Summa 2013

Näyttää siltä, että elämme entistä enemmän kahtiajakautuneessa maassa. Yhteiskunnallisen ja sosiaalisen polarisoitumisen ainekset ovat nyt voimakkaat. Pohjoinen ja etelä, köyhät ja rikkaat, pätkätyöläiset ja ylityöllistetyt, kouluttamattomat ja akateemiset, kasvukeskukset ja syrjäseudut, syntyperäiset suomalaiset ja maahanmuuttajat, poliitikot ja ns. tavallinen kansa ja viimeisimpänä esimerkkinä itsenäisyyspäivän illan tapahtumat Tampereella ja ennen kaikkea sen jälkipuinti mediassa. Valtakulttuurin menettäessä entistä enemmän otettaan alakulttuurien kirjo senkun kasvaa. Sisällissodan uhkakuvat voivat olla vielä kauempana tulevaisuudessa, mutta pessimistisimmät puhuvat jo ensimmäisistä poliittisista murhista tulevan vuoden aikana.

Yhtä kaikki, kevään 2012 presidentinvaalien kahtiajako näkyy maassamme edelleen. Se näyttää toistuvan ja vain kasvavan. Koskaan ennen ei maassamme ole ollut näin laajapohjaista hallitusta, mutta silti tämä polarisoituminen näyttää vain saavan lisää tuulta siipiensä alle. Henkilökohtaisesti minusta näyttää siltä, kuin suurin kärsijä nykyisessä tilanteessa olisi presidentti Sauli Niinistö; tekee hän aloitteita mihin suuntaan hyvänsä tai ottaa hän maan henkisenä johtajana roolia missä kohtaa hyvänsä, hänet joko tahallaan tai tahattomasti ymmärretään, käsitetään ja tulkitaan väärin. Hän näyttää yllättävän usein "sammuttavan väärin" todellisia tulipaloja - ja valitettavan usein ne on tuomittu epäonnistumaan jo etukäteen.

Yllätyksekseni olen huomannut sen, miten kielteisesti etenkin yleläinen media suhtautuu valtiomme päämieheen. Sen agenda ja orientaatio on näyttänyt todelliset kasvonsa erityisesti Tampereen "kiakkosodan" uutsisoinnissa ja jälkilöylyissä Ajantasassa ynnä muualla. Jos "Ison Jytkyn" jälkeen kysyttiin viileää harkintakykyä Timo Soinilta, niin nyt tämän hetkisessä tilanteessa sitä kysytään erityisesti yleläiseltä medialta. Nyt jos koskaan pitäisi rakentaa ja puhaltaa yhteen hiileen, mutta se näyttää olevan niin perin vaikeaa medialle. Joku Juha Sipilä näyttää tässä tilanteessa edustavan toivoa uudenlaisesta, siltoja rakentavasta ja positiivisesti säilyttävästä poliitikosta.

Muistaakseni se oli jossain EVA:n raportissa tämän vuosituhannen alussa, jossa todettiin, että "pinnan alla muhii"; "moni ihminen kokee epävarmuutta, potee henkistä epäviihtyvyyttä ja haluaa muutosta".

-------------

Kirkon kentässä aiempi kehitys näyttää vain menevän eteenpäin vastustamattomalla raivolla. Konservatiiveiksi leimattujen olemassaolo ja toimintavapaus kirkossa alkaa olla entistä uhatumpaa ja joissakin kohtaa lähentelevän jopa uskonvainon tasoa. Vielä 20-30 vuotta sitten nämä "konservatiivit" edustivat kirkon ja yleensä kristinuskon yleistä ja perinteistä tulkintaa ja linjaa. Nyt he ovat nurkkaan ahdistettuja  ja niin maallisen kuin kirkollisenkin median täysin perusteettomasti syrjintää harjoittaviksi häiriköiksi leimattuja. Kuka kokoaisi yhteen ja kertoisi jälkipolville näitä sorretun uskonnollisen vähemmistön tuntoja? Elämme maassamme ennen näkemättömän kirkkotaistelun aikoja.

Kirkon mediakäyttäytymisestä paistaa läpi selkeä "pelin politiikka", joka näkyy siinä, miten on olemassa kaksi linjaa, virallinen (se, mitä kerrotaan huolestunein otsarypyin ulospäin) ja epävirallinen (se, mitä harjoitetaan salaa ennen ja jälkeen palaverien, komiteoiden ja kokousten). Niinä aikoina, joita vielä leimasi rehellisyys, tasapuolisuus ja oikeudenmukaisuus, tällaista kutsuttiin kaksinaamaiseksi.

Maamme hengellisessä kentässä on viime aikoina käyty keskustelua raamatullisuuden ja karismaattisuuden välisestä suhteesta, rajapinnoista ja tulkintalinjoista. Tämä keskustelu on suurimmalta osin ollut oikeansuuntaista ja rakentavaa. Näitä kahta tärkeää uskonelämän aspektia ei voi asettaa toistensa vastakohdiksi, vaan ne on pidettävä tasapainossa keskenään. Tähän ymmärrän Paavalin viittaavan, kun hän kirjoittaa Timoteukselle, että olemme saaneet, emme pelkuruuden, vaan voiman, rakkauden ja raittiuden, terveen harkinnan ja ymmärryksen Hengen.

Kirkollisen elämän tämän syksyn tähtihetkiä ovat olleet täydet kirkot matkasaarnaaja Jari Sarasvuon ministryn myötä. Tämä ilmiö heijastelee mielestäni - ei missään nimessä mitään hengellistä herätystä! - vaan pelkästään ihmisen omaa uskonnollisuutta heijastelevan kansalaisuskonnollisuuden nousua. Uskonnon osuus ihmisten elämässä, ratkaisuissa ja valinnoissa ei ole suinkaan ohi, vaan näen sen merkityksen tulevan murroksen aikana vain lisääntyvän. Ratkaisevaa kuitenkin on se, mistä lähteestä tämä kaikki nousee? Moni näkee kirkon hyvän muutoksen agenttina Teemu Laajasalon ja hänen edustamansa orientaation. Miksei yhtä hyvin (tai paremmin) Timo Pöyhösen?

-------------

Se, mitä itse olen kuluneen vuoden aikana ollut havaitsevinani maamme hengellisessä tilanteessa on ollut puhtaasti orgaaninen kehitys. Kirjoitin tästä jo nelisen vuotta sitten:

"Wolfgang Simson mainitsee globaalit mittasuhteet saavuttaneessa orgaanisen seurakuntaliikkeessä olevan kahdeksan eri virranuomaa, mitä kautta asiat tapahtuvat historiassa nyt, ajassa ja paikassa.

1. Säännöllisesti kokoontuvat kotona kokoontuvat seurakuntayhteisöt. Nämä voivat olla jossain verkostossa olevia tai yksittäisiä ryhmiä.

2. Kirkoista ulos lähteneiden uskovien kotiseurakunnat, jotka eivät halua tulla luetteloiduiksi tai ylipäätään tunnetuiksi. Näihin yleensä törmätään sattumalta tai mielipidekyselyjen kautta, niin kuin esim. George Barna on tehnyt.

3. Bisneksessä mukana olevien ryhmät esim. jonkun yrityksen sisällä tai joilla on yhteyksiä bisnesmaailmaan.

4. Monissa perinteisissä kirkoissa kotiryhmät muuttuvat entistä enemmän kotiseurakuntien kaltaisiksi tai jopa ne itse ovat parhaillaan jonkinlaisessa ylimenovaiheessa tähän suuntaan.

5. Roomalaiskatolisen kirkon sisältä löytyy yllättävän monia "pienseurakuntia", joissa on tarkoituksena kuroa umpeen ero maallikon ja papin välillä ja kiinnittää ihmiset suoraan Kristukseen ja Jumalan Sanaan.

6. Monissa historiallisissa kirkoissa, kuten esim. anglikaanisessa kirkossa, esiintyy "pieniä tavoittavia yhteisöjä".

7. Eri uskontokuntien ja jopa kulttien (esim. buddhalaisten, hindujen, muslimien ja jopa newagerien) sisäpuolella olevat liikkeet, jotka valitsevat tehtäväkseen jäädä niiden sisäpuolelle vaikuttaakseen siellä ja rakentaakseen yhteyttä Jumalaan siellä. Esimerkkinä tästä Simson mainitsee erään uskoontulleen hindupapin Intiassa, joka nyt hyvin menestyksellisesti istuttaa kotiseurakuntia brahmiinien keskuuteen.

8. Median (radio, tv tai netti) synnyttämät kotiseurakunnat."


Tämän kaltaista sitä kykenee nykyään havaitsemaan siellä täällä ikään kuin orastavina ja varovasti maasta esiin nousevina versoina. Näen maamme hengellisen toivon olevan Jumalan armosta juuri tämän kaltaisessa kehityksessä, en vanhoissa rakenteissa tai perinteissä, eikä niihin palaamisessa (oli se sitten juutalaista, luterilaista tai helluntailaista). Oma kokemukseni kuluneelta vuodelta seurakunnan elämästä on ollut se, että parhaimmillaan se on seikkailua. Kun organisatoriset rakenteet ja ohjelmansuorittaminen jäävät marginaaliseen asemaan, on tilaa opettelulle elämään ruumiissa. Siitähän seurakunnassa on kyse, elämisestä Kristuksen ruumiin jäsenenä.

Virtasen joulupakina

Virtanen oli aamulla aikaisin herännyt sadepisaroiden voimakkaaseen rummutukseen ikkunaa vasten. Nyt kolmisen tuntia myöhemmin hän käveli parturiaan kohti. Hän oli jo hyvissä ajoin varannut amerikkalisen parranajon kantapaikastaan naapurikorttelista. Virtanen tunsi itsensä lähinnä joksikin Fauni Tumnukseksi tepastellessaan adventtisohjossa sateenvarjoaan pidellen. Hän mietti hiljaa mielessään, ettei olisi kuunaan lapsuudessaan uskonut tarvitsevansa sateenvarjoa jouluaaton aattona. Mutta niin Virtasen kuin muidenkin ihmisten oli syytä totutella näihin ilmastonmuutosjouluihin, joille oli ominaista voimakkaat tuulet, pieksevät sateet, muutama lämpöaste ja lehdetön ja lumeton, karu maa, joka leijui jossain varsinaisen syksyn ja odotetun talven savisessa välitilassa.

Parturintuolissa istuessaan, lämmin pyyhe kasvojensa peittona Virtanen vaipui hetkeksi jonkinlaiseen unitilaan, jossa ei varsinaisesti nukuttu, mutta ei myöskään enää kunnolla havainnoitu ulkopuolisen maailman asioita. Tuon horroksenomaisen hunnun läpi hän yhtäkkiä kuuli tutun joululaulun sanat:

- "... näin sydämeeni joulun teen, kun Jeesus-lapsi syntyy uudelleen..."

Yhtäkkiä hän tunnisti jossain mielensä sopukoissa jonkinlaisen onton vierauden tunteen, josta oli oppinut sen yleensä enteilevän jonkinlaista prosessointia tai ylipäätään  jotain sellaista, mikä ei jättänyt häntä rauhaan, vaan pakotti tutkimaan asiaa syvemmin.

Nyt Virtanen oli taas valveilla ja tunnusteli ympäröivää todellisuutta yhtä aikaa varuillaan ja kiinnostuneena. Hän muisti joskus aiemminkin kiinnittäneensä huomiota noihin laulun sanoihin, jotka ulkonaisesta hartaasta tunnelmasta huolimatta eivät vastanneet sen jouluevankeliumin sisältöä, jonka Virtanen oli oppinut tuntemaan. Laulussa ei nimittäin puhuttu - traditionaalista kristinuskon tunnustusta lainaten - "lihaksi tulleesta Sanasta", inkarnaatiosta, vaan jostain ihan muusta - sellaisesta, mikä tapahtui pelkästään ihmisen sydämessä. Virtanen mietti hiljaa mielessään, mitä seurasikaan, jos näitä kahta ei osattaisi oikein erottaa toisistaan ja myös laittaa oikeaan tärkeysjärjestykseen.

Näillä kahdella nimittäin oli Virtasen ajattelussa vissi ero, eikä Virtanen nyt ihan yksin näine teologisine pohdiskeluineen ollut, sen hän tiesi. Lihaksi tullut Jumalan Sana, josta Johannes evankeliuminsa alussa kirjoitti, edusti jotain sellaista, mikä tulee muualta kuin ihmisen mielestä. Ihmiseksi tullut Jumalan Poika Jeesus oli Jumalan lahja ihmiskunnalle, taivaasta tullut Pelastaja, joka tulee syntiinlangenneen ihmiskunnan ja maailman, pahan vallassa olevan kosmoksen ulkopuolelta. Hän tuo vapautuksen vihollisen vallan alla eläville ja johdattaa heidät uuteen todellisuuteen Pyhässä Hengessä.

Tämä Hengen välittämä uusi elämäntodellisuus, pelastuksen tila johti kyllä tuohon sydämen tilan muutokseen, jota lauluntekijäkin ehkä oli mielessään hakenut. Kaiken perusta on kuitenkin siinä, mitä Jumala oli tehnyt, ajassa ja paikassa, historiassa, joka oli totta, eikä vain joitain ihmisen ailahtelevia sydämen haikuja.

- Sitä paitsi ei Jeesus enää koskaan uudelleen tänne synny. Pikemminkin Hän tulee takaisin Kuninkaana, Virtanen melkein ääneen mietiskeli, kunnes hänet herätti ajatuksistaan parturin asiakaspalveluääni:

- Miltäs se nyt näyttää? Mä otin tosta reunoista vähän enemmän, kun on joulukin ja...

Virtanen huomasi istuvansa parturintuolissa ja tuijottavansa pöllämystyneenä peilikuvaansa, jossa hän istui siloposkisena ja siistissä parrassaan. Jouluradion biisikin oli jo ehtinyt vaihtua.

- "... kun Jeesus meille aaarmoon toi!"

Esikuvan lumo

Paul D. Stanley ja J. Robert Clinton mielenkiintoisessa kirjassaan Mentorointisuhteet ottavat yhdeksi esimerkiksi ns. passiivisesta mentoroinnista jonkun historiallisen esikuvan vaikutuksen omassa elämässäni. Historialliselta esikuvalta (esim. joku edesmennyt henkilö) voin epäsuorasti oppia arvoja, periaatteita ja taitoja. Hän voi aidon mentorin tavoin toimia inspiraation ja mallioppimisen lähteenä pitkään poismenonsa jälkeen. "Uskonsa kautta hän vielä kuoltuaankin puhuu" (Hepr. 11:4).

Olen lumoutuneena lukenut Alister McGrathin kirjoittamaa C.S. Lewisin elämänkertaa ja huomannut, että kyllä, edelleen kaikkien näiden vuosi(kymmeni)en jälkeen Lewis edustaa minulle mitä suurimmassa määrin esikuvallista mentoria. Olen lukenut lähes tulkoon kaikki hänen suomeksi julkaistut kirjansa ja oppinut niistä. Ensimmäisenä tutustuin (tietenkin) Narnia-kirjoihin joskus 70-luvun puolivälissä, sitten hänen apologeettiseen tuotantoonsa ja viimeimpänä olen (jo kolmannen kerran) lukenut huiman scifi-kirjansa Piinattu planeetta.

Mutta oikeastaan vasta nyt tämän elämänkerran myötä olen oikein samastunut häneen. Ymmärtäkää nyt minut oikein (enkä voisi korostaa kylliksi tämän asian vakavuutta): en vähimmässäkään määrin kuvittele painivani samassa painoluokassa hänen kanssaan. Siitä huolimatta (tai ehkä juuri sen tähden) huomaan samastuvani hänen vaiheisiinsa ja kokemuksiinsa. Esimerkkinä tästä hänen muuttunut suhtautumisensa apologetiikkaan ja sitä myötä tapahtunut kutsumuksen työstäminen uuteen uskoon, mikä tuntui hyvin omakohtaiselta.

Lewis eli ja vaikutti yliopistomaailmassa, joka entistä enemmän oli (II maailmansodan jälkeisessä Euroopassa) menossa suuntaan, jossa valtaosa opiskelijoista ja opettajista uskoivat tai sanoivat uskovansa (tai ainakin käyttäytyivät niin), että totuus on suhteellinen asia. Lewis itse kristittynä lähti siitä, että Totuus on yleispätevää ja että me elämme maailmassa, jota emme ole itse luoneet ja joka ei voi muuttua pelkästään oman ajattelumme avulla. Maailma ei siis ole uni, eikä harhaa, eikä siltä näin ollen voi sulkea silmiään, korviaan tai mieltään. Hänen mukaansa se olisi "samaa kuin että sulkisi silmänsä ajaessaan autoa tai kuittaisi lääkärin varoituksen hymyllä."

Lewis oli (ja on) modernin ajan apologeetta, McGrathin mukaan "vastentahtoinen profeetta". Mielenkiintoista oli lukea, miten Lewis itse koki oman apologeetan tehtävänsä jossain vaiheessa olevan ohi. Hän jopa problematisoi (ja ilmeisesti omiin kokemuksiinsa viitaten) suhdettaan apologiaan toteamalla, että "mikään ei ole vaarallisempaa ihmisen omalle uskolle kuin apologeetan työ. Mikään uskonoppi ei näytä minusta niin aavemaiselta ja epätodelliselta kuin se, jota olen juuri onnistunut puolustamaan julkisessa väittelyssä." Tämä sanottuna v. 1945 Oxfordissa ja kymmenen vuotta Cambridgessa hän äityi jopa toteamaan, että apologetiikka on "hyvin väsyttävää". McGrathin mukaan Lewis itse ei pitänyt aktiivista apologiavaihettaan mitenkään uransa huippukohtana, vaan ehkä jopa uskoi kirjoitustensa menettäneen entisen elinvoimaisuutensa. Niinpä hän siirtyi tämän rationaalisten todistelujen vaiheen jälkeen harjoittamaan apologiaa "kertomusten ja symbolien" kautta. Näin hän näyttäisi olleen omaa aikaansa huimasti edellä.

Kun nimittäin sanoin Lewisin olevan modernin aikakauden profeetta, niin ajattelen kyllä itsekin hänen aikansa olevan ohi, nimittäin perinteisen apologetiikan harjoittajana. Tämä sanottuna siis neljäkymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen, eikä se mitenkään vähennä hänen kirjoitustensa arvoa. Aika on muuttunut ja nykypäivän opiskelijat (tai ajattelevat ihmiset yleensä) korostavat enemmän käytännöllisyyttä kuin teologiaa. Myöhäismodernin ajan kysymys on enemmän "mikä toimii?" kuin "mikä on totuus?" Tämä muuttunut (lähetys)tilanne ei ole niinkään vaikuttanut tavoitteisiimme kristittyinä maailmassa, mutta lähtökohta on uusi ja erilainen kuin vielä 80-luvun Euroopassa.

Joskus vuosituhannen vaihteessa John R. Stott totesi, ettei hänen kirjansa Kristinuskon perusteet enää lähde siitä, missä ihmiset tänään ovat. Ihmiset eivät enää ole kiinnostuneita apologiasta ilman, että he haluaisivat tietää, miten heidän löytämänsä periaatteet toimivat käytännössä. Tässä pragmaattisuudessa ei sinänsä ole mitään väärää, vaikka jotkut kristityt ajattelisivatkin sen heijastelevan vain "pelkkää" kokemuksellisuutta. Meidän on yksinkertaisesti vain hyväksyttävä tämä lähetyskentässämme tapahtunut muutos. Mutta ounasteliko Lewis siis jo omana elinaikanaan tämän ajattelutavan muutoksen tulemista?

Oli miten oli, Lewis siis alkoi siirtyä apologiaan "kertomusten ja symbolien" kautta, mikä voidaan nähdä selvänä viittauksena Narniaan. Näitä kirjoja (samoin kuin Ransom-scfitrilogiaa) voidaan pitää kertovana ja mielikuvitukseen perustuvana apologiana, jonka käyttö voidaan myös nähdä Lewisin etääntymisenä aiemmasta todisteisiin ja päättelyyn perustuvasta apologiasta. Nyt narratiiviseen muotoon puettuna siinä on kuitenkin kyse aivan samoista filosofisista ja teologisista ydinajatuksista, jotka tulevat esille muuallakin Lewisin tuotannossa. Ne on vain puettu ja tuotu esille uudistuneessa muodossa.

Tämä narratiivisuus ei mitenkään vähennä hänen apologiansa arvoa tai tehoa (vaikka joidenkin kristittyjenkin saattaa olla vaikeaa pitää Narnian aikakirjoja jonain muuna, kuin "vain" satukirjoina lapsille). Päinvastoin, tämä  piirre - joustavuus, mukautumiskyky tai mitä kaikkea se sitten onkaan - juuri tekee Lewisista (ja samoin J.R.R. Tolkienista) oman aikamme ei vain apologeettisen, vaan myös profeetallisen hahmon sanan laajassa merkityksessä. Narratiivisuushan on tunnetusti myöhäismodernin ajan toimiva metodi niin apologetiikassa kuin evankelioinnissakin: tarina, kertomus, omakohtaisuus, tunteet ja kokemukset.

Raamatullisuuden merkitys

Eilisessä Ykkösaamussa arkkipiispa Kari Mäkiseltä kysyttiin, uskookoo hän Raamattuun. Arkkipiispa vastasi tähän, että ei, hän ei usko Raamattuun, vaan Jumalaan. Raamattu ei ole hänen uskonsa kohde, vaan Jumala.

Arkkipiispan vastaus edustaa ajallemme aika tyypillistä näkemystä. Ihmisen käsitys Jumalasta ja toisaalta Raamattu nähdään toisistaan erillään olevina asioina. Tätä kautta sama erottelu koskee myös esim. uskontunnustusta, johon ei enää tarvitse uskoa voidakseen olla kirkon jäsen. Tosin voi ihmetellä sitä, että näinkin korkeasti koulutettu ja kirkollisessa huippuvirassa oleva henkilö syyllistyy näin alkeelliseen lapsukseen. Mäkisen vastaus nimittäin on - kaikessa naiiviudessaan - hyvin problemaattinen.

Mikä on tämän Mäkisen väittämän pohjalta Jumalan ja Raamatun välinen suhde? Ilmoittaako Raamattu ihmiskunnalle Jumalan, joka oman ilmoituksensa mukaan on luonut maailman? Vai puhuuko se vain "joitakin sanoja Jumalasta"? Jos näin on, niin mikä merkitys silloin on koko kristillisen uskon huipentumalla, uskolla Jeesuksen historiallisesti, ajassa ja paikassa tapahtuneeseen sovituskuolemaan ihmiskunnan syntien puolesta ja ruumiilliseen ylösnousemukseen kuolleista? Supistuuko sekin tällöin vain jonkun kristittyjen ryhmän omaksi kertomukseksi siitä, mitä uskotaan tapahtuneen? Jos näin on, niin sen jälkeen kaikki on avoinna; ilmoitus voidaan milloin hyvänsä päivittää paremmin oman aikamme ihmisen toiveita vastaavaksi. Näinhän näemme kehityksen kirkossa kulkeneen.

Jos irroitamme Jumalan ja Raamatun ilmoituksen toisistaan, olemme vaikeuksissa. Sama koskee myös Jeesuksen persoonaa tai Pyhän Hengen toimintaa (esim. karismaattisuutta). Jos irrotamme nämä asiat siitä Raamatun kirjallisesta ilmoituksesta, joka oman itseilmoituksensa mukaan on Jumalan Hengen henkäyttämää jumalallista ilmoitusta (2.Tim. 3:16), olemme eksyksissä uskonnollisen moniarvoisuuden hyllyvällä suolla. Tämä vaara ei uhkaa vain omasta tunnustuksestaan etääntynyttä kirkkoa, vaan yhtä lailla myös karismaattisuutta, jota ei olla valmiita alistamaan Sanan koeteltavaksi.

Tässä kohtaa siis arkkipiispa on siis hyvin oman laumansa näköinen. Kirkollisen pastoraalisuuden suurimpia ongelmia on se, että se on alkanut seurata lauman mallia, sensijaan että itse olisi mallina laumalle. Suuri osa suomalaisia määrittelee uskon yksityisasiakseen ja sanoo uskovansaJumalaan, mutta ei enää niinkuin kirkko opettaa. Moni kristitty haluaakin esittää näille ihmisille haasteen palata takaisin kirkon uskoon. Ongelmaksi tällöin muodostuu kuitenkin se, että kirkossa pitäisi ensin päästä jonkinlaiseen konseksukseen siitä, miten opetetaan?

Suuri kertomus

Sain juuri hiljattain luettua erään tämän kirjasyksyn merkittävistä tiiliskivistä, Markku Jokisipilän ja Janne Könösen Kolmannen valtakunnan vieraat (Otava, 2013). Se on mielenkiintoinen kertomus erään historiallisen jatkumon huipentumasta, joka sai alkunsa jo myöhäiskeskiajan ja erityisesti uskonpuhdistuksen aikana ja viime vuosisadan alkupuolella johti siihen, miten Suomi ja Hitlerin Saksa löysivät toisensa. Saksa uskonpuhdistuksen maana on vuosisadat ollut Suomelle monenlaisen samaistumisen kohde. Erityisesti itsenäisyytemme alussa se muodosti oivan vastapoolin Venäjälle (jääkäriliike, Itämeren divisioona etc.). Stalinin Neuvostoliiton rajanaapurina tämä asetelma vain entisestään korostui.


1930-luvulla monille oikeistoon ja perinteiseen kulttuuriin sitoutuneille kristinusko - ainakin kulttuurisena genrenä, jos ei muuten - oli syvä ja pyhä arvo. Hitlerin Saksan kohdalla tästä uskonvakaumuksesta oltiin kuitenkin valmiita mennen tullen tinkimään. Kirjaa lainaten, "rotuhygienian kiiltäväksi pesemä arjalainen ihminen ei ollut lähelläkään kristillisiä ihanteita tai uskon teologisia perusväittämiä. Raamattua näköalapaikalla kirjahyllyssään pitänyt eliitti oli maailmankuvallisessa mittelössä valmis tuomitsemaan juutalaisuuden, jonka perua pyhä kirja kuitenkin oli" (s. 136). Kun maamme myöhemmässä historiassa (so. parisenkymmentä vuotta myöhemmin) puhutaan "rähmälläänolosta" suhteessa Neuvostoliittoon, niin kyllä monien suomalaisten kohdalla voidaan puhua vastaavanlaisesta suhteesta Hitlerin Saksaan.

Leif Salmén on eräässä haastattelussaan (Peter von Bagh´in tv-dokumenttisarjaan Itsenäisyytemme vuosikymmenet) todennut suomalaisia vaivaavan jonkinlainen perverssi taipumus olla rähmällään aina johonkin suuntaan. Hän ottaa esimerkiksi ainutlaatuisen tilanteen maamme lähihistoriasta, 80-luvun lopulta, kun Neuvostoliitto oli juuri romahtanut (muistattehan... Gorbatshov, perestroika ja glasnost), eikä uutta uljasta Eurooppaa ollut vielä näköpiirissä samanlaisena totalitaristisena hegemoniana, kuin nykyään. Salménin mukaan meillä olisi kansakuntana ollut tuolloin ainutkertainen mahdollisuus riuhtaista itsemme todelliseen vapauteen ja itsenäisyyteen. Sensijaan suomalainen poliittinen eliitti välittömästi alkoi etsiä uutta kohdetta, jota kumartaa.

Kuuluisa saksalainen valistusfilosofi Georg F. W. Hegel kuvasi rakentamassaan suuressa historianfilosofisessa systeemissään kansojen historiaa "sisäisesti tarkoituksenhakuiseksi". Ihminen on sidottu kiinni historiaan alusta loppuun saakka. Maailmanhistoriallisten tapahtumien taustalla vaikuttavat ne voimat, joiden ilmentymää itse historia on. Avainasemaan Hegel nostaa kristillisen kaitselmusaatteen. Teol. tri Jukka Thurén Kolossalaiskirjeen kommentaarissaan puhuu näkymättömistä "valtaistuimista, herruuksista, valloista ja voimista" (1:16). Nämä tarkoittavat myyttisessä ajattelussa  persoonallisia henkivaltoja, apokalyptiikassa taas luotuja enkeleitä, joilla kullakin on oma erityinen vastuualueensa. Thurén mieltää nämä henkivallat esim. luonnonlakeja sääteleviksi voimiksi, jopa Rooman valtioideologian koossapitäjäksi. Eri ideologioiden takana voidaan siis nähdä olevan erilaisia henkivaltoja (vrt. vallankumous- tai kansallisuusaate, natsismi ja kommunismi tai vihreä ideologia). Kuitenkin nämä kaikki ovat luodut Jumalan Pojan kautta niin, että Hän viime kädessä hallitsee ja kontrolloi niitä ja myös pitää ne koossa.

Hegelin mukaan historia ei siis ole mielivaltainen, vaan järki (ratio) hallitsee maailmaa. Historialliset tapahtumat ovat sitä kautta järkeviä, oli sitten kyseessä vaikkapa holokausti tai etninen puhdistus. Maailmanhistoriallisesti merkitykselliset yksilöt, kuten Caesar, Napoleon tai Hitler ovat järjen eli maailmanhengen käyttövoimaa. Näin myös pahuus (esim. sota) on välttämätön rationaali tapahtuma, jonka kautta maailmanhistoria etenee. Hänelle maailmanhistoria sellaisenaan on prosessi, jossa Jumalan tahto ilmenee. Historia nousee näin jumalalliseen asemaan, koska juuri se ilmaisee, jopa konkretisoi Jumalan itsensä.

Vaikka ei ihan sellaisenaan tuota Hegelin massiivista historianfilosofiaa omaksuisikaan, niin pari mielestäni relevanttia johtopäätöstä sen pohjalta voimme tehdä. Ensinnäkin kun puhumme länsimaisesta, demokraattisesta kansallisvaltiosta ideana tai jopa itsenäisyysaatteena, niin tämä ajattelu nousee nähdäkseni tältä pohjalta. Toiseksi, kun puhumme "suurista kertomuksista" (ja niiden kuolemisesta), niin tämä on nyt sitä. Myöhäismoderni historia - jos sitä nyt enää onkaan - ei enää ole rationaalista, eikä kaitselmuksesta ole paljoakaan jäljellä kansanmurhien, ihmiskaupan, huumeongelmien, ympäristöongelmien ja luonnonkatastrofien keskellä.

Toisaalta tämän Hegelin ajattelun pohjalta voimme kysyä, olemmeko kansakuntana muiden joukossa ansainneet itsenäisyyttämme? Jos itsenäisyytemme historiaa liki sadan vuoden ajalta on leimannut em. "rähmälläänolo" milloin mihinkin suuntaan, niin olemmeko sen arvoisia, että "kristillinen kaitselmusaate" armollisesti katsoisi puoleemme? Vanhan testamentin historiallis-profeetallista ajankuvaa lainaten, Suomen kansallinen synti on ollut sama, kuin mistä profeetallinen Henki Jesajan kautta nuhtelee Juudan kuningaskuntaa; me olemme hakeneet aina apua jostain survallasta, mutta emme "ole katsoneet Hänen puoleensa, joka tämän kaiken tuotti" (22:11).

Niin omaa isänmaatamme kuin koko maanosaammekin (entistä "kristillistä länttä") ajatellen on selvää, että kun luovutaan henkistä ja uskonnollista mielenmaisemaa perinteisesti hallinneista arvoista (jotka suurimmalta osin ovat olleet juutalais-kristilliseen ajatteluun perustuvia), joudutaan siitä aina maksamaan tietty hinta. Vanha on korvattava jollain uudella, mikä otetaan entisen tilalle. Hitlerin Saksassa se oli natsismi, jonka liput lopulta liehuivat luterilaisissa kirkoissakin. Ehkäpä Neuvostoliiton miehityksen uhka pelasti meidät tältä kohtalolta?


Kerrotaan neuvostopropagandan talvisodan aikana koittaneen masentaa suomalaisia sotilaita rintamalla kuuluttamalla: "Teillä suomalaisilla ei ole muuta liittolaista kuin Jumala yksin." MOT.

Ehkä olisikin oikein sanoa, että ansaitsemme itsenäisyytemme, kun ymmärrämme keneltä olemme sen saaneet ja kuka on historiamme eri vaiheissa ollut sen Takuumiehenä. Kuitenkin tämän tosiasian oikea ymmärtäminen edellyttää meiltä tänään laajamittaista kansallista kääntymystä ja parannuksentekoa, alkaen johtajistamme ja ulottuen pienimmästä suurimpaan.

Kansalaisuskonnollisuus

Viime päivinä on kuulunut huhuja täysistä kirkoista pääkaupunkiseudulla. On melkein jouduttu jonottamaan päästäkseen (Kallion) kirkkoon istumaan penkkiin. Puhumassa on ollut julkisuuden henkilöitä, entistä presidenttiä ja nykyistä huomiotalouden sisäistä sankaria. Viime mainitusta on oikein alettu leipoa uutta herättäjää kirkolliseen kristillisyyteen. Innokkaimmat ajattelevatkin jo näin adventin kynnyksellä talven selän taittuneen kirkon ankeassa vaelluksessa täällä murheen alhossa...

No, tiedänhän minä potkivani nyt persuksille tätä luterilaisen kristillisyyden pyhää lehmää. Kuitenkin on pakko tarkastella tätä, kuten sanottu, innostusta herättänyttä ilmiötä - myös kriittisesti. Avaahan tämä laajempaakin näkökulmaa suomalaiseen uskonnollisuuteen. Sori, että tämä tulee juuri tähän joulunalusaikaan, kun on rauha maassa ja kun virittäydytään joulutunnelmaan. Kirkollisen valtamedian mukaan kun ei enää tarvitse uskoa Jumalaankaan, voidakseen pitää joulua Jeesuksen syntymäjuhlana.

Evl. kirkossa putkahtaa aika ajoin esille ristiriita "todellisuuden ja sen varjon" välillä. Toisaalta vannotaan käsi sydämellä, että kävijämääriin ja etenkään suuriin massoihin ei saa tuijottaa (eikä varsinkaan tehrä tästä numeroo). Äärimmillään ollaan jopa sitä mieltä, että ei messussakaan tarvitsisi kenenkään välttämättä edes käydä, kunhan vain vedetään setti läpi kaavan mukaan. Isiemme kirkko kun kestää senkin, jos kirkkopolku pääsee välillä vähän nurmettumaan...

Sitten kun taas käy niin, että kirkot ovat (vaikkapa Kauneimmat joululaulut-illoissa) pullollaan kansaa, niin kyllähän niistä leivotaan menestystarinoita kirkollisiksi henkensäpitimiksi - toki aitoluterilaisella pieteetillä tietenkin. Kävijä- ja jäsenmäärät nyt sitten taitavatkin olla ihan niin kova juttu kirkolle ja sen silmäätekeville, kuin epäilevät tuomaat välittävätkin. Niin että päätetään nyt sitten ihmeessä, mitä ja keitä halutaan olla.

Kirkolla on merkillinen rooli tämän päivän suomalaisessa yhteiskunnassa. Arkkipiispa Kari Mäkisen sanoin, se todellakin on tuo "hyvä vihollinen", jolle on helppo sysätä todistustaakkaa asioista, jotka eivät hetkessä ratkea. En tiedä onko näin, mutta jotenkin Mäkisen (ja monen muun kirkollisen teologin) ajatuksenjuoksua seuratessa tulee mieleen kysyä, näkevätkö he tämän olevan kirkolle jonkinlainen "messiaaninen tehtävä" - saada olla yleinen sylkykuppi ja syntipukki, jota roolia sitten lammasmaisella kärsivällisyydellä ja aitosuomalaisella urheudella kannetaan.

Toisaalta evl. kirkko Suomessa näyttäytyy myös kaikkia syli avoinna odottavana "Saara-äitinä", johon on sitten kuitenkin helppo samaistua ja josta löytää lohtua jne. Varsinkin tällä iällä sitä näkee monissa ikäisissään tapahtuvan tällaista kehitystä. Suomessa työväenluokan veteraanitkin haudataan kirkollisin juhlamenoin ja valtiopäivät avataan jumalanpalveluksella. Ja mikä parasta, kirkko itse ei aseta yhteyteensä tulolle ja siinä viivähtämiselle minkäänlaisia reunaehtoja. Useimmiten pelkkä muodollinen samaistuminen yleiseen kansalaisuskonnollisuuteen riittää. "Olen suomalainen ja siis luterilainen tai ainakin jotain sinne päin. Uskon kyllä, mutta en niinkuin kirkko opettaa. Tosin eihän se itsekään tiedä, miten se opettaa..."

Elämme siis puhtaaksiveiljellyn ja lähes tulkoon kaikesta opillisuudesta riisutun kansalaisuskonnollisuuden aikaa. Valmis tuote on kyllä hajuton ja mauton, mutta sitä voi sitten itse maustaa kukin parhaaksi katsomallaan tavalla. Kirkkoon mahtuu jo homokuoro, varmaan heterokuorokin, konsukuorokin ehkä vielä.

Kansalaisuskonnollisuus lyö leimansa koko suomalaisen kristillisyyden kenttään. Se näkyy myös vapaitten suuntien kristillisyydessä. On menossa yleinen kirkollistumisen buumi, joka tulee ilmi vaikkapa siinä, miten vanhojen historiallisten kirkkojen traditio herättää mielenkiintoa vapaiden suuntien jäsenissä. Kirkollistumiskehitystä ei nähdä huonona asiana, vaan osana "täysi-ikäiseksi kasvua". Toisaalta vanhojen kirkkojen opillinen järkähtämättömyys houkuttaa monia luterilaisten kirkonmiesten ja -naisten sinne tänne-heilumiseen kyllästyneitä.

Kansalaisuskonnollisuuden suurin vaara on siinä, että siinä ei ole mitään eroa mihinkään muuhunkaan kansalais-johonkin. Kirkko ei juurikaan eroa muusta yhteiskunnasta, sen arvot ovat lähellä työväenluokan arvoja ja seksuaalietiikka kohta setalaista. Tätä monet pitävät hyvänä juttuna; särmät on pois, autuutta oi. Ikivanha länsimaista kirkkoa jäytänyt välirikko donatolaisuuden ja augustinolaisuuden välillä voitaisiin ehkä näin parantaa. Yllättävän moni nuori aikuinen kristitty näyttää olevan valmis luopumaan uskon kompastuskiviksi koetuista "tiukoista kysymyksistä", kunhan vain jonkinlainen jälkimoderni, moniarvoinen kirkkorauha ja positiivinen flow saataisiin säilytettyä. On raskasta kantaa todistajan viittaa, "ei viittis aina riidellä" ja "ois paljon kivempaa elellä sovussa kaikkien kanssa".

Mutta jos julistuksesta on särmät hiottu pois, voidaan kysyä ollaanko vielä uskollisia seurakunnan Herralle. Tämä on kyllä oikeutettu kysymys, sillä Jeesuksen itsensä (ja myös hänen seuraajiensa kautta kirkkohistorian) julistus oli särmikästä, mutta se oli sitä ristin pahennuksen vuoksi. Emme voi pitää piilossa evankeliumin perustotuuksia: luominen, lankeemus ja lunastus - ja viime mainittu vain uskon kautta Kristukseen. Toisaalta juuri tämä julistus kerää massoja, mutta aiheuttaa myös skismaa ihmisten mielissä. Yleensä juuri ne hyvät ja kunnolliset uskonnolliset ihmiset nousevat vastustamaan profeetallista julistusta. Tiukan paikan tullen kansalaisuskonnollisuus ei suvaitse soraääniä.

Toisaalta ihan yhtä totta on sekin - ja erityisesti näinä uskonnollisen sekamelskan aikana - että ei kaikki sekasortoa ja hajaannusta aiheuttava julistus suinkaan ole Jumalasta näiden vaikutustensa perusteella. Meidän on harjannuttava erottamaan ilmiöitä toisistaan ja usein tämä onnistuu vain pitkän kokemuksen kautta.

On syytä uskollisesti ja pitkäjänteisesti korostaa sitä, että emme voi saavuttaa mitään todellista, eikä pitkäkestoista muuten kuin Jeesuksen kautta. Vain Hänen Persoonansa kautta voi syntyä jotain aitoa hengellistä elämää. Julistajan, työntekijän ja kenen hyvänsä kristityn on itse elettävä välittömässä ja reaaliaikaisessa yhteydessä Häneen. Vain se luo elämää, kaikki muu on puuhastelua.