Monday, December 25, 2017

Keskitieltä äärilaitaan - suomalaisen uskonnollisuuden peilailua



Luin joulun aikoihin artikkelin suomalaisista uskoviksi tunnustautuvista urheilijoista. Käytän tässä sanaa "uskovainen" tietoisesti haluten erottautua sillä meidän tilanteessamme laimean ja löysän "kristityn" termin käytöstä. (Samalla myönnän auliisti sen, että jossain toisella puolella maailmaa "kristityn" leiman omaksuminen maksaa ihmiselle jotain, saattaen hänet jopa hengenvaaraan.) Artikkelissa puhuttiin uskovaksi tunnustautuvan urheilijan hyödyistä ja haasteista julkisuudessa. Siinä viitattiin myös suomalaiseen uskonnollisuuteen laajemmin, kun todettiin uskontojournalismin olevan harvinaista muissa kuin hengellisissä medioissa. Sen lisäksi, että uskontojournalismi on harvinaista, niin se on harvoin myös asiantuntevaa ja ammattimaista.

Tämä on sikäli mielenkiintoista, että kuitenkin uskonnollisuus (ja erityisesti sen körtähtävä luterilainen traditio) suorastaan puskee läpi ihmisten jokapäiväisessä elämässä, mediassa, sanonnoissa ja kielenkäytössä, politiikassa ja busineksessa. Kyse on kuitenkin niin olennaisesti suomalaisuuteen liitetyistä asioista, ettei kukaan sitä oikeastaan noteeraa minään erityisenä uskonnollisuutensa. Eräänlaista "sijaisuskontoa" (vicarious religion) siis tämäkin.

Artikkelissa viitataan Kirkon tutkimuskeskuksen tuloksiin, joiden mukaan 71,9% suomalaisista (edelleen) kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon. Artikkelin mukaan nämä ihmiset ovat (Kirkon tutkimuskeskuksen määrittelyn mukaan) "ainakin muodollisesti uskossa". Kuitenkin vain noin kolmannes suomalaisista uskoo kristinuskon opettamaan Jumalaan. Yhtä moni ei usko minkäänlaiseen jumalaan, epäilee jumalan olemassaoloa tai ei halua ottaa aiheeseen kantaa. Kyse on siis koko ajan näistä "ainakin muodollisesti uskossa" olevista ihmisistä. Ensimmäiseen kolmannekseen kuuluu myös muiden uskontokuntien edustajia tai sellaisia, jotka eivät ole varmoja jumalauskostaan.

Artikkelin mukaan usko koetaan Suomessa hyvin henkilökohtaiseksi asiaksi, minkä takia aiheesta keskusteleminen saatetaan kokea hyvin vaikeaksi asiaksi. Itse olen kuitenkin havaitsevinani toisenlaistakin kehitystä, jossa omasta uskosta tai hengellisyydestä (laajasti ymmärrettynä) puhuminen saatetaan mieltää hyvinkin trendikkääksi. Kuten edellisessä postauksessa kirjoitin, suomalaiselle uskonnollisuudelle tyypillinen ääripäiden (hihhuli versus julkijumalaton) välttäminen ja turvallisen (jonkun mielestä hajuttoman, mauttoman ja värittömän) keskitien kulkeminen näyttää viime aikaisen tutkimuksen valossa olevan Euroopassa se uskonnollisuuden muoto, joka on eniten uhanalainen. Mikäli tämä kehitys rantautuu tänne raukoille rajoillekin ja saa kenties jotain trendinomaisia piirteitä, niin silloin on hyvä kysyä, miten käy luterilaisen kirkon "laiskalle monopolille" tässä uudessa tilanteessa?

Joka tapauksessa on hyvä ymmärtää, että valtiokirkon vaikutusvallan väheneminen ei tarkoita uskonnottomuuden lisääntymistä. Joissain tilanteessa se voi tarkoittaa jopa aivan päinvastaistakin kehitystä. Jatkossa voisikin olla hyvä idea tutkia luterilaiseen kirkkoon kuulumattomien ihmisten uskonnollisuutta vaihtoehtona aiemmalle painotukselle, jossa huomio on ollut lähinnä siinä, miten ihmiset tämän kirkon piirissä etääntyvät perinteisistä kristillisistä arvoista.

Lisäksi on hyvä muistaa, että samojen viime aikaisten tutkimusten mukaan mitä vähemmän ulkopuolista (esimerkiksi valtiovallan taholta tulevaa) kontrollia uskonnonharjoitukseen yleensä kohdistetaan, sitä enemmän ihmisten todelliset vaihtoehdot lisääntyvät. Tällainen "kontrolli" voi ilmetä myös yhden uskontokunnan tietoisena suosimisena. Tämä taas tarkoittaa sitä, että mitä enemmän uskonnollista tarjontaa on, sitä aktiivisempia niin uskonnolliset yhteisöt kuin yksityiset uskonnonharjoittajatkin ovat. Tämä voisi tarkoittaa luterilaisen kirkon kohdalla (yhtä aikaa taloudellisten ym. resurssien vähenemisen kanssa) uuden "maallikkoaktiivisuuden" nousua. Joka tapauksessa sillä voisi olla uudenlainen uskonnollista tarjontaa tasa-arvoistava vaikutus, jossa eri seurakuntien tilanne alkaisi enemmän muistuttaa toisiaan.




2 comments:

Steve Dynell said...

Kiitos Timo asiallisesta ja pohdiskelevasta kirjoituksestasi! Jatketaan rukousta todellisen, raamatullisen ja raittiin kristillisyyden lisääntymiseksi myös Suomen kaltaisissa, syvästi maallistuneissa länsimaissa. Se vaatii evankeliointia, herätystä ja evankeliumin elämistä todeksi myös arjessa - ei vain puhdasoppisissa saarnoissa ja kirjoituksissa (tyyliin Mauno Mattila, Juha Norolampi ja Petri Paavola). Täällä Filippiineillä taas uskonnollisuus ja tapakristillisyys ovat yleisiä - harvat filippiiniläiset uskaltavat avoimesti tunnustaa olevansa ateisteja tai agnostikkoja. Toisaalta elävässä uskossa on ehkä vain 10-20 % väestöstä. Katolisuus ei enää ole valtionuskonto (tai -kirkko), mutta se on yhä ylivoimaisesti suurin kristillinen kirkko (n. 70-80 % väestöstä). Herätystä kyllä on täälläkin, mutta myös harhaoppeja (esim. Iglesia ni Cristo, Ang Dating Daan, Jehovan todistajat, mormonit, Fourth Watch) ja raamatullisesti kyseenalaista opetusta, kuten menestysteologiaa, äärikarismaattisuutta, Valtakunta nyt -teologiaa yms. Siunattua ja rohkaisevaa joulun aikaa sekä uutta vuotta sinne koti-Suomeen! 1. kirjani (Kunhan vaellamme samaa tietä - Tapio Nousiaisen elämä ja palvelutyö kristittyjen yhteyden puolesta) julkaistaneen Vapaakirkon kesäjuhlilla heinäkuussa 2018. Miika Tynjälä, Metro Manila, Filippiinit

Timo Koivisto said...

Kiitos sinulle hyvästä keskustelunavauksesta ja kommentista, Miika. Pyrin tuossa kirjoituksessani käsittelemään uskonnollisuutta isompana kokonaisuutena, mikä tietenkin Suomessa tarkoittaa (ainakin toistaiseksi) kristillispohjaisia liikkeitä. En muuten tunne muita kuin tuon viime mainitun nimen noista mainitsemistasi. Täytyypä perehtyä jossain vaiheessa. Onnittelut kirjasi johdosta, täytyy lukea se, kunhan julkaistaan.