"More excellent way" - Palvelutyön hyvät käytännöt

Mikä on identiteettimme?

Jumala toi israelilaiset pois Egyptin 400 vuotta kestäneestä orjuudesta. Tämä aika oli vaikuttanut suuresti heidän identiteettiinsä niin yksilöinä kuin kokonaisena kansakuntana. Jumala halusi heistä kuitenkin itselleen omaisuuskansan. Jumala halusi palauttaa heidät ennalleen, läheiseen suhteeseen itsensä kanssa. 

Mikä tuo meidät lähelle Jumalaa? Jumala haluaa tuoda meidät lähelleen siksi, miksi meidät on todellisuudessa luotu. Sitä kautta pääsemme myös lähemmäs toinen toistamme. Suhteessamme Jumalaan parantuminen ei kuitenkaan ole se pääasia, vaan opetuslapseuttaminen. (Ps. 67:2-4) 

Näin on myös meidän elämässämme. Meidänkin on hyvä tutkia ja miettiä, mistä olemme tulleet, mitä asioita - tosia tai valheita - olemme elämämme aikana omaksuneet ja uskoneet ja mihin Jumala oikeasti on meidät kutsunut.

Kolme tärkeää juttua

Siinä, miten tämä kaikki tapahtuu, on kolme ulottuvuutta, jotka ovat yhteys, integriteetti ja pyhyys.

On hyvä aina pyrkiä yhteyteen, vaikka emme olisikaan samaa mieltä kaikesta. On olemassa uskomme ydinkohtien kannalta erottavia tekijöitä (esim. Jeesuksen herruus), joista on hyvä pitää tinkimättömästi kiinni. Muuten meidän on hyvä pyrkiä yhteyteen ja oppimaan toisiltamme. Eristäytyminen ja ylpeys kulkevat niin usein käsi kädessä.

Kannattaa kysyä itseltään, mistä me haluamme olla tunnettuja? Mitkä ovat ne asiat, joita me haluamme jättää ihmisten mieliin omasta elämästämme ja vaikutuksestamme? Onko se nöyryys vai huonosti peitelty hengellinen arroganssi? Tärkeintä on siis omata palvelijan asenne. 

                    Integriteetillä tarkoitan sitä, että olemme samoja sisältä ja ulkoa.

Suhde ja läheisyys Jumalan kanssa tulevat aina ensimmäisinä. Palvelutyömme ei tule ensimmäisenä. Me voimme lakata olemasta touhukkaita hengellisessä työssä, mutta me emme voi elää ilman läheisyyttä Jumalan kanssa.

Luonne on aina tärkeämpää kuin lahjat. Tämä meidän on hyväksyttävä palvelutyössämme, muuten meitä odottaa iso pino pettymyksiä. Haluammeko olla jotain, mitä Jumala haluaa käyttää?

1. Korinttilaiskirjeen 12. luvussa Paavali opettaa armolahjoista ja toteaa lopuksi opettavansa lukijansa tuntemaan vielä paljon paremman tien, "more excellent way", lahjojen käytössä. Seuraavaa lukua 13 ei kirjoitettu ohjeeksi avioliittoon aikoville (vaikka se tosin sopii hyvin siihenkin), vaan keskelle opetusta armolahjoista, palveluviroista ja Hengen vaikutuksesta seurakunnassa. Tätä on Jumalan valtakunnan kulttuuri!

Pyhyys taas on sitoutumista henkilökohtaiseen puhtauteen omassa elämässämme, ei siis vain palvelutyössämme. Muuten vihollinen tulee läpi jokaisesta muurinaukosta, minkä löytää. 

On ehdottoman tärkeää silloin tällöin harrastaa oman palvelutyön uudelleen kalibrointia. Työmme tulee olla linjassa Jumalan valtakunnan kulttuurin kanssa, yksi yhteen suhteessa siihen. Mikä on työmme todellinen hedelmä?

Jumalan lahja meille on lepo, sellainen rauhan sävyttämä elämäntapa, joka on kuin sapatinlepo, siunaukseksi meille itsellemme ja sitä kautta myös muille. Jumala on kaiken elämän ja kaiken hyvän lähde.

(Tämän tekstin suhteen olen suuressa kiitollisuudenvelassa kansainvälisen Ellel Ministries´n johtajalle, Andy Taylorille hänen opetuksistaan.) 

 

Hengellinen vanhemmuus

 

Hengellisestä isyydestä  (koska itse olen isä)

Olen viime vuosien aikana useita kertoja kirjoittanut blogiini tästä aiheesta. Samoin kun selailin vanhoja rukouspäiväkirjojani viimeisten neljän vuoden ajalta, sieltä nousi esiin mm. tällainen päivitys:

”Ajassamme on valtava tarve terveelle, vastuulliselle hengelliselle vanhemmuudelle. Yhtä suuri on tarve vastaanottavaiselle, oppimaan halukkaalle lapseudelle.”

Instagram-kuvissani on kaksiosainen kuva minusta ja kaksivuotiaasta pojastani istumassa harteillani. Toisessa kuvassa on samainen poikani kolmekymppisenä isänä harteillaan parivuotias tyttärensä. Alla on lainaus Derek Princeltä:

”The fact behind all other facts is, that God created the universe as a Father. He left His Father imprint on every aspect of creation.”

Vaimoni on laittanut kommenttiosioon lainauksen Joh. 5:19:stä:

”Poika ei voi tehdä mitään omasta aloitteestaan, vaan ainoastaan sen, mitä näkee Isän tekevän. Mitä tahansa Isä tekee, sitä tekee samoin myös Poika.”

Mieleemme saattaa putkahtaa kaunis, mutta salakavala ajatus siitä, miten samalla tavoin varmaan taivaallinen Isämmekin kantaa meitä harteillaan. Itse asiassa asia on kuitenkin aivan päinvastoin; me toimimme näin. koska Taivaallinen Isä ensin on tehdessään siten antanut meille mallin toimia.

Vanhan testamentin viimeiset sanat ovat profeetta Malakialta siitä, miten Jumala lähettää edellään profeetta Elian. (Mal. 3:23-24) Hänen tehtävänään on kääntää jälleen isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet heidän isiensä puoleen. On hyvä huomata, missä järjestyksessä Herra haluaa tehdä asioita. Hän haluaa ensin kääntää isien sydämet lasten puoleen ja sen jälkeen jälleen lasten sydämet isien puoleen. (Lopuksi Herra sanoo tämän tapahtuvan, jotta maa ja sen kansa välttyisi Jumalan vihalta ja tuholta.)

Miten itse reagoin tähän Herran sanaan? Isänä (ja isoisänä) minä tietoisesti ja päättäväisesti käännän sydämeni lasteni (ja lastenlasteni) puoleen. Luovun kaunaisuudestani, oikeassa olemisestani ja loukkaantumisistani, joita niin helposti pesiytyy näihin lähimpiin ihmissuhteisiin.

Tähän liittyy eräs kokemus ajoilta, jolloin toimin tulevien nuorisotyöntekijöiden kouluttajana. Olin tulossa tapaamasta erästä opiskelijaa hänen harjoittelupaikkakunnaltaan. Olin hyvällä tuulella ja ns. aivan liekeissä. Sitten yhtäkkiä mieleeni nousi kohta Johanneksen kolmannesta kirjeestä: ”Minulla ei ole suurempaa iloa kuin se, että kuulen lasteni vaeltavan totuudessa” (jae 4).

Jos minun tulisi kiteyttää näkemykseni hengellisestä vanhemmuudesta johonkin lyhyeen lauseeseen, niin se olisi tämä. Ymmärrän, että tärkeintä on ohjata nuorempi niin lähelle Herraa, että hän löytää oman kutsumuksena, tulee sinuiksi sen kanssa ja pääsee kasvamaan siinä. Käytännössä se tarkoittaa luopumista minun omista agendoistani ja suunnitelmistani tuon nuoremman tulevaisuuden varalle. Tärkeintä on mentoroitavan kasvaminen täyteyteen omassa hengellisessä elämässään.

Asetan siis itseni heille esikuvaksi avaamalla omaa elämääni, kuten Paavalikin kehottaa korinttilaisia: ”Olkaa minun seuraajiani, niin kuin minäkin olen Kristuksen seuraaja” (1.Kor. 11:1). Paavali käyttää tässä sanaa mimetes, mikä tarkoittaa jäljittelijää, esimerkin seuraajaa. (Tästä muuten tulee sana imitaattori eli henkilö, joka jäljittelee ja matkii toista ihmistä.) Asetun myös tietoisesti palvelijan asemaan suhteessa heihin, ollen heidän käytettävissään, milloin ja millä tavoin he sitä tarvitsevat.

 

Mitä historia opettaa meille?

Uudet herätykset kytkeytyvät aina aiempiin Jumalan Hengen liikahduksiin historiassa. Älä siis pidä itseäsi ylpeästi ”viimeisen herätyksen” edustajana. Anna arvo sille, mitä Herra aiemmin on tehnyt eri kirkoissa, herätyksissä ja liikkeissä. On hyvä ymmärtää Herran rakentavan ja synnyttävän uusia liikkeitä aina jollain tavalla aiempien pohjalle rakentuen. Gunnar Westin kirjassaan Vapaan kristillisyyden historia (Ristin voitto, 1975) ottaa kirkkohistoriasta esille useita esimerkkejä, joista käy ilmi, miten uusi (ja sen piirissä olleiden ihmisten mielestä ”viimeinen”) herätysliikehdintä on linkittynyt eri tavoin (esim. kirjallisuuden kautta) aiempiin herätyksiin ja itse asiassa rakentaakin niiltä periytyvälle pohjalle.

Kun puhutaan ns. apostolisesta suksessiosta, niin tässä on meille parempi esimerkki siitä: se ei perustu virkaan, ordinaatioon tai statukseen, vaan Hengen vaikutuksen jatkumiseen sukupolvelta toiselle. Käytännössä ajattelen siis olevan viisautta, että kukaan meistä ei puhu itsestään tai omasta ryhmästään minkään ”viimeisen herätyksen tai reformaation” edustajana. Jumalalla voi olla vielä paljon tehtävää meidän jälkeemmekin. Anna siis arvo sille, mitä Herra on aiemmin tehnyt.

 

Mutta mutta…

Kun ajatellaan herätysliikkeen yhteisöllistä elinkaarta, voimme kuitenkin löytää itsemme tilanteesta, jossa isät eivät arvostakaan sitä, mitä lapset ovat löytäneet. Olen törmännyt esimerkkeihin tällaisesta epäsuotuisasta hengellisestä kehityksestä ja paljon miettinyt tätä kehityskulkua. Ehkä syy siihen, että isät eivät arvosta sitä, mitä lapset ovat löytäneet, on yksinkertaisesti siinä, että isät eivät itse ole enää sen saman Hengen vaikutuksen alla, mikä innoitti heitä itseään heidän nuoruudessaan ja joka sama Henki nyt vaikuttaa heidän lapsissaan.

Malakian kirjan kohdan 3:23-24 sanoma meille on äärimmäisen vakava: ”…etten minä tulisi ja löisi maata ja vihkisi sitä tuhon omaksi.” Isien sydänten on hyvä kääntyä lasten puoleen.

Tämä ongelma näkyy siinä isättömien sukupolvessa niiden keskuudessa, jotka ovat nyt parhaassa työiässään. Monet tämän sukupolven nuoret aikuiset etsivät itselleen sellaista hengellistä vanhemmuutta, mistä voisivat ammentaa. Uusi testamentti ei turhaan puhu tämän merkityksellisyydestä (vrt. esim. Tiit. 2:3-5).

 

Jeesuksen ajan esimerkki

Luukkaan evankeliumin luvussa 7 Jeesus kertoo oman näkemyksensä Johannes Kastajasta ja hänen toiminnastaan. Lopulta ”koko kansa, kaikki, jotka häntä kuulivat, publikaanitkin, tunnustivat Jumalan olevan oikeassa ja antoivat kastaa itsensä Johanneksen kasteella.” (7:29)

Sitten tapahtuu kuitenkin käänne: ”Mutta fariseukset ja lainoppineet hylkäsivät suunnitelman, joka Jumalalla oli heitä varten, eivätkä ottaneet Johanneksen kastetta.” Minkä tähden? Todennäköisesti hengellisen ylpeyden ja sitä seuranneen pysähtyneisyyden takia. Entä mikä oli se suunnitelma, joka Jumalalla oli heitä varten? Ilmeisesti Jumalan ajatus heidän varalleen oli ollut se, että he olisivat astuneet johtoon siinä Jeesus-liikkeessä, mikä seurasi Johannes Kastajan toimintaa.

Matteuksen evankeliumin 13. luvussa Jeesus, kerrottuaan vertauksin taivasten valtakunnan luonteesta, kysyy opetuslapsiltaan, ovatko he ymmärtäneet tämän kaiken. Saatuaan myöntävän vastauksen, Jeesus sanoo lainoppineen, josta on tullut taivasten valtakunnan opetuslapsi, olevan kuin talon isäntä, joka varastohuoneestaan tuo esille uutta ja vanhaa. Näin olisi käynyt fariseuksillekin, jotka edustivat Johannesta ja Jeesusta edeltänyttä herätystä. Luulen, että monen kohdalla pelkona olisi ollut vain se, että lähtiessään mukaan uuteen herätykseen he, korkeasti oppineet teologit, olisivat joutuneet kalastajien opettamiksi - ja se muodostui ongelmaksi.

Kysymys kuuluu, olemmeko itse valmiita tähän? Tämä vaatii nöyryyttä ja kuuliaisuutta Pyhälle Hengelle. Tämä asetelma on usein toistunut Jumalan lähettämien herätysten historiassa. Kyse on monien kohdalla tällöin uuden ja vanhan välisessä jännitteessä elämistä, jossa todellinen hengellinen kypsyys punnitaan.

Kun luemme evankeliumeja eteenpäin, niin Matteuksen 23. luvussa on Jeesuksen yhteenveto oman aikansa hengellisistä johtajista, fariseuksista ja kirjanoppineista. (Matt. 23:1-3) Ymmärtääksemme paremmin Jeesuksen sanojen merkityksen, on meidän hyvä tietää, että Jeesus oli opillisilta näkemyksiltään lähimpänä juuri fariseuksia.

Niinpä Jeesus toteaakin ”Mooseksen istuimella” istuvan juuri fariseusten ja kirjanoppineiden. Tämän tähden Jeesus kehottaakin kuulijoitaan tekemään ja pitämään kaiken sen, mitä nämä opettavat heille. Kuitenkin Jeesus radikaalisti neuvoo kuulijoitaan olemaan tekemättä sen mukaan, kuin mitä he näkevät fariseusten ja kirjanoppineiden itse tekevän. Yksinkertainen syy tähän menettelyyn on se, että he eivät itse tee niin kuin muita opettavat.

Ajattelen tämän Jeesuksen neuvon olevan käyttökelpoinen myös meille tänä aikana, kun huomaamme olevamme tilanteessa, jossa isät eivät enää arvosta sitä, mihin Henki on heidän lapsiaan ohjannut. Sen tähden on hyvä arvostaa oman aikamme hengellisiä isiä, olla kiitollinen heistä ja oppia heiltä, jopa antaa heille anteeksi – ja tehdä sen jälkeen täsmälleen, niin kuin Pyhä Henki on kehottanut.

 

Lopuksi

Jumala haluaa juuri Sinun kasvavan hengelliseksi vanhimmaksi, isäksi ja äidiksi. Koskaan ei ole liian myöhäistä etsiä itselleen sellainen uskova mentor, jota voit kunnioittaa hengellisenä isänäsi tai äitinäsi. Vaikka kuuluisitkin nykypäivän hengellisesti puhuen isättömään sukupolveen, niin Jumala voi antaa Sinulle korvaavan kokemuksen hyvästä hengellisestä vanhemmuudesta, kun etsit sitä aktiivisesti. Joka tapauksessa Herra Jumala on sinun rakastava Isäsi.

Sen tähden, niin kuin Paavali kehottaa nuorta Timoteusta, valvo itseäsi ja opetustasi. Älä toista isien virheitä, jos tahtomattasi oletkin joutunut osalliseksi niistä. Mieti vakavasti, millainen on se hengellinen perintö, minkä Sinä siirrät seuraavalle sukupolvelle.

 

Käytännön kysymyksiä:

- Miten oikealla tavalla tasapainoisesti sekä tukea että haastaa nuorempaa?

- Miten tunnistaa niitä oikeita versoja, joita ruokkia, jotta ne vahvistuisivat?

- Miten rohkeasti avata uusia näköaloja kutsumustaan ja tehtäväänsä etsivän nuoren elämässä?

- Miten olla tien tasoittaja toisen elämässä? Omaanko rohkeutta mennä takuuseen hänestä/heistä? (Vrt. Barnabas ja Paavali Apt. 9. luvussa.)

- Miten oikein kannustaa oman ajattelun vahvistumiseen sen sijaan, että opettaisit heitä odottamaan valmiita vastauksia?

- Seurakunnissa törmää silloin tällöin eräänlaiseen ihmisillä pelattavaan ”kosmiseen shakkiin” periaatteella ”God has called you, but I have a plan for you.” Osaanko siis tunnistaa ja erottaa omat agendani siitä, mitä Jumala on puhunut?

- Jeesus on todellinen samaistumisen kohteemme, ei kukaan ihminen. Osaanko siis antaa tilaa ja väistyä itse syrjemmälle? Annanko luvan lähteä ja kykenenkö päästämään irti? Annanko luvan jopa kasvaa itseni ohitseni? (Jollei viime mainittua nimittäin tapahdu, ei päästä koskaan eteenpäin.)

Nuoruuden into vai vanhemman viisaus?

 Seuraava lyhyt teksti on luonnos, eikä siinä ilmenevä ajattelu ole mitenkään loppuunhiottua ja viimeistelyä, (mitä sen ei tarvitse missään nimessä päiväkirjassa ollakaan). Kyse on siis jonkinlaisesta kirjallisesta ääneen ajattelusta, joka jonain päivänä voidaan noin vain peruuttaa, korjata tai ylipäätään jättää huomiotta. Hyvin perusteluin tietenkin.

Kyse on siis pohdiskelusta nuoruuden innon ja kypsemmän iän seestyneen ajattelun välillä. Sananlaskujen kirjassahan sanotaan, että "ilman taitoa ei intokaan ole hyväksi ja kiirehtivän jalka astuu harhaan" (19:2). 

Olen elänyt nuoruudessani 1970-luvulla evl. kirkossa karismaattisen nuorisoherätyksen piirissä, jossa vallitsi eräänlainen nuoruuden (ja sen innon) ihannointi. Koimme olevamme herätyksen eturintamassa ja olimme varmoja siitä, että juuri meidän sukupolvemme aikana kaikki maailman kansat saisivat kuulla evankeliumin (ja mitä todennäköisemmin juuri meidän ansiostamme). Meillä oli siis intoa ja tuosta nuorten uskovien satapäisestä joukosta onkin vuosikymmenien mittaan noussut useita lähetystyöntekijöitä (tai sinne aikoneita), niin hengellisen työn tekijöitä kuin maallisenkin alojen asiantuntijoita. 

Saman asian kääntöpuoli oli myös se, että pidimme useimpia aiempia herätyksiä jotenkin vajaamitallisina omaamme verrattuna. Ajateltiin niiden aiemmin (ehkä) olleen Herran käytössä, mutta nykyisellään ne mielestämme edustivat lähinnä paikalleen pysähtynyttä kirkollista establishmenttia. (Voi olla, että tämä viime mainittu seikka löytyi yksinomaan minun omassa ajattelussani. Toisaalta, olin osallinen siitä ilmapiiristä, jota tuolloin hengitin.) Joka tapauksessa aikuisen, keski-ikäisen ihmisen usko arkipäivän elämässä ei näyttäytynyt monellekaan meistä kauhean houkuttelevana. Osittain tämä johtui siitä, ettei meillä, nuorisoherätyksen keskellä kasvaneina (nuorisopastorimmekin ollessa reilusti alle kolmekymppinen) ollut oikein selvää kuvaa siitä, miten elää uskossa perheellisenä, asuntovelallisena ja uraputkessa. Mutta paljon taitamattomuudesta johtui nuoruuden sokeasta innosta, jossa esimerkiksi hengellisellä vanhemmuudella ei juurikaan ollut sijaa (eikä varsinkaan tarvetta). IMHO.

-------

Oma vaikutuksensa tähän kaikkeen oli tietenkin sillä eskatologisella hehkutuksella, joka tuolloin vallitsi ymmärtääkseni joka puolella erityisesti länsimaista kristillistä maailmaa. Herran tulon ollessa lähellä ei kannattanut opiskella ja valmistua ammattiin, kun Hän lisäksi on kokoamassa omaa morsiusseurakuntaansa. Mutta tämä onkin jo sitten toinen juttu....

-------

Havahduin näihin ajatuksiin viime perjantaina katsellessani aamiaisen ja paikallisen pravdan ohessa Yle ykkösen aamu-tv:n Jälkiviisaat-ohjelmaa. Siinä toimittaja Anna Perho kertoi siitä, miten hän nykyään on ajatellut, sanonut tai tehnyt jotain sellaista, mitä "nuori Anna" joskus parikymmentä vuotta sitten ei koskaan olisi hyväksynyt, ja miten hän on pettänyt tämän "nuoren Annan" puhdasotsaisen idealismin. (Tämä liittyi presidentti Stubbin Kiinan vierailun moraalisuuteen ja siinä harjoitettuun "arvopohjaiseen realismiin".) Mietin, olenko itse toiminut samoin? Olenko pettänyt oman nuoruuteni puhdasotsaisen idealismin ja väsähtänyt innokkuudessa valtakunnan työn hyväksi?

Jotkut nuoruuteni intoilijoista kokevat suurimman osan tuosta nuorisoherätyksen ajasta olleen vähintäänkin vain sielullista kuohuntaa ja pahimmillaan jopa ihmisen mielenterveyttä vaarantavaa ekstremismiä. Jotkut puolestaan ovat nykyisin melkein yhtä radikaaleja jonkun muun paremmaksi katsomansa asian puolesta. Yhteistä näille molemmille on se, että nuoruuden innokkaan uskon ajoista puhutaan ivalliseen, jopa katkeraan sävyyn. Mikäli ei enää tunnisteta tarvetta radikaalille Jeesus-uskolle, se (ja sen mukaiset kokemukset myös) lytätään, niille naureskellaan, niitä jopa pilkataan. Toisaalta mikäli edelleen koetaan tarpeelliseksi olla radikaaleja, ollaan nyt barrikaadeilla "oikeiden asioiden" puolesta. "Tosi valaistuminen" on nyt saavuttanut meidät, ajatellaan. "Taistelu jatkuu" edelleen, mutta nyt vain vähän toisenlaisissa merkeissä.

Tunnustan, että tuo yllä oleva Sananlaskujen kirjan paikka on itsellänikin ollut opittavana vuosikymmenien mittaan. Sen valossa on helposti kiusaus suhtautua tuohon nuoruuden intoon pilkallisesti. Olihan tuossa nuoren uskon ajassa paljon sellaista, joka voidaan sivuuttaa (ehkä myös hyväntahtoisesti naureskellen) tai johon voidaan suhtautua varauksellisesti. Koen kuitenkin niin, että se, mitä nuoruudessa (ja eri elämän vaiheissa yleensäkin) on koettu, on tullut osaksi minua. Se on muokannut minua ja näen Jumalan hyvän käden jäljen siinä takana koko ajan. Viisautta ja kypsyneisyyttä on myös se, että osaa olla kiitollinen menneestä ja armollinen itseään (ja muita) kohtaan. Sitä paitsi, ehkä siinä nuoruuden innossa on kuitenkin jotain sellaista, mihin meidän kaikkien olisikin hyvä oppia takaisin?

Kenelle Jumala on uskonut?

 Siihen aikaan Jeesus rupesi puhumaan: "Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut nämä asiat viisailta ja älykkäiltä ja ilmoittanut ne lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt." 

Matt. 11:25-26

Kenelle Jumala on uskonut ilmoituksensa?

Jumala ei ole uskonut ilmoitustaan viisaille, eikä oppineille ihmisille. Hän on ilmoittanut ne ikään kuin ilmestyksen kautta lapsenmielisille ihmisille, nuorille tai vanhoille, joilla on lapsenomainen puhdas ja vilpitön usko taivaalliseen Isään. 

Kaikki Jumalan ilmoitukset ovat sinetöityjä, kunnes ne avautuvat meille kuuliaisuuden kautta. Lapset ovat tottelevaisia isälleen. Hänen ilmoituksena ei siis avaudu järkeilyn, loogisen päättelyn, eikä filosofoinnin kautta, ei edes intensiivisen, pitkällisen Sanan tutkimisen kautta. Mutta kun tottelet, ne avautuvat ja on ikään kuin valo olisi syttynyt palamaan. Näet ja ymmärrät selvästi. 

Tottele Jumalaa aina siinä asiassa, minkä Hän osoittaa sinulle. Kun näin teet, selvenee seuraavakin mieltäsi askarruttanut asia. Tutkistelut eivät siis tässä auta, vaan kuuliaisuus. (Joskus tuntuu siltä kuin ihmiset pitkällisissä pohdinnoissaan eksyvät saivarteluun ja itse asiassa vain ajautuvat kauemmas Jumalan tarkoituksesta.) Muista, että lapset kuulevat, mitä heidän Isänsä sanoo ja tekevät niin kuin Hän sanoo. He tietävät, että se on heidän parhaakseen. 

Jumala ei milloinkaan ilmaise enempää totuutta itsestään, ennen kuin olet totellut sitä, minkä jo tiedät.

(Oswald Chambersin 10.10. tekstiä mukaillen.)

Númenor

 

Hengellisessä maailmassa ja erityisesti Jumalan valtakunnan työssä törmää joskus erääseen mielenkiintoiseen, mutta vaikeaselkoiseen ilmiöön. Kuvittele, että on ollut olemassa hengelliseltä vaikutukseltaan merkittävä kristillinen seurakunta, järjestö tai palvelutyömuoto, joka on vuosien, kenties vuosikymmenien mittaan tuottanut paljon hyvää hedelmää ja noussut jopa sellaisiin arvaamattomiin hengellisiin korkeuksiin, joista muut samaa työtä tekevät voivat vain unelmoida. 

Sitten tuota hengellistä vaikuttajaa ja dynamoa kohtaakin yllättävä alasajo ja loppu. Tätä tapahtumasarjaa ihmettelevät monet. Työ hiipuu hiljalleen ja ikään kuin painuu mailleen, joskus jopa niin, että muutaman vuoden päästä monikaan ei edes muista koko juttua. 

Tunnustan, että minun on ollut usein vaikea käsittää tätä ilmiötä. Mielessäni on kyllä useitakin tällaisia esimerkkejä niiden yli viidenkymmenen vuoden ajalta, mitä olen uskossa ollut. Kokemukseni mukaan näille "taivaallisille alasajoille" riittää kyllä selittäjiä, miksi näin kävi - sekä niin ymmärtäjiä kuin kapinoitsijoitakin. Oliko tuo yllättävä loppu Jumalan tekoa vai peräti vastustajamme onnistunut manööveri valtakunnan kasvun tukahduttamiseksi? Miksi kävi niin, että ikään kuin korkealla liitävä kotka yhtäkkiä ammutaan alas?  

J.R.R. Tolkien kertoo muinaisesta Númenorin valtakunnasta, jonka vertaista ei tuon maailman historiassa ollut ollut aiemmin, eikä myöhemmin koskaan tullut (paitsi tietysti haltiavaltakunnat, mutta ne ovatkin eri juttu). Tämä valtakunta lopulta tuhoutui dramaattisella tavalla, ikään kuin kesken loistonsa päivien. En käy tässä sen enempää avaamaan Tolkienin tarussa esille tulevia syitä Númenorin traagiselle kohtalolle, jottei kukaan ajattelisi minun osoittelevan sormella ketään. Lukekaa ja perehtykää asiaan itse. Ehkä nämä ovat vähän niin kuin rinnakkaisia ilmiöitä? (Joka tapauksessa, jostain kokemastaan, oppimastaan, havaitsemastaan Tolkien joka tapauksessa kirjoittaa...)

Minua kiinnostaa tämä ilmiö itsessään ja mitä meidän tulisi oppia siitä? Miten välttää ylimitoitettu, mutta paikallaan seisova kasvu? Piileekö liian korkealle kurottautuvaan ymmärrykseen (esim. teologiassa) joitain vaaroja? Millaista on "hengellinen vauhtisokeus"? Onko hengellinen kilpavarastelu lopulta turmiollista? Mitä varten Sana kehottaa meitä lähettämään leipämme vetten yli? (Saarn. 11:1) 

Minulla oli jokin aika sitten mielenkiintoinen hengellinen kokemus lukiessani Ilmestyskirjan lukua 2, jossa Herra varoittaa tyatiralaisia kristittyjä oppimasta tuntemaan "Saatanan syvyyksiä" (2:24). Muistan tuota kohtaan lukiessani yhtäkkiä mieleeni pläjähtävän englannin kielisen sanan "prudence". (Joskus sitä käy näin.) 

Mitä opimme tästä? On hyvä pitäytyä apostolien opetukseen. "Ei yli sen, mitä on kirjoitettu, ettette mahtaillen asettuisi kuka kenenkin puolelle toista vastaan." (1.Kor. 4:6) Mahtailu ja kerskailu näyttää olleen korinttilaisten helmasyntejä ja suurimpia vaaroja.

Päätän nämä sekavat ajatukseni apostolisuuden ideaan. Paavali toteaa korinttilaisista, että he ovat hengellisesti puhuen kylläisiä, rikastuneita, tulleet jopa kuninkaiksi. Itsestään hän toteaa, että hänestä näyttää siltä, kuin Jumala olisi asettanut heidät apostolit vihoviimeiseksi, ikään kuin kuolemaan tuomituiksi. (1.Kor. 4:8-9)  Apostolisuus tarkoittaa lähetettynä olemista, ulos menemistä, suuntautumista sinne, missä odottaa uusi työmaa. Se on ainoa terve, varma ja Jumalan tahdon mukainen lääke hengelliseen liikalihavuuteen ja ylikuntoon. 

Niille, jotka ymmärtävät, ei tarvitse tätä sen enempää selittää. Niille, jotka eivät ymmärrä, ei ole mitään hyötyä, vaikka kuinka selittäisikin.

Isyyden kitkaa

 Jokin aika sitten minulla oli mielenkiintoinen keskustelu kahden nuoren teologian opiskelijan kanssa. He kysyivät minulta, miten ymmärsin Raamatun käskyn "Kunnioita isääsi ja äitiäsi".

Vastasin ensin Paavalin sanoilla Efesolaiskirjeen 3. luvusta, jossa hän sanoo notkistavansa polvensa Isän edessä, josta kaikki isyys saa merkityksensä. Laajensin tämän merkitystä käsittämään äitiyden ja ylipäätään kaiken vanhemmuuden, koska tämä kaikki perustuu luomisjärjestykseen ja heijastaa Isää Jumalaa. Kaikkein vajavaisimmillaankin minun isyyteni heijastaa (ainakin) jotain Jumalan isyydestä.

Viittasin myös saman kirjeen 6. luvun alun kehotukseen lapsille olla kuuliaisia vanhemmilleen, koska tämä on ensimmäinen käsky, jota seuraa lupaus: "että menestyisit ja eläisit kauan maan päällä". Tällä käskyllä on siis suuri yhteiskuntaa, sen rauhaa ja hyvinvointia varjeleva vaikutus.

Käytännössä, totesin, suhteessa vanhempiimme liittyy usein ylimääräistä kitkaa, koska ne ovat läheisimpiä ihmissuhteitamme. Näin se vain usein on: meidän läheisimmät ihmissuhteemme voivat olla meille myös kaikkein kipeimpiä. Joskus hengellisyytemme joutuu kaikkein kovimpaan testiin juuri niissä. Vihollisemme, joka on valehtelija, syyttäjä ja hajottaja, pyrkii mielellään tuhoamaan näitä suhteita.

-------

Nykyisin huomaan aina silloin tällöin törmääväni tilanteeseen, jossa haasteena on se, että isät eivät anna arvoa sille, mitä lapset ovat löytäneet. Lasten hengellinen into saatetaan turhentaa, jopa musertaa lopullisesti, koska se koetaan häiritseväksi, jopa vaaralliseksi. Saattaa olla, että joissain yhteisöissä nuori sukupolvi ei koskaan pääse nousemaan siihen rooliin ja asemaan, jonka Herra valtakunnassaan on heille varannut. Näin erityisesti sellaisissa yhteisöissä, jotka voimakkaasti korostavat tradition merkitystä. 

Ehkä ongelma tällöin onkin siinä, että isät eivät arvosta sitä, mitä lapset ovat löytäneet, koska he itse eivät enää ole sen Hengen vallassa, joka innoitti heitä heidän nuoruudessaan ja joka Henki nyt vaikuttaa heidän lapsissaan? 

Vakava juttu. Malakian kirjan viimeisten jakeiden mukaan Herra haluaa ensin kääntää isien sydämet lasten puoleen ja vasta sitten Hän kääntää lasten sydämet isien puoleen. 

Mikä onkaan siis vastuumme isinä?

Suuri.

Italian Job - Ajatuksia vapauttamisesta

 Kesän ehdottomasti mielenkiintoisimpiin lukuelämyksiin on kuulunut roomalaiskatolisen kirkon pääeksorsistin Gabriele Amorthin kaksi kirjaa, An Exorcist Tells His Story (Ignatius Press, 1999) ja An Excorsist - More Stories (Ignatius Press, 2002). Nämä valottavat lukuisin esimerkein katolisen kirkon piirissä tapahtuvaa eksorsismia eli ihmistä vaivaavien pahojen henkien karkottamista. 

Mielenkiintoista on se, että verrattuna evankelikaalisissa ja karismaattisissa piireissä tapahtuvaan vapauttamiseen, hän erottaa nämä käsitteet toisistaan. En mene näihin yksityiskohtiin ja erilaisiin korostuksiin tässä yhteydessä sen enempää, mutta totean vain, että eksorsismi katolisessa kirkossa on piispojen tai heidän välittömässä alaisuudessaan toimivien eksorsistien toimintaa. 

Seuraavassa muutama hajahuomio näistä sinänsä mielenkiintoisista ja hyödyllisistä opuksista, joita niitäkin on hyvä arvioida ja koetella Raamatun ja muiden asiantuntijoiden valossa. Sivuutan myös tietoisesti katolisen mariologian yms.

Mikä on vieläkin voimakkaampaa kuin sielunvihollisen henkien karkottaminen?

Amorth ensinnäkin toteaa, että voimakkaampaa ja tehokkaampaa, kuin eksorsismi, on syntien tunnustaminen siihen liitettynä Jumalan tahdon mukainen elämä, kuten aktiivinen seurakuntaelämä, ehtoollisen nauttiminen sekä päivittäinen rukous- ja hartauselämä ja hyvät työt. Kun tätä luin, ajattelin; lue teksti sellaisenaan, tulkitse omassa kontekstissasi ja sovella sitten käytäntöön. Ota se, mikä on hyvää, muu ns. "suolan kanssa". 

Minulle em. Amorthin kommentti merkitsee läpinäkyvyyttä ja tilivelvollisuutta omassa elämässäni jonkun tai joidenkin kanssa. Se on hengellisen suojan rakentamista niiden välineiden avulla, jotka Herra on meille antanut. Vastuu ja tahdonratkaisu on kuitenkin meillä itsellämme, eikä kukaan, ei Herrakaan, voi meitä pakottaa tähän prosessiin. Pitkän kokemuksen pohjalta Amorth toteaa, että valtaosa vapautumiseen ja parantumiseen liittyvästä hyvästä on seurausta ihmisen omasta aktiivisuudesta. Vain pieni osa on seurausta muiden, kuten rukouspalvelijoiden toiminnasta.

Itsensä vapauttaminen

Itse asiassa koko Uusi testamentti (ja yhtä lailla Vanhakin), mutta aivan erityisesti UT:n kirjeet, on kirjoitettu ohjeeksi tällaiseen vapauttamisen jälkeiseen elämään; miten pysyä ja vaeltaa uskossa eteenpäin, puhtaana ja vapaana?

Amorth todellakin puhuu itsensä vapauttamisesta. Hän erottaa toisistaan sielunvihollisen tavanomaisen demonisen aktiivisuuden (esim. kiusaukset) ja epätavanomaisen aktiivisuuden, jota voidaan kutsua demonin vaivaamaksi, jopa hallitsemaksi toiminnaksi ja elämäksi. Amorth toteaa näiden välisen rajan olevan usein kuin se kuuluisa "veteen piirretty viiva".

Amorthin mukaan Jumalan armon alla eläminen ja siinä kasvaminen on paras keino demonien tavanomaista aktiivista toimintaa vastaan, kuten edellä todettu. Samaan aikaan se on myös paras tapa ennaltaehkäistä demonien epätavanomaista toimintaa omassa elämässään. Hänen mukaansa Mark 16:17 sisältää myös oman itsensä vapauttamisen.  

Mielenkiintoinen näkökulma

Amorth puhuu myös käsitteestä nimeltä "sairauksien ja vaivojen välikerros". Tällä hän tarkoittaa ihmisen elämässä ilmeneviä monenlaisia vaikeuksia ja vaivoja, joita ei voida havaita ja todentaa lääketieteellisin keinoin, mutta joiden kohdalla ei voida vielä puhua eksorsismin tarpeesta. Monet näistä vaivoista voidaan kuitenkin parantaa vapauttamispalvelun ja -rukousten avulla, antamalla anteeksi itseäni loukanneille ihmisille ja katkaisemalla näihin vaivoihin liittyvät haitalliset siteet, joita ilmenee ihmisten välisissä suhteissa. (Tähän liittyen suosittelen lämpimästi David Crossin kirjaa Sielun siteet, joka on Ellel Ministries Finlandin suomeksi kustantama.)

Amorthin mukaan nämä vaivat saavat usein alkunsa jo lapsuudessa ja niiden alkujuuret ovat usein perheessä, ulottuen yli sukupolvien ja kulkien ihmisen sukulinjassa ilmeten toistuvasti altistumisina ja taipumuksina tiettyihin asioihin ja jopa synteihin. (Monien kokemusten mukaan tällaiset sukulinjassa kulkevat demonisaation oireet ovat usein kaikkein hankalampia poistaa.) Ne voivat myös olla peräisin traumaattisista tapahtumista ihmisen elämässä, kuten hylätyksi tulemisesta, epäoikeudenmukaisuudesta tai kaltoinkohtelusta, tai sitten ihmisen jopa tietämättään kantamista kaunoista ja katkeruudesta toista ihmistä, ammattikuntaa, kansanryhmää tms. kohtaan. 

Amorthin mukaan on tärkeää tunnistaa näiden vaivojen alkuperä. Ne ovat ikään kuin nupullaan olevia pahoja asioita vaikuttamassa ihmisen elämässä. Mikäli ne voidaan havaita ajoissa, ne voidaan hänen mukaansa parantaa melko helposti. (Esim. kansainvälisen Ellel Ministriesin palvelutyössä, jossa itse olen mukana, tätä kutsutaan sielunvihollisen laillisten oikeuksien poistamiseksi.) Mikäli näin ei kuitenkaan tapahdu, ne kehittyvät ajan mittaan entistä vakavammiksi ja kun ne lopulta tulevat esiin ihmisen elämässä, ne ovat vaikeita ja pitkällisiä parantaa. Toisaalta voi olla, että ne pysyvät pitkään ikään kuin "vakiona", jolloin vaivan syy pysyy tuntemattomana niin lääkärille kuin eksorsistillekin. 

Mitä tämä kaikki puhuu meille, tässä ja nyt?

Ensimmäisenä tulee mieleen Paavalin kehotus Timoteukselle: "Pidä itsesi puhtaana" (1.Tim. 5:22). Tämä kehotus toistuu niin pastoraalikirjeissä kuin muuallakin UT:ssa kyllin usein, jotta ymmärtäisimme sen vakavuuden.

Toinen, allegorisempi kehotus tulee mieleen Laulujen laulusta, jossa morsian kehottaa: "Ottakaamme ketut kiinni, pienet ketut, jotka turmelevat viinitarhoja" (2:15). Pienestä juurisyystä voi kasvaa iso ongelma ihmisen elämään, ellemme valvo itseämme ja puutu asioihin ajoissa.

Mitkä ovat meidän elämämme "pienet ketut", jotka on otettava kiinni?