; Tupasela ja Sardar, josta käytettiin nimeä Saukki, alunperin lahdenpääläinen Liukkonen, Aaltosen Tomi, joka oli aikoinaan ollut Rutherin kirkon pappi, sekä Rahikainen. Kerran, kun he olivat palvelemassa Herraa ja paastoamassa, Pyhä Henki sanoi: "Erottakaa Tupasela ja Tomi Aaltonen minun työhöni, siihen tehtävään, johon minä olen heidät kutsunut." Niin he paastosivat ja rukoilivat, ja sitten he panivat kätensä näiden kahden päälle ja lähettivät heidät matkaan.

Palo oli syttynyt, eikä mikään voinut sitä enää pysäyttää...

GALATIA V. 2007 (osa I)

Oloiselan lähiössä järjestettiin pienimuotoinen hengellinen kokous, johon oli kutsuttu puhujaksi muuan keskiverto puhujanimi, Virtanen, läheisestä Lahdenpään kaupungista. Puhuja oli raamattukoulunsa käynyt, jonkin verran nimeä saanut julistaja. Tätä nykyä Virtanen mainitsi vain olevansa ”Kristuksen ja Hänen seurakuntansa palvelija”.

Oloiselassa järjestetty kotikokous ei olisi herättänyt sen kummempaa huomiota, mutta – pannahinen vieköön! - muutamat yksinkertaiset uskovat innostuivat uudistumaan uskossaan. Tulipa muutamia kahville poikenneita ei-uskovia naapureita uskoonkin. Tämä herätti huomiota ja – monen mielestä oikeutettuakin – huolta kaupungin hengellisissä johtajissa, kirkkoherroissa, saarnaajissa, pastoreissa ja seurakunnanjohtajissa.

Oloiselan lähiössä ei ollut aiemmin ollut juurikaan aktiivista hengellistä toimintaa, vaan alueen uskovat olivat yleensä käyneet keskustan isoissa kirkoissa ja rukoushuoneissa rakentamassa uskoaan. Koska Oloisela oli suhteellisen syrjässä keskustasta, niin jotkut olivat jo aiemminkin yrittäneet järjestää omaehtoista hengellistä toimintaa lähiössä. Tämä oli kuitenkin aina kaatunut joko ihmisten passiivisuuteen tai keskustan kirkkoherrojen, pastorien ym. vastustukseen. Pelättiin näet ”hajottavaa toimintaa”.

Nyt tilanne näytti perin erilaiselta. Oloiselan uskovat – niin vanhat kuin uudetkin – olivat innoissaan ja halusivat kokoontua parikin kertaa viikossa. Näin he tekivätkin ja sen seurauksena uudet uskovat kasvoivat heti alusta pitäen kiinni Sanaan ja paikalliseen uskovien yhteyteen. Virtanen itse lähti melko pian toiseen kaupunkiin saarnamatkalle, mutta ehti kuitenkin evästää uutta Jumalan lasten joukkoa, miten mennä eteenpäin uskon tiellä. He saivat aika pitkään olla rauhassa keskustan hengelliseltä johtajistolta, koska samaan aikaan siellä järjestettiin suurehko evankelioimiskampanja Uolevi Oksasen johdolla. Tämä puolestaan sitoi kaikkien – niin pappien kuin maallikoidenkin - mielenkiinnon ja voimavarat kampanjan läpiviemiseen kunnialla.

Samaan aikaan Oloiselan uskovat tutkivat Virtasen ohjeiden mukaan Uutta testamenttia, erityisesti Apostolien tekoja ja Paavalin kirjeitä (pastoraalikirjeet etunenässä). He alkoivat myös muitta mutkitta toteuttaa näitä UT:ssa mainittuja juttuja käytännössä; uudet uskovat kastettiin, rukoiltiin sairaiden puolesta ja tutkittiin Raamattua yhdessä. Oloiselan uskovat eivät kokeneet mitään sen suurempaa tarvetta liittyä perinteisiin, isoisiin seurakuntiin. He ymmärsivät UT:n pohjalta (ja tällä tavoin se Virtanenkin oli heitä opettanut), että tässä paikallisessa uskovien yhteydessä heillä oli seurakuntaa kerrakseen. Ja mikä ettei, kun kerran hengellinen vanhemmuus nousi esille, armolahjat toimivat ja evankeliumi levisi pikku hiljaa lähiympäristöön. Yhteiset kokoontumiset järjestettiin yleensä Tupaselan kotona, koska mies oli insinööri ja heillä oli iso talo. Joskus kokoonnuttiin myös kurdisyntyisen Sardarin luona, koska heidän kolmionsa olohuone ja makuuhuone voitiin kätevästi yhdistää paljeovella isommaksi tilaksi. Sardarin vaimo, Mumar teki sitä paitsi ihanaa kebabpiirakkaa, millä oli tärkeä osuus Oloiselan kotiseurakunnan elämässä ja kasvussa.

Muutama viikko Virtasen vierailusta, ja toisestakin sellaisesta, oli kulunut, kun keskustassa vihdoin herättiin. Keskustasta tuli silloin Oloiselaan muutamia johtavia veljiä, jotka opettivat, ettei homma toiminut oikein; heidän tuli järjestäytyä seurakunnaksi ollakseen oikeita uskovia. Se tarkoitti sitä, että heillä tuli olla kunnollinen, vuokrattu kokouhuoneisto, vaaleilla valittu vanhimmisto, järjestetty pyhäkoulutyö, vakavasti otettava lähetystyö jne. Oloiselan uskoville esitetty luettelo pelastuksen ehdoista ja oikeassa uskossa elämisestä oli masentavan pitkä. Monet työpaineiden jo valmiikksi uuvuttamat Oloiselan uskovat tunsivat tuskanhien nousevan otsalleen ajatellessaan kaikkea sitä, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Sitä paitsi Mumar Sardarin herkullisen kebabpiirakan teko pitäisi nyt organisoida uudelleen. Keskustan ison seurakunnan suurtalouskeittiössä tämä voisi onnistua aiempaa laajemmassa mittakaavassa ja tehokkaammin...

Kysymys pelastumisesta ja uskossa olosta ei ollutkaan niin yksinkertainen juttu, kuin mitä Virtanen noissa ikimuistoisissa tupailloissa oli heidän eteensä maalannut. Siihenhän kuuluukin näemmä ihan uusia velvoitteita – muuten olisi uhkana hengellinen irtolaisuus” tai jopa ”jääminen seurakuntayhteyden ulkopuolelle tai sen ulkokehälle”. Keskustan vanhimpien äänenpäinot olivat tässä kohtaa vakavia. Uskossa oleminen ei enää näyttäytynytkään niin tuoreena ja elämän makuisena juttuna kuin vielä vähän aikaa sitten. Ilo alkoi hävitä monen elämästä. Joistain Oloiselan uskovista näytti jopa siltä, kuin Virtanenhan se vasta tässä harhaanjohtaja oli ollutkin!

Käytännössä heillä näytti olevan edessään kaksi vaihtoehtoa; joko liittyä johonkin jo olemassaolevaan, oikein järjestäytyneeseen seurakuntaan (esim. Kansallisiin Helatorstaiveljiin) tai sitten järjestäytyä itse joksikin jonkun seurakunnallisen nimen ja statuksen omaavaksi seurakunnaksi. Tämä tarkoittaisi ensin ns. ”yhteisön” statuksen omaamista KYTT:än (Keskustan Yhteistyötoimikunta, johon melkein kaikki keskustan seurakunnat ja kirkkokunnat kuuluivat) arvoasteikolla. Myöhemmin heidät ehkä korotettaisiin seurakunnallisen statuksen tasolle, jolloin he voisivat anoa pääsyä KYTT:än jäseniksi. Tämä luonnollisesti edellyttäisi useiden vuosien rauhanomaista ja vakaata seurakuntaelämää.

Joka tapauksessa kyse olisi pelin pelaamisesta isoisten ehdoilla. Hämmentyneet Oloiselan kotiuskovaiset kokoontuivat opettaja Kalliopohjan kotiin miettimään tilannetta. Pitkän keskustelun, jopa väittelynkin jälkeen Sardar räjäytti pankin toteamalla yksinkertaisesti, että ”eikö vain voi tutkia Jumalan Sana ja päättää mitä tehdä?” Tämä vaihtoehto tuli monille yllätyksenä, mutta se myös puhdisti ilmaa. Nyt oltiin palattu heidän raamatullisen uskonsa juurille. Tilanteen lieventämiseksi päätettiin kysyä vielä neuvoa myös Virtaselta itseltään, ennen kuin ryhdyttäisiin mihinkään.

----------

Sitten alkaa tämänkertaisen blogin interaktiivinen, vuorovaikutteinen osuus: Keksi itse jatkoa tarinalle; miten käy Oloiselan kotiseurakunnan tästä eteenpäin?

KOLME ASIAA TULEVALLE VUODELLE 2007

1. Syvempi erottautuminen Jumalalle. Kunpa ymmärtäisin syvemmin Jumalan pyhyyttä, niin en niin kevyesti ajattelisi, sanoisi ja tekisi syntiä. Niinkuin vanhassa laulussa sanotaan; ”Kasta mua Hengellä helluntain, sytytä liekkisi rintahan, liekki, mi kuluttaa kuonan pois...” Jossain toisessa vanhassa laulussa sanotaan jotenkin tähän tapaan; ”Tulikastetta sydämeni kaipaa...” Tästä on kysymys; syvemmästä erottautumisesta jostakin pois ja Jotakin kohti. Jumala antakoon tähän armon, ettei tämä jäisi vain huulten höpinäksi. Maksakoon se sitten mitä hyvänsä.

2. Enemmän kuuntelemista. ”Jolla on korvat, se kuulkoon, mitä Henki sanoo seurakunnille!” Tämä kehotus toistuu Ilmestyskirjan seurakuntakirjeissä seitsemän kertaa eli jokaisen seurakunnan kohdalla. Jos ajattelemme noiden seitsemän seurakunnan symbolisoivan Kristuksen universaalia seurakuntaa, niin kehotus kuuluu meillekin tänään. Jumalan äänen kuulemiseen liittyy aina haaste toistaa Herran puhe sanasta sanaan sellaisena, kuin se on lausuttu. Mutta ei vain sitä, vaan myös ihmisten kuuntelemista. Nyt on aika istua kuuntelemaan mitä Herra on puhunut veljille ja sisarille, sillä Jumala on liikkeellä.

3. Älä halveksi pienten alkujen päivää. Se uskovien yhteys missä olet tänään, voi olla kuin pisara valtameressä kaikkien oman asuinympäristösi ihmisten keskellä. Kuitenkin juuri se seurakunta, uskovien yhteys voi olla tärkeä evankeliumin ja Jeesuksen herruuden väline, jos vain olette uskollisia ja etsitte Herraa. Näin on nimittäin käynyt usein ennenkin Jumalan kansan historian vaiheissa. Niin kävi myös Jerusalemin tuhotun temppelin jälleenrakentamisessa yli 2500 vuotta sitten. ”Kuka pitää halpana pienten alkujen päivän, kun nuo seitsemän Herran silmää, jotka tarkastavat koko maata, iloitsevat nähdessään luotilangan Serubbaabelin kädessä?” (Sak. 4:10)

”Herra, sotajoukkojen Jumala, palauta meidät ennallemme, anna kasvojesi valon loistaa, niin me pelastumme.” (Ps. 80:20 RK)

VUODEN VAIHTUESSA

Olen joulun pyhinä lueskellut luterilaista teologista julkaisua nimeltä Perusta. Tuo lehti on suositeltavaa luettavaa jokaiselle, joka on kiinnostunut Suomen hengellisen kentän liikkeistä. Perusta-lehti on kuin väkevä ja kaunis joutsenlaulu modernin aikakauden raamatulliselle kristinuskolle. Se on yrittänyt toteuttaa mission impossiblen eli yhdistää puhdasoppisen luterilaisuuden, pietistisen henkilökohtaisen hurskauden vaatimuksen ja viidesläisyydessä luterilaiseen kirkkoon salakuljetetun anglosaksisen herätyskristillisyyden. Jälkiviisaitten tulevien polvien tehtäväksi jää arvioida sitä, miten hyvin se on siinä onnistunut ja mikä on ollut sen rooli yrityksissä pelastaa evankelisluterilaisesta kansankirkosta se, mikä vielä on pelastettavissa.

No, meidän Herrallamme on aina ollut ymmärrystä ”pyhälle jäännökselle”; ”Sillä Jerusalemista lähtee kasvamaan jäännös, pelastunut joukko Siionin vuorelta. Herran Sebaotin kiivaus on sen tekevä.” (Jes. 37:32) Jumalan ilmoitus omasta luonteestaan auttakoon meitä jaksamaan mahdottomienkin tehtävien edessä.

Itse asiassa se, mikä minua tässä Perustan numerossa 5/2006 ehkä eniten puhutteli ja ravitsi oli Timo Junkkaalan kirja-arvostelu professori Seikko Eskolan artikkelikokoelmasta ”Historian kuolema ja kulttuurien taistelu: kirjoituksia historiasta ja nykyajasta” (Edista, 2006). Eskola näemmä käsittelee oman aikamme kulttuurista murrosta modernista postmoderniin, mikä tarkoittaa käytännössä perinteisen modernin länsimaisen hegemonian murtumista. Mitä tulee sen tilalle ja millä aikataululla – se on oman maailmamme tulevaisuuden kuuma kysymys. Eskola tekee tämän kaiken muutamin kirjallisin siveltimen vedoin tavalla, joka hengästyttää pelkästään kirja-arvostelua lukevaakin.

Lainaan Junkkaalaa; ”Eskola yhtyy Oswald Spenglerin tunnettuun ennustukseen siitä, että länsimaisen kulttuurin ilta on tulossa. Eskolan mukaan perikato koskettaa kuitenkin vain Eurooppaa, ei Amerikkaa. Mielenkiintoiseksi Eskolan analyysin tekee, että hän pitää eron keskeisimpänä syynä uskontoa. Sekularisaatio on edennyt Euroopassa, mutta ei Amerikassa. Maallistuminen kulkee hänen mukaansa käsi kädessä työelämän heikkenemisen kanssa. Amerikassa ovat kunniassa niin uskonto kuin työetiikka ja ahkeruus. Amerikassa toimivan skotlantisen tutkijan Niall Fergusonin mukaan Amerikka edistyy Eurooppaa paremmin Amerikassa vaikuttavan ”Jumala-tekijän” (the God Factor) ansiosta. Eurooppa on sekularisaation tähden menettämässä sielunsa, kirjoittaa Seikko Eskola. Spenglerin tavoin hän ajattelee, että uskonto muodostaa kulttuurin ytimen.”

Omana kommenttinani tähän voisin kysyä, mikä merkitys on sillä, että luterilaisuudelle tyypillinen kahden regimentin oppi ei niin voimakkaasti ole ominaista anglosaksiselle kristillisyydelle, jolla on enemmänkin juurensa reformaation kahdessa muussa haarassa, nimittäin kalvinismissa ja anabaptismissa?

Mutta jatketaan; ”Eskola maalaa mielenkiintoisia pitkiä kulttuurihistoriallisia linjoja. Vuoden 1000 vaiheilla Eurooppa oli alikehittynyt maanosa. Islam, Kiina ja eräät Amerikan intiaanikulttuurit olivat kulttuurissa, taloudessa ja tekniikassa selvästi sen edellä. Myöhäiskeskiajalla syntyi huikeita katedraaleja, korkeatosoista filosofiaa ja yliopistoja. Tuon ajan perinnön ja uskonpuhdistuksen seurauksena Eurooppa nousi 1500-luvulta 1800-luvun loppuun mennessä maailman johtoon kaikilla alueilla. Moderni luonnontiede syntyi kristillisessä Euroopassa.

Seikko Eskolan mukaan uskonpuhdistus vaikutti merkitsevästi myös demokratia-kehitykseen. Ensimmäiset poliittiset demokratiat syntyivät reformaation koskettamissa maissa, Sveitsissä ja Pohjois-Amerikassa. Ennen toista maailmansotaa poliittinen demokratia oli toteutunut vain niissä maissa, joissa reformaatio oli voittanut, Englannissa, Yhdysvalloissa, Pohjoismaissa ja Alankomaissa. Ranska oli ainoa poikkeus. Toisen maailmansodan jälkeen demokratia on vakiintunut Länsi-Euroopan muissa katolisissa maissa. Uusinkin kehitys näyttää puhuvan samaa; kehitysmaissa demokratia toimii oikeastaan vain protestanttisten valtioiden siirtomaissa. Eskola lainaa Matti Klingeä, joka on väittänyt, että luterilaisuus on ainoa asia, mikä yhdistää Pohjolaa. Mielenkiintoista on, että sosiaalinen ja taloudellinen hyvinvointi on juuri Pohjoismaissa kyetty yhdistämään ainutlaatuisella tavalla. Korruption vähäisyydellä Pohjoismaissa on Eskolan mukaan epäilemättä yhteys luterilaisuuteen.”

Niin, mitä totesikaan professori Heikki Niskakangas Peter von Baghin dokumenttisarjassa ”Oi kallis Suomenmaa”? Hän totesi skandinaavisen hyvinvointivaltion jäävän lopulta kuitenkin vain muielenkiintoiseksi detaljiksi maailmanhistorian vaiheissa. Eli mitä tapahtuu, kun perusta, jolle kaikki on aikanaan laskettu ja rakennettu, murtuu tai murretaan? Jälkimoderni on meidän tilanteessamme aina myös jälkikristillisyyttä. Klassisen ”mammonan” vallan myötä yhteiskunta lakkaa etenemästä hitaimman ja heikoimman lenkkinsä mukaan. Käy niinkuin professori Juha Siltala sanoo, että ”täytyy juosta pysyäkseen edes paikallaan”.

Mutta edelleen; ”Seikko Eskolan mukaan kristinuskon pitkä historia osoittaa, että se on vastannut ihmisten tarpeisiin ja antanut heille paljon. Ellei näin olisi, se olisi sammunut. Eskola lainaa tässä yhteydessä Gamalielin sanoja Apostolien tekojen 5. luvusta: ´Jos tämä heidän ajamansa hanke on lähtöisin ihmisistä, se kukistuu itsestään. Jos se taas on Jumalasta, te ette pysty heitä kukistamaan.´

Eskola siis yhtyy Samuel P. Huntingtonin tunnettuun teesiin uskonnon keskeisestä merkityksestä kulttuuria ja yhteiskuntaa muovaavana tekijänä. Kristinuskon vaikutuksen heikkeneminen on heidän mukaansa uhka Euroopan tulevassa kehityksessä. ´Kristinuskon heiketessä Euroopassa koko siihen perustuva länsimainen arvoyhteisö on vaarassa.´”

Niinpä niin. Lainataanpa erästä oman aikamme edesmennyttä profeettaa, kirjailija ja julistaja Martyn Lloyd-Jonesia, kun häneltä kysyttiin, ”miltä maailmanhistorian seuraavat kaksi vuosikymmentä näyttävät, jos me saamme ne?” Tähän Lloyd-Jones vastasi: ”Pelkään pahoin näkeväni vain romahtamista. Demokratia on perimmäinen poliittinen asetelma – kaikki muut hallitusmuodot olemme jo ohittaneet. Kuitenkin demokratian takana väijyy joko diktatuuri tai täydellinen sekasorto. Loppu on todennäköisempää; 666 on ihmisen luku ja juuri sitä on demokratia, ihmisen itsepalvontaa. En ole lainkaan varma, että saamme aikaa vielä 20 vuotta. Nyt on vaikuttamassa paljon sellaista, mitä ei ole ollut koskaan aikaisemmin. Luulen, että olemme todistamassa politiikan murtumista. Kulttuurimme on romahtamassa.”

Oma kommentti: valistuksen ajan humanismin perustalle 1800-luvulta alkaen rakennettu modernin projekti merkitsi sekularisoitumista ja materialismia, joka käytännössä ilmeni ateismina. Sitä seuraava postmoderni aika ja sen kulttuuri taas merkitsevät luopumista vanhasta paradigmasta ja (usein kritiikitöntä) avautumista kaikelle henkisyydelle ja uskonnollisuudelle. Ateismi ei enää kiinnosta, koska se ei ole ”kivaa”. Kaikki yliluonnollinen kelpaa, kunhan se kolahtaa. Kaaokseen ja anarkiaan en kuitenkaan usko – meillä on liian paljon rahaa kiinni tässä systeemissä, että sen annettaisiin sortua. Enemmänkin uskon totalitarismin nousuun ennen näkemättömällä ja ennen kokemattomalla tavalla.

Todellakin, mitä tulee tämän jälkeen? Merkitseekö postmoderni aika sitä ”suurta luopumusta”, josta Raamattu puhuu? (Ks. Dan. 8:23, 2. Tess. 2:3 ja 1.Tim. 4:1.) Jos elämmekin oman kulttuurimme lopun aikoja, niin onko sitten todellakin kyse samoista lopun ajoista, joista Raamattu puhuu maailmanhistorian suurena loppunäytöksenä? Entäpä jos onkin kyse ”vain” oman kulttuurimme rappeutumisesta ja kuolemisesta, mutta muuten Jumala armossaan antaa aikaa tälle maailmalle sielujen pelastua?

Lopuksi ”Eskola lainaa Bismarckia: ´Valtiomiehen tehtävä on kuunnella Jumalan askelia Hänen marssiessaan läpi historian ja yrittää saada ote Hänen takinliepeestään, kun hän kulkee ohi.´” Junkkaala kysyykin lopussa aiheellisesti: ”Vieläkö joku yrittää saada tuosta takinliepeestä kiinni, vai onko Eurooppa lopullisesti kadottamassa sielunsa?” Väkevää profeetallisuutta tämäkin.

JOULU – LUOPUMISEN JUHLA

Kulunut vuosi, oikeastaan pari viimeistä vuotta, on ollut elämässäni monenlaisen luopumisen aikaa. Olen joutunut – tai saanut, ihan miten päin vaan – luopumaan monenlaisista asioista elämässäni; tietynlaisesta urakehityksestä ja siihen liittyvistä haaveista, tietystä käsityksestä omasta kutsumuksestani, joistakin ihmissuhteista, niihin liittyvästä asemasta ja arvostuksesta jne. Tänä vuonna olen myös isänä joutunut kokemaan luopumisen tunteita, kun esikoispoikani on muuttanut pois kotoa. Ei sekään ihan ilman kipua tapahtunut. Ymmärrän kyllä, että nuoren miehen täytyy itsenäistyä, mutta kuitenkin...

Ymmärrän, että luopuminen kuuluu elämään, mutta se ei vähimmässäkään määrin poista sitä tosiseikkaa, että luopumiseen liittyy kipua, joskus jopa suoranaista tuskaa. Itse asiassa luopumisella – kuolemisella tietyille asioille – on oma vissi hengellinen merkityksensä. Jumala riisuu meitä tietyistä asioista, pukeakseen meidät jälleen uudelleen toisilla asioilla. Hän alentaa ja ylentää, Hän kaataa ja nostaa jälleen seisomaan. Hän haluaa siis meiltä valmiutta tulla riisutuksi ajallisista, jotta Hän voisi vaatettaa meidät iankaikkisilla. Länsimaisen joulun keskellä tämä hengellisen elämän lainalaisuus on ehkä viimeisiä asioita, jotka tulevat mieleen.

Kuitenkin juuri jouluna – tarkoitan nyt Jeesuksen syntymää – Jumala luopui kalleimastaan, mitä Hänellä oli; omasta Pojastaan, jonka Hän antoi syntyä kuolevaisen ihmisen kaltaiseen muotoon. Kävi niinkuin Johanneksen evankeliumin alussa todetaan, että Sana tuli lihaksi, iankaikkinen astui ajalliseen muotoon, ääretön äärelliseen. Tämä oli osa Jumalan iankaikkisuudesta asti valmistettua syntiinlangenneen ihmisen pelastussuunnitelmaa ja siihen kuului välttämättömänä osana tämä luopuminen.

Me kuulemme enkelten laulavan moniäänisesti pelästyneille paimenille; ”Jumalalle kunnia korkeuksissa ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan Hänellä on hyvä tahto” (Luuk. 2:14), mutta harvoinpa tulemme ajatelleeksi, mitä tämä kunnianosoitus merkitsi Isälle itselleen. Hän tiesi, miten Pojalleen tulisi käymään. Tämä kaikki tulee välähdyksenomaisesti hyvin ilmaistuksi vanhassa tutussa joululaulussa ”Heinillä härkien kaukalon”. Ihmnisen Pojan elämän vaiheissa ja traagisessa päätöksessä tämä Jumalan hyvä tahto ihmisiä kohtaan tulee esille käytännössä.

Samanlaisen luopumisen, omille unelmilleen, toiveilleen ja jopa oikeutetuille tarpeilleen kuolemisen näemme Luukkaan jouluevankeliumissa Jeesuksen äidin, Marian kohdalla. Muistatko, miten Marian kerrotaan menetelleen, kun hän kuuli ja näki tämän kaiken? Maria "kätki" paimenten sanat ja kaiken muunkin tapahtuneen sydämeensä ja tutki niitä mielessään; "mitä tämä kaikki merkitseekään nyt ja tulevaisuudessa?" Sana "kätkeä" on kreikankielessä verbi "syntereo", mikä merkitsee kirjaimellisesti jonkin asian panemista turvaan, säilöön, varmaan talteen, ikään kuin aarrekammioon. Engl. raamatunkäännös käyttää tällä kohtaa verbiä "treasured up" eli "säilytti kuin aarretta". Myöhemmin Luukas kertoo toistamiseen Marian menetelleen samalla tavoin (Luuk. 2:51).

Ymmärsikö Maria jo tuolloin, mitä se tarkoittaisi joskus hamassa tulevaisuudessa, kun vanha profeetta Simeon koko perhettä siunatessaan lausuu, että myös Marian sielun läpi käy miekka? (Luuk. 2:35) Tämäkö Marian mieleen palasi, kun hän katseli poikaansa ristillä yli kolmekymmentä vuotta näiden tapahtumien jälkeen? Äiti joutuu luovuttamaan Poikansa kuolemaan ristille.

Mutta luopuminen oli kaikkein totaalisinta Pojan itsensä kohdalla. Hänestä nimittäin sanotaan, että Hän tyhjensi itsensä Jumalan muodosta, otti jopa orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi, nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti. (Fil. 2:7-8) Hän syntyi tänne kuollakseen, eikä siinä ollut mitään inhimillistä sympatiaa, tunteellista paatosta tai uskonnollista sanahelinää, vaan jumalallinen pelastussuunnitelma, mikä edellytti luopumista, kuolemista. Jouluevankeliumi se on sekin.

Tämän luopumisen takia mekin joulua vietämme ja juhlimme Vapahtajamme Jeesuksen syntymää, ylösnousemuksen ohella maailman ihmeellisintä asiaa. Hyvää joulua, ystävät!