Minulla on epäilty olevan jonkinlaista pastorivihaa. "Onhan se nyt jotain, kun jonkun tietyn ammattikunnan helmasyntejä oikein julkisuudessa käydään repostelemaan..."
Juttu nyt vaan on niin, että jokaisella hengellisen työntekijällä - johtajista (joita me kaikki halutaan tietysti olla) puhumattakaan - suurin houkutus on langeta joihinkin näistä kolmesta. Pahimpia ovat tietysti tilanteet, joissa nämä kaikki tai vaikka "vain" pari niistä kietoutuvat yhteen. Yhteisöissä kaivataan (kriittistäkin) rehellisyyttä ja tervettä avoimuutta johtamisessa ja tekemisessä. Enemmän kuin hierarkkisia rakenteita ja laatikko-organisaatiomalleja tarvitsemme läpinäkyvyyttä ja tilivelvollisuutta. Jossain vaiheessa syntiinlankeemusprosessia nämä kaksi nimittäin kuitenkin tulevat vastaan; läpinäkyvyys median kautta, kun salassa tehdyistä asioista tulee julkisia ja tilivelvollisuus sitten maallisen oikeuden edessä. Eikö meillä jo ole kylliksi esimerkkejä näistä?
Toinen juttu on sitten se, että se nyt vaan on kylmä tosiasia, että perinteinen pastorimalli - pastori seurakunnan työn tekijänä - pissii pahasti kintuille minkä kerkiää, eikä ongelmalle ole vielä keksitty mitään toimivaa ratkaisua. Helluntailiikkeen nuorisopastorikato on oiva (mutta vain yksi!) esimerkki tästä, samoin kuin ko. yhteisön johdon yritykset peitellä, lieventää tai ratkaista tätä problematiikkaa. Eikä ratkaisua kyllä keksitäkään siinä toimintaympäristössä. Toisenlaisessa, orgaanisessa seurakuntatilanteessa tätä problematiikkaa voidaan jo paljon paremmin purkaa. Ainakin siihen on siellä olemassa luontaisesti paremmat edellytykset - eri asia sitten on se, osataanko uudessa tilanteessa toimia uudella tavalla?
-------
Minua on myös syytetty siitä, että opetan ihmisiä, ettei uskovan ole tarvis kuulua mihinkään seurakuntaan. Ja pah! Kuka muu kuin minä on niin paljon puhunut, kirjoittanut ja opettanut elämisestä Kristuksen ruumiin jäsenenä, osana paikallista kristillistä seurakuntaa?
Kristittynä en voi elää yksin, irrallaan muusta ruumiista. Tarvitsen yhteyttä, tilivelvollisuutta, vuorovaikutusta, kosketuspintaa ja palautetta. Tarvitsen Herran pöytää, armolahjoja ja pyhien yhteen tulemista. Tunnistan ja tunnustan Kristuksen ruumiin omalla paikkakunnallani, johon kuuluvat kaikki uudestisyntyneet Jumalan lapset, riippumatta siitä mihin tunnustuskuntaan tai yhteisöön he kuuluvat.
Mutta... Eri asia sitten on se, tarvitsemmeko pelastuaksemme tai edes uskossa säilyäksemme jonkin ns. virallisen yhteisön tai instituution jäsenyyttä? Mielestäni emme tarvitse, enkä tosiasiassa usko kenenkään ammattipapinkaan tosissaan väittävän muuta.
Hengellisen kodin tarvitsemme jokainen ja sen tilanteen helpottamiseksi olen pyrkinyt toimimaan. Mutta sekin nyt vain on kylmä tosiasia, että tänään niin moni jättää perinteisen kokouslinjan niskaan tuijottelun ja - kaiken selkäänpuukotuksen ja panettelun uhallakin - etsii toisenlaista yhteyttä ja yhteisöllisyyttä. Moni vilpitön kristitty tekee näin säilyttääkseen uskonsa ja kasvaakseen uskossa - ei sen tähden, että olisi menettänyt uskonsa.
-------
Vanhasta yhteisöstä irtautumisen tie on kivinen ja kaita. Valtavirrassa on aina etunsa, enkä puhu nyt vain palkattuna pastorina olemisesta. Vanhasta poisoppiminen, alusta aloittaminen ja oman kotinsa avaaminen, uusien ihmisten opetuslapseuttaminen ja syvempään ja henkilökohtaisempaan yhteyteen antautuminen, virallisten rakenteiden ulkopuolella toimiminen... kaikki tuo syö miestä, mutta eri tavalla kuin tuulimyllyjä vastaan kopistelu jossain vanhassa yhteisössä. Uudessa mukanaolemisessa on aina mielekkyyttä erilailla kuin entisessä.
Syytettynä ja haukuttavana oleminen ei hirveästi innosta ketään meistä. Kuitenkin moni sen ottaa kestääkseen, enkä näe siihen perimmältään muuta syytä, kuin hengellisen janon, palon Herran asian vuoksi ja uskollisuuden sisäiselle kutsulle. Juttelin vuosia sitten erään näin toimineen nuoren naisen kanssa, joka totesi minulle, että hän ei voinut olla tottelematta apostolista kutsua.
No comments:
Post a Comment