Mietiskelyä kolminaisuudesta 2

Edellisessä postauksessani pohdiskelin Jumalan olemusta ja Hänen ominaisuuksiaan, jotka kristillisessä teologiassa on perinteisesti puettu kolminaisuusoppiin. Tässä hieman jatkoa, joka tyämäkin pohjautuu Veli-Matti Kärkkäisen mielenkiintoiseen artikkeliin kirjassa Modernin teologian suuntauksia.

Saksalainen Wolhart Pannenberg näkee kolminaisuuden syvästi riippuvaisena toinen toisistaan. Isä on riippuvainen Pojastaan valtakuntansa tulemisen suhteen. Ajatellaanpa vaikka Psalmi 40:7-8 ja asiayhteyttä siinä, jonka Heprealaiskirjeen kirjoittaja tulkitsee viittauksena Messiaaseen (10:5-9). Sen jälkeen kun Jumala vapaasti loi maailman, on sen hallintavalta välttämätön, jotta Jumala voi olla Jumala. Siksi Isä tekee itsensä riippuvaiseksi Poikansa kuuliaisuudesta palvella valtakunnan lopullista tulemista syntiinlangenneeseen maailmaan. Valtakunnan hallintavalta on siirretty Pojalle, joka sen lopullisessa eskatologisessa täyttymyksessä antaa sen takaisin Isälle. Tästähän Paavali puhuu 1.Kor. 15:24-28:ssa ja Fil. 2:7-11:ssä. Kaikille on lopulta ilmeistä, että Hän on Jumala. Poika on samoin riippuvainen Isästä ja Hengestä ylösnousemuksessa ja sen suhteen, että Hänen väitteensä Isänsä lähettiläänä olemisesta ei ole jumalanpilkkaa.

Toinen saksalainen teologi Jürgen Moltmann ammentaa niin Lutherin ristin teologiasta kuin viime vuosisadan Jahven kärsimystä tutkineiden juutalaisten eksegeettien kirjoituksista (esim. Abraham Heschel). Isä kärsii antaessaan Poikansa kuolemaan jumalattoman maailman edestä. Poika samoin kärsii antautuessaan vapaaehtoisesti tuskaan ja kuolemaan syntiinlangenneen maailman edestä. Ristin ja ylösnousemuksen tapahtumat koskettavat syvästi myös Henkeä, joka kokee kuoleman tuoman eron käsittämättömän tuskan. Elämän Henkenä Hän myös nousee esiin ylösnousemuksessa ja toivossa. Näin koko kolmiyhteinen Jumala kärsii, eikä (Moltmannin mukaan) kärsimyksen motiivina ole vihaisen Jumalan lepyttäminen. Motiivina on rakkauteen perustuva tarve jakaa tuska ja antautua kärsivän asemaan.

Niinpä tässä syntiinlangenneessa ja sen seurausten vaikutuspiirissä elävässä maailmassa kärsimys on välttämättömyys heti kun aletaan puhua Jumalasta rakkautena. Moltmanin mukaan Jumala, joka ei olisi valmis kärsimään, on huonompi kuin rakastava vanhempi, joka on valmis uhrautumaan kärsivän lapsensa puolesta. Niin luomista kuin lunastustakin ajatellen rakkauteen kuuluu aina tarve rakastaa ja saada kokea myös vastarakkautta. Maailman luominenkin oli tämän ajattelun mukaan välttämättömyys, jos halutaan pitää kiinni siitä, että Jumala on rakkaus. Jumala loi maailman - ja ennen kaikkea ihmisen! - saadakseen olla rakastavassa vuorovaikutussuhteessa luotujensa kanssa. Voidaan siis sanoa, että sama rakkauden motiivi ohjaa myös Jumalan lunastustyötä historiassa halki Israelin kansan vaiheiden, Jeesuksen maanpäällisen elämän, jatkuen aina nykyiseen seurakunnan aikaan asti, ulottuen lopulta yli sen taivaalliseen Jerusalemiin asti. Jumala haluaa palauttaa syntiinlangenneen ihmiskunnan ja maailman takaisin häiriintymättömään yhteyteen itsensä kanssa.

Moltmann omaksuu itäisten kirkkojen traditiosta käsitteen perichoresis eli molemminpuolinen yhteenkuuluvuus. Sen mukaan kolmiyhteyden persoonat "läpäisevät" toisensa ja ovat erottamattomassa yhteydessä toisiina menettämättä silti persoonallisia erojaan. Hänen mukaansa valtakunnan eskatologinen täyttymys on sitä, että Jumalan ykseyskin täydellistyy, kun Hänen pelastussuunnitelmansa päättyy niin, että Hänen läsnäolonsa on täydellisesti hallitsevassa asemassa universumissa. Kaikki on tällöin Jumalassa ja Jumala on kaikki kaikessa, kuten Paavali kirjoittaa 1.Kor. 15. luvussa. Ihmisen näkökulmasta tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että Jumala tulee tulevaisuudessa kohtaamaan uudeksi luomansa maailman ja asettuu asumaan läheisessä vuorovaikutuksessa sen kanssa (ks. Ilm. 21:1-3).

Eräs uskovien yhteyttä (eli seurakuntaa) koskeva pointti Moltmannin teologiassa on hänen "sosiaalinen kritiikkinsä". Hänen mukaansa perimmäinen syy niin yhteisöjen kuin yhteiskunnankin hierarkkiseen rakenteeseen on vääristynyt kuva kolminaisuuden sisäisistä suhteista. Kolminaisuuden ymmärtäminen jyrkän hierarkkiseksi johtaa väistmättä vallankäytön ja alistamisen hyväksymiseen, jopa sen "pyhittämiseen". Tämän harhaanmenon Moltmann sanoo koskevan yhtä lailla kristillisiä yhteisöjä. (Joku toinen voisi sanoa sen koskevan nimenomaan kristillisiä yhteisöjä.)

Tämä on mielenkiintoinen ajatus, joskin se aavistuksenomaisesti tuoksahtaa oletettuun vääristyneeseen vallankäyttöön historiassa pettyneeltä postmodernilta ajattelulta. Joka tapauksessa sitä sietää hieman maistella ja mutustella. Eivätkö kolminaisuuden persoonatkin kommunikoi rakkaudessa niin, että rakkaus on ensisijainen motiivi niin pelastussuunnitelmalle, kuuliaisuudelle kuin antautumisellekin, kuten edellä Psalmin 40 ja sen heprealaiskristillisestä tulkinnasta, "jumalallisesta dialogista" nähtiin?

Käytännön kysymys, joka tältä pohjalta nousee, kuuluu: millaisia arvoja ja käytäntöjä tämä tarkoittaa seurakunnan johtamista, elämää ja toimimista ajatellen? Moltmannin itsensä ihanteena on tasavertaisten persoonien yhteys yhteisössä, jonka hän uskoo perustuvan taivaallisen kommuunion esikuvaan. Kuuliaisuus ja alamaisuus, jopa alistuminen nousevat rakkauden motiivista. Johtajuus ei myöskään tällöin perustu enää asemaan tai statukseen, vaan rakkauteen.

Yhteisöjen rakenne ja elämä heijastelevat siis aina taustalla olevaa käsitystä hengellisestä todellisuudesta, erityisesti käsitystä Jumalasta itsestään. Käytännössä hierarkkinen käsitys Jumalasta johtaa hierarkkian ja alistussuhteiden oikeuttamiseen, tasa-arvoinen ja rakkauteen perustuva käsitys taas toisenlaiseen malliin. Näin kaikesta teologiasta löytyy aina suora linja käytännön elämään yhteisöllisellä tasolla. Tämä asioiden työstäminen voi parhaimmillaan auttaa meitä korjaamaan kristillisten yhteisöjen piirissä ilmeneviä vääristymiä, epäoikeutettuja valtarakennelmia ja muuta epäoikeudenmukaisuutta.

Tämä on kipeä asia omana aikanamme, kun moni yhteisö kärsii kovasta johtajuudesta, jossa vallankäytöllä pönkitetään epäraamatullista hierarkkiaa. Näin voi käydä yhtä hyvin jo perinteisesti hierakkisesti organisoituneen laitoskirkon kuin sellaisen vapaan kristillisen yhteisön piirissä, jossa vastaava kehitys on vasta aluillaan, mutta vauhti sitäkin nopeampaa. Molemmat mallit ovat yhtä kaukana uusitestamentillisen seurakunnan rakenteesta, jossa Kristus on pää ja me jäseniä Hänen ruumiissaan ja sitä kautta myös toinen toisemme jäseniä (1.Kor. 12:12 ja Room. 12:4-5).

Luulen, että tämän opetteleminen - elää jäsenenä Kristuksen ruumiissa - on tänä aikana eräs suurimpia haasteita länsimaiselle kristillisyydelle. Yhteisöllisyyden tarve on suuri, mutta siihen vastaaminen raamatullisella tavalla edellyttää epäraamatullisten rakenteiden, arvojen ja käytäntöjen purkamista.

Mietiskelyä kolminaisuudesta 1

En tiedä onko se omalle modernin jälkeiselle ajallemme tyypillistä, kun aina silloin tällöin törmää tunnustaviin kristittyihin, jotka kuullessaan puhuttavan kolminaisuudesta jotenkin epäilevästi hiljenevät, kurtistavat kulmiaan ja eri tavoin (niin verbaalisti kuin non-verbaalistikin) tuovat esille epäilynsä kolminaisuusopin raamatullisuudesta. Kolminaisuusoppi kun ei ole juutalaista perua, vaan sen nähdään olevan konstantinolaisen paradigman myötä syntynyt kirkollinen lisäoppi. Jeesuksen maininta kastamisesta "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" Matteuksen evankeliumin lopulla ei tuota ongelmia - ainahan näet voidaan vedota alkutekstin väärennöksiin, jälkeenpäin tehtyihin lisäyksiin ja loppupelissä vaikka mihin kirkkopoliittiseen vallankäyttöön. Hyvin tyypillistä postmodernia ajattelua siis.

Totta on, että trinitaarista teologiaa eli oppia kolminaisuudesta ei sellaisenaan löydä Raamatusta, sen ilmenemismuodot sensijaan kyllä. Kun kysymme millaisena Jumala ilmoittaa itsensä Raamatussa, löydämme sieltä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen - emme esim. vettä, äitiä tai leijonaa. On sanottu, että jos haluat nähdä Kolminaisuuden, niin mene Joradanille. Tällä luonnollisesti viitataan evankeliumien alkuluvuissa kerrottuun Jeesuksen kasteeseen.

Kun Jumala ilmoittaa itsensä, Hän ilmoittaa itsensä oman itsensä kautta ja silloin Hän ilmoittaa itsensä. Tässä Karl Barthin ajatuksessa on syvä viisaus. Barth vierasti persoona-termin käyttöä ja puhui mieluummin Jumalan olemisen muodosta. Käytännössä siis Jumala ilmoittaa itsensä ihmiskunnalle nimenomaan Jeesuksen kautta, josta Pyhä Henki todistaa ja jota Henki kirkastaa. Ehkä onkin siis parempi puhua muuttumattomista tavoista identifioida elävä Jumala. Isä, Poika ja Pyhä Henki eivät ole vaihdettavissa olevia symboleita tai nimityksiä, vaan erisnimiä, joista luopuminen - ja siirtyminen puhumaan esim. feminiinisestä Äiti-Jumalasta - johtaa poikkeamiseen pois Raamatusta. Näiden erisnimien - Isä, Poika ja Pyhä Henki - takana ei nimittäin ole mitään muuta "jumalaa" Jumalan takana, vaan tällaisena Jumala ilmoittaa itsensä. Kyse ei myöskään ole vain siitä, että Jumala nyt vain haluaa (ikään kuin "sattumalta" tai "kulttuurisesti relevantilla tavalla") ilmoittaa itsensä näin, vaan sellainen Hän on.

Se, että se monelle tavalliselle kristitylle (tai juutalaiselle) kolminaisuusoppi on vaikeaselkoinen mysteeri tai että moni teologi kokee sen äärellä turhautumista, ei tee siitä sen epäraamatullisempaa. Ehkä meidän on hyvä hyväksyä se, että on olemassa uskomisen arvoisia totuuksia, vaikka ne eivät olisikaan välittömästi käytäntöön sovellettavissa. Kuitenkin kolminaisuusopista löytyy myös hyvin käytännöllinen näkökulma ajatellen niin oppia ihmisestä kuin oppia seurakunnastakin ja sen luonteesta ja toiminnasta.

Käsite, jolla varhaisen seurakunnan ja myöhemmin etenkin idän kirkon teologiassa kuvattiin jumalallista elämää, on koinonia. Termillä on monta käännösvastinetta: yhteys, yhteenkuuluvuus, keskinäinen jakaminen, yhteisöllisyys. Tältä pohjalta kreikkalainen metropoliitta John Zizioulas (v. 1985) puhuu koinoniasta Jumalan olemassaolon ensisijaisena olomuotona. Jumala itse - Isä, Poika ja Pyhä Henki - on koinonia, yhteisö. Toisin sanoen kolminaisuus ei suinkaan ole jokin jälkeenpäin tehty lisäys yksijumalaisuuteen, vaan nimenomaan Jumalan ilmoitukseen perustuva ensisijainen väite Jumalasta. Näinhän Uusi testamentti näyttää asian ymmärtävän puhuessaan Vanhassa testamentissa ilmoitetusta Jumalasta Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä.

Tältä pohjalta näemme myös, miten seurakunnan tulee elää ja toimia - tai miten se elää ja toimii Hengen vaikutuksesta. Zizioulaksen jatkoväite nimittäin on, että yhteisöllisyys ja vuorovaikutuksellisuus määrittelevät kaikkea persoonallista olemista. Meidät on luotu Jumalan kuvaksi tässäkin suhteessa. Ero postmodernin yksilökeskeisyyden ja elävän persoonallisuuden välillä tulee selväksi; edellinen edustaa eristäytyneisyyttä ja vajavaisuutta, jälkimmäinen taas todellista olemisen muotoa. Zizisoulaksen mukaan kristityksi tuleminen merkitsee siirtymistä "biologisesta individualismista" "ekklesiaaliseen persoonalliseen elämään". Seurakunta on persoonien yhteys, koska siinä persoonat ovat suhteessa Jumalaan ja toisiinsa.

Tämä näkemys perustuu vahvasti raamatulliseen kuvaan Jumalasta Kolmiyhteytenä, jonka Persoonat ovat aktiivisessa ja rakastavassa vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Se myös haastaa terveellä tavalla niin messiaskompleksisen "minä yksin olen valittu pyhä jäännös"-hypetyksen kuin "metsä on kirkkoni, jossa yksin uskon niin kuin haluan, enkä niinkuin kirkko tai Raamattu opettaa"-ajattelun. Se tuo syvällisellä tavalla esille raamatullisen idean seurakunnasta Kristuksen ruumiina, jonka jäseniä olemme ja jossa yhteydessä myös elämme, jopa niin että olemme syvästi riippuvaisia toisistamme.

------------

Modernin teologian suuntauksia (toim. Olli-Pekka Vainio ja Lauri Kemppainen), s. 84 Veli-Matti Kärkkäisen artikkeli Trinitaarinen teologia

Ukraina, Venäjä ja Suomen kristityt

"Kun tuuli kääntyy, niin kaikki muuttuu."  

Ukrainan ja Venäjän välinen kriisitilanne on nostanut esiin joitain seikkoja, joiden kohdalla mietin, mistä ne oikein kertovat ja mitä on tekeillä?

On hämmästyttävää, miten nopeasti monen suomalaisen suntautuminen venäläisiin on muuttunut lyhyen ajan sisällä. Tähän joukkoon luen monen kristitynkin tässä kohtaa. Aiempien ystävällisten ja ennen kaikkea hyvien taloudellisten suhteiden sijaan venäläiset koetaankin nyt vieraina, jopa uhkana tietyissä tilanteissa. Moni kysyy tullaanko meihinkin soveltamaan Venäjän taholta Ukraina & Krimin tilanteen kaltaista politiikkaa: "Venäläisiä on suojeltava missä hyvänsä he asuvatkin..." Toisaalta voidaan toki kääntää asia toisinkin päin ja kysyä onko monen (ja kenties useamman kuin aavistammekaan?) venäläisen suhtautuminen muuttunut? Hyväksytäänkö Putinin suurvaltapolitiikka myös täällä asuvien venäläisten keskuudessa?

Kun maailmanpolitiikan tuuli on kääntynyt puhaltamaan idästä, se on paljastanut syvälle juurtuneet ennakkoluulot, joita vuosikymmenten kekkoslainen yya-hegemonia, viime vuosien "ystävälliset kauppasuhteet Suomen eduksi"-hehkutuksesta puhumattakaan, ei ole kyennyt kitkemään pois suomalaisesta mielenmaisemasta.

Tämä tulee surullisella tavalla esille monien suomalaisten (julki)kristittyjenkin kommenteissa vaikkapa sosiaalisessa mediassa tyyliin "ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi". Tämä voi olla totta - ajatellen esim. venäläisen suurvalta-ajattelun ikivanhaa "ulos merelle"-pyrkimystä - mutta mitä tällainen leimaaminen rakentaa? Joskus facebookissa seilatessani minusta tuntuu siltä, kuin joidenkin suomalaisten suurimpia vihollisia olisivat homot, muslimit ja nyt vielä venäläiset.

Tämä kaikki herättää minut kysymään, millaisia arvoja ja käytäntöjä me kristittyinä oikein edustamme? Eikö meillä ollutkaan suurta lähetyskäskyä täytettävänämme? Kantaako näkymme Kristuksen maailmanlaajasta seurakunnasta enää maamme (itä)rajan toiselle puolelle? Olemmeko kohta kuin ortodoksikirkko joka puskee Krimille turvaamaan etujaan (esim. kirkkorakennuksia) heti spetznatsien jäljessä?

Ennen kaikkea minua huolestuttaa se, että samaan aikaan kun moni suomalainen kristitty intoilee päälleen Naton univormua - mielessään ajatus "että pitikin olla sivari!" - en ole em. sosiaalisessa mediassa juurikaan kuullut kehotuksia laajamittaiseen esirukoukseen maamme ja koko Itä-Euroopan tulenaran tilanteen vuoksi.

En hyväksy Venäjän suurvaltapyrkimyksiä, sen enempää kuin islamistien hegemoniapyrkimyksiä Euroopassa, enkä kannata samaa sukupuolta olevien rekisteröidyn parisuhteen rinnastamista avioliittoon. Mutta kun tulee puhe siitä, millaisia arvoja kristittyinä edustamme tai millaista uskomme käytäntöön sovellutus on arkipäivässä, niin kyllä, rakastan jokaista ihmistä etniseen taustaan, uskontoon tai seksuaaliseen suuntautumiseen (tai esim. kannattamaansa jalkapalloseuraan) katsomatta. Sen tähden peräänkuulutan esirukousta ennemminkin kuin ennakkoluulojen kylvämistä.