Eräs suomalaiselle (ja miksei laajemminkin länsimaiselle)
kristillisyydelle ja erityisesti sen seurakuntaelämälle ominainen piirre on
pappiskeskeisyys. Nykypäivänä on parempi puhua seurakuntien
työntekijäkeskeisyydestä, mikä on luonnollisesti historiallisista syistä
seurausta tuhatvuotisesta valtiokirkkojärjestelmästä. Ollaan totuttu siihen,
että papit tekevät messussa kaiken seurakuntalaisten puolesta, joiden rooli
rajoittuu lähinnä kirkonpenkin kuluttamiseen ja sen tietämiseen, milloin pitää
nousta ylös ja istua alas. Viime kädessä papin, tuon akateemisesti koulutetun
uskonnon ammattilaisen, tehtävänä on jopa uskoa puolestasi. Siitähän he palkkaa
saavat.
Satakunta vuotta sitten syntyneet ns. vapaat suunnat
pyrkivät alussa edustamaan muutosvoimaa, jopa vastakulttuuria vallitsevalle
uskonnolliselle järjestelmälle. Aikaa myöten nekin ovat suurella hartaudella
institutionalisoituneet ja samanlainen työntekijäkeskeisyys on tullut niidenkin
toimintaa leimaavaksi ominaisuudeksi. Luulen, että sama piirre vaanii mitä
hyvänsä uutta yhteisöä; sitäkin vaanii lankeemus mukautua vallitsevaan
ulkopuoliseen järjestelmään ja muuttua edeltäjiensä ja aiemmin kritisoimiensa yhteisöjen
kaltaisiksi. Ajattelen tämän johtuvan perimmältään ihmisluonnon luontaisesta
mieltymyksestä uskonnollisuuteen.
On luonnollista, että tämä seikka on synnyttänyt – pappien
burn-out-ongelmien yms. ohella – epäterveen jaon pappeihin ja maallikkoihin.
Ihanneseurakuntalainen on, kuten eräs viidesläinen saarnamies takavuosina
luonnehti, ”hyvä koukouksissakävijä”. Kristillisyyskin määrittyy tältä pohjalta
”jossain käymiseksi”, eikä ”jonain olemisena”. Pahimmillaan
aktiiviseurakuntalaiset nähdään kiusankappaleina, jotka häiritsevät
työntekijöiden työrauhaa. Janan toisessa päässä taas seurakuntalaiset,
maallikot ovat ikään kuin vapaata riistaa, ”näyn karjaa”, jotka uskonnollinen
ohjelmakoneisto surutta hotkaisee kaiken nielevään Moolokin kitaansa.
Onneksi nykyään – olosuhteiden pakosta, mutta ennen kaikkea
Jumalan armosta – on alettu ymmärtää paremmin uusitestamentillisen seurakunnan
perusteita. Avainasemassa tässä on Jeesuksen tehtävänanto opetuslapseuttaa
ihmisiä seuraamaan Häntä itseään. Kuulin viikonloppuna hyvän tiivistyksen
siitä, miten opetuslapseuttamsen tulisi tapahtua: ”näytä, kerro, opasta &
delegoi”. Siinäpä oiva käyttöjärjestelmä seurakuntaelämää ajatellen. Ehkä
jonain päivänä suurissakin kirkoissa ns. maallikot voidaan nähdä voimavarana ja
työn subjekteina, eikä vain uskonnollisten palveluiden hevijuusereina.
Oikeasti inhoan sanaa ”maallikko” ja käytän sitä vain ja
ainoastaan olosuhteiden pakosta. Se on mielestäni yhtä epäraamatullinen kuin
ajatus erityisestä pappissäädystä. Uusi testamentti kun ei tunne muuta kuin
kaikkien uskovien kuninkaallisen (huom! ei siis ”yleisen”) pappeuden; "te olette kuninkaallinen papisto" (1.Piet. 2:9). No, joka
tapauksessa, ratkaisu kristillisyyden pahasti taantuneeseen tilaan maassamme
(maanosassamme!) ei ole korkeammin koulutetut teologit, vaan paremmin
varustetut ja laajemmin valtuutetut seurakuntalaiset.
------------
Kuulin myös viikonloppuna huolestuneita äänenpainoja
suomalaisen karismaattisuuden tilasta. Näkökulma oli selkeän evlut
kirkko-painotteinen, mikä on ihan ymmärrettävää (ja herättää huolen kansankirkon tilasta – tai
oikeammin lisää sitä!). Karismaattisuuden koko kuvaa
ajateltuna on tosin todettava, että se näyttää voivan paremmin kirkon ulko-
kuin sisäpuolella. Tosin eipä sitä paljon ole kirkkoon kaivattukaan. Olen
antanut kertoa itselleni erään herätysliikejärjestön linjanneen
toiminta-ajatuksensa tässä suhteessa ”ei karismaattisuudelle, kyllä
raamatullisuudelle”.
Uuden testamentin näkökulmasta katsottuna tällainen teesi on täysin absurdi
ja epäraamatullinen. Se edustaa toisaalta perinteisen liberaaliteologian
ajattelua, mutta myös tyypillistä postmodernia ajattelua, jossa kuvitellaan
voitavan poimia kristinuskosta itseään miellyttävät asiat ja hylätä ne, jotka
eivät tunnu oikein sopivilta omaan uskonnolliseen traditioon. Kyse on kuitenkin
paljon vakavammasta asiasta; miten kirkko suhtautuu aidon karismaattisuuden
inspiroivaan Pyhään Henkeen, siitä riippuu sen tulevaisuus. Tässä suhteessa
toivon – ja uskon – viime viikonloppuisen Spirit-tapahtuman kertovan ”saranan
kääntymisestä” kirkon hengellisessä todellisuudessa, ainakin joiltain osin.
Muuten nykyinen kehitys vain jatkuu ja voimistuu, jossa evl. kirkon uskovat
jäsenet hakevat karismaattisen hengenelämän siunaukset itselleen jostain
muualta kirkon ulkopuolelta.
No comments:
Post a Comment