"Kirkko hämmennyksen tilassa", otsikoi Timo Eskola pääkirjoituksensa viimeisimmässä Perusta-lehden numerossa (2/2017). Jos joku ei heti ymmärrä, mihin tällä viitataan, on hän täysin ulkona, ei vain evankelisluterilaisen kirkon, vaan koko suomalaisen yhteiskunnan viimeisimmästä, suuresta keskustelunaiheesta. Eskola käy kirkollisen vastarintamiehen silmin sekä pääkirjoituksessaan että myös parissa muussa viimeaikaisessa kirjoituksessaan ansiokkaasti läpi kirkollisen tilanteen kehittymistä ja nykytilanteen problemaattisuutta. Erityisesti hän kiinnittää huomiota arkkipiispa Kari Mäkisen toiminnan kaksijakoisuuteen. Toisaalta Mäkinen, ikään kuin lempeän paimenen äänellä, kehottaa riiteleviä lampaitaan (tai itse asiassa vain osaa heistä) pidättäytymään "sanktioiden, kurinpidon, kontrollin ja oikeusprosessien" käytöstä kirkon nykyistä näkemystä vastaan toimivien pappien kohdalla. Toisaalta kaikki vähääkään kirkon lähihistoriaa tuntevat muistavat, miten Mäkinen itse, Turun piispana toimiessaan, käytti juuri näitä samoja voimakeinoja kirkon konservatiiveja vastaan. Pääkirjoituksensa lopussa Eskola toteaa arkkipiispa Mäkisen puheen osoittavan pelin kovuuden kirkossa, jos se kenellekään enää tulee minään yllätyksenä.
Eniten minua itseäni mietityttää - ja on jo useiden vuosien ajan mietityttänyt - se, miten hajanainen, jahkaileva ja päättämätön kirkollinen oppositio on. Tarkoitan tässä nyt nimenomaan sitä osaa kirkollisesta herätysliikeväestä, jota on perinteisesti kutsuttu "uuspietisteiksi" tai kansanomaisemmin "viidesläiseksi". Minulle on sekä aikoinani siinä mukana olleena että sitä pitkään sivusta seuranneena muodostunut sellainen käsitys, että merkittävin yksittäinen tekijä, joka selittää sen pelkästään maltillisen protestoinnin on puhdas mukavuudenhalu. Kirkossa on hyvä olla. Mieleeni tulevat nuoruudestani erään seurakunta-aktiivin nuoren miehen kiteytys kirkon maallikkotyöstä: "saatte tulla, saatte olla ja saatte pullaa". Kirkossa on kuitenkin, kaikesta ulkonaisesta paineesta, vastustuksesta ja pahan puhumisesta huolimatta, sen verran turvallista ja helppoa olla, että miksi turhaan liikaa keinuttaa venettä. Tarkoitan turvallisuudella tässä yhteydessä ennen kaikkea taloudellista turvallisuutta, joka on ollut todellisuutta ainakin näihin päiviin asti.
Mielessäni herää väistämättä kysymys, miten toimitaan sitten, kun kirkolliset privilegiot oikeasti poistuvat ja taloudelliset tukirakenteet sortuvat? Onko viidesläisiä kirkollisverojen maksajia vielä kunnolla totutettu säännölliseen antamiseen? Nyt voisi olla hyvä aika alkaa varautua kansankirkon jälkeiseen aikaan.
Suomen teologisen instituutin pääsihteeri Ville Auvinen kirjoittaa tuoreimmassa Kulmakivi-lehdessä "toistaiseksi viimeisen" pääkirjoituksensa. Auvinen siirtyy Sleyn lähetysjohtajan sijaiseksi. En tiedä, enkä osaa sanoa, liittyykö tähän lähtöön mitään sen kummempaa dramatiikkaa, mutta ajattelen sen kuitenkin jollain tavalla ilmentävän sitä tilannetta, mikä kirkollisen opposition piirissä vallitsee. Ei oikein tiedetä, mitä pitäisi tai haluttaisiin tehdä. Kirkolliselta herätysliikeväeltä puuttuu vahva ja inspiroiva muutosjohtaja, jolla olisi selvä näky ja tietoisuus siitä, mihin suuntaan nyt pitäisi kulkea.
Mielestäni tämä tilanne näkyy myös STI:n toiminnassa. Sen ohjelma, materiaali ja ylipäätään koko habitus korostaa akateemista oppineisuutta kaiken autuuttavana ratkaisuna niin kirkollisiin kuin yksittäisen teologinkin elämän kysymyksiin ja ongelmiin. Mutta milloin olet kuullut sen piirissä puhuttavan jotain mentoroinnista, opetuslapseuttamisesta tai hengellisestä vanhemmuudesta? Entä ohjaus oman hengellisen elämän hoitoon, kurinalaiseen raamatun lukemiseen, rukouselämään ja todistamiseen? Noup. Näitä ei kirkollisessa genressä tarvita, koska kaikki tulee muuten niin valmiina. Edusta siinä nyt sitten hengellistä muutosvoimaa kirkossa.
STI:n eksistenssiongelmiin on kiinnittänyt huomiota myös Elämä-lehden pakinoitsija Esko Murto. STI:n pitäisi "osata olla kaikille kaikkea - opiskelijoille hauska kahvihuone, herätysliikkeille yhteydenpitofoorumi ja kutsumustietoisten työntekijöiden lähde, kirkolle ja yliopistolle korkeatasoisen konservatiiviteologian huutavan ääni Kaisaniemen korvessa" (3/2017). Mutta huomatkaa, tässäkään ei sanaakaan aiemmin mainitsemistani aiheista. Luterilaisen herätyskristillisyyden päättämättömyys näyttäytyy myös siinä kaiken hengellisen kasvun vierastamisessa, jonka pelätään johtavan pois armon perustalta. Mielestäni tässä kohtaa voitaisiin jo ottaa joitakin päättäväisiä askelia eteenpäin hengellisen aikuistumisen tiellä.
Murto toteaa osuvasti, että on sääli, että suomalaiset herätysliikkeet eivät ole saaneet aikaan yhteistä, kattavaa teologikoulutusta. Suuressa maailmassa tällainen olisi tapahtunut jo aika päivää sitten. Murto esittää yhdeksi varteenotettavaksi syyksi suomalaisen järjestelmän jäykkyyden: "keisarillinen akatemia ei jaa kunniaansa kenen tahansa kanssa". Itse lisäisin tähän myös aidon muutosvastarinnan: pelätään, että mitä seuraa siitä, kun jotain todella muuttuu.
Jos alussa viitattiin "kirkkoon hämmennyksen tilassa", niin samanlaisessa hämmennyksen tilassa näyttää olevan myös kirkollinen oppositio.
No comments:
Post a Comment