Muuan lasikatto, suuret yksinäiset ja paremmin varustetut maallikot

 Luen parhaillaan Ari Aurasen väitöskirjaa Herätyksen aalloissa ja karikoissa - Uuras Saarnivaaran rooli Kansanlähetyksen perustamisessa, toiminnassa ja hajaannuksessa 1965-1976 (Uusi tie 2015 Helsinki). Kirja sisältää aika paljon minulle ennestään jo tuttuja juttuja, mutta se antaa hyvän kokonaiskuvan, missä kontekstissa asiat ovat ottaneet paikkansa. Aihe kiinnostaa minua, koska siinä käsitellään paljolti sitä hengellistä kasvualustaa, johon minäkin aikanani 1970-luvulla sain juurtua.

Ihan ohi pääteeman huomioni kuitenkin kiinnittyi pariin lyhyeen, sivulauseenomaiseen aiheeseen, jotka jäivät minua askarruttamaan. Käsitellessään suomalaisen uuspietismin juuria hän mainitsee myös ns. Hannulan herätyksen, joka 1900-luvun alkupuolella vaikutti Länsi-Suomessa. Auranen kirjoittaa Hannulan herätyksestä, miten siitä "ei kuitenkaan kehittynyt itsenäistä herätysliikettä, mihin vaikuttivat yhtenäisen ohjelman puuttuminen ja Frans Hannulan yllätyksellinen kuolema 59-vuotiaana vuonna 1914 sekä Kotkan kirkkoherraksi valitun Kilpeläisen muutto pois Varsinais-Suomesta" (s. 28). Ev.lut. kirkon lähetyssaarnaaja Frans Hannula ja pastori K.A. Kilpeläinen olivat tämän herätyksen johtajia, joiden poistuminen paikalta siis aiheutti herätysliikehdinnän hiipumisen.

Toinen samantyyppinen esimerkki karismaattisen johtajan vaikutuksen hiipumisesta ja sen seurauksista seuraa kirjassa muutama sivu myöhemmin. Tämä liittyy nuoruuteni opinahjoon Suomen Raamattuopistoon ja sijoittuu aikajanalla 1960-luvun alkupuolelle. Tuolloin voimiensa tunnossa eteenpäin porskuttava viidesläisyys oli tiukasti sen perustajan ja eittämättömän johtajan Urho Muroman käsissä. Suomen Raamattuopistolla oli kuitenkin havaittavissa tietynlaista sisäistä kriisiytymistä, "jonka lähtökohtana oli Muroman julkisen toiminnan vähentyminen hänen sairautensa johdosta ja siitä aiheutunut Raamattuopiston toiminnan kääntyminen selvään laskuun" (s. 32). Liikkeen muiden johtavien työntekijöiden haasteeksi tuli nyt ratkaisun löytäminen järjestön aseman säilyttämiseksi.

Muutamaa vuotta myöhemmin tämä kriisi vain syveni. Suomen Raamattuopiston sisäinen vakaus oli alkanut horjua sairastuneen toiminnanjohtajan Urho Muroman jäätyä pois hallituksen kokouksista vuoden 1963 jälkeen. Hänen kuolemansa vuonna 1966 johti järjestön tyystin uudenlaiseen kriisiin, jossa Aurasen mukaan "vallitsi epäselvyys järjestön teologisen ja toiminnallisen luonteen kehityksestä" (s. 86). Toistuu samanlainen kuvio, mikä on monen herätyksen kohdalla osoittautunut kohtalonkysymykseksi. 

Miten se profeetta Sakarja sen pukikaan sanoiksi? "Lyö paimenta ja lampaat joutukoot hajalleen" (Sak.13:7). 

Ollakseni rehellinen, tietynlainen turhautuminen valtaa minut törmätessäni kerta toisensa jälkeen tällaisiin esimerkkeihin. Onko meidän aina uudestaan ja uudestaan lyötävä päätämme tähän lasikattoon? Eikö meillä ole mitään keinoa päästä ulos, eteenpäin ja - todellakin! - ylöspäin (hengellisesti puhuen)? Tiedän kyllä (ihan omasta kokemuksestanikin), miten suuri mielen linnake yliopistopohjainen teologikoulutus on. Se kun edelleen nähdään oikeastaan ainoana vastauksena hengellisen johtajuuden tarpeeseen. Vai nähdäänkö? Oikaiskaa minua, hyvät ystävät! Otan mielelläni opetusta vastaan tässä asiassa.

Joka tapauksessa juuri se näyttää usein poikivan edellä kerrotun kaltaisia esimerkkejä.

Olen hyvin tietoinen toisaalta yliopistokoulutuksen sisällöistä (hyvine ja vähemmän hyvine puolineen) ja toisaalta sen läpikäyneiden ihmisten vilpittömästä halusta palvella Kristuksen seurakuntaa. (Ainakin osalla heistä on havaintojeni mukaan tällaisia motiiveja.) Tavoitteenani ei siis ole poistaa koulutettuja työntekijöitä seurakunnista. Maallikoista sen sijaan haluaisin päästä eroon niin, että jokainen Jeesukseen uskova ymmärtäisi olevansa kutsuttu pappi Herran edessä. Suurten yksinäisten aika on ohi.

Olen vakaasti sitä mieltä, että paras ratkaisu em. problematiikkaan eivät ole vielä paremmin akateemisesti koulutetut teologit, vaan aiempaa paremmin varustetut seurakuntalaiset. Ymmärrän kyllä hyvin sen, että hyvin koulutettuja työntekijöitä tarvitaan kouluttamaan ja varustamaan seurakuntalaisia. Hyvä, jos ja kun näin käy. Tästähän Paavali juuri puhuu Ef. 4:11-16. Mutta tämä on täysin eri asia, kuin se, että työntekijä on se, joka tulee tekemään seurakunnan työn, niin että kaikki lopulta seisoo ja kaatuu hänen varassaan. 

Mutta miten tämä toimii käytännössä? Monella on varmasti hyviä esimerkkejä tästä kerrottavana. Jokainen yritys tehdä jotain herätyksen hiipumiseksi johtajien puutteen takia on yrittämisen arvoinen.

Omistajuudesta

 Luin sunnuntain 24.05.2026 Etelä-Suomen Sanomista mielenkiintoisen artikkelin Lahden kaupunginorkesterin tiestä suht tavanomaisesta maakuntaorkesterista arvostetuksi Sibelius-tulkitsijaksi. Minua kiinnostavat tällaiset tarinat, olipa sitten kysymys yksilöstä tai yhteisöstä. Mikä on saanut aikaan tällaisen kehityksen? Mitkä ovat olleet niitä ratkaisevia tekijöitä, joilla hyvän kierre on saatu liikkeelle? 

Huomioni kiinnittyi erityisesti erääseen kohtaan lehtijutussa. Siinä kirjan kirjoittaja, Tuomas Salo avaa asiaa näin:

"Sinfonia Lahden varsinaisiksi "supervoimiksi" Salo nimittää kuitenkin sisäisen yhtenäisyyden ja vahvan organisaation. Ne ovat kantaneet silloinkin, kun orkesterilla on ollut sisäistä kitkaa tai erilaisia kiistoja Lahden kaupungin kanssa. 

- Yhteinen tahtotila luotiin orkesterin sisällä tulevaisuusverstaissa, joissa kaikki saivat sanoa mielipiteensä tasavertaisina. Siinä syntyi myös rivimuusikoille vahva omistajuuden tunne orkesterista. Lisäksi orkesterin sisällä on ollut vahvoja persoonia, jotka ovat pitäneet pylväiden lailla porukan kasassa."

Muutama lyhyt huomio tästä. Oman tilanteeni ja taustani huomioon ottaen mietiskelen näitä nimenomaan uskosta elävän seurakuntayhteisön näkökulmasta.

Ehkä on niin, että skarpatakseen ja menestyäkseen organisaatio tai yhteisö suorastaan vaatii "sisäistä kitkaa ja erilaisia kiistoja" suhteessa niihin tahoihin, jotka pyrkivät kontrolloimaan sitä. Näitä skismoja ei tarvitse lähteä hakemaan. Riittää, kun on vain uskollinen omalle näylleen ja alkuperäiselle toiminta-ajatukselleen.

 Sitten nämä "tulevaisuusverstaat". Tarvitaan siis yhteisön sisällä julkisia foorumeita, joissa jokainen, ei vain jokin eliitti tai valittujen joukko, pääsee vaikuttamaan. Se, mitä kutsutaan omistajuudeksi syntyy vain tätä kautta. Pelkkä sitouttaminen, eikä edes osallistaminenkaan ei riitä. Nakittaminen tai pelkkä istuminen ja uskominen eivät synnytä omistajuutta. 

Entä tässä mainitut pylväiden kaltaiset vahvat persoonat? Heitä välttämättä tarvitaan ja terveessä seurakuntayhteisössä he nousevat luonnostaan esille. Mutta on viisautta pitää asiat tässä järjestyksessä: ensin tapahtuvat "tulevaisuusverstaat" tai millä ikinä nimellä niitä halutaankaan kutsua (hautomo, varustamo etc.). Vasta sen jälkeen annetaan tilaa pylväiden luonnolliselle esille tulolle. Muuten nämä vahvat persoonat varastavat koko shown.

Tunnistan usein erilaisissa yhteisöissä, kristillisissä seurakunnissakin, ihmisiä, joita kutsun nimityksellä "kantavat rakenteet". Rakennuksessa juuri nämä kantavat rakenteet ovat usein ihmissilmin näkymättömissä. Ammattitaitoinen rakentaja kuitenkin tunnistaa ne ja tunnustaa niiden arvon rakennuksen pystyssä pysymiselle. Parhaimmillaan vahvat persoonat ovat juuri tällaisia.

Tukitaistelija

 Luin hiljattain erään suurehkon puolustusvoimien osaston komentajan haastattelun, jossa hän puhuu "matalan kynnyksen vertaistuen" merkityksestä velvollisuuttaan suorittaville miehille ja naisille. Tällöin puhutaan ns. tukitaistelijoista, jotka antavat apua "henkisen jaksamisen haasteisiin" inttiaikana. Yksi tavoitteista on saada varusmiespalveluksen keskeyttäneiden määrä nykyistä pienemmäksi.

Kuulostaa mielenkiintoiselta - ja niin tutulta. Kristillisen uskon näkökulmasta nousee esille erilaisia teemoja, jotka puhuvat samasta asiasta. Ajatellaanpa vaikka sellaista suuren vaikutuksen omaavaa Uuden testamentin henkilöä, kuin Kyproksesta kotoisin oleva leeviläinen nimeltä Joosef, jolle apostolit olivat antaneet kutsumanimen Barnabas. Tämä siitä syystä, että he jo hyvin varhain tunnistivat tässä miehessä kehottajan, rohkaisijan, jonka merkitys erityisesti Paavalin elämässä oli merkittävä. Siinä siis tukitaistelija vailla vertaa. 

Toinen mieleeni noussut teema liittyy "Matkamiehen jumaluusoppiin" eli Heprealaiskirjeeseen. Sen eräs merkittävä teemahan on kannustaa uskovia pitämään huolta siitä, ettei kukaan seurakunnasta putoaisi kelkasta ja jäisi matkalle. Ihmisillä voi olla hyvin erilaisia syitä jäädä pois matkalta Jeesuksen seurassa, liittyen tämänhetkiseen elämäntilanteeseen, menneiden vuosien henkilöihin ja tapahtumiin jne. Yhtä kaikki, oli poisjäämisen kiusauksen syynä mikä tahansa, tarvitsemme jokainen tukitaistelijoita ympärillemme.

Mieti ja rukoile, kenen kohdalla sinä voisit olla tällainen.

Tällaisen vertaistuen, parhaimmillaan jopa vertaismentoroinnin lisäksi tarvitsemme seurakunnassa aitoa ja rehellistä hengellistä vanhemmuutta, joka toimii mentorointina kanssakulkijoille. Se onkin jo sitten askel eteenpäin seurakunnan yhteisöllisessä kasvussa.

Antikristuksesta

 Muistan vuosia sitten erään ystäväni kertoneen oman uskonyhteisönsä piirissä esiintyvän henkien erottamisen lahjaa. Mm. eräs toisen yhteisön tunnettu sananjulistaja oli tunnistettu väärän hengen vallassa toimivaksi. No, olihan hän aika kontroversaali persoona ja - mikä tärkeintä - heistä katsottuna teologisen keskustelupöydän kauimmaisessa kulmassa.

Ajattelin jo tuolloin, että kyllä meidän tulisi kyetä parempaan. Kuka tahansa pystyy toteamaan itsestään katsottuna äärimmäisessä nurkassa majailevan ja teologisesti epäilyttävän kaverin varottavaksi ilmiöksi. Mutta kuka osaa tunnistaa oman yhteisönsä piiristä, omaa kaanaankielen murrettaan ja omia, tuttuja maneereitamme viljelevän eksyttäjän?

Muistan kuinka keväällä 1978 viimeistelin opintoihin liittyvää lopputyötäni aiheesta "Antikristus" Suomen Raamattuopistolla. Arvioinnissa sitten todettiin tekstiä häiritsevän välillä "saarnaava ote". Nyt sitten ilmeisesti jatkan tuolla valitsemallani tiellä.

"Antikristus" on Uudessa testamentissa pelkästään johanneslainen termi. Sitä ei löydetä mistään muualla kuin ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä. Jeesus puhuu Matteuksen evankeliumin 24. luvussa kyllä "vääristä profeetoista" ja "vääristä kristuksista", käyttäen kreikan kielen etuliitettä "pseudo-". Hän puhuu myös siitä, miten juutalaiset eivät ota vastaan Häntä itseään, joka tulee Isänsä nimessä, vaan ottavat vastaan toisen, joka tulee omissa nimissään. Paavali puhuu "laittomuuden ihmisestä" ja "kadotuksen lapsesta", vastustajasta, joka korottaa itsensä kaiken jumalallisen ja palvottavan yläpuolelle. Kuitenkin vain Johannes käyttää tästä eskatologisesta Jumalan vastustajasta sanaa "antikristus".  

Ensimmäisen Johanneksen kirjeen lukijaa ehkä hämmentää - ei vain se, että kirjoittaja toteaa jo tuolloin olleen "viimeinen aika" - vaan myös se, että hän toteaa jo tuolloin ilmaantuneen esiin useita eri antikristuksia. Jokainen historiaa tunteva voi huomata tällaisia varsinaisen antikristuksen esityyppejä esiintyneen aiemmin ihmiskunnan eri vaiheissa. Ehkä nokkelimmat voivat bongata tällaisia hahmoja omanakin aikanamme? Joka tapauksessa jonkinlaisista "harjoituskappaleista" siis on kyse, mikä ei ollenkaan tee heistä mitenkään vaarattomia. Johanneksen ensimmäisen kirjeen toisen luvun mukaan tällaisten hahmojen ilmaantuminen näköpiiriin on merkki siitä, että nyt eletään viimeisiä aikoja. Lopulta sitten ilmestyy tuo lopullinen versio pahan inkarnoitumisesta, lopun aikojen Antikristus.

Yllättävää on myös se, että johanneslainen korpus esittelee antikristuksen nimenomaan uskonnollisena harhaanjohtajana, joka nousee seurakunnan keskeltä, vaikka ei todellisuudessa ole alunperinkään ollut mitenkään "samassa hengessä" uskovien kanssa. Edelleen tekstin mukaan antikristuksen idea ja missio on kieltää historiallisen Jeesuksen olevan todellinen Kristus, Voideltu eli Messias. Todellisuudessa näin tehtäessä kielletään myös Isä itse.

Meillä länsimaisilla kristityillä saattaa olla usein käsitys antikristuksesta eräänlaisena "anti-epä-kristuksena", menemättä tässä sen enempää syihin, miksi menemme niin helposti tällaiseen halpaan. Paljon haasteellisemmaksi asian tekee kreikan kielen tuntemus; mikä merkitys etuliitteellä "anti-" oikein on? 

Paitsi em. merkitystä, "anti-" voi myös tarkoittaa "sijaiskristusta", ts. sellaista eksyttäjää, joka jäljittelemällä oikeaa Kristusta pyrkii asettumaan tämän asemaan ja aidon Kristuksen paikalle. Eikö Jeesus juuri varoitakin harhaopista, joka eksyttää, jos mahdollista, niin valitutkin? (Ilmestyskirjan 13. luvun petokuvauksia ajatellen herääkin kysymys, kumpi pedoista sitten onkaan se todellinen antikristus?)    

Tällaiset karikot välttääksemme tarvitsemme, paitsi alussa mainittua henkien erottamisen armolahjaa, myös sitä, että uskovien hengelliset aistit yleensä harjaantuvat erottamaan hyvän pahasta. Kyse on kaikkien kristittyjen yhteisestä vastuusta.

Turhat väittelyt ja astia arvokkaaseen käyttöön

 

2. Timoteuskirjeen 2. luvussa Paavali puhuu ihmisestä, joka puhdistaa itsensä tietyistä vääristä asioista, jolloin hänestä tulee ”astia arvokkaaseen käyttöön”? (jae 21) Tässä yhteydessä Paavali on juuri kehottanut olemaan kiistelemättä sanoista, koska siitä ei ole mitään hyötyä. (Tällaisia voisivat olla esim. jonkun yhteisön omat korostukset tai kaanaankieliset ilmaisut.) Semantiikka ei siis rakenna (ainakaan tässä yhteydessä). Päinvastoin, se koituu kuulijoiden turmioksi. Pysy siis erossa epäpyhistä ja tyhjistä puheista, apostoli sanoo. Ne kun eivät tuota kunniaa Jumalalle ja niiden puhujien elämässä taustalla näyttää olevan usein asioita, joita ei ole kunnolla selvitetty. Näiden puheiden vaikutus on Paavalin mukaan verrattavissa syöpään. Kovia sanoja Paavalilta.

Asian vakavuuden lisäämiseksi kannattaa huomata se, että keskustelut ja väittelyt käydään aina viime kädessä ”Jumalan edessä” (jae 14). Oikea keskusteluilmapiiri ja kommunikaatiokulttuuri syntyvät vain Jeesuksen herruuden alla. Muista siis, kenen edessä keskustelet!

 

Voit voittaa väittelyn ja silti olla väärässä.

 

Myöhemmin samassa luvussa Paavalin kehotus on, että kannattaa välttää tyhmiä ja taitamattomia (kr. apaideutos, kasvattamaton, sivistymätön, epäasiallinen) väittelyjä, jotka synnyttävät vain riitoja. Tähän voidaan liittää myös sana kuriton, esimerkkinä vaikka kuriton lapsi, joka on jäänyt vaille kunnon kasvatusta ja jolle ei ole asetettu rajoja. Riidat syntyvät näiden ihmisten sanojen, mutta myös heidän tapojensa ja asenteidensa kautta. Näihin ei kristityn kannata sekaantua. Hengellisesti puhuen, ne eivät johda mihinkään. Voit voittaa väittelyn ja silti olla väärässä. Paavalin lääke näihin hengellisiin lastentauteihin on asiallinen ja hengellisesti kypsä paimenuus.

 

”Koko: valtava – sisältö: nolla.”

 

Vanha Paavali on muistuttanut samoista asioista nuorelle Timoteukselle jo aiemminkin (1.Tim. 6:3-6). Sairaalloisen halun väittelyyn ja sanasotaan sekä ”sanakiistojen kipeyden” taustalla on usein ihmisen ”paisuneisuus” (kr. typhoo) eli kerskailu, ylpeily ja ylimielisyys, joka onkin itse asiassa typeryyttä. Mikä tähän on syynä, se on oma kysymyksensä. Joka tapauksessa tällainen ihminen on hylännyt ne ainoat parantavat sanat, jotka tulevat Herralta, ja Jumalan tahdon mukaisen elämän. Hän on riidanhaastaja, joka syttyy liekkeihin semanttisista kiistoista sanoista. Tällaisiin sopii hyvin sanonta: ”koko – valtava, sisältö – nolla”. Tällaisesta syntyy vain kateutta, riitaa, pilkkaamista, pahoja epäluuloja ja alituisia kinasteluja niiden kesken, joilla on todellisuus hämärtynyt ja jotka ovat sekä eksyneitä että turmeltuneita itsekin. Jonkinlainen hengellinen degeneraatio siinä on kuvattuna.

Joutava jaarittelu on usein merkki henkilön omasta eksymisestä ja jopa hänen harjoittamastaan eksytyksestä (1.Tim. 1:3-7). Tässä tapauksessa kyseessä lienevät olleet Raamatun ulkopuoliset, mutta seurakunnan sisällä sijaa saaneet käsitykset, joihin tulee suhtautua tiukan kriittisesti, tarvittaessa jopa kielteisesti. Paavalin käyttämä sana ”loputtomia” kuvaa hyvin tilannetta, josta ei päästä puusta pitkään, vaan jumiudutaan pitkiksi ajoiksi hedelmättömiin väittelyihin. Taustalla voi olla myös epämääräisiä ja osin tiedostamattomiakin motiiveja saada itse opettaa ja puhua, vaikka siihen ei olisikaan sen enempää kutsua kuin edellytyksiäkään. Mikäli seurakunnassa ei ole kunnollista Sanan opetusta, nämä asiat voivat aiheuttaa paljon vaikeuksia seurakunnan sisällä.

 

Kuriton tyhjänpuhuja ei yleensä kykene alistumaan minkään auktoriteetin alle.

 

Samanlaisia ohjeita Paavali joutuu antamaan myös Kreetalla vaikuttaneelle Tiitukselle. Paavalin mainitsemat ”kurittomat, tyhjänpuhujat ja eksyttäjät” ovat niitä, jotka aiheuttavat ongelmia ja sekaannusta seurakunnassa (Tiit. 1:10-11). Tyhjänpuhuja tässä tarkoittaa kapinallista ja tottelematonta, joka ei halua alistua minkään auktoriteetin alle, vaan haluaa olla itsepäisesti itsenäinen, jopa eksytykseen ja laittomuuteen asti. Tällaisille ei tule millään perusteilla antaa mitään sanansijaa tai sananvaltaa seurakunnassa, vaan heidät on hiljennettävä heidän yhteyttä hajottavan ja eksyttävän vaikutuksensa takia.

Kirjeen loppupuolella on myös henkilökohtainen ohje erityisesti valtakunnan työntekijälle (Tiit. 3:9-10), mutta myös kenelle hyvänsä kristitylle: älä sekaannu mihinkään turhiin ja hedelmättömiin väittelyihin. Päinvastoin, nuhtele sellaiseen syyllistyviä ja mikäli se ei auta, katkaise yhteys tällaiseen ihmiseen kokonaan.

 

Tuhannen taalan kysymys.

 

Ns. tuhannen taalan kysymys on, mikä saa nämä ”sanakiistojen kipeät” väittelijät menettelemään näin? Mitkä ovat juurisyyt ja motiivit taustalla? Mistä juontaa juurensa se paisuneisuus ja omahyväisyys tai kurittomuus ja kyvyttömyys asettua auktoriteetin alle? Mikä saa ihmisessä aikaan jopa sairaalloisen halun väitellä ja kinastella loputtomasti? Entä miten tämä kaikki liittyy monien kristittyjenkin käyttäytymiseen sosiaalisessa mediassa?

 

Miten vastata ”tyhmälle”?

 

Sananlaskujen kirjan 26 luvussa on kaksi paikkaa, jotka ensilukemalta vaikuttaisivat sulkevan pois toisensa. Toisessa kehotetaan olemaan vastaamatta tyhmälle hänen typeryytensä mukaan, ”ettet olisi hänen kaltaisensa sinäkin” (jae 4). Toisessa taas nimenomaan kannustetaan vastaamaan tyhmälle hänen typeryytensä mukaan, ”ettei hän pitäisi itseään viisaana” (jae 5).

Usein kun seuraa erilaisia somekeskusteluja, sitä miettii, kumpaa näistä pitäisi soveltaa käytäntöön?

Valitettavan usein näitä turhia väittelyitä käyvät myös kristityt.

 

Pari aamuista ajatusta

 Jumalan valtakunta on ylösalaisin oleva valtakunta. Sen todellisia edustajia ovat köyhät, vainotut, murheelliset ja nöyrät sekä ne, jotka asettavat Jumalan tahdon mukaisen elämän kaiken muun edelle.

Tässä valtakunnassa viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi ja suurin on muiden palvelija.

Tämä ylösalaisin oleva valtakunta haastaa meidän yhteisömme ja rakenteemme; ovatko ne linjassa näiden valtakunnan periaatteiden kanssa? Haluammeko mekin olla osa tätä valtakuntaa ja toimia sen mukaisesti?

-------

Muistan sellaisen hiljaisen kuiskauksen sisimmässäni kesällä.

"Älä ota itseäsi liian vakavasti."

No olkoon, en ota. En enää pingota turhaan, en touhua turhaan, enkä säädä omavoimaisesti. En etenkään sellaisissa asioissa, jotka eivät minulle kuulu. 

Tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä sen kanssa, ettenkö olisi arvokas ja etteikö kutsullani ja armolahjallani olisi arvoa Jumalan ja ihmisten edessä. Kyllä on. 

Tämä on eri juttu. Kaikki ei enää roikukaan minun varassani, eikä oma touhuamiseni olekaan ratkaisevan tärkeää. Puolustuksekseni sanon vain sen, että kyllä, olen suhtautunut hengelliseen elämään ja uskovana vaeltamiseen, omaan kutsumukseeni ja Jumalan valtakunnan työhön vakavasti. Mutta minä en ole se priimus motor, "ensimmäinen liikuttaja". Hänen Henkensä on.

Eli annan Hengen puhaltaa ja kuljettaa. Levosta käsin, laadusta tinkimättä.

Palvelutyö ja valtakunnan kulttuuri

Millaista teologiaa hengellinen palvelutyö tarvitsee? Uusi testamentti ei (tietenkään) puhu mitään teologiasta, eikä käytä tätä termiä. Sana, jota Paavali paljon käyttää (erityisesti pastoraalikirjeissä) on didaskalia, mikä on käännetty sanoilla oppi tai opetus. Tällaisen opin tai opetuksen tulee olla terveellistä tai tervettä, hyvää ja jumalisuuden kanssa samassa linjassa. Tällaista opetusta inspiroi Pyhä Henki, kun taas väärää opetusta inspiroivat demoniset voimat (1.Tim. 4:1).

Oikea oppi ilmenee UT:n kirjoituksissa hyvin käytännöllisinä asioina. Kun Paavali on kehottanut Tiitusta puhumaan sinä sitä, mikä sopii terveeseen oppiin, hän avaa tätä oppia, antaen aidon kristillisen elämän ohjeita vanhemmille miehille ja naisille sekä myös nuoremmille (Tiit. 2:1-6). Tätä on siis myös hyvä ja terveellinen teologia, jotain hyvin käytännöllistä ja elämänläheistä.

Millaista on tämä valtakunnan kulttuuri, joka ilmenee palvelutyössä käytännöllisellä tavalla vuorovaikutuksessa, käyttäytymisessä ja käytännöissä?

Luukkaan 9.luvun alussa on kerrottu Jeesuksen asenne ja tapa tehdä hengellistä palvelutyötä, jonka tavoitteena on Jumalan valtakunnan todellisuuden murtautuminen esiin ihmisten keskelle.

”Mutta kun ihmiset saivat tietää siitä (missä Jeesus oli), he seurasivat häntä. Hän otti heidät vastaan, puhui heille Jumalan valtakunnasta ja paransi kaikki, jotka parantamista tarvitsivat.” (Luuk. 9:11) Amplified Bible vielä Jeesuksen tarkentaa käyttäytymistä: ”hän toivotti heidät tervetulleeksi”. Tämä Jeesuksen asenne oli lähtökohta hedelmälliselle palvelutyölle.

Paavali opettaa armolahjoista 1.Kor. 12. luvussa, jonka luvun hän päättää kehotukseen tavoitella innokkaasti parhaimpia armolahjoja. Tämän jälkeen hän toteaa: ”Ja vielä minä osoitan teille verrattoman tien” (1.Kor. 12:31). Tämän jälkeen hän esittelee tarkemmin tuota ”verratonta tietä” luvussa 13, joka kuvaa jumalallista agape-rakkautta. Kyseessä ei siis ole esim. avioliitto-opetus, vaan käytännön ohjeistusta armolahjojen ja palveluvirkojen käyttöön. Tätä on Jumalan valtakunnan kulttuuri, mitä tulee ihmissuhteisiin, palvelemiseen, johtamiseen ja työn tekemiseen.

Käytännössä se tarkoittaa ihmisen luonteenlaadun asettamista etusijalle ennen henkilön omaamia lahjoja ja osaamista. Läheinen suhde Jumalan kanssa tulee aina ensin, palvelutyö, luottamustoimet, asema jossain yhteisössä tai mitä se onkaan, vasta sen jälkeen. Vain tätä kautta voimme olla niitä välikappaleita, joita Jumala haluaa käyttää.

Raamattu puhuu paljon erilaisesta karismaattisesta palvelutyöstä ja sen arvioimisesta. Jeesus kertoo esimerkin Matt. 7:20-23:ssa, jossa ihmiset esittelevät monenlaisia voimallisia tekoja ja saavutuksia, joita ihmiset ovat - Herran nimissä tietenkin - tehneet. Kaikki nämä saavutukset Herra kuittaa toteamalla, ettei edes tunne näitä ihmisiä. Miksi? Koska he eivät todellisuudessa ole sisäisesti sitä, mitä ulkoisesti ihmisille uskottelevat olevansa.

Samassa kohdassa hieman aiemmin Jeesus sanoo näiden ihmisten vaelluksen ja palvelutyön tulevan kyllä aikanaan esille sen hedelmissä. (Usein tämä ottaa oman aikansa.) Tämä pakottaa meidät kysymään, mikä sitten on todellista hedelmää? Tulisiko nöyryys ja palvelijan luonne asettaa etusijalle? Tulisiko näin tehdä jopa ulkonaisen menestyksen ja näyttävyyden kustannuksella? Entä miten tämä sitten olisi saavutettavissa?

Tämä tapahtuu nähdäkseni kolmen asian, pyhyyden, integriteetin ja yhteyden kautta:

·       Pyhyys tarkoittaa sitoutumista henkilökohtaiseen puhtauteen elämässämme.

·       Integriteetti tarkoittaa sitä, että olemme samoja sisältä ja ulkoa päin.

·       Yhteyteen taas on aina hyvä pyrkiä, vaikka emme aina olisikaan kaikesta samaa mieltä.

Tämä edellyttää elämämme ja palvelutyömme säännöllisin väliajoin tapahtuvaa uudelleen kalibrointia, jotta meidän oma toimintamme olisi linjassa yksi yhteen Jumalan valtakunnan kulttuurin kanssa.

Kysymys kuuluu, mistä haluamme olla tunnettuja?

Askelmerkit ovat selvät. Suhde ja läheisyys Jumalan kanssa tulee ensimmäisenä. Palvelutyö ei tule koskaan ensimmäisenä. Luonne on tärkeämpää kuin lahjat. Omaksu siis palvelijan asenne. Uuden testamentin mukaan ei ole olemassa sellaista käsitettä kuin palveleva johtajuus. On vain palveleminen. Tätä on käytännössä se ”verraton tie”, josta Paavali puhuu.

 

Kuulumisesta ja eroamisesta

 Nuoruudessani (ja aika pitkään sen jälkeenkin) yleinen ajattelutapa oli pyrkiä rakentamaan ja vaikuttamaan paikallisseurakunnassa. Näin ainakin niissä viidesläisissä piireissä, joissa itse liikuin. Tätä pidettiin itsestään selvyytenä. "Kirkossa, kirkon puolesta ja kirkkoa vastaan", kuten Urho Muroma voimansa päivinä julisti. 

Joitakin vuosia sitten alkoi herätyskristillisten konservatiivien piirissä kuulua aiempaa huomattavasti enemmän äänenpainoja, joissa kehotettiin rakentamaan omalta tuntuvia jumalanpalvelusyhteisöjä kirkon sisälle. 

Nyt ollaan tilanteessa, jossa mietitään omien yhteisöjen perustamista siitä näkökulmasta, että varaudutaan kirkosta lähtöön, ei vain yksilöinä, vaan kokonaisina yhteisöinä. 

Siispä kolme kysymystä tällaista ratkaisua harkitseville:

1. Mieti, mikä pitää sinut nykyisessä yhteisössäsi. Mieti plussia ja miinuksia. Mitkä arvot ovat ratkaisevia? Aina on olemassa hyviä syitä erota jostain uskonnollisesta yhteisöstä, jos niin halutaan. Aina on myös hyviä syitä jäädä, jos niin halutaan. Uskonnollisesta yhteisöstä eroamisella sinänsä ei ole mitään itseisarvoa, mutta kannattaa olla realisti.
2. Entä mitä tapahtuu, jos eroat nykyisestä yhteisöstäsi? Millaisia seurauksia sillä olisi henkilökohtaisella tasolla sosiaalisesti, taloudellisesti, ammatillisesti tai muuten tulevaisuuteen liittyen? Entä puolisosi, perheesi tai läheistesi kannalta? 
3. Tärkein kysymys viimeisenä: mitä tapahtuu eroamisesi jälkeen? Onko sinulla olemassa jotain konkreettista suunnitelmaa tai suuntaa, johon lähdet? Mieti myös vanhan ja uuden välistä suhdetta: millaista elämä "uusioperheessä" tulisi olemaan? 

Hedelmästään puu tunnetaan

 

Jeesus puhuu Vuorisaarnassa hengellisen työn hedelmästä, mitä voidaan soveltaa ihmiselämään muutenkin. Eikö olekin aika yllättävää, että Jeesus aloittaa tämän varoittamalla vääristä profeetoista?

Tämä termi ”väärä profeetta”, kr. pseudopropheetees esiintyy evankeliumeissa usein tässä muodossa. (Matt 24:12, 24, Mark 13:22 ja Luuk 6:26) Myös Johannes käyttää tätä termiä 1.Joh 4:1:ssä, jossa hän varoittaa uskomasta mitä tahansa henkeä. Vähän myöhemmin samasta asiasta käytetään nimitystä ”antikristuksen henki” (4:3). Ilmestyskirjassa toista Kristuksen eskatologista vastustajaa maan päällä kutsutaankin tällä samalla nimellä pseudopropheetees. (Ilm 16:13, 19:20 ja 20:10). Väärää profeettaa inspiroi siis antikristuksen henki. Susi-lammas -vertailua ajatellen esille tulee kysymys integriteetistä: väärien profeettojen kohdalla sisäpuoli ei vastaa ulkopuolista kuvaa henkilöstä.

Erityisesti kristillisen palvelutyön vaikutusta arvioitaessa ratkaisevaksi nousee kysymys hedelmän aitoudesta ja kestävyydestä. Lopputulos riippuu hedelmän tuottajan todellisesta luonteesta ja olemuksesta, mikä puolestaan vaatii alkuperän tunnistamista: mistä ”siemenestä” tämä vaikutus on saanut alkunsa? Käytännössä Jumalan puutarhassa voi kasvaa vain alkuperältään aitoja kasveja, jolloin sen tuottama hedelmäkin on kelvollista. Kaikki muu on joko turhaa tai peräti vahingollista. Ratkaisevaksi nousee siis Jeesuksen kehotus tehdä puu ensin hyväksi, niin se tuottaa hyvää hedelmää (Matt 12:33 ja Luuk 6:45).

Hedelmän tunnistaminen voi viedä aikaa ja vaatii kärsivällisyyttä, jolloin ei saa tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä. Tästähän Jeesus varoittaa vertauksessa vehnästä ja rikkaviljasta (Matt 13:24-30 sekä 36-39). Tällöin varoitetaan hätiköityjen johtopäätösten tekemisen lisäksi myös Jumalalle kuuluvan tuomiovallan ottamisesta itselleen. Hedelmän alkuperä ratkaisee, eikä hedelmä ikään kuin ”muutu matkalla”. Aikaa myöten todellinen hedelmä kyllä tulee ilmi.

Väärien hengellisten ratkaisujen seuraukset voivat kuitenkin viedä hyvinkin pitkään, ennen kuin ne tulevat ilmi. Niiden kyteminen voi kestää pitkään ja uudet sukupolvet voivat tottua niihin ilman, että ymmärretään niiden turmiollinen vaikutus. Jossakin vaiheessa sitten, kun Jumalan tuomio näiden väärien valintojen kohdalla tulee ja niiden todellinen hedelmä tulee ilmi, on vaarana, ettei näitä tuomioita ja niiden keskinäistä syy-seuraus -suhdetta edes ymmärretä.

Todellisuus paljastuu lopulta: väärät profeetat eivät ole sitä, mitä he ovat sanoneet ja uskotelleet olevansa. Herää myös kysymys, mikä sitten on oikeaa, aitoa hedelmää? Jeesuksen ajatuksissa ihmisen sisäinen luonne on aina tärkeämpi, kuin hänen palvelutyönsä. Suhde ja läheisyys Herran kanssa on tärkeintä ja se määrää luonteenlaatumme. Luonne on tärkeämpää kuin lahjat ja luonne taas määräytyy alkuperän mukaan, joskin ihmisen elämänkokemuksen myötä tulleella oppimisella on myös oma merkityksensä. 

Tämä kohta todella haastaa kristillisen palvelutyön. Mikä on työmme todellinen hedelmä? Mistä me todella haluamme olla tunnettuja?

 

Kapinallisuudesta

 

"Niin kauan kuin muistan, olen aina halunnut olla gangsteri."

Näillä sanoilla alkaa Martin Scorsesen elokuva Mafiaveljet (Goodfellas).

Nuoruudessani minua eniten määrittävä ominaisuus oli kapinallisuus. Lapsuuteni oli ollut hyvin toisenlaista; monenlaisia koulu- ym. pelkoja erilaisine selviytymisstrategioineen. Murrosiässä, joskus 12-14-vuotiaana kaikki muuttui. Kapinallisuus siinä nuorisokulttuurisessa kontekstissa tuli identiteettiäni määrittäväksi piirteeksi. 

Brittiläisessä nuorisokulttuuriteoriassa (ns. birminghamilainen koulukunta) 1960-70-luvulla koko paradigman pohjana nähtiin olevan kapitalistisen järjestelmän synnyttämä ja ylläpitämä luokkayhteiskunta, jossa eri nuorisokulttuuriset tyylit nousivat ns. emokulttuurin arvoista ja käytännöistä. Näin siis tuon ajan marxilaisen kaikkitietävän näkemyksen mukaan, mikä melko suoraan kopioitiin Suomeenkin, vaikka Iso-Britannialla ja Suomella niin historialtaan kuin kulttuuriltaankin muuten onkin paljon eroavaisuuksia. Niinpä meilläkin aika raakasti nuoriso jaettiin yläluokka-alaluokka/porvaristo - työväenluokka -pohjaisesti poppareihin ja rokuihin (engl. mods - rockers). Ymmärrettävästi tämä teoria menetti relevanttiuttaan mitä pidemmälle 70-luvulla mentiin. 

Niinpä minunkin kapinallisuuteni haki siis sisältönsä työväenluokkaisista koviskulttuureista, rokuista eli rokkereista, rasviksista jne. Vastapuolena nähtiin ns. popparit - tai niin oletettiin, mutta käytännössä kaveerattiin kyllä yli rajojen. Tämä sama kuvio tulee hyvin esille esim. S.E. Hintonin tunnetussa nuorisokuvauksessa Me kolme ja jengi (Outsiders). Tämä sitten näkyi - ja sen tulikin näkyä - pukeutumisessa, käyttäytymisessä, arvoissa jne. Olin ns. nuori kapinallinen; pitkä tukka, nahkatakki ja rokuhousut (mikä termi ei avaudu muille kuin 50-luvulla syntyneille lahtelaisille).

Minun kohdallani uskoontulo 17-vuotiaana keväällä -74 toi tähän muutoksen, minkä monet ympärilläni noteerasivatkin. Monet minuuttani ja elämääni määrittävät asiat menettivät ikään kuin tehonsa ja tilalle tuli muita, terveempiä samaistumiskohteita. Meillä Jovilla (eräs evlut srk Lahdessa) oltiin 1970-luvun puolivälissä Jeesus-hippejä. Muutaman uskossaolovuoden jälkeen saattoikin sitten nähdä, miten kapinallisuus ei ollut oikeastaan hävinnyt minnekään. Se oli vain muuttanut muotoaan. Ehkä tämän tähden minun olikin niin helppoa löytää uusi identiteetti hengellisessä mielessä vallankumouksellisesta, karismaattisesta ja aggressiivisen lähetysintoisesta Jeesus-hippeydestä, mikä eroaa aika alilla perinteisestä körtähtävästä evlut mainstreamista.

Herätyskristillisessä kontekstissa kapinallisuus näkyikin tuon kirkollisen uskonnollisuuden ja sen traditioiden arvosteluna, joskus jopa halveksuntana. Itse asiassa vanhoilla herätysliikkeillä on pitkät perinteet tämän tyyppisestä "kapinallisuudesta". Toivottavasti myös tulevilla herätysliikkeillä. 

Omalla kohdallani nuoren uskovan oli edelleen vaikeaa asettua minkäänlaisten hengellisten(kään) auktoriteettien alle. Olin jo hyvin varhain uskoon tultuani perinyt jonkinlaisen "separatistisen dna:n" nuoruuteni hengellisiltä vaikuttajilta. Ehkä hieman idealistiselta kuulostaa, kun sanon sen näkyvän haluna löytää perimmäinen totuus ja sitoutua siihen, maksoi mitä maksoi, mutta näin sen näen. Näin yli viidenkymmenen uskossaolovuoden jälkeen huomaan sen edelleen vaikuttavan minussa - varmaankin niin hyvässä kuin vähemmänkin hyvässä. 

Toisaalta eteen tulee myös vaikeus erottaa kapinallisuus aidosta kiivaudesta totuuden puolesta. Onko kyse vain siitä, millaisen ulkoisen kulttuurisen muodon nuo raamatulliset totuudet meidän keskellämme saavat? Vai olisiko niin, että juuri näiden em. raamatullisten totuuksien tulisi saada muokata kulttuuriamme? Annammeko Jumalalle vapauden olla Jumala vai pyydämmekö Häntä vain siunaamaan sen, mitä teemme? Tällainen kysymyksenasettelu tekee koko jutusta entistä vaikeamman ja myös vaarallisemman, koska kuka ikinä lähtee seuraamaan tätä ajatusta "annetaan Jumalan olla Jumala", hän tulee edelleen leimatuksi mieleltään järkkyneeksi höyrypääksi virallisen uskonnonharjoituksen ja sen pitkäikäisten instituutioiden taholta. 

Eikö Elia profeettana edustanutkin ilmiselvää kutsua kapinallisuuteen suhteessa iisebeliläiseen baal-uskonnollisuuteen? Eli kuka sitten loppupelissä olikaan se kapinallinen? Sekö, joka on jossain vaiheessa poikennut pois alkuperäiseltä polulta, alkaen rakentaa omaa rakennustaan, vai sekö, joka etsii epätoivoisesti tuota alkuperäistä polkua? (Vrt. Jer. 6:16.)

Kapinallisuus näyttää kuljettavan mukanaan myös tiettyä elitististä eetosta; nämä "rebellit" ovat "aidompia" ja "rehellisempiä", kuin nuo "muut", tavikset. Luulen tämän olevan jokaisen "esikois"-liikkeen vaara ja niin usein myös lankeemus. Nuo "muut" ovat "tavallista kirkkokansaa", paikoilleen jämähtäneitä, uskonnollisen hengen vallassa nukkuvia, jotka ovat kaikkea ravistelevan herätyksen totisessa tarpeessa. 

Raamatusta löytyy kuitenkin, Elian ohella, myös toisenlainen ja yhtä varteenotettava esimerkki suhtautumisesta kapinallisuuteen. Se on nuori kuningas Daavid, joka hänelle luvatun kuninkuuden toteutumisen jätti täysin sen Lupaajan käsiin. Daavid ei käytännössä menetellyt kapinallisen tavoin, vaikka niin syitä kuin tilanteitakin olisi ollut. 

Tämä Daavidin elämän tutkiminen, jota pari vuotta sitten kotiraamiksessa harjoitimme, on itselleni merkinnyt viimeistenkin kapinallisuuden sotakirveiden hautaamista. On kaksi eri asiaa tehdä Jumalan tahto ja olla kapinallinen. Antaa siis Jumalan olla Jumala ja jätetään asiamme Hänen käsiinsä.

Tämän valaistumisen jälkeen olen sitten bongannut itseni antamassa sellaisia kuuliaisuuden, alistumisen ja sopeutumisen neuvoja nuoremmille, joita vielä kymmenkunta vuotta sitten en olisi uskonut antavani - kuitenkin korostaen täydellistä kuuliaisuutta Pyhälle Hengelle. 

Lopulta käy nimittäin niin, kuten Jeesus sanoi Pietarille, että kun olet nuori, niin menet ja teet, mitä tahdot, mutta vanhemmiten, kun sinua on koulutettu ja huomaat, miten paljon itse olet saanut anteeksi, niin sinä itse ojennat kätesi ja Toinen vie sinua, jopa sinne, minne et itse haluaisi mennä. Tässä vaiheessa sielu löytää levon, jossa se tyyntyy ja johon se tyytyy. Lopulta oleellisen tärkeää on, että Herra pääsee koskettamaan ja parantamaan sitä kapinallisuuden alkujuurta.

    

Paranemisesta

 "Kun Job rukoili ystäviensä puolesta, Herra käänsi Jobin kohtalon." (Job 42:10)

Jobin ystävät eivät olleet olleet Jumalan mielen mukaisia neuvonantajia, eivätkä he olleet puhuneet Jobista itsestään, sen enempää kuin Jumalastakaan oikein. Jumala kehotti heitä - heidän oman tilanteensa takia - hakeutumaan edelleen Jobin seuraan. mutta nyt eri asenteella. Heidän tuli uhrata puolestaan polttouhri, joka yleisesti uhrattiin omien syntien edestä. Sen lisäksi Jobin tuli rukoilla heidän puolestaan.

Mielenkiintoinen tilanne, jossa kaikkien osapuolten tuli nöyrtyä.

Jobin itsensä kannalta vaikutus oli merkittävin. Kirjoittaja nimittäin kertoo, että sen kautta, että Job nöyrtyi rukoilemaan huonoiksi sielunhoitajiksi osoittautuneiden ystäviensä puolesta, Jumala vapautti Jobin itsensä monista häntä sitoneista asioista. Tarkempi käännös yllä olevasta jakeesta voisi olla: "Herra käänsi jälleen Jobin vangittuna olemisen". 

Jumala vapautti ja paransi Jobin. Seurasi Jobin elämän ennalleen asettaminen. 

Eräs tärkeä tapa parantua on rukoilla niiden ihmisten puolesta, jotka ovat kritisoineet sinua. Älä siis kanna kaunaa ja närkästymistä, äläkä pidä mielessäsi mitään ketään vastaan, koska juuri se estää sinua paranemasta. Nöyrtymisen kautta Jumala tuo oman rauhansa ja tahtonsa mukaisen järjestyksen sekä omaan sisäiseen maailmaasi että ihmissuhteisiisi.

  

Uusien yhteisöjen istuttamisesta

Olen sattuneesta syystä viime aikoina miettinyt paljon oman seurakuntayhteyden merkitystä ja omaa tietäni tässä suhteessa. Siispä seuraavassa muutama ajatus tästä. Kokemukset ovat omiani, samoin mielipiteet ja käsitykset, joita yritän parhaani mukaan valottaa. Periaatteena on "my wall, my rules".

(Meinasin ensin otsikoida "kokemuksia kotiseurakuntatoiminnasta, mutta sitten muistin Neil Colen hyvän kommentin, että he USA:ssa eivät mielellään käytä tuota nimitystä, koska se aiheuttaa helposti samastumisen ihmisiin, jotka varastoivat aseita taloihinsa ja vastustavat liittovaltiota. Puhutaan mekin siis yhteisöistä.)

Olen nyt viimeisen parinkymmenen vuoden ajan ollut mukana sellaisessa seurakunnallisessa toiminnassa, jossa pyritään uudelleen arvioimaan Uuden testamentin valossa sellaiset seurakunta- ja ylipäätään hengellisen elämän käsitteet, kuin kokoontuminen, miten ja missä se tapahtuu, yhteisön jäsenyys ja johtajuus ja sen hengellinen ja määrällinen kasvu, joitakin mainitakseni. Joskus tässä on onnistuttu hieman paremmin, joskus vähän huonommin, joskus ei lainkaan. Tunnustan rehellisesti, että suurin osa oppimastani nousee omista virheistäni. Joka tapauksessa uusien yhteisöjen istuttaminen on - trendikästä termiä lainatakseni - huikea matka, joka parhaimmillaan muistuttaa seikkailurikasta löytöretkeä, ja pahimmillaan täydellisen turhauttavaa ja yksitoikkoisen uuvuttavaa puurtamista.  

Pahin on oman kokemukseni mukaan se vaihe uuden yhteisön elinkaaressa, jossa ajatellaan seurakunnan "olevan valmis". Tällöin ajatellaan miettiä sellaisia seikkoja, kuten virallistamista, järjestäytymistä, virkoja, ohjelmia, tiloja jne. Ajatus, joka tällöin vaanii on se, että "nyt me ollaan vihdoinkin oikea seurakunta", eikä ymmärretä, että aidon seurakunnan tunnusmerkit ja ominaisuudet ovat olleet läsnä heidän kokoontumisissaan koko ajan. "Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siinä minä olen heidän keskellään", sanoo Jeesus. "Kun te tulette yhteen, on jokaisella jotakin annettavaa", vahvistaa Paavali. 

Muutama ajatus Neil Colelta tähän liittyen. Hänen mukaansa on yhdentekevää, onko sen paikan, missä Jeesuksen opetuslapset ovat koolla, katolla harava- tai lautasantenni, risti tai savupiippu. Tärkeintä on se, mitä tuossa koolla olevassa yhteisössä, Jumalan seurakunnassa, tapahtuu ihmisten välillä ja heidän suhteessaan toinen toisiinsa ja Herraan itseensä (ja usein myös heidän suhteessaan omaan itseensä). Colen mukaan seurakunta ei ala tiloista, penkeistä, valoista tai parkkipaikoista, vaan siitä, kuka Jeesus on sinulle.

Suurin vaara tässä em. vaiheessa on siinä, että seurakunta yhteisönä ikään kuin asettuu paikalleen, keskittyy itseensä ja menettää apostolisen dna:nsa. 

Tähän banaanin kypsymiseen (so. kun banaani on ns. kypsä, se alkaa mädäntyä) verrattavissa olevaan vaiheeseen on syytä kiinnittää erityistä huomiota ja kysyä silloin itseltään, millaisia haluamme olla ja tulla, mistä haluamme, että meidät tunnetaan? Haluammeko esim. tulla ns. emoseurakunnan kaltaisiksi - ja toistaa sen dna:ta? Vai onko meillä jo mietittynä ja ikään kuin läpäisyperiaatteella lanseerattuna ja sisäistettynä näky siitä, millaisia olemme kymmenen vuoden päästä? Kokemuksesta voin sanoa, että se, että määrittelemme itsemme sen mukaan, mitä emme ainakaan halua olla, ei riitä.

Mielestäni yksi varteenotettava vastaus tuohon vaiheeseen, jossa on olemassa vain hiuksenhieno ero kypsyneisyyden ja mädäntymisen välillä, olisi yksinkertaisesti uuden yhteisön istuttaminen. Aloita tämän miettimisestä ja rukoilemisesta. Uusien yhteisöjen rakenteiden on hyvä olla ketteriä ja joustavia, koska ne mahdollistavat sen paljon puhutun moninkertaistumisen (josta meillä monellakaan - ainakaan minulla! - ei ole paljoakaan kokemusta). Tätä tarkoitan puhuessani apostolisesta dna:sta.

On myös hyvä olla realisti (ja olla vahva tässä!). Varaudu pettymyksiin. Osa alussa mukana olevista haikailee aina jossain vaiheessa takaisin ja ennen pitkää siirtyvätkin "oikeaan seurakuntaan" takaisin. Ihmisten ajattelun muuttaminen on äärimmäisen vaikeaa, usein jopa mahdotonta. Esteenä voivat olla sukulaisuussuhteet, vanhat tavat ja uskomukset, mutta myös pelkkä mukavuudenhalu. Vanhasta poisoppiminen ja uuden dna:n oppiminen on hidas prosessi, mutta useimmiten se vaatii tämän. Yksinäisen tienraivaajan tie ei ole helppo, eikä siinä yksinkertaisesti ole varaa sellaiseen ylellisyyteen, kuin marttyyrius ja uhriutuminen. 

Kristittyjen keskuudesta löytyy yllättävän paljon (ja yllättäviltä tahoilta!) sellaisia, jotka harrastavat panettelua, disinformaation levittämistä ja pilkkapuheita. Motiiveja tällaiseen käytökseen löytyy varmaan paljon: hämmennys, suuttumus, pelko, uhka tai muutosvastarinta uuden edessä. Anteeksiantamuksessa eläminen on siis oleellisen tärkeää, mutta se ei vielä riitä. Tarvitaan myös alttiutta myöntää omat virheensä ja opetella puhumaan hyvää toisista. Tie tässä on ns. "pitkä ja pölyinen". 

Älä siis pidä mitään seurakuntaa, sen osaa tai toimintoa itsestäänselvyytenä tai että sen tulisi kestää sellaisenaan seuraavat 100 vuotta. Jumala lupaa kyllä meille valtakunnan, joka ei järky, mutta sillä ei tarkoiteta kivirakennuksia tms, vaan jotain ihan muuta.

Ole joustava, ketterä ja ennakkoluuloton. Olet tiellä, jolla ei välttämättä ole ennen kuljettu tai jolla kulkevilla ei useinkaan ole selvää mallia, miten toimia uudessa tilanteessa. Uusien yhteisöjen istuttaminen on aina keskimääräistä vaikeampaa, orgaanisten "simple chuch"-mallisten yhteisöjen vieläkin vaikeampaa. 

Lisäksi on hyvin todennäköistä, että tämä malli toimii parhaiten vastauskoontulleiden kohdalla, jolloin vanhasta poisoppiminen ei näyttele niin suurta roolia. Tällöin uudet johtajat voidaan, taas Neil Colea lainaten, ottaa ja kouluttaa "suoraan sadosta". 

Sitten on hyvä muistaa, Peter Scazzeron sanoin, että jokaisen asian tai elämänvaiheen loppu on sen kuolema, lopullinen ja peruuttamaton, mutta sen jälkeen tulee ylösnousemus. Mutta se onkin sitten jo eri juttu.

Siispä matkaan - se on sen kulkemisen arvoinen!

Ylpeydestä

Lyhyt ajatus tältä aamulta. 

Sanotaan, että ylpeys käy lankeemuksen edellä. Ja vielä enemmän, että Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille Hän antaa armon. Tosin nöyryys näyttää olevan katoava luonnonvara tässä maailmassa.

Jumalan rankaisu ylpeyden tähden on nähtävä Hänen kurituksenaan - jonkinlaisena "äärimmäisenä sielunhoidollisena toimenpiteenä" - jonka tarkoituksena on kääntää ylpeiden mieli oikeaan linjaan Hänen tahtonsa kanssa. Tämä pätee niin yksilön kuin yhteisönkin kohdalla. 

Pahinta (ja tyhmintä) on se, että ei ymmärretä Jumalan puhetta (ja itse asiassa kutsua parannuksen tekoon), eikä oman ylpeytensä seurauksia, vaan katkeroidutaan kurituksen hetkellä ja paadutetaan itsensä. Ilmestyskirjassa toistuu useamman kerran kuvaus siitä, miten ihmiset eivät tehneet parannusta vitsausten tähden, vaan pilkkasivat Jumala.

Parasta (ja viisainta) on pyrkiä kohtaamaan Jumalan tuomio tässä ajassa, kun asioille vielä voidaan (Jumalan avulla) tehdä jotain. Silloin tuomio voi yllättäen kääntyäkin armoksi.

  

A Complete Unknown - Vielä muutama sana leffasta

 

Kuten sosiaalisesta mediasta on ollut parin päivän ajan nähtävissä, kävin vanhimman poikani kanssa katsomassa Bob Dylanin elämästä kertovan leffan A Complete Unknown (nimikin suoraan Erkki Tuomiojan lempibiisistä Like A Rolling Stone). Erinomainen leffa, parhaita pitkään aikaan näkemiäni. IMHO. 

Muistan joskus15-16-vuotiaana katselleeni televisiosta mustavalkoisia filmitallenteita Newportin folk-festivaaleilta. Tuo amerikkalaisen juurimusiikin (folk, blues, gospel, country etc.) esittäytyminen teki lähtemättömän vaikutuksensa nuoreen kaveriin ja ohjasi paljolti musiikillisia mieltymyksiäni - ja tekee niin edelleen. (Jotain olen kaikesta päätellen onnistunut siirtämään pojillenikin.)

Elokuva on mielestäni syvällinen ja moniulotteinen ajankuva 1960-luvun alun pohjoisamerikkalaisesta folk-musiikin ympärille syntyneestä liikehdinnästä, josta juuret ulottuvat eri puolille tuon ajan amerikkalaista mielenmaisemaa; kansalaisoikeusliike, pasifismi, tuleva hippiliike beatnikkien perillisenä jne. (Eräässä kohtauksessa kuvataankin, miten Newportin folkmusiikin festareilla esiintyvä Johnny Cash ohjeistaa rosoiseen keskilännen tyyliinsä yhtyettään Tennesee Four: "Pannaas pojat vähän vauhtia näihin beatnikkeihin".)

Bob Dylanin integroituminen folk- tai hootenanny-liikkeeseen ja musiikilliseen genreen tapahtui (leffan mukaan ja osittain todellisuudessakin) paljolti alan legendan Pete Seegerin suosiollisella avustuksella. Tämän mentorointisuhteen ja siitä irtautumisen ja ikään kuin ulos kasvamisen kuvaus on eräs leffan mielenkiintoisia sivujuonteita. Mentorilta kysyy paljon hyväksyä se, että oppipoika ajaa ohi mestaristaan ja - mikä joskus pahinta - lähtee omille teilleen.

Dylan on omaperäinen muusikko, runoilija ja lauluntekijä, jonka juuret ovat syvällä amerikkalaisessa juurimusiikissa, runoudessa ja kirjallisuudessa. Kuitenkin hän on aivan oma lukunsa, jolla on oma jäljittelemätön tyylinsä. Jos esim. ajattelet tehdä coverversion jostain hänen biisistään, sinulla on tasan kaksi vaihtoehtoa; joko biisi on aikalailla sama kuin alkuperäinenkin tai sitten se on niin omaperäinen, että siinä näkyy lähinnä vain sinun oma kädenjälkesi. (Vertaa vaikka laulun All Along the Watchover originaalia ja Jimi Hendrixin versiota.) 

Mielestäni tärkein ja itseäni suuresti kiinnostava näkökulma elokuvassa on Dylanin suhde folk-musiikkiyhteisöön. Alussa tuntemattomuudesta nousee folkin uusi messias, joka yhdessä toisen kuuluisuuden, Joan Baezin kanssa muodostavat folk-musiikin uuden, uljaan kuningasparin. Moni tuon ajan ihminen kuvitteli tulevaisuuden näyttävän valoisalta. Kennedy presidenttinä, juuri sivuutettu Kuuban ohjuskriisi ja ikimuistoinen "Ich Bin Ein Berliner"-puhe jne. Kyllä tässä vielä kaikki muuttuu hyväksi ja maailma pelastuu. Tänäkin päivänä huomaamme, miten historia toistaa itseään...

Bob Dylan on persoona, joka näyttää itsepintaisesti vierastavan kaikkia ulkopuolisia yrityksiä määritellä häntä itseään. Hän ei oikein istu mihinkään kategoriaan, vaan on vain uskollinen omalle visiolleen, mikä tahansa se sitten kunakin aikana onkaan. Mutta häntä ei istuteta mihinkään olemassaolevaan laatikkoon, oli se mikä hyvänsä. Onko sitten kyse kypsymättömyydestä vai lahjomattomuudesta, tiedä häntä.

Kuten niin monen yhteisön ja liikehdinnän kohdalla käy, niin folk-liikekin alkaa elää omaa elämäänsä. Tom Marshall toteaa jossain kirjassaan jokaisen organisaation, yhteisön tai liikkeen perusominaisuudesta, että se ei halua muuttua. Folk-liikkeen kohdalla siihen kuului se, että se kaikin keinoin pyrki valjastamaan Dylanin omien vankkureidensa vetojuhdaksi. Elokuvassa kuvataan hyvin, miten Dylan ei kuitenkaan halua ottaa kantaakseen muiden näkyjä, odotuksia tai haaveita. Dylan osoittautuu kerta toisensa jälkeen oman tiensä kulkijaksi, jonka jättämä jälki on kuitenkin syvä.

Jotain hyvin tuttua tässä on...

 

"More excellent way" - Palvelutyön hyvät käytännöt

Mikä on identiteettimme?

Jumala toi israelilaiset pois Egyptin 400 vuotta kestäneestä orjuudesta. Tämä aika oli vaikuttanut suuresti heidän identiteettiinsä niin yksilöinä kuin kokonaisena kansakuntana. Jumala halusi heistä kuitenkin itselleen omaisuuskansan. Jumala halusi palauttaa heidät ennalleen, läheiseen suhteeseen itsensä kanssa. 

Mikä tuo meidät lähelle Jumalaa? Jumala haluaa tuoda meidät lähelleen siksi, miksi meidät on todellisuudessa luotu. Sitä kautta pääsemme myös lähemmäs toinen toistamme. Suhteessamme Jumalaan parantuminen ei kuitenkaan ole se pääasia, vaan opetuslapseuttaminen. (Ps. 67:2-4) 

Näin on myös meidän elämässämme. Meidänkin on hyvä tutkia ja miettiä, mistä olemme tulleet, mitä asioita - tosia tai valheita - olemme elämämme aikana omaksuneet ja uskoneet ja mihin Jumala oikeasti on meidät kutsunut.

Kolme tärkeää juttua

Siinä, miten tämä kaikki tapahtuu, on kolme ulottuvuutta, jotka ovat yhteys, integriteetti ja pyhyys.

On hyvä aina pyrkiä yhteyteen, vaikka emme olisikaan samaa mieltä kaikesta. On olemassa uskomme ydinkohtien kannalta erottavia tekijöitä (esim. Jeesuksen herruus), joista on hyvä pitää tinkimättömästi kiinni. Muuten meidän on hyvä pyrkiä yhteyteen ja oppimaan toisiltamme. Eristäytyminen ja ylpeys kulkevat niin usein käsi kädessä.

Kannattaa kysyä itseltään, mistä me haluamme olla tunnettuja? Mitkä ovat ne asiat, joita me haluamme jättää ihmisten mieliin omasta elämästämme ja vaikutuksestamme? Onko se nöyryys vai huonosti peitelty hengellinen arroganssi? Tärkeintä on siis omata palvelijan asenne. 

                    Integriteetillä tarkoitan sitä, että olemme samoja sisältä ja ulkoa.

Suhde ja läheisyys Jumalan kanssa tulevat aina ensimmäisinä. Palvelutyömme ei tule ensimmäisenä. Me voimme lakata olemasta touhukkaita hengellisessä työssä, mutta me emme voi elää ilman läheisyyttä Jumalan kanssa.

Luonne on aina tärkeämpää kuin lahjat. Tämä meidän on hyväksyttävä palvelutyössämme, muuten meitä odottaa iso pino pettymyksiä. Haluammeko olla jotain, mitä Jumala haluaa käyttää?

1. Korinttilaiskirjeen 12. luvussa Paavali opettaa armolahjoista ja toteaa lopuksi opettavansa lukijansa tuntemaan vielä paljon paremman tien, "more excellent way", lahjojen käytössä. Seuraavaa lukua 13 ei kirjoitettu ohjeeksi avioliittoon aikoville (vaikka se tosin sopii hyvin siihenkin), vaan keskelle opetusta armolahjoista, palveluviroista ja Hengen vaikutuksesta seurakunnassa. Tätä on Jumalan valtakunnan kulttuuri!

Pyhyys taas on sitoutumista henkilökohtaiseen puhtauteen omassa elämässämme, ei siis vain palvelutyössämme. Muuten vihollinen tulee läpi jokaisesta muurinaukosta, minkä löytää. 

On ehdottoman tärkeää silloin tällöin harrastaa oman palvelutyön uudelleen kalibrointia. Työmme tulee olla linjassa Jumalan valtakunnan kulttuurin kanssa, yksi yhteen suhteessa siihen. Mikä on työmme todellinen hedelmä?

Jumalan lahja meille on lepo, sellainen rauhan sävyttämä elämäntapa, joka on kuin sapatinlepo, siunaukseksi meille itsellemme ja sitä kautta myös muille. Jumala on kaiken elämän ja kaiken hyvän lähde.

(Tämän tekstin suhteen olen suuressa kiitollisuudenvelassa kansainvälisen Ellel Ministries´n johtajalle, Andy Taylorille hänen opetuksistaan.) 

 

Hengellinen vanhemmuus

 

Hengellisestä isyydestä  (koska itse olen isä)

Olen viime vuosien aikana useita kertoja kirjoittanut blogiini tästä aiheesta. Samoin kun selailin vanhoja rukouspäiväkirjojani viimeisten neljän vuoden ajalta, sieltä nousi esiin mm. tällainen päivitys:

”Ajassamme on valtava tarve terveelle, vastuulliselle hengelliselle vanhemmuudelle. Yhtä suuri on tarve vastaanottavaiselle, oppimaan halukkaalle lapseudelle.”

Instagram-kuvissani on kaksiosainen kuva minusta ja kaksivuotiaasta pojastani istumassa harteillani. Toisessa kuvassa on samainen poikani kolmekymppisenä isänä harteillaan parivuotias tyttärensä. Alla on lainaus Derek Princeltä:

”The fact behind all other facts is, that God created the universe as a Father. He left His Father imprint on every aspect of creation.”

Vaimoni on laittanut kommenttiosioon lainauksen Joh. 5:19:stä:

”Poika ei voi tehdä mitään omasta aloitteestaan, vaan ainoastaan sen, mitä näkee Isän tekevän. Mitä tahansa Isä tekee, sitä tekee samoin myös Poika.”

Mieleemme saattaa putkahtaa kaunis, mutta salakavala ajatus siitä, miten samalla tavoin varmaan taivaallinen Isämmekin kantaa meitä harteillaan. Itse asiassa asia on kuitenkin aivan päinvastoin; me toimimme näin. koska Taivaallinen Isä ensin on tehdessään siten antanut meille mallin toimia.

Vanhan testamentin viimeiset sanat ovat profeetta Malakialta siitä, miten Jumala lähettää edellään profeetta Elian. (Mal. 3:23-24) Hänen tehtävänään on kääntää jälleen isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet heidän isiensä puoleen. On hyvä huomata, missä järjestyksessä Herra haluaa tehdä asioita. Hän haluaa ensin kääntää isien sydämet lasten puoleen ja sen jälkeen jälleen lasten sydämet isien puoleen. (Lopuksi Herra sanoo tämän tapahtuvan, jotta maa ja sen kansa välttyisi Jumalan vihalta ja tuholta.)

Miten itse reagoin tähän Herran sanaan? Isänä (ja isoisänä) minä tietoisesti ja päättäväisesti käännän sydämeni lasteni (ja lastenlasteni) puoleen. Luovun kaunaisuudestani, oikeassa olemisestani ja loukkaantumisistani, joita niin helposti pesiytyy näihin lähimpiin ihmissuhteisiin.

Tähän liittyy eräs kokemus ajoilta, jolloin toimin tulevien nuorisotyöntekijöiden kouluttajana. Olin tulossa tapaamasta erästä opiskelijaa hänen harjoittelupaikkakunnaltaan. Olin hyvällä tuulella ja ns. aivan liekeissä. Sitten yhtäkkiä mieleeni nousi kohta Johanneksen kolmannesta kirjeestä: ”Minulla ei ole suurempaa iloa kuin se, että kuulen lasteni vaeltavan totuudessa” (jae 4).

Jos minun tulisi kiteyttää näkemykseni hengellisestä vanhemmuudesta johonkin lyhyeen lauseeseen, niin se olisi tämä. Ymmärrän, että tärkeintä on ohjata nuorempi niin lähelle Herraa, että hän löytää oman kutsumuksena, tulee sinuiksi sen kanssa ja pääsee kasvamaan siinä. Käytännössä se tarkoittaa luopumista minun omista agendoistani ja suunnitelmistani tuon nuoremman tulevaisuuden varalle. Tärkeintä on mentoroitavan kasvaminen täyteyteen omassa hengellisessä elämässään.

Asetan siis itseni heille esikuvaksi avaamalla omaa elämääni, kuten Paavalikin kehottaa korinttilaisia: ”Olkaa minun seuraajiani, niin kuin minäkin olen Kristuksen seuraaja” (1.Kor. 11:1). Paavali käyttää tässä sanaa mimetes, mikä tarkoittaa jäljittelijää, esimerkin seuraajaa. (Tästä muuten tulee sana imitaattori eli henkilö, joka jäljittelee ja matkii toista ihmistä.) Asetun myös tietoisesti palvelijan asemaan suhteessa heihin, ollen heidän käytettävissään, milloin ja millä tavoin he sitä tarvitsevat.

 

Mitä historia opettaa meille?

Uudet herätykset kytkeytyvät aina aiempiin Jumalan Hengen liikahduksiin historiassa. Älä siis pidä itseäsi ylpeästi ”viimeisen herätyksen” edustajana. Anna arvo sille, mitä Herra aiemmin on tehnyt eri kirkoissa, herätyksissä ja liikkeissä. On hyvä ymmärtää Herran rakentavan ja synnyttävän uusia liikkeitä aina jollain tavalla aiempien pohjalle rakentuen. Gunnar Westin kirjassaan Vapaan kristillisyyden historia (Ristin voitto, 1975) ottaa kirkkohistoriasta esille useita esimerkkejä, joista käy ilmi, miten uusi (ja sen piirissä olleiden ihmisten mielestä ”viimeinen”) herätysliikehdintä on linkittynyt eri tavoin (esim. kirjallisuuden kautta) aiempiin herätyksiin ja itse asiassa rakentaakin niiltä periytyvälle pohjalle.

Kun puhutaan ns. apostolisesta suksessiosta, niin tässä on meille parempi esimerkki siitä: se ei perustu virkaan, ordinaatioon tai statukseen, vaan Hengen vaikutuksen jatkumiseen sukupolvelta toiselle. Käytännössä ajattelen siis olevan viisautta, että kukaan meistä ei puhu itsestään tai omasta ryhmästään minkään ”viimeisen herätyksen tai reformaation” edustajana. Jumalalla voi olla vielä paljon tehtävää meidän jälkeemmekin. Anna siis arvo sille, mitä Herra on aiemmin tehnyt.

 

Mutta mutta…

Kun ajatellaan herätysliikkeen yhteisöllistä elinkaarta, voimme kuitenkin löytää itsemme tilanteesta, jossa isät eivät arvostakaan sitä, mitä lapset ovat löytäneet. Olen törmännyt esimerkkeihin tällaisesta epäsuotuisasta hengellisestä kehityksestä ja paljon miettinyt tätä kehityskulkua. Ehkä syy siihen, että isät eivät arvosta sitä, mitä lapset ovat löytäneet, on yksinkertaisesti siinä, että isät eivät itse ole enää sen saman Hengen vaikutuksen alla, mikä innoitti heitä itseään heidän nuoruudessaan ja joka sama Henki nyt vaikuttaa heidän lapsissaan.

Malakian kirjan kohdan 3:23-24 sanoma meille on äärimmäisen vakava: ”…etten minä tulisi ja löisi maata ja vihkisi sitä tuhon omaksi.” Isien sydänten on hyvä kääntyä lasten puoleen.

Tämä ongelma näkyy siinä isättömien sukupolvessa niiden keskuudessa, jotka ovat nyt parhaassa työiässään. Monet tämän sukupolven nuoret aikuiset etsivät itselleen sellaista hengellistä vanhemmuutta, mistä voisivat ammentaa. Uusi testamentti ei turhaan puhu tämän merkityksellisyydestä (vrt. esim. Tiit. 2:3-5).

 

Jeesuksen ajan esimerkki

Luukkaan evankeliumin luvussa 7 Jeesus kertoo oman näkemyksensä Johannes Kastajasta ja hänen toiminnastaan. Lopulta ”koko kansa, kaikki, jotka häntä kuulivat, publikaanitkin, tunnustivat Jumalan olevan oikeassa ja antoivat kastaa itsensä Johanneksen kasteella.” (7:29)

Sitten tapahtuu kuitenkin käänne: ”Mutta fariseukset ja lainoppineet hylkäsivät suunnitelman, joka Jumalalla oli heitä varten, eivätkä ottaneet Johanneksen kastetta.” Minkä tähden? Todennäköisesti hengellisen ylpeyden ja sitä seuranneen pysähtyneisyyden takia. Entä mikä oli se suunnitelma, joka Jumalalla oli heitä varten? Ilmeisesti Jumalan ajatus heidän varalleen oli ollut se, että he olisivat astuneet johtoon siinä Jeesus-liikkeessä, mikä seurasi Johannes Kastajan toimintaa.

Matteuksen evankeliumin 13. luvussa Jeesus, kerrottuaan vertauksin taivasten valtakunnan luonteesta, kysyy opetuslapsiltaan, ovatko he ymmärtäneet tämän kaiken. Saatuaan myöntävän vastauksen, Jeesus sanoo lainoppineen, josta on tullut taivasten valtakunnan opetuslapsi, olevan kuin talon isäntä, joka varastohuoneestaan tuo esille uutta ja vanhaa. Näin olisi käynyt fariseuksillekin, jotka edustivat Johannesta ja Jeesusta edeltänyttä herätystä. Luulen, että monen kohdalla pelkona olisi ollut vain se, että lähtiessään mukaan uuteen herätykseen he, korkeasti oppineet teologit, olisivat joutuneet kalastajien opettamiksi - ja se muodostui ongelmaksi.

Kysymys kuuluu, olemmeko itse valmiita tähän? Tämä vaatii nöyryyttä ja kuuliaisuutta Pyhälle Hengelle. Tämä asetelma on usein toistunut Jumalan lähettämien herätysten historiassa. Kyse on monien kohdalla tällöin uuden ja vanhan välisessä jännitteessä elämistä, jossa todellinen hengellinen kypsyys punnitaan.

Kun luemme evankeliumeja eteenpäin, niin Matteuksen 23. luvussa on Jeesuksen yhteenveto oman aikansa hengellisistä johtajista, fariseuksista ja kirjanoppineista. (Matt. 23:1-3) Ymmärtääksemme paremmin Jeesuksen sanojen merkityksen, on meidän hyvä tietää, että Jeesus oli opillisilta näkemyksiltään lähimpänä juuri fariseuksia.

Niinpä Jeesus toteaakin ”Mooseksen istuimella” istuvan juuri fariseusten ja kirjanoppineiden. Tämän tähden Jeesus kehottaakin kuulijoitaan tekemään ja pitämään kaiken sen, mitä nämä opettavat heille. Kuitenkin Jeesus radikaalisti neuvoo kuulijoitaan olemaan tekemättä sen mukaan, kuin mitä he näkevät fariseusten ja kirjanoppineiden itse tekevän. Yksinkertainen syy tähän menettelyyn on se, että he eivät itse tee niin kuin muita opettavat.

Ajattelen tämän Jeesuksen neuvon olevan käyttökelpoinen myös meille tänä aikana, kun huomaamme olevamme tilanteessa, jossa isät eivät enää arvosta sitä, mihin Henki on heidän lapsiaan ohjannut. Sen tähden on hyvä arvostaa oman aikamme hengellisiä isiä, olla kiitollinen heistä ja oppia heiltä, jopa antaa heille anteeksi – ja tehdä sen jälkeen täsmälleen, niin kuin Pyhä Henki on kehottanut.

 

Lopuksi

Jumala haluaa juuri Sinun kasvavan hengelliseksi vanhimmaksi, isäksi ja äidiksi. Koskaan ei ole liian myöhäistä etsiä itselleen sellainen uskova mentor, jota voit kunnioittaa hengellisenä isänäsi tai äitinäsi. Vaikka kuuluisitkin nykypäivän hengellisesti puhuen isättömään sukupolveen, niin Jumala voi antaa Sinulle korvaavan kokemuksen hyvästä hengellisestä vanhemmuudesta, kun etsit sitä aktiivisesti. Joka tapauksessa Herra Jumala on sinun rakastava Isäsi.

Sen tähden, niin kuin Paavali kehottaa nuorta Timoteusta, valvo itseäsi ja opetustasi. Älä toista isien virheitä, jos tahtomattasi oletkin joutunut osalliseksi niistä. Mieti vakavasti, millainen on se hengellinen perintö, minkä Sinä siirrät seuraavalle sukupolvelle.

 

Käytännön kysymyksiä:

- Miten oikealla tavalla tasapainoisesti sekä tukea että haastaa nuorempaa?

- Miten tunnistaa niitä oikeita versoja, joita ruokkia, jotta ne vahvistuisivat?

- Miten rohkeasti avata uusia näköaloja kutsumustaan ja tehtäväänsä etsivän nuoren elämässä?

- Miten olla tien tasoittaja toisen elämässä? Omaanko rohkeutta mennä takuuseen hänestä/heistä? (Vrt. Barnabas ja Paavali Apt. 9. luvussa.)

- Miten oikein kannustaa oman ajattelun vahvistumiseen sen sijaan, että opettaisit heitä odottamaan valmiita vastauksia?

- Seurakunnissa törmää silloin tällöin eräänlaiseen ihmisillä pelattavaan ”kosmiseen shakkiin” periaatteella ”God has called you, but I have a plan for you.” Osaanko siis tunnistaa ja erottaa omat agendani siitä, mitä Jumala on puhunut?

- Jeesus on todellinen samaistumisen kohteemme, ei kukaan ihminen. Osaanko siis antaa tilaa ja väistyä itse syrjemmälle? Annanko luvan lähteä ja kykenenkö päästämään irti? Annanko luvan jopa kasvaa itseni ohitseni? (Jollei viime mainittua nimittäin tapahdu, ei päästä koskaan eteenpäin.)

Nuoruuden into vai vanhemman viisaus?

 Seuraava lyhyt teksti on luonnos, eikä siinä ilmenevä ajattelu ole mitenkään loppuunhiottua ja viimeistelyä, (mitä sen ei tarvitse missään nimessä päiväkirjassa ollakaan). Kyse on siis jonkinlaisesta kirjallisesta ääneen ajattelusta, joka jonain päivänä voidaan noin vain peruuttaa, korjata tai ylipäätään jättää huomiotta. Hyvin perusteluin tietenkin.

Kyse on siis pohdiskelusta nuoruuden innon ja kypsemmän iän seestyneen ajattelun välillä. Sananlaskujen kirjassahan sanotaan, että "ilman taitoa ei intokaan ole hyväksi ja kiirehtivän jalka astuu harhaan" (19:2). 

Olen elänyt nuoruudessani 1970-luvulla evl. kirkossa karismaattisen nuorisoherätyksen piirissä, jossa vallitsi eräänlainen nuoruuden (ja sen innon) ihannointi. Koimme olevamme herätyksen eturintamassa ja olimme varmoja siitä, että juuri meidän sukupolvemme aikana kaikki maailman kansat saisivat kuulla evankeliumin (ja mitä todennäköisemmin juuri meidän ansiostamme). Meillä oli siis intoa ja tuosta nuorten uskovien satapäisestä joukosta onkin vuosikymmenien mittaan noussut useita lähetystyöntekijöitä (tai sinne aikoneita), niin hengellisen työn tekijöitä kuin maallisenkin alojen asiantuntijoita. 

Saman asian kääntöpuoli oli myös se, että pidimme useimpia aiempia herätyksiä jotenkin vajaamitallisina omaamme verrattuna. Ajateltiin niiden aiemmin (ehkä) olleen Herran käytössä, mutta nykyisellään ne mielestämme edustivat lähinnä paikalleen pysähtynyttä kirkollista establishmenttia. (Voi olla, että tämä viime mainittu seikka löytyi yksinomaan minun omassa ajattelussani. Toisaalta, olin osallinen siitä ilmapiiristä, jota tuolloin hengitin.) Joka tapauksessa aikuisen, keski-ikäisen ihmisen usko arkipäivän elämässä ei näyttäytynyt monellekaan meistä kauhean houkuttelevana. Osittain tämä johtui siitä, ettei meillä, nuorisoherätyksen keskellä kasvaneina (nuorisopastorimmekin ollessa reilusti alle kolmekymppinen) ollut oikein selvää kuvaa siitä, miten elää uskossa perheellisenä, asuntovelallisena ja uraputkessa. Mutta paljon taitamattomuudesta johtui nuoruuden sokeasta innosta, jossa esimerkiksi hengellisellä vanhemmuudella ei juurikaan ollut sijaa (eikä varsinkaan tarvetta). IMHO.

-------

Oma vaikutuksensa tähän kaikkeen oli tietenkin sillä eskatologisella hehkutuksella, joka tuolloin vallitsi ymmärtääkseni joka puolella erityisesti länsimaista kristillistä maailmaa. Herran tulon ollessa lähellä ei kannattanut opiskella ja valmistua ammattiin, kun Hän lisäksi on kokoamassa omaa morsiusseurakuntaansa. Mutta tämä onkin jo sitten toinen juttu....

-------

Havahduin näihin ajatuksiin viime perjantaina katsellessani aamiaisen ja paikallisen pravdan ohessa Yle ykkösen aamu-tv:n Jälkiviisaat-ohjelmaa. Siinä toimittaja Anna Perho kertoi siitä, miten hän nykyään on ajatellut, sanonut tai tehnyt jotain sellaista, mitä "nuori Anna" joskus parikymmentä vuotta sitten ei koskaan olisi hyväksynyt, ja miten hän on pettänyt tämän "nuoren Annan" puhdasotsaisen idealismin. (Tämä liittyi presidentti Stubbin Kiinan vierailun moraalisuuteen ja siinä harjoitettuun "arvopohjaiseen realismiin".) Mietin, olenko itse toiminut samoin? Olenko pettänyt oman nuoruuteni puhdasotsaisen idealismin ja väsähtänyt innokkuudessa valtakunnan työn hyväksi?

Jotkut nuoruuteni intoilijoista kokevat suurimman osan tuosta nuorisoherätyksen ajasta olleen vähintäänkin vain sielullista kuohuntaa ja pahimmillaan jopa ihmisen mielenterveyttä vaarantavaa ekstremismiä. Jotkut puolestaan ovat nykyisin melkein yhtä radikaaleja jonkun muun paremmaksi katsomansa asian puolesta. Yhteistä näille molemmille on se, että nuoruuden innokkaan uskon ajoista puhutaan ivalliseen, jopa katkeraan sävyyn. Mikäli ei enää tunnisteta tarvetta radikaalille Jeesus-uskolle, se (ja sen mukaiset kokemukset myös) lytätään, niille naureskellaan, niitä jopa pilkataan. Toisaalta mikäli edelleen koetaan tarpeelliseksi olla radikaaleja, ollaan nyt barrikaadeilla "oikeiden asioiden" puolesta. "Tosi valaistuminen" on nyt saavuttanut meidät, ajatellaan. "Taistelu jatkuu" edelleen, mutta nyt vain vähän toisenlaisissa merkeissä.

Tunnustan, että tuo yllä oleva Sananlaskujen kirjan paikka on itsellänikin ollut opittavana vuosikymmenien mittaan. Sen valossa on helposti kiusaus suhtautua tuohon nuoruuden intoon pilkallisesti. Olihan tuossa nuoren uskon ajassa paljon sellaista, joka voidaan sivuuttaa (ehkä myös hyväntahtoisesti naureskellen) tai johon voidaan suhtautua varauksellisesti. Koen kuitenkin niin, että se, mitä nuoruudessa (ja eri elämän vaiheissa yleensäkin) on koettu, on tullut osaksi minua. Se on muokannut minua ja näen Jumalan hyvän käden jäljen siinä takana koko ajan. Viisautta ja kypsyneisyyttä on myös se, että osaa olla kiitollinen menneestä ja armollinen itseään (ja muita) kohtaan. Sitä paitsi, ehkä siinä nuoruuden innossa on kuitenkin jotain sellaista, mihin meidän kaikkien olisikin hyvä oppia takaisin?

Kenelle Jumala on uskonut?

 Siihen aikaan Jeesus rupesi puhumaan: "Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut nämä asiat viisailta ja älykkäiltä ja ilmoittanut ne lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt." 

Matt. 11:25-26

Kenelle Jumala on uskonut ilmoituksensa?

Jumala ei ole uskonut ilmoitustaan viisaille, eikä oppineille ihmisille. Hän on ilmoittanut ne ikään kuin ilmestyksen kautta lapsenmielisille ihmisille, nuorille tai vanhoille, joilla on lapsenomainen puhdas ja vilpitön usko taivaalliseen Isään. 

Kaikki Jumalan ilmoitukset ovat sinetöityjä, kunnes ne avautuvat meille kuuliaisuuden kautta. Lapset ovat tottelevaisia isälleen. Hänen ilmoituksena ei siis avaudu järkeilyn, loogisen päättelyn, eikä filosofoinnin kautta, ei edes intensiivisen, pitkällisen Sanan tutkimisen kautta. Mutta kun tottelet, ne avautuvat ja on ikään kuin valo olisi syttynyt palamaan. Näet ja ymmärrät selvästi. 

Tottele Jumalaa aina siinä asiassa, minkä Hän osoittaa sinulle. Kun näin teet, selvenee seuraavakin mieltäsi askarruttanut asia. Tutkistelut eivät siis tässä auta, vaan kuuliaisuus. (Joskus tuntuu siltä kuin ihmiset pitkällisissä pohdinnoissaan eksyvät saivarteluun ja itse asiassa vain ajautuvat kauemmas Jumalan tarkoituksesta.) Muista, että lapset kuulevat, mitä heidän Isänsä sanoo ja tekevät niin kuin Hän sanoo. He tietävät, että se on heidän parhaakseen. 

Jumala ei milloinkaan ilmaise enempää totuutta itsestään, ennen kuin olet totellut sitä, minkä jo tiedät.

(Oswald Chambersin 10.10. tekstiä mukaillen.)

Númenor

 

Hengellisessä maailmassa ja erityisesti Jumalan valtakunnan työssä törmää joskus erääseen mielenkiintoiseen, mutta vaikeaselkoiseen ilmiöön. Kuvittele, että on ollut olemassa hengelliseltä vaikutukseltaan merkittävä kristillinen seurakunta, järjestö tai palvelutyömuoto, joka on vuosien, kenties vuosikymmenien mittaan tuottanut paljon hyvää hedelmää ja noussut jopa sellaisiin arvaamattomiin hengellisiin korkeuksiin, joista muut samaa työtä tekevät voivat vain unelmoida. 

Sitten tuota hengellistä vaikuttajaa ja dynamoa kohtaakin yllättävä alasajo ja loppu. Tätä tapahtumasarjaa ihmettelevät monet. Työ hiipuu hiljalleen ja ikään kuin painuu mailleen, joskus jopa niin, että muutaman vuoden päästä monikaan ei edes muista koko juttua. 

Tunnustan, että minun on ollut usein vaikea käsittää tätä ilmiötä. Mielessäni on kyllä useitakin tällaisia esimerkkejä niiden yli viidenkymmenen vuoden ajalta, mitä olen uskossa ollut. Kokemukseni mukaan näille "taivaallisille alasajoille" riittää kyllä selittäjiä, miksi näin kävi - sekä niin ymmärtäjiä kuin kapinoitsijoitakin. Oliko tuo yllättävä loppu Jumalan tekoa vai peräti vastustajamme onnistunut manööveri valtakunnan kasvun tukahduttamiseksi? Miksi kävi niin, että ikään kuin korkealla liitävä kotka yhtäkkiä ammutaan alas?  

J.R.R. Tolkien kertoo muinaisesta Númenorin valtakunnasta, jonka vertaista ei tuon maailman historiassa ollut ollut aiemmin, eikä myöhemmin koskaan tullut (paitsi tietysti haltiavaltakunnat, mutta ne ovatkin eri juttu). Tämä valtakunta lopulta tuhoutui dramaattisella tavalla, ikään kuin kesken loistonsa päivien. En käy tässä sen enempää avaamaan Tolkienin tarussa esille tulevia syitä Númenorin traagiselle kohtalolle, jottei kukaan ajattelisi minun osoittelevan sormella ketään. Lukekaa ja perehtykää asiaan itse. Ehkä nämä ovat vähän niin kuin rinnakkaisia ilmiöitä? (Joka tapauksessa, jostain kokemastaan, oppimastaan, havaitsemastaan Tolkien joka tapauksessa kirjoittaa...)

Minua kiinnostaa tämä ilmiö itsessään ja mitä meidän tulisi oppia siitä? Miten välttää ylimitoitettu, mutta paikallaan seisova kasvu? Piileekö liian korkealle kurottautuvaan ymmärrykseen (esim. teologiassa) joitain vaaroja? Millaista on "hengellinen vauhtisokeus"? Onko hengellinen kilpavarastelu lopulta turmiollista? Mitä varten Sana kehottaa meitä lähettämään leipämme vetten yli? (Saarn. 11:1) 

Minulla oli jokin aika sitten mielenkiintoinen hengellinen kokemus lukiessani Ilmestyskirjan lukua 2, jossa Herra varoittaa tyatiralaisia kristittyjä oppimasta tuntemaan "Saatanan syvyyksiä" (2:24). Muistan tuota kohtaan lukiessani yhtäkkiä mieleeni pläjähtävän englannin kielisen sanan "prudence". (Joskus sitä käy näin.) 

Mitä opimme tästä? On hyvä pitäytyä apostolien opetukseen. "Ei yli sen, mitä on kirjoitettu, ettette mahtaillen asettuisi kuka kenenkin puolelle toista vastaan." (1.Kor. 4:6) Mahtailu ja kerskailu näyttää olleen korinttilaisten helmasyntejä ja suurimpia vaaroja.

Päätän nämä sekavat ajatukseni apostolisuuden ideaan. Paavali toteaa korinttilaisista, että he ovat hengellisesti puhuen kylläisiä, rikastuneita, tulleet jopa kuninkaiksi. Itsestään hän toteaa, että hänestä näyttää siltä, kuin Jumala olisi asettanut heidät apostolit vihoviimeiseksi, ikään kuin kuolemaan tuomituiksi. (1.Kor. 4:8-9)  Apostolisuus tarkoittaa lähetettynä olemista, ulos menemistä, suuntautumista sinne, missä odottaa uusi työmaa. Se on ainoa terve, varma ja Jumalan tahdon mukainen lääke hengelliseen liikalihavuuteen ja ylikuntoon. 

Niille, jotka ymmärtävät, ei tarvitse tätä sen enempää selittää. Niille, jotka eivät ymmärrä, ei ole mitään hyötyä, vaikka kuinka selittäisikin.

Isyyden kitkaa

 Jokin aika sitten minulla oli mielenkiintoinen keskustelu kahden nuoren teologian opiskelijan kanssa. He kysyivät minulta, miten ymmärsin Raamatun käskyn "Kunnioita isääsi ja äitiäsi".

Vastasin ensin Paavalin sanoilla Efesolaiskirjeen 3. luvusta, jossa hän sanoo notkistavansa polvensa Isän edessä, josta kaikki isyys saa merkityksensä. Laajensin tämän merkitystä käsittämään äitiyden ja ylipäätään kaiken vanhemmuuden, koska tämä kaikki perustuu luomisjärjestykseen ja heijastaa Isää Jumalaa. Kaikkein vajavaisimmillaankin minun isyyteni heijastaa (ainakin) jotain Jumalan isyydestä.

Viittasin myös saman kirjeen 6. luvun alun kehotukseen lapsille olla kuuliaisia vanhemmilleen, koska tämä on ensimmäinen käsky, jota seuraa lupaus: "että menestyisit ja eläisit kauan maan päällä". Tällä käskyllä on siis suuri yhteiskuntaa, sen rauhaa ja hyvinvointia varjeleva vaikutus.

Käytännössä, totesin, suhteessa vanhempiimme liittyy usein ylimääräistä kitkaa, koska ne ovat läheisimpiä ihmissuhteitamme. Näin se vain usein on: meidän läheisimmät ihmissuhteemme voivat olla meille myös kaikkein kipeimpiä. Joskus hengellisyytemme joutuu kaikkein kovimpaan testiin juuri niissä. Vihollisemme, joka on valehtelija, syyttäjä ja hajottaja, pyrkii mielellään tuhoamaan näitä suhteita.

-------

Nykyisin huomaan aina silloin tällöin törmääväni tilanteeseen, jossa haasteena on se, että isät eivät anna arvoa sille, mitä lapset ovat löytäneet. Lasten hengellinen into saatetaan turhentaa, jopa musertaa lopullisesti, koska se koetaan häiritseväksi, jopa vaaralliseksi. Saattaa olla, että joissain yhteisöissä nuori sukupolvi ei koskaan pääse nousemaan siihen rooliin ja asemaan, jonka Herra valtakunnassaan on heille varannut. Näin erityisesti sellaisissa yhteisöissä, jotka voimakkaasti korostavat tradition merkitystä. 

Ehkä ongelma tällöin onkin siinä, että isät eivät arvosta sitä, mitä lapset ovat löytäneet, koska he itse eivät enää ole sen Hengen vallassa, joka innoitti heitä heidän nuoruudessaan ja joka Henki nyt vaikuttaa heidän lapsissaan? 

Vakava juttu. Malakian kirjan viimeisten jakeiden mukaan Herra haluaa ensin kääntää isien sydämet lasten puoleen ja vasta sitten Hän kääntää lasten sydämet isien puoleen. 

Mikä onkaan siis vastuumme isinä?

Suuri.