Post-isoslaisuus

Olen muistaakseni useampaankin kertaan nostanut esille erään sellaisen seikan kirkon kehityksessä, joka on mielestäni jäänyt turhan vähälle huomiolle.

"Aktiivisimpia kirkosta lähtijöitä kuin myös sinne tulijoita ovat olleet nuoret aikuiset. Suomalaisten nuorten ikäluokasta 86,2% prosenttia käy rippikoulun.[1] Rippileirin jälkeen 30 prosenttia konfirmoiduista menee mukaan isostoimintaan.[2] Kyseessä lienee Suomen suurin vapaaehtoisen nuorisotyön työmuoto. Mutta kun tästä seurakuntanuori-vaiheesta on kulunut muutama vuosi, tuo sama ryhmä, nyt nuorina aikuisina, onkin suurin kirkosta eroajien ryhmä. Noin 70 prosenttia tästä ikäluokasta ei enää kuulu kirkkoon.[3] Tämän tiedon luulisi kiinnostavan ketä hyvänsä kirkon työntekijää tai päättäjää, etenkin nuorten ja nuorten aikuisten parissa työskentelevää."

Niin, mitä tapahtuu tässä välissä? Tullaanko aikuisiksi ja hylätään se, mikä kuului lapsuuteen, viattomuuteen ja kirkasotsaisuuteen? Onko kyseessä vaan laajamittaisesta shiftistä seurakuntanuori-vaiheen mentyä ohi, jolloin unohdetaan se, minkä ajatellaan kuuluvan vain tuohon ikäkauteen?

Kirkon opetusta ripareilla ja isoskoulutuksessa ajatellen voidaan ajatella kyseessä olevan joko siitä, että aikuisiksi tultuaan vain toteutetaan käytännössä sitä, mitä seurakuntanuorille on opetettu. Eli vedetään vain oikeat johtopäätökset siitä, mitä on nähty, kuultu ja koettu. Toinen vaihtoehto on tietysti se, että kirkon työntekijöiden opetus ei ole mennyt perille, niin kuin olisi haluttu, jonka seurauksena sitten erotaan kirkosta. 

Joku irvileuka voisi todeta kirkon tilanteen olevan vähän samanlainen kuin demareilla edellisen vaalitappion myötä: sanoma ei mennyt oikein perille - tai sitten se meni perille vähän liiankin hyvin. No, mutta vakavasti: kummanko näistä inhorealistisista vaihtoehdoista kunnollinen kirkon työntekijä diagnoosikseen valitsee?

Koska joku syyhän tähän kehitykseen joka tapauksessa on.

---

[1] Haastettu kirkko, s. 150

[2] Haastettu kirkko, s. 155

[3] Monikasvoinen kirkko, s. 67

Pastorius

Monissa seurakunnissa juodaan pastoroitua maitoa. Tällä tarkoitan sitä, että joku muu on jo tehnyt kaiken puolestasi. Miettinyt, pohdiskellut, työstänyt ja kirjoittanut puhtaaksi. Hyvin valmisteltu puhe tarjoillaan sitten sopivasti vakuumissa paketissa, josta pahimmat särmät on hiottu pois. Tärkeää on puhua yhteisön omaa kieltä ja toistaa sen omikseen kokemia shibboletteja. Näin saadaan aikaan turvallinen tuttuuden tunne, joka helpottaa koko paketin vastaanottoa. Sunnuntaisin on aika pastorin tarjota lampailleen parastaan, tehdä sitä, mistä hänelle maksetaan. Maallikon on hyvää ja turvallista vain levätä seurakunnallisen sateenvarjon alla, kun pastori tutkii, saarnaa, rukoilee ja tarpeen vaatiessa jopa uskoo puolestasi.

Näin tekemällä opetamme lampaamme istumaan ja uskomaan periaatteella "saatte tulla, saatte olla ja saatte pullaa". Hyväksymme sen, että valtaosa lampaista edelleen pysyy niillä sijoilla, joilla heidät vuosien saatossa on totuteltu oleilemaan. Uuden oppiminen ja asioiden omaehtoinen tutkiminen koetaan jopa uhkana; "mitä siitä nyt tulee, jos Raamattua tuntematon tavallinen kansa alkaa itse tutkimaan asioita...".

Haluamatta syyllistyä nyt minkäänlaiseen kaanaankieliseen fraseologiaan, totean omana havaintonani, että Kristuksen ruumis näyttää vuosikymmeniä lapsen tasolla pidetyltä, ylensyötetyltä ja uskonnollisiin muotoihin ja menoihin tylsistyneeltä oliolta. Kristuksen ruumiilla tarkoitan tässä kaikkia esim. oman kotipaikkani Jeesukseen uskovia kirkkokuntaan tai herätysliikkeeseen katsomatta. Eräs suurimpia syitä tähän on pastorius, johon niin perinteisissä kuin uudemmissakin kristillisissä yhteisöissä kristityt on totutettu. Tässä kohtaa ei ole hirveästi eroa historiallisella kirkolla tai uudella, itsenäisellä seurakunnalla - pastorikultti on yhtä vahva molemmissa.

Luulen, että tosiasiassa moni pastori pelkää lampaidensa oman aktiivisuuden ja hengellisen janon kasvamista, koska se teettäisi heillä vain enemmän töitä. On parempi pysyä kiinni vanhassa. Jeesuksen sanoin, "ei kukaan, joka juo vanhaa viiniä, halua uutta, sillä hän sanoo:´Vanha on hyvää.´" Paras keino tähän staattisen olotilan säilyttämiseen on uskonnollisuus. Päinvastoin, kuin yleensä luulemme, uskonnollisuus ilmenee monella muullakin tavoin, kuin vain korkeakirkollisina muotomenoina. Uskonnollisuutta näemme yhtä hyvin niin karismaattisessa hypetyksessä tai esoteerissa soukkailussakin.

Yhteistä niille on se, etteivät ne vie ihmistä eteenpäin, eivätkä auta häntä kasvamaan Kristuksen kaltaisuuteen. Vain oma pureutuminen kiinni Sanaan, oma aktiivinen rukouselämä ja omakohtainen suhde Jeesukseen voivat sen tehdä. Sanan leipä ei avaudu noin vain, kevyellä pintaraapaisulla, vaan pitkällä ja hartaalla omakohtaisella paneutumisella siihen.

Yksi omalle ajallemme tyypillinen harhaluulo on se, että voimakkaasti ymmärrykseen vetoava ja älyllisyyteen tukeutuva opetus auttavat ihmistä kasvamaan uskossaan. Eivät auta, sanon minä. Päinvastoin, ne vain kasvattavat ulkokohtaisesti opitun teoreettisen tiedon määrää ja viime kädessä passivoivat ihmisen. Sanan pitää tulla lihaksi, muuten se menee läskiksi. Monia ei heidän kuulemansa sana hyödytä, koska se ei uskossa sulautunut heihin.

Wolfgang Simson on jossain yhteydessä todennut osuvasti, "I hate good seminars!" Tämä kommentti juuri em. syystä. Monien kristittyjen elämä kuluu suorastaan hukkaan erilaisissa seminaareissa, kursseilla ja muissa vastaavissa kokouksissa istumisessa.

Hyvä opettaja opettaa aina omat oppilaansa ottamaan asioista itse selvää ja tutkimaan itse. Tämän hän tekee mieluummin kuin antaa heille valmiit vastaukset suuhun, joita sitten tilaisuuden tullen hokea mantran tavoin. Kun olin nuori uskova ja - luterilaisesta taustastani johtuen - jouduin ns. "kastekriisiin", oma hengellinen isäni antoi minulle oivan neuvon: "Älä lue yhtään kirjaa kummankaan kastekäsityksen puolesta tai vastaan. Ota sen sijaan esille Raamattusi ja käy Uudesta testamentista läpi kaikki kastetta käsittelevät kohdat. Nämä tutkittuasi tee niistä asianmukaiset johtopäätökset ja tämän pohjalta oma ratkaisusi."

Tämä oli viisas neuvo, koska näin syntynyt käsitys on minun omani, eikä kenenkään muun, jonka minä olisin omaksunut. Kyseessä on minun vakaumukseni, jota ei minulta voi kukaan riistää. Tätä tarkoittaa Sanan kalliopohjalle rakentaminen.

Kun nyt tuli aloitettua tämä juttu kajoamalla tähän yhteen länsimaisen kristillisyytemme suurista "pyhistä lehmistä", niin todetaanpa vielä tähän liittyen se, että meidän on mietittävä koko kysymys pastoriudesta uusiksi. Ehkä olisi viisaampi puhua kokonaan uusilla termeillä esim. vanhemmuudesta tai paimenuudesta.

Samoin meidän on - ihan jo erilaisten tulevaisuuden kuvien ja muuttuvan todellisuutemme valossa - mietittävä kysymys uusien työntekijöiden kouluttamisesta uusiksi. Vanha teologinen seminaari-ajattelu on auttamatta, ei vain jälkijunassa, vaan pudonnut kokonaan kyydistä. Emme voi enää kouluttaa näitä perinteisen linjan kaikenyksintekijöitä, jotka muutamassa vuodessa polttavat itsensä loppuun.

Meidän on löydettävä enemmän käytännössä tapahtuvaan oppimiseen perustuvia tapoja kouluttaa uusia työntekijöitä, jotka sitten osaavat hyvin varustaa koko Kristuksen ruumiin missiomme toteuttamiseen.

Loppukeväästä

Viime maanantaina oli tämän lukuvuoden viimeinen tentti. Sitten tuli hetkellinen helpotus, sen jälkeen väsymys ja jonkinlainen absurdi tyhjyyden tunne. Sitten yllätän itseni katselemasta säätiedotusta ja kun huomaan sunnuntaiksi luvatun sadetta, ensimmäisenä nousee mieleen ajatus, "no, ainakin silloin tulee luettua tenttiin". Sitten havahdun todellisuuteen ja tunnistan ilokseni tunnemaailmassani jonkinlaisen ilahtumisen ja helpotuksen mixauksen, "ei tarvitsekaan lukea tenttikirjoja tai vääntää esseetä tai...".

Älkää ymmärtäkö minua väärin. Tykkään opiskelusta, se on hyvä vastapaino työlle ja rakas harrastus minulle. Itse asiassa, jos rahasta ei olisi kiinni, opiskelisin mielelläni päätoimisesti. Täytän kesällä 57 vuotta, joten eläkeikään on vielä jonkin verran aikaa. Mutta ehkä sitten...

Mutta edessä oleva kesä - sillä syksyllähän opinnot jatkuvat :) - tulee kyllä kulumaan ihan toisenlaisen kirjallisuuden, niin ja tietysti futiksen merkeissä. Tietoisesti aion lukea ensi töikseni muutaman historiallisen romaanin ja dekkarin, hengailla satamassa ja istuskella kaffella. Kirjakaupasta olen jo katsonut valmiiksi yhden mielenkiintoisen sotahistoriallisen tiiliskiven. Siitä riittääkin sitten ihan toisenlaista pureskeltavaa pitkäksi aikaa. Ja kaipa sitä vähän teologiaakin tulee kesän mittaan harrastettua...

No, nyt kun asia tulikin puheeksi, niin minua on - aika pian tuon eksegetiikan tentin jälkeen - ruvennut askarruttamaan Pyhän Hengen rooli ja toiminta VT:ssa ja erityisesti mitä profeetat puhuvat uudesta liitosta nimenomaan tästä näkökulmasta. Pieni tutkimusprojekti kesällä näihin Jeremian ja Hesekielin teksteihin olisikin poikaa...

Here we go again.

- - - - - - -

Keskiviikkona 22.05. tuli täyteen 30 vuotta naimisissa Vivin kanssa. Olen nöyrästi kiitollinen Jumalalle näistä vuosista vaimoni kanssa ja tuuletan aidosti tätä merkkipäivää. Olemme saaneet aikaiseksi kolme hienoa poikaa ja elämme nyt parisuhteemme - tähän asti - parasta aikaa. Tästä on hyvä jatkaa vaikka vielä toiset 30 vuotta.

Kristityn käytöstä

Eilisessä Raamatun tutkiskelussamme törmäsimme Apostolien tekojen 11. luvussa kuvattuun Antiokian herätykseen. Ihmisiä tuli paljon uskoon, nopeasti ja ns. "pystymetsästä". Kääntyneet eivät enää olleet vain juutalaisia, joilla oli jo valmiina Kirjoitusten mukainen esiymmärrys VT:n messiaennustuksista yms. Nyt kääntyneiden joukossa alkoi olla entistä enemmän "kreikkalaisia", millä tarkoitettiin koineekreikkaa äidinkielenään puhuvia hellenistisen sivistyksen "sateenvarjon" alla eläviä pakanoita. Jotain herätyksen voimasta kertoo se, että Jeesus-uskoon kääntyneitä alettiin kutsua omalla kutsumanimellään "kristityt" eli "kristuslaiset". He erottuivat selkeästi omaksi ryhmäkseen tuon antiikin ajan metropolin uskonnollisessa ja sosiaalisessa elämässä. Aluksi heidät miellettiin vain erääksi juutalaisuuden lahkoksi (kuten fariseukset, saddukeukset, essealaiset ja selootit), mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun pakanuudesta Jeesuksen opetuslapsiksi kääntyneiltä ei vaadittukaan ympärileikkausta ja Mooseksen lain uskonnollisten säädösten noudattamista (esim. sapatin vietto) tämä "kristittyjen" ryhmä irtaantui juutalaisuudesta.

Tuossa tilanteessa Antiokian kaupungissa "kristityt" muodostivat oman uskonnollisen yhteisönsä, seurakunnan, jota tuon ajan kielenkäytössä kutsuttiin "ekklesiaksi". Tuon termin alkuperäinen merkitys ei ollut mitenkään uskonnollinen tai "hurskas". Sillä tarkoitettiin yksinkertaisesti kaupungin ulkopuolelle koolle kutsuttua kansankokousta, jossa päätettiin kaupungin asioista ja johon antiikin maailmassa kuuluivat vapaasyntyiset miehet. "Kristittyjen ekklesiaan" tultiin sisään uskon ja kasteen kautta ja tämän yhteisön sisällä opetettiin Raamattua varmaan ulkonaisesti hyvin samalla tavoin kuin juutalaisuudessakin. Erona oli nyt vain se, että Kirjoituksia tulkittiin nyt niin, että  se nasaretilainen puuseppärabbi Jeesus, joka Pontius Pilatuksen aikana oli ristiinnaulittu, kuollut ja haudattu, olikin ylösnoussut ja VT:n Kirjoitusten ennustama Israelin Messias.

Raamatun opetukseen on hyvä liittää kysymyksiä ja keskustelua, vuorovaikutusta ja tilaa mielipiteiden vaihdolle. Opetustilanteessa pitkällinen ja valmiiksi hyvin pureskeltu yksinpuhelu voi helposti saada älyllisesti loistokkaan leiman, mutta se ei vielä välttämättä johda minkäänlaiseen sisäistettyyn oppimiseen. Tuloksena voi olla kyllä hienolta kalskahtavia ulkoa opittuja sanoja, mutta ei omakohtaista vakaumusta. Niinpä mekin sitten mietimme porukalla, miten tänä päivänä - meidän tilanteessamme - tulisi käyttää sanaa "kristitty"?

Länsimaissa tuo termi on perinteisesti merkinnyt ainakin jonkinlaisen kristillisen kasvatuksen ja sivistyksen pintasilauksen omaavaa, syntyperäistä ko. maan kansalaista. Näin Suomessakin, vaikka tosin alammekin jo nyt elää maassamme tilanteessa, jossa kristityksi itseään kutsuvalla voi olla läjäpäin täysin epäraamatullisia käsityksiä ja hän edelleen menee kunnon kristitystä. (Monia uudestisyntyneitä kristittyjäkään tämä tilanne ei häiritse, kunhan vain saadaan viettää koulun joulujuhlat rauhassa.) Antiokian tilanteessa "kristitty" oli kuitenkin ennen kaikkea Jeesuksen seuraaja ja opetuslapsi, joka totteli kuuliaisesti Mestarinsa ohjeita.

Kun ajattelemme "kristikunnan" historiaa (eli ns. kirkkohistoriaa), niin "kristitty"-sanalla on monia negattivisia konnotaatioita, jotka johtuvat historiassa tapahtuneista konnuuksista. "Kristityn" käytös ei ole aina suinkaan edustanut kristityn mieltä. Nykyisessä tilanteessamme tämä on koko ajan rasitteenamme suhteessa muslimeihin, juutalaisiin ja moniin muihin etnisiin ja uskonnollisiin vähemmistöihin. Tältä pohjalta en ollenkaan ihmettele, että monet tuntemani ajattelevat kristityt tänään ennemmin luopuvat tuon sanan käytöstä, kuin ottavat sen mukanaan tuoman historiallisen painolastin niskoilleen. Siinä kun ei todellakaan ole kyse mistään "Kristuksen pilkan kantamisesta".

Itse en kuitenkaan haluaisi antaa periksi - ainakaan vielä. Termi "kristitty" kun on aidosti uusitestamentillinen ja sen sisältö vastaa täysin sen opetusta, arvoja ja käytäntöjä. Haluaisin ennemminkin puhdistaa tuon Voideltuun Herraamme viittaavan nimen siitä historiallisesta saastasta, jota se on joutunut ottamaan niskoilleen. Eikö uskonpuhdistuksessa aina olekin kysymys siitä, että vanhoille termeille palautetaan niiden alkuperäinen, oikea sisältö?

Haluan tehdä näin, vaikka tiedänkin omasta kokemuksestani raskaaksi ja joskus turhauttavaksikin aina uudelleen palata alkuun, selittämään termin "kristitty" alkuperäinen merkitys; Jeesuksen seuraaja, opetuslapsi, uskova ja kastettu...

Pari huomiota...

Olla uskollinen Raamatun Sanalle (so. Jumalan ilmoitukselle) on paljon haastavampi ja syvällisempi asia, kuin mitä ensin alkuun ymmärrämme. Niin muodikasta ja tavallaan oikein kuin onkin korostaa kontekstuaalisuutta Raamatun tulkinnassa, niin sitä suuremmalla syyllä meidän pitää olla vapaat tradition, kirkkohistorian ja teologian painolastista. Meidän on oltava hyvin ankaria tässä kysymyksessä, ennen kaikkea itseämme kohtaan.

Ainoa painolastimme saa olla Herran Sanan taakka (hepr. massa, Mal. 1:1). Edelläkävijöillä ei yleensä ole turvanaan valmista sapluunaa, miten toimia uudessa, muuttuneessa tilanteessa. Apostoleillekin Herra osoitti selvästi käytännössä, miten toimia: "Mikä minä olin voidakseni estää Jumalaa?" (Apt. 11:17)

Oma kypsyytensä vaaditaan kuitenkin siihen, että opit erottamaan aidon Hengen johdossa elämisen sellaisesta, mikä ei sitä kuitenkaan oikeasti ole. Hedelmä kypsyy joskus niin hitaasti, niin hyvässä kuin pahassakin. Niinpä hörhöilykin osoittautuu aikaa myöten siksi, mitä se on. Tätä eivät kaikki asianosaiset silti edes jälkeenpäin suostu myöntämään. Tämä on eräs merkittävä hengellisen kasvun este. Vaatii hengellistä kypsyyttä odottaa kärsivällisesti hedelmän esiin tuloa.