Peruspalikoita

 
Joskus törmää kristittyihin, joilla on syvään iskostunut uskonnollisten palvelujen kuluttaja-asenne. Se ilmenee esim. siten, että sinulle saatetaan sanoa, ”mulla on tässä nyt vähän aikaa, ni voisiksä nyt nopeesti rukoilla mulle nää ja nää asiat kondikseen. Ja sit voisit vielä rukoilla näitten ja näitten riippuvuuksien puolesta”. Halutaan siis kyllä saada erilaista palvelua, mutta opetuslapsen elämä ei kiinnosta.

Toinen tyyppi, johon silloin tällöin törmää, on eräänlainen uskontopalveluiden ulkoistaja, jolla on selkeä näkemys siitä, että joku hänen lähipiirissään on kovasti vapautumisen ja rukouspalvelun tarpeessa. Kyseinen henkilö itse ei välttämättä ole ollenkaan kartalla koko asiasta (puhumattakaan siitä, että olisi jotenkin motivoitunut asiaan). Mieleen tulee kokemus riparilta, jolla mukana olleen pojan isä heti parin päivän jälkeen soitti ja kysyi: ”Onko poika jo tullut uskoon?” Ymmärrän toki huolen pojan hengellisestä tilasta, mutta sen sijaan, että itse yritettäisiin kantaa omaa vastuutaan, ulkoistetaan palvelut jollekin toiselle.

Ratkaisevaa on rukoiltavan oma aktiivisuus ja asenne. Ihmisellä itsellään tulee olla motivaatio muutokseen. Ihmisen itsensä on tehtävä parannusta, kaduttava ja pyydettävä anteeksi syntejään, annettava anteeksi häntä vastaan rikkoneille, sanouduttava irti erilaisista häntä sitovista asioista ja lähdettävä seuraamaan Herraa. Toinen ihminen, rukouspalvelija tai sielunhoitaja, voi olla tässä apuna, mutta avainasemassa on rukoiltavan oman hengen aktivoiminen, jonka jälkeen on ilo seurata Herran tekevän työtään ihmisessä. Rukouspalvelijan tai sielunhoitajan rooli voi olla silloin enemmänkin avustaja, ohjaaja ja mahdollistaja.

Näyttää siltä, että hengellisen elämän peruspalikat ovat loppujen lopuksi hyvin yksinkertaisia. On kyse syntien tunnustamisesta, parannuksen teosta, anteeksipyytämisestä ja -antamisesta, sielunvihollisen siteistä vapautumisesta, paranemisesta ja opetuslapseudesta. Kahta viime mainittua asiaa ei sovi (eikä itse asiassa voikaan) erottaa toisistaan. Paraneminen ilman opetuslapseutta synnyttää löysää halvan armon valheellisuutta, johtaen lopulta laittomuuteen. Opetuslapseus ilman paranemista taas johtaa takakireään, muita armotta lyövään lakihenkisyyteen, jossa herkästi tuomitaan muut, mutta ei löydetä tukkia omasta silmästä. Nämä kaksi kuuluvat yhteen siten, että paraneminen ja vapautuminen ovat itse asiassa osa opetuslapseutta.

Anteeksiantamus on kuitenkin avainasia. Joskus kuulee puhuttavan anteeksiantamuksesta tyyliin ”kun sulla nyt on sydämellä tää anteeksiantojuttu, niin sähän voisit jakaa jotain tästä”. Opetus anteeksiantamuksesta ei kuitenkaan ole mikään erityisoppi tai jokin vaihtoehtoinen korostus muiden rinnalla, vaan koko asian ydin. Se on Jumalan sydämellä erityisesti oleva asia, koska siinä on kiteytettynä kaikki se, mistä Jeesus-uskossa on kysymys. Se on God´s masterkey, joka avaa ihmisen sisimmän lujimmatkin lukot, joiden taakse sielunvihollisen valta on ihmisen sisimmässä linnoittautunut.

Harjoita anteeksiantoa suhteessa muihin ihmisiin (jotka ovat rikkoneet meitä vastaan jotain tekemällä tai tekemättä jättämisellä), kuten suhteessa

· omiin vanhempiisi, sisaruksiisi, puolisoosi tai lapsiisi, 

· työkavereihin, esimiehiin tai alaisiin, ystäviin ja uskonveljiin ja -sisariin (you name it)

· tai suhteessa itseesi (joka voi joskus olla kaikkein vaikein pala)

· tai jopa suhteessa Jumalaan, jonka koet hylänneen sinut jossain elämäntilanteessa (älä pelkää tehdä näin - luulen, että Hän kyllä kestää sen).


Aina kun näin harjoitamme anteeksiantoa, valtaamme aluetta pois sielunviholliselta. Aina kun annamme anteeksi tai hyväksymme anteeksiannon omalle kohdallemme, nöyrtyen parannuksen tekoon, aina silloin sielunvihollisen valtapiirin ”Tuonelan portit” vapisevat pelosta.

Hengelliseen elämään kuuluu vielä sellainen jännä piirre, että voit vapautua jonkun demonisen henkivallan otteesta hetkessä, mutta sisäinen parantumisesi voi kestää paljon pidempään. Tämä on myös oma kokemukseni. Älä siis pelästy matkan pituutta, ethän ole sillä yksin.

Jeesus usko kaupungissa II - Pastoraalista kaupunkiliftausta

Urban Hitchhiking

Kaupunkiliftaus (urbanhitchhiking) oli itselleni aiemmin tuntematon tapa tehdä käytännöllistä teologiaa urbaanissa ympäristössä. Kaupunkiliftauksessa on kysymys halusta päästä vuorovaikutukseen tuntemattoman kanssa. Kyseessä on keinotekoisesti rakennettu tilanne, jossa satunnainen tapaaminen jossain kaupunkitilassa (esimerkiksi kadulla, puistossa tai ostoskeskuksessa) haastaa toisen ihmisen läheiseen vuorovaikutukseen kanssaan. Kyse voi siis olla nopeasta jutustelusta bussipysäkillä aina spontaanin yhteyden, jopa yhteisöllisyyden syntymiseen asti. Joka tapauksessa se edustaa useimmille ihmisille kaupunkiympäristössä selkeästi astumista ulos omalta mukavuusvyöhykkeeltä.

Kaupunkiliftauksen kaltaisessa ”hengailussa” urbaanissa ympäristössä on kysymys muustakin kuin vain normaalista kävelystä. Kyse on myös omien ajatusten selkiytymisestä, oppimisen tavasta ja syvemmän yhteyden hankkimisesta omaan ympäristöön. Kyse on siis oman urbaanin tilan ja ympäristön ”haltuunotosta”. Kasvatustieteessä on tutkittu ”hengailua” urbaanin ympäristön määrittämisessä dérive-menetelmän eli kaupunkitilassa tapahtuvan toiminnallisen vaeltelun kautta. Kyse on tällöin ohimenevästä ja kokemuksellisesta psykomaantieteellisestä näkökulmasta omaan ympäristöönsä. Itse liftauksessa kyse on ennen kaikkea keskustelemisesta ja vuorovaikutuksesta toisen kanssa.

Kaupunkiliftaus edellyttää aina vastavuoroisuutta. Kävely sinänsä on yhteydenottamisen ja kontaktin solmimisen välikappale. Siinä ”liftaaja” tekee itsestään näkyvän, jota kautta hän tarjoutuu dialogiin ympäristönsä kanssa. Sillä ei sinänsä ole mitään agendaa ikään kuin valmiiksi sisäänrakennettuna. Se kuitenkin haastaa jo omalla orientaatiollaan erään kaupunkilaisuuden kirjoittamattoman säännön olla tunkeutumatta tuntemattoman ihmisen yksityiseen elämään. Olen joskus aiemmin toiminut erityisnuorisotyöntekijänä ja tehnyt etsivää työtä sellaisilla alueilla, jotka ovat olleet kohderyhmäni nuorten ”omaa maaperää”. Useimmiten työympäristönä oli kaupunkitila, kuten kadut, puistot, ostoskeskukset ja parkkipaikat, mutta myös kahvilat, baarit ja ravintolat. Tältä pohjalta minua edelleen kiinnostaa, jollei niin vieraalle, niin ainakin ihmisten yhteiselle maaperälle meneminen, kontaktin ottaminen heihin ja yhteyden syntyminen ympäristössä, jolle muuten on niin tavanomaista vastaantulijan ohikatsominen, etäisyyden ottaminen ja yksityisyyden säilyttäminen.


Sovituksen virka

Minua kiinnostaa yhteyden rakentaminen ihmisten välille ja siihen liittyen myös sovituksen teema. Kyse on silloin hyvin konkreettisista ilmiöistä, jotka tapahtuvat ihmisten elämässä, heidän sosiaalisissa suhteissaan ja heidän sisäisessä maailmassaan. Käytännössä puhutaan riitojen sopimisesta, kaunojen unohtamisesta, anteeksiantamisesta, katkenneiden siteiden uudelleen yhteensitomisesta. Kaupunkiliftaukseen liittyy myös ajatus toisen ihmisen vierellä kulkemisesta hänen elämänsä kysymyksissä ja haasteissa. Seurauksena tästä voi olla jopa uuden sosiaalisen todellisuuden avautumisesta liftaajalle itselleen. Mukaan voidaan liittää myös narratiivinen näkökulma; millaisia ovat ihmisten oman elämän tarinat kaupunkiympäristössä?

Viimeistään tässä kohtaa tullaan toisen ihmisen omalle maaperälle, millä oleminen (siellä liikkumisesta puhumattakaan) vaatii luvan ja edellyttää sekä selvää näkyä siitä, mitä ollaan tekemässä että riittävän korkeaa eettistä ymmärrystä. Miten hankin itselleni "luvan" puhua ihmiselle, jopa ”puuttua” hänen elämäänsä? Perimmältään kyse on lähimmäisyydestä, jolloin hengellisyys tulee todellisuudeksi ihmisten välisessä kohtaamisessa. Tästä aukeaa myös näkökulma inkarnaation teologian suuntaan: miten Kristuksen rakkaus ”tulee lihaksi” ihmisten välisissä suhteissa? Vain Jeesus voi tuoda sovituksen ihmisten välisiin suhteisiin.


Urbaani pyhä paikka

Perinteisessä uskonnollisuudessa ”pyhä” paikka on luonteensa mukaisesti erotettu muista, sekulaareista paikoista uskonnollisia tarkoituksia varten. Kyseessä on uskonnollisten rituaalien tapahtumapaikka, jolloin pyhä paikka saa pyhyytensä ja eroaa selvästi muista paikoista. Pyhässä paikassa olevilla esineillä ja siellä suoritetuilla toiminnoilla on uskonnollinen tarkoituksensa, jonka kyseessä oleva uskonnollinen yhteisö on sille määritellyt. Paikasta tulee pyhä, kun se siksi määritellään uskonnollisen yhteisön tai sen edustajien (esimerkiksi pappien) toimesta. Paikan pyhyys on siis selkeästi sidoksissa kyseessä olevaan uskonnolliseen yhteisöön ja sen edustamiin käsityksiin pyhästä ja sen luonteesta.

Oman aikamme muuttunutta uskonnollisuutta ajatellen nousee esille kysymys, miten pyhä paikka määräytyy silloin, kun uskonnonharjoitus privatisoituu ja individualisoituu? Kenellä on oikeus ja valtuutus määritellä ”pyhä paikka” nykyisen kaltaisen arkipäivässä eletyn hengellisyyden aikana? Kuka tai mikä silloin määrittelee jonkun paikan, rakennuksen tai tilan pyhyyden? Kun ihmisten hengellisyys ei enää määräydykään perinteisten uskonnollisten instituutioiden kautta, riittääkö pyhän paikan määrittelyyn silloin vain jonkun yksityisen ihmisen käsitys ja sille antama merkitys sen pyhyydestä?

Urbaanissa ympäristössä ei nähdäkseni välttämättä tarvita mitään erityistä ”pyhää” tilaa hengellisyyden toteutumiselle. Jokin urbaani tila voidaan ikään kuin vallata omaksi ja rakentaa siihen väliaikainen ”hengailukoti”. Käytännössä näin voi käydä esimerkiksi jonkun kahvilan, puistonpenkin tai kauppakeskuksen osan kohdalla. ”Hengailu” on näin osa elävän ja moninaisen kaupunkitilan haltuunottoa, mikä puolestaan mahdollistaa toisin olemisen jopa normatiivisissa kaupallisissa tiloissa. Tämä voi toteutua myös uskonnollisessa merkityksessä siten, että jostain sinänsä sekulaarista ja kaupallisesta tilasta tulee tietyille ihmisille sanan varsinaisessa merkityksessä ”pyhä”. Kyse on tällöin urbaanissa ympäristössä jo valmiina olevan tilan hyödyntämisestä ja haltuunotosta. Neil Colen kokemukset ”kahvilatyöstä” ovat olleet poikkeuksetta rohkaisevia ja hedelmällisiä. Hän ei pidä niinkään järkevänä ”kristillisten” kahviloiden rakentamista, vaan kannattaa ”sekulaarien” kahviloiden käyttämistä kontaktipintana kristinuskosta vieraantuneiden ihmisten tavoittamisessa urbaanissa ympäristössä.

Cole kertoo eräästä losangeleslaisesta kahvilasta, jossa kokoontui monenlaista porukkaa, kuten ateistisia ja satanistisia filosofeja, noitia ja vampyyreja. Erään tilanteen jälkeen, jolloin eräs näistä kahvilan vakiokävijöistä oli tullut uskoon ja kastettu, hän sanoo kahvilasta ”tuosta hetkestä alkaen tulleen pyhää maata”. Itse asiassa tämän seurauksena kahvilaan syntyi pieni seurakunta uskoon tulleista vakioasiakkaista. Cole sanoo, että ”etsiessäsi hedelmällistä ihmisryhmää yritä löytää vahvaa yhteisöllisyyttä ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Kuten tv-sarjan Cheers samannimisessä baarissa, etsi paikkaa, jossa kaikki tietävät nimesi”.


Uskomme voittaa tämän maailman

Miten siis toimia relevantilla tavalla kaupunkiympäristössä ja urbaanissa kulttuurissa? Tutkimuksen valossa kristinusko näyttää pärjäävän hyvin uskonnollisuuden vapailla markkinoilla. Seurakunnalta se edellyttää kuitenkin monien seikkojen uudelleen arviointia, alkaen jalkautumisesta ja päättyen uuden tyyppisen yhteisöllisyyden rakentamiseen. Kaupunkiliftauksen orientaatio ”mennä sinne missä ihmiset ovat” tuntuu sisältävän monia sellaisia piirteitä, jotka sopivat hyvin tähän.

Keskustelen aina silloin tällöin erään ystäväni kanssa "katupastoriuden" ideasta, johon olen joskus aiemmin viitannutkin. ”Katupastoriuden” idea kaikessa yksinkertaisuudessaan on mennä sinne, missä asiakkaat ja työkenttä ovat, eikä odottaa, että ne tulevat minun luokseni. Kyse on todistuksen viemisestä sinne, missä ihmiset jo valmiiksi ovat ympäristössään, joka on heidän ”omaa maaperäänsä”. Urbaanissa ympäristössä tällaisia ihmisten luonnollisia kohtaamispaikkoja ovat ostoskeskukset, aukiot, puistot ja tapahtumat sekä kahvilat ja ravintolat. Kyse on kaupunkiympäristössä jo valmiiksi olemassa olevan tilan hyödyntämisestä.


Lopuksi

Teologiassa asia on perinteisesti esitetty seuraavasti:

Kristologinen motiivi --> Ekklesiologinen motiivi --> Missiologinen motiivi


Haluan vakavasti kyseenalaistaa tämän perinteisen ajattelutavan (enkä suinkaan ole yksin tämän näkemykseni kanssa) ja nähdä asian näin:


Kristologinen motiivi --> Missiologinen motiivi --> Ekklesiologinen motiivi


Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus lupaa opetuslapsilleen Pyhän Hengen ja lähettää heidät aivan samalla tavalla kuin Isä itse lähetti Hänet. (Ks. Joh. 20:21-22.) Tämä missio on kaiken yhteisöllisyyden perusta ja edellytys. Vain tätä kautta voimme synnyttää sellaisia uusia yhteisöjä, joilla on tämän ajan edellyttämä ulospäinsuuntautuminen jo valmiiksi sisäänrakennettuna itsessään. (Kutsuttakoon sitä tässä nyt vaikka ”missiologiseksi motiiviksi”.)



Muuten olemme vain yksi uskonnollis-sosiaalinen klubi muiden joukossa.

Jeesus-usko kaupungissa I – Millaisia yhteisöjä rakennamme?

Johdantoa

Sitran erään ennusteen mukaan lähitulevaisuudessa jopa neljä viidestä suomalkaisesta asuu kaupungeissa. Maailmanlaajuisesti ennuste on jopa 75%. Kaupunkiympäristöstä on tullut luontainen elinympäristömme. Miten Jeesus-usko elää ja voi urbaanissa ympäristössä? Selviääkö se perinteisen yhtenäiskulttuurin murentuessa ja pärjääkö se uskonnollisuuden vapailla markkinoilla? Edustaako urbaani elämäntapa sille uhkaa pystyyn kuolemisesta ja tukahtumisesta uskontojen paljouteen vai edustaako se sille jopa uutta mahdollisuutta luoda nahkansa ja alkaa elää uudenlaista elämää muuttuneessa tilanteessa?

Kristinuskoa on Suomessa pidetty perinteisesti maaseudun ja agraariyhteisön uskontona. Kaupunki on vastaavasti usein nähty paheellisuuden pesänä, jossa ”viattoman” uskon menettäminen on enemmän kuin todennäköistä. Katsokaapa vaikka vanhoja Suomi-filmejä, joissa aina silloin tällöin toistuu juoni kaupunkiin muuttavasta nuorukaisesta tai neitokaisesta, jonka viattomuus sitten turmeltuu suurkaupungin syntisessä menossa. En suinkaan kiellä näiden tarinoiden paikkansa pitävyyttä, mutta kysyn vakavasti, eikö uskomme olekaan voimakkaampi kuin tämän maailma?

Kysymys kaupunkiympäristössä toimimisesta kiinnostaa minua henkilökohtaisella tasolla ja seuraavan postaukseni lopussa esitän oman näkemykseni siitä, mitä tämä voisi olla käytännössä. Teologia ei ole koskaan ollut minulle vain yksilön asia tai jokin akateeminen ”ura” (kuten se epäilemättä joillekin on), vaan ennen kaikkea aito uskon prosessi, jota elän ja työstän yhteisön keskellä. Tämä yhteisö on itselleni ensisijaisesti seurakunta, joka on Kristuksen ruumis, mutta laajemmin ymmärrettynä myös se on myös se kaupunkiympäristö, jossa elän ja vaikutan.


Kaupunkilaisuudesta

Louis Wirth puhuu kaupunkikulttuurin varauksellisesta elämäntavasta. Kaupungin julkisilla näyttämöillä, kaduilla, toreilla ja kauppakeskuksissa, liikutaan ikään kuin maski kasvoilla. Toisten lähelle osuneiden ihmisten asiat eivät kaupunkilaiselle kuulu ja vallitsevan sosiaalinen normin mukaan niihin ei pidäkään puuttua. Kyseessä on looginen seuraus kaupunkielämän asettamista vaatimuksista. Kaupunkielämä edellyttää etäisyyttä ja epäilyä, sillä vain tietyllä varautuneella asenteella voimme toimia ja menestyä monien virikkeiden keskellä.

Georg Simmel puolestaan tarkasteli kaupunkielämää katutasolta ja vähän korkeammaltakin. Hän oli kiinnostunut aikansa suurkaupungeista, erityisesti Pariisista, ja kirjoitti suurkaupunkiartikkelina tunnetun tekstinsä niinkin varhain kuin vuonna 1903. Simmelin mukaan suurkaupungissa asuvalta yksilöltä edellytetään mentaliteettia, johon kuuluu älyperäisyys, kyllästyneisyys, varauksellisuus ja yksilöllinen erottautuminen. Omaksumalla tämän mentaliteetin yksilö oppii luovimaan kaupungin vilinässä, erilaisten virikkeiden ja odotusten keskellä. Pinnallisena ja viileänä pidetty, etäisyyttä ottava elämäntyyli on tulkittavissa pikemminkin vastaukseksi ongelmiin kuin ongelma itsessään.

Zygmunt Bauman puolestaan puhuu navigoinnista nykyelämän metaforana. Jokaisella siirrolla on seurauksensa, joita on hyvä ennakoida ennen seuraavia käänteitä. Elämä on elämistä toisten kanssa, ja omat askelet täytyy sovittaa muiden liikkeeseen. Vaikka ihmiset tarvitsevat toisiaan, he luovivat eteenpäin oikeastaan ollakseen kohtaamatta toisiaan. Tämä on rationaalinen valinta, sillä nykyelämä edellyttää eräänlaista kohtaamattomuuden tai tapaamattomuuden taitoa. Se on samalla huomaamattomuuden taitoa, kykyä olla liiaksi kiinnittämättä huomiota toisiin, mutta myös kykyä olla tulematta huomioiduksi.

Edellä kuvattu ei tietenkään ole kaupunkielämän koko kuva. Bauman toisaalta kirjoittaa siitä, että kohtaamattomuuden taito opettaa meille myös kykyä tulla toimeen toiseuden, muukalaisuuden kanssa. Kaupungeissa opimme antamaan tilaa toisille ja ottamaan tilaa itsellemme. Kyse on jatkuvasta kaupunkitilan käytön neuvottelusta ja jakamisesta, toleranssista. Kaupunkilaisten viileästä asenteesta voi myös syntyä lämpöä. Toleranssissa on Baumanin mukaan suvaitsevaisuuden siemen, ja siinä taas on mahdollisuus solidaarisuuden kasvuun. Nähdäkseni juuri tämä seikka mahdollistaa uskonnollisuuden vapaat markkinat urbaanissa ympäristössä, jossa Jeesus-usko elää.


Jo muinaiset roomalaiset (ja vähän muutkin)…

Jo antiikin aikana nähtiin kaupungeissa monia paheelliseen tai ainakin turhanpäiväiseen elämään houkuttelevia asioita, kuten kylpylät, erilaiset teatteri- ja muut näytökset, torit ja kauppakadut, mutta myös gymnasiumit ja temppelit. Kuitenkin tutkimuksen valossa kristinusko on sen historian alusta asti tullut yllättävänkin hyvin toimeen urbaanissa kasvuympäristössä. Varhaiset kristinuskon levittäjät, kuten apostoli Paavali, keskittyivät toiminnassaan selkeästi suuriin kaupunkeihin. Urbaani ympäristö nähtiin siis hyvänä kasvualustana uudelle uskonnolle oman aikansa moniuskontoisessa Roomassa. Tämä on sikäli mielenkiintoista, kun tätä faktaa vertaa alussa kerrottuun teoriaan kaupunkilaiselämän lähtökohtaisesta turmeltuneisuudesta.

Kristityillä näyttää myös aikalaislähteiden valossa olleen sangen joustava ja mukautumiskykyinen suhtautuminen omaan elinympäristöönsä, joskin siinä on myös havaittavissa tietty jännite ”muukalaisuuden” ja ”paikallisuuden” välillä. Jo alkukristillisenä aikana kaupungit olivat alueen uskonnollisia keskuksia, joissa oli itse kaupungissa asuvaan väestöön nähden huomattavan suuri määrä temppeleitä ja pyhäkköjä. Tässä mielessä jo niiden oman aikansa suurkaupunkien, joissa varhaisen kristinuskon edustajat vaikuttivat (Antiokia, Aleksandria, Efesos, Rooma) uskonnollinen monimuotoisuus muistuttaa hyvin paljon oman aikamme kaupunkien vapaita uskonnollisuuden markkinoita.


Lopussa on maallistuminen… vai onko?

Omana aikanamme syynä ajatukseen urbaanin ympäristön maallistuneisuudesta voidaan pitää sekularisaatioteoriaa, jolla on selitetty modernissa yhteiskunnassa tapahtuneita muutoksia. Sekularisaatioteorian mukaan uskonnon merkitys vähenee maallistumisen lisääntyessä. Uskonnon tilalle on nähty tulevan tieteellinen maailmankuva. Samalta pohjalta eri uskontojen edustajat ovat sitten myös nähneet urbaanin elämäntavan sinällään ”syntisenä”. Modernisaatio ja sekularisaatio nähdään valistuksen jälkeisen humanismin perintönä, jossa tieteen ja teknologian kehitys ovat vauhdittaneet muutosta yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Uskonnon kannalta tämä on merkinnyt sen aiemman valta-aseman ja totuusmonopolin horjumista. Kaupunkien näkeminen jonkinlaisina ”paheiden pesinä” saattaa siis selittyä aiemmin vallinneen yhtenäiskulttuurin murentumisen pelolla.

Tätä tulkintamallia on myös myöhemmin kritisoitu. Yhteiskunnassa tapahtunut kehitys on nähty enemmän uskonnollisen pluralismin kaltaisena, jonka vaikutus ilmenee liberalismina, uskonnollisen toleranssin kasvuna ja jopa ekumenian lisääntymisenä. Nähdäkseni myös tämä seikka tekee urbaanista ympäristöstä uskonnollisesti monimuotoisemman, kuin perinteinen agraariyhteisö. Kyetäkseen toimimaan tässä uudessa tilanteessa eri toimijoiden on hyväksyttävä uskonnollisuuden vapaiden markkinoiden tilanne.


Alakulttuurinen autuus

Urbaani ympäristö tarjoaa maaseutua paremmat mahdollisuudet erilaisten alakulttuurien kehittymiselle. Erilaisuus suhteessa muihin korostaa henkilökohtaisen ja ryhmäidentiteetin muodostumisen ja kokemisen tärkeyttä. Tämä onkin varmasti yksi syy joidenkin seurakuntien ”sisäänlämpiävyyteen”, joskin se voi myös selittyä ko. yhteisön nuorella iällä. Joka tapauksessa tällaisessa yhteisössä näyttää olevan tietoinen pyrkimys vahvistaa oman jäsenistönsä käsitystä siitä, miten heidän alakulttuurinsa ja he sen mukana eroavat muista ryhmistä. Tässä suhteessa tällainen seurakunta edustaa postmoderniin kontekstiin ja urbaaniin ympäristöön sopivaa alakulttuurista uskonnollista yhteisöä, joita näen olevan (karkeasti jaoteltuna) kahdenlaisia.

Ensimmäinen ryhmä ovat yhteisöt, joiden agendana on pyrkiä säilyttämään oma identiteettinsä ”puhtaana” ja mahdollisimman muuttumattomana. Tällaisten vaarana näen em. sisäänlämpiävyyden; ulkopuolisten saattaa olla vaikeaa löytää tiensä niiden sisälle. Toinen ryhmä taas ovat ne yhteisöt, joilla näyttää olevan itsessään sisäänrakennettuna ajatus ulospäinsuuntautumisesta ja omaan ympäristöönsä vaikuttamisesta. Ajattelen tällaisten yhteisöjen vahvuuden olevan sen ymmärtämisessä, mitä Jeesus tarkoitti sanoessaan seurakunnan edustavan jotain sellaista, mitä ”Tuonelan portit eivät voita”. ”Portit” eivät edusta voitokasta eteenpäin menemistä, vaan puolustautumista. Seurakunta on tässä Jeesuksen sanonnassa se, jonka Herra itse rakentaa ja joka valtaa lisää maaperää. (Ks. Matt. 16:18-19.)

Kutsumuksen ydin

Mietin, mikä on omassa kutsumuksessani kaikkein oleellisinta, sen ehdottoman kovaa ydintä. Tämä on henkilökohtainen todistukseni.

Joskus viitisentoista vuotta sitten, kun olin tehnyt erään elämäni vaikeimman päätöksen - eronnut pastorin virasta, johon koin Jumalan minut kutsuneen - Hän yllättäen puhui minulle mielenkiintoisella tavalla. Kaikkien epäilyjeni keskellä – ”olinko varmasti tehnyt oikean päätöksen?” – Hän ei puhunutkaan minulle palvelutyöstäni tai muistuttanut minua velvollisuuksistani, vaan Hän alkoi puhumaan minulle levosta, joka on Hänessä. Vaikka en vielä vuosikausiin (tai -kymmeneen) ymmärtänyt koko tämän Puheen ideaa sen syvemmin, niin se oleellinen juttu jäi mieleen.

Kaiken ydin on se, että vaikka en enää koskaan saarnaisi, julistaisi tai opettaisi mitään, se ei vaikuttaisi minun ja Hänen väliseen sovitukseen ja siitä seuranneeseen rauhantilaan pätkääkään.

Jostain jalkapalloilijoista, armoitetuista maalintekijöistä, käytetään ilmaisua ”hän elää kaverien syötöistä”. Niistä ne maalit tehdään. Minä olin ollut pastori, joka elin opettamisesta, julistamisesta ja saarnaamisesta. Siinä mies parhaissa voimissaan toteutti kutsumustaan. Kun kaikesta tästä repäistiin pois, irti juuriltaan ja jätettiin kulkemaan tyhjän päällä, ikään kuin uutta kotia etsien, ollaan pitkä tovi kuula hukassa. Ennen kaikkea sen suhteen, miten nyt käy minun kutsumukseni toteuttamisen kanssa.

Kenelle minä nyt saarnaan, kenelle julistan ja ketä nyt opetan? Nyt tuolle kaikelle rehelliselle itsekeskeisyydelle voi hyvin naureskella ja suhtautua mieheen myötätuntoisesti. Mutta kun tuossa tilanteessa saa kuulla evankeliumin siitä, miten kaikkein tärkein asia onkin sydämen yhteys Herran kanssa, niin sen vaikutus on niin valtava, että vasta vähitellen, välähdyksittäin alkaa ymmärtämään, mistä koko kristinuskossa on kysymys. Vaikka minä olisin ollut ainoa ihminen maailmassa, Hän olisi tullut tänne minua varten ja pelastamaan minut.

Joskus täytyy luopua jostakin tullakseen joksikin.

Mitä jos läheinen yhteys Jeesuksen kanssa merkitseekin Hänelle enemmän, kuin kaikki hedelmällinen palvelutyö, dynaaminen johtajuus tai muu sellainen hyvä yhteensä? Entäpä jos Hänelle onkin tärkeintä se, miten istut Hänen jalkojensa juuressa kuin Maria, kuunnellen Hänen sanojaan, tai kuin Johannes, kuunnellen Hänen sydämenlyöntejään?

Ja sitten, jos tältä pohjalta teen jotain Hänen valtakuntansa hyväksi, suurta tai pientä, mitä hyvänsä, niin teen sen tältä pohjalta. Kutsumukseni ydin on siinä, mitä olen, ei siinä, mitä teen.

Teologian opiskelusta

Se alkoi jonkinlaisena tarkemmin määrittelemättömänä sisäisenä kutinana, jota oli mahdotonta raapia. Se houkutteli mukaansa tuntemattomille, arveluttaville vesille, joilla väijyivät yhtä hyvin kompromissien tekemisen karikot kuin uskonsa menettämisen syöveritkin. Näin jälkeen päin ajateltuna, liki kymmenen vuoden jälkeen voin fraasinomaisesti todeta sen olleen huikea matka tai vaihtoehtoisesti mieletön tarina.

Olen joskus aiemminkin kirjoittanut jotain teologian opiskeluihini liittyen, mutta nyt kun homma alkaa olla jotakuinkin paketissa, ajattelin tehdä jonkinlaista yhteenvetoa tähän astisesta palasta matkaa.

Niin, kaikki alkoi puhtaasta mielenkiinnosta; teologia kiinnosti (ja kiinnostaa yhä) minua ja kun en parempaakaan reittiä keksinyt, niin hain ja pääsin Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan. Selvyyden vuoksi mainittakoon, että olen joskus nuoruudessani suorittanut evl. kirkon kolmivuotisen nuorisotyönohjaajan koulutuksen Suomen Raamattuopistolla sekä yli nelikymppisenä Suomen Vapaakirkon pastorin tutkinnon silloisessa Teologisessa opistossa Santalassa. Siinä välissä ja sen jälkeen olen yli neljänkymmenen vuoden ajan lukenut paljon erilaista teologista kirjallisuutta. Olen siis ollut teologian suurkuluttaja, hevijuuseri, jonka addiktio on perinteisen porttiteorian mukaisesti edennyt aina vaan kovempiin aineisiin ja teologisiin huuruihin.

Kun oma hengellinen kontekstini on ollut viidesläisyydessä, sitten Vapaakirkossa ja nykyään perinteisiin kirkkokuntiin sitoutumattomassa kotiseurakuntaverkostossa, ja kun sille on oikeastaan koko uskossaoloaikani ollut ominaista karismaattisuus, raamatullisuus (tai ainakin pyrkimys siihen) sekä ainakin jonkinlainen halu kertoa evankeliumi tavalla tai toisella muille, niin tuosta ympäristöstä teologian opiskeluun ponnistaminen ei ole ollut ihan yksinkertaista. Vaikka itselläni ei asiassa ollutkaan mitään ongelmaa, sain (ja vieläkin silloin tällöin saan) kuulla paljon hyvää tarkoittavia neuvoja teologian opiskelun haitallisuudesta uskonelämälle, "pään tiedon paisuttamisesta" ja "ihmisviisauden" myrkyllisyydestä jne. Kiitos vaan näistä.

Jos ajattelen omia motiivejani teologian opiskeluun, niin ensimmäisen (ja tärkeimmän) olen jo maininnut. Se on ollut puhdas mielenkiinto teologiaa kohtaan. Mutta vuosien mittaan olen tunnistanut myös muita, ihan yhtä tärkeitä syitä. Kun ajattelen evl. kirkon tilannetta Suomessa, minua on kiinnostanut päästä selville siellä jylläävän ajattelun juurista; miten ihmeessä ollaan päädytty tekemään tällaisia päätöksiä tai millä perusteella vedetään tällaista teologista linjaa? (Voin myös vakuuttaa saaneeni yllin kyllin valaisevia vastauksia näihin kysymyksiin, vaikka ne eivät aina mieltä ilahdutakaan.) En myöskään häpeile tunnustaa mukana olleen tietoinen missiologinen aspekti: jos haluat elää, toimia ja vaikuttaa tietyn kulttuurin keskellä, täytyy sinun tuntea vallitseva ajattelutapa, sen historia, josta kaikki nousee, ja arvot, joiden pohjalta toimitaan tietyllä tavalla. Lisäksi minusta on ollut mielenkiintoista tutustua eri-ikäisiin teologian opiskelijoihin ihmisinä. Kaikissa näissä teologian opiskelu Hesassa ei ole tuottanut minulle pettymystä.

Jossain vaiheessa törmäsin joidenkin omieni joukossa myös merkillisen itsepintaiseen epäluuloon, että olisin valmistuttuani siirtymässä evl. kirkon papiksi. Tämä seikka on pitkin matkaa sekä huvittanut että hämmästyttänyt minua: mitä enää vastata (itsekin akateemisesti koulutetun) veljen kysymyksiin aiheesta, kun olen jo aiemmin todennut asian olevan perätön? (Ymmärrän kyllä tuon "huolen" pointin: evl. kirkon pappeus olisi porukanpetturuutta ja vain vahvistaisi alkuperäistä "mitäs minä sanoin"-orientaatiota.) On myös yllättävää huomata se, miten monien kunnon karismaatikkojen ja muuten "hengellisten" pinnan alta paljastuukin hyvin syvä kunnioitus akateemista oppineisuutta kohtaan. En väitä, että siinä sinänsä olisi mitään pahaa, mutta se on hämmentävää. Ajattelen myös olevan hyvä tunnistaa tällainen ajattelu ja arvottaminen itsessään. Ikään kuin minun hengellinen arvoni jotenkin kohoaisi saatuani jonkin tutkinnon suoritettua.

Itse olen antanut joillekin nuoremmille teologian opiskeluun liittyen neuvon miettiä omia motiiveja; mitä itse asiassa haluat teologian opiskelulta? Jos haluat akateemista tutkintoa, niin Hesa (tai Joensuu) on hyvä vaihtoehto, eikä siinä motiivissa sinänsä ole mitään pahaa. Jos taas haluat varustusta hengelliseen työhön, niin suosittelisin sinulle ehkä jotain muuta. Teologia on hyvä renki, mutta huono isäntä ja kristittynä tiedän, kuka on ainoa ja paras Isäntä. Omalla kohdallani tämä ei tee tyhjäksi sitä, miten teologinen harrastuneisuuteni on vain syventynyt vuosien mittaan. Toki olen (tällä iällä viimeistään) huomannut, miten tärkeää teologian vuoropuhelu käytännön elämän kanssa on.

Mitä siis olen oppinut näin vuosina Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa? Ensinnäkin sen, että on olemassa hyvää ja huonoa teologiaa. Se, että teologiaa tehdään jossain "eurooppalaisessa huippuyliopistossa", ei tee siitä vielä automaattisesti hyvää. Päinvastoin, olen huomannut miten helposti suurissa ja perinteisissä instituutioissa lukkiudutaan tietynlaisiin ajatuskaavoihin, joita sitten pidetään itsestäänselvyyksinä, vaikka muu maailma menisi jo jossain aivan muualla. Dinosaurukset reagoivat hitaasti siihen, mitä niiden ympäristössä tapahtuu.

Toisena asiana mainitsen sen, miten tärkeää on ymmärtää ja tunnistaa teologian tekemisen konteksti. Lesslie Newbiginiä lainaten, ihminen ei koskaan usko tai epäile jossain tyhjiössä, vaan aina jossain kontekstissa. Uskon Raamatun jumalallisen ilmoituksen ainutlaatuisuuteen, mutta me ihmiset tulkitsemme sitä ja teemme teologiaa sen pohjalta aina omasta tilanteestamme käsin. Pidän kuitenkin ehdottoman välttämättömänä pyrkimystä uskollisuuteen tuon ilmoituksen alkuperäiselle toiminta-ajatukselle, vaikka se monien opettajinani toimineiden mielestä onkin puhdas mahdottomuus. Hyväksyn auliisti sen, että joudumme loppuun asti elämään tietynlaisessa jännitteessä näiden kahden - ilmoituksen ja kontekstin - välillä.

Se, mikä minulle antaa sekä toivon, valon että vastauksen, on Jeesuksen lupaama Henki, joka opettaa meitä ja johdattaa meidät kaikkeen totuuteen. Tässäpä sitten astutaankin yliopistoteologian aidan yli: jos koko tieteentekemisen lähtökohtana on metodologinen ateismi, niin tämä on mahdoton yhtälö. Minulla tätä ongelmaa ei ole, enkä sen tähden myöskään suhtaudu Raamattuun kuin mihin hyvänsä kirjallisuuteen, vaan luen sitä Jumalan ilmoituksena ihmiskunnalle. Tunnustan tämän peruslähtökohtani avoimesti ja häpeilemättä, mutta en myöskään pelkää elää ja liikkua ilmoituksen ja tieteen tekemisen välisessä jännitteessä.