Jumalan hallintavallasta historiassa

Olen kuluneen syksyn aikana tutustunut kahteen profeetalliseen tekstiin, joissa liikutaan laajemmilla kansallisilla ja kansainvälisillä vesillä. Yleensähän tällainen profeetallisuus, johon olen törmännyt, on ollut aika halpaa, eikä sitä ole juurikaan koeteltu. (Tämä on tapahtunut toisaalta näiden "profeettojen" ja "sanomien" "onneksi", mutta toisaalta niin koko Kristuksen ruumiin kuin profeetallisuudenkin häviöksi.) Nämä kaksi profeetalliseksi luokiteltavaa kirjoitusta (Wolfgang Simson ja Michael Howard) herättivät mielessäni kuitenkin sen verran kiinnostusta, että pysähdyin hieman tutkimaan ajatusta Jumalan hallintavallasta kansojen vaiheissa. Seuraavassa joitakin hajanaisia ajatuksia tästä teemasta.

Jesajan kirjan 10. luku on otsikoitu "Voi!"-huudoksi oikeuden vääristäjiä vastaan. Se on todennäköisesti kirjoitettu Juudan kuningas Hiskian hallitusaikana (n. vv. 720-692 eKr.) ja sen taustana on tuon ajan yleinen poliittinen, sosiaalinen ja taloudellinen tilanne Etelävaltakunnassa eli Juudassa. Pohjoisvaltakunta eli Israel sortui jo aiemmin tuon ajan sotilaallisen suurvallan nro 1 eli Assyrian hyökkäyksen edessä. Israelin Jumala reagoi profeettansa välityksellä kansan luopumukseen ja sitä seuranneeseen turmelukseen lupaamalla kansalle kuritusta sen syntien tähden. Nyt Assyria on myös Juudan kimpussa - Jumalan sallimuksesta ja aika pitkälle samoista syistä.

(Tätä lukua lukiessa on hyvä ottaa rinnalle saman kirjan luvut 36-37 sekä 2.Aikakirjan 32. luku.)

Sitten Jumalan Henki Jesajan kautta ottaa tähän samaan keskusteluun puheeksi itse imperiumin eli Assyrian kohtalon. Jesaja nimittäin profetoi myös ylpeän Assyrian tuhon. Assyria on ollut "Jumalan vitsana" suhteessa moniin kansoihin ja Hän on sallinut sen hyökätä hyvällä menestyksellä myös Israeliin. Nyt sama kohtalo uhkaa myös Juudaa ja Jerusalemia, jossa Herran temppeli sijaitsee. Assyria on näin ollen ollut Jumalan tuomioiden toteuttaja historiassa.

Käytännössä Jumala antaa Assyrian tiettyyn rajaan asti mellastaa vapaasti. Sille on määrätty tietyt puitteet, jotka on ikäänkuin mitattu sille määräosaksi. Tämä ei kuitenkaan riitä Assyrialle, vaan se menee saaliinhimossaan aina vain pitemmälle. (Joku voisi sanoa sen vain toteuttavan omaa dna:tansa.) Tämä koituu lopulta sen omaksi tuhoksi, kuten tulee käymään kaikkien sitä seuraavien suurvaltojen kohdalla. Parisen sataa vuotta myöhemmin tuon ajan kahdenkin suurvallan korkeana hallintovirkamiehenä työskennellyt juutalainen näkijä nimeltä Daniel identifioi kaikki nuo historiassa esille tulevat ja manan majoille laskevat suurvallat yksinkertaisesti "pedoiksi". Tämä on hyvä muistaa ihastellessamme esim. hellenististä kulttuuria tai roomalaista hallintomallia.

Merkittävää on Assyrian kohdalla se, että sen oma menestys - joka tosiasiassa on ollut Jumalan sallimaa! - saa sen ylpistymään ja sitä kautta halveksimaan myös Israelin Jumalaa itseään. "Mitä erikoista Israelin tai Juudan kohdalla sitten on, kun olen kerran jo kukistanut niin monta valtakuntaa aiemminkin?" Tämän tähden sillekin tulee Jumalan tuomio.

Kun jonkun kansan synnit kohoavat tiettyyn (so. täyteen) mittaan asti, niin Jumalan tuomiot kohtaavat sitä - ellei se kansakuntana, kollektiivisesti ja niin maallisten kuin hengellistenkin johtajiensa johdolla nöyrry, käänny ja tee parannusta. Jumala ei tee vääryyttä mitään kansaa kohtaan, vaan sille, jolle on paljon uskottu, siltä myös paljon vaaditaan. Hiljattain näin eräässä nettikeskustelussa erään pitkään oljyrikkaissa arabimaissa työskennelleen miehen ihmettelevän juuri tuon em. Simsonin kirjoituksen pohjalta, mikseivät Jumalan tuomiot kohtaa sitten arabimaita niiden ihmisoikeusrikkomusten ym. takia?

Hyvä kysymys, johon vastaus löytyy edellisestä lauseesta.

Imago Dei

"Aistein havaittavan maailman luodut ovat merkkejä Jumalan näkymättömistä ominaisuuksista" (Bonaventura). Jokainen luotu olio on "jo luonnostaan tietynlainen iankaikkisen viisauden kuva ja kaltaisuus". Niinpä jokainen meistä Jumalan kuvaksi luotuna heijastelee jotain puolta ja ominaisuutta hänestä. Ja sama kääntäen: mikäli joku meistä olisi jostain syystä jäänyt syntymättä tähän maailmaan, olisimme menettäneet jonkun puolen tai ominaisuuden Jumalasta.

Postpost-

Edellisen postauksen kommenteista heräsi ajatus myös postmaterialistisista arvoista, jotka liitetään usein postmodernismiin. Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, eikä esim. seurakunnan istutuksessa materiaaliset resurssit (esim. paljonko rahaa siihen laitetaan?) mitenkään ratkaise sen onnistumista. Pikemminkin päinvastoin.

Suomen tilanteessa liittäisin tähän kuvaan mukaan postluterilaisuuden kahdessakin merkityksessä. Ensinnäkin elämme luterilaisuuden hiipumisen aikaa - ainakin sellaisena kuin sen tähän asti olemme tunteneet. Se on tietenkin jokaisen tunnustuskunnan oma asia, miten määrittelee ja sijoittaa itsensä dogmihistorialliselle kartalle, mutta luterilaisuuden historiallisiin lähtökohtiin verrattuna olemme jossain hyvin kaukana.

Toinen merkitys on mielestäni se, että edelleen kuitenkin toimimme joko luterilaisen kirkon sisällä tai sitten muuten vaan jossain suhteessa siihen. Kuitenkin niin suuri osa etnisistä suomalaisista kuuluu evl. kirkkoon. Samaan aikaan kuitenkin näyttää siltä kuin mihinkään muuhun yhteisöön kuulumisella ei olisi läheskään niin vähäinen merkitys ihmiselle itselleen. Mutta yhtä kaikki: kutsuimmepa sitä sitten lähetyskentäksi, työmaaksi, rakennustelineiksi tai yhteistyökumppaniksi, niin kyse on samasta asiasta. Sen kanssa meidän vain on elettävä.

Rouheita postmodernin (sisältäen enemmän tai vähemmän kaikki nuo edellisessä ja tässä postauksessa mainitut "post":it) lähetysstrategian työstämiseen tarjoaa etelä-afrikkalainen missiologi David J. Bosch (Transforming Missions, New York 1991). Eräs hänen peruslähtökohdistaan on se, että nykyinen (Suomessakin vahvana ilmassa leijuva) ero ns. herätyskristillisyyden (joka ns. suuressa maailmassa paljolti kulkee evankelikaalisuuden viitan alla) ja liberaalin kristillisyyden välillä on valistusajan ajattelun peruja. Esim. 1700-luvun pietismi omine teologisine korostuksineen ja lähetysseuroineen oli valistuksen aikakauden lapsi.

Bosch näkee koko liberaali - konservatiivi-vastakkainasettelun olevan sidoksissa tähän menneeseen valistusajatteluun. Onhan perinteisen herätyskristillisyyden piirissä aina vierastettu ns. sosiaalista evankeliumia (vallankumouksen teologiasta puhumattakaan!). Evankelioinnin suhteen diakoniaan nähdään olevan "the great evangelical dilemma". Vastaavasti Suomessa on hiljattain tullut körttiläisyyden piirissä esille äänenpainoja, jotka polarisoivat herätys- ja ns. kasvatuskristillisyyden välistä jännitettä.

Bosch näkisi mielellään postmodernin lähetysteologian hyppäävän ulos valistuksen ajan juoksuhaudoista. Hän haluaa sovitella liberaalien ja konservatiivien välisiä ristiriitoja, joiden hän näkee nousevan valistuksen ajan virheellisistä reunaehdoista. Boschin mielestä ne ovat - ainakin jossain määrin - väärinkäsityksiä. (Esim. Teemu Laajasalon monet kommentit suomalaisessa kirkkokeskustelussa tuntuvat henkivän näitä tuulia, hyvänä osoituksena viidesläisten Kirkkokansan raamattupäivien järjestäminen viime keväänä Agricolan kirkossa.)

Hänen kokonaisvaltainen lähetysnäkemyksensä on eräänlainen synteesi varhaisemmista lähetysteologioista. Siinä pyritään ottamaan vakavasti huomioon sekä julistus että palvelu. (Esim. Urbaani unelma edustaa hyvin tällaista postmodernia missionaarisuutta.)

Boschin postmodernissa ajattelussa tulevat esille monet nykypäivän trendikkäät jutut, kuten esim. evankeliumin kommunikointi kussakin tilanteessa kulttuurisesti ymmärrettävällä ja toimivalla tavalla (inkulturaatio ja kontekstualisointi). Tässähän ei ole mitään uutta: jo Paavali harrasti omien sanojensa mukaan tätä (vrt. 1.Kor. 9:19-23). Tämä kallisarvoinen apostolinen periaate näyttää vain unohtuneen monilta historian saatossa (etenkin vahvasti konstantinolaiseen käänteeseen sitoutuneilta yhteisöiltä!). Tässä on kuitenkin koko jälkikolonialistisen missionaarisuuden ydin: emme enää "lähetteinä" välitäkään länsimaista elämäntapaa synonyyminä kristinuskon kanssa, vaan opetuslapseutamme ihmisiä eri kansoista Jeesuksen opetuslapsiksi. Loppupelissä heistä itsestään tulee sitten parhaita todistajia Kristuksesta omiensa pariin. Ja vielä; entäpä jos meilläkin olisi jopa jotain opittavaa heiltä...?

Leimaa-antavaa Boschin ajattelulle on lähetyksen kokonaisvaltaisuus. Julistus, palvelu, oikeudenmukaisuus ym. liitetään yhteen. Jännä juttu on se, että vaikka emme olisi kuuna päivänä kuulleetkaan mistään Boschista, niin tämä ajattelutapa ja orientaatiuo löytyvät monista ajankohtaista kristillisistä jutuista jopa meidän omilta kotinurkiltamme.

-------

Lukemistona myös Risto Saarinen, Johdatus ekumeniikkaan (Kirjaneliö, 1994), s. 231-234.

Post...

Näyttää siltä kuin kristillisyyttä länsimaissa leimaisi vähän joka suhteessa post-aika eli aika jonkun menneen jälkeen. Jälkimoderni, jälkikristillinen, jälkikolonialistinen etc. Jotenkin tätä tuntuu monessa kohtaa leimaavan jonkinlainen kollektiivisen moraalisen krapulan kokemus.  Haluamme epätoivoisesti hyvittää esim. kolmannelle maailmalle aiheuttamaamme kärsimystä, sortoa ja riistoa. Näin myös kristinuskon ja teologian piirissä.

Ennen kaikkea haluamme rauhoittaa itsemme. Minun yhteisöllinen kristillinen omatuntoni tulee saada rauhoitettua (jopa vaiennettua). Yleensä meiltä jää kuitenkin huomaamatta se, miten edelleen holhoavalla orientaatiolla tämä kaikki tapahtuu. Rudyard Kiplingin aikanaan julkisuuteen lanseeraama ajatus "valkoisen miehen taakasta" saa uuden sisällöllisen päivityksen 21. vuosisadan kirkollisen vihreän puuhastelun kautta.

Otetaanpa esimerkiksi kirkon oletettu lempilapsi, lähetystyö, mikä protestanttisen kirkkohistorian valossa näyttääkin yllättävän nuorelta jutulta. Syntyihän lähetysharrastus täällä vasta 1700- ja 1800-luvulla perustettujen lähetysseurojen myötä. Useimmiten näiden tausta oli herätyskristillinen. Niinpä sen eräs suuria perusongelmia on ollut sen suhde ns. emoyhteisöönsä. Kyseessä ei ole ollut kirkon itsensä, vaan lähetysseurojen juttu. Ehkä sama fakta pätee perinteisiin tunnustuskuntiin yleisesti. Tämä puolestaan tuo esille erään historiallisen kansankirkkojärjestelmän suuren heikkouden; se on ulkoistanut lähetystyön tekemisen, koska se ei ole kyennyt tekemään sitä itse.

Nähdäkseni tämä johtuu niiden perusrakenteesta, mikä on juuri niiden suurin perusongelma. Kansankirkkojärjestelmää kun ei ole koskaan tarkoitettukaan olemassaolevaksi ekklesiologiseksi malliksi. Se ei vain toimi niin kuin organismin tulee toimia. Tämän tähden lähetysseurojen on ollut helpompi toimia joustavasti ja myös yhteistyössä, mihin puolestaan niiden taustalla olevat denominaatiot eivät kykene. Vastaavasti niillä kirkkokunnilla, joiden ekklesiologinen malli perustuu kunkin jäsenen omakohtaiseen vakaumukseen (ns. uskovien seurakuntamalli), ei tätä problematiikkaa ole ollut. Ne itse ovat lähetyksen toimija. Vastaavasti esim. Suomen evl. kirkon piirissä lähetystä halutaan yksisilmäisesti ajaa yhteen lokeroon ja eroa sekulaariin kehitysapuun hälventää olemattomiin. Emoyhteisön radikaalisti muuttuessa lähetys on sekin uudelleenarvioinnin suurennuslasin alla.

Samaan aikaan kun myöhäismoderni kristikunta pohjoisessa painiskelee em. oman uudelleenarviointinsa kanssa, sanotaan "Jumalan muuttaneen etelään". Perinteisten lähetysmaiden kirkkojen tilanne on ratkaisevasti muuttunut. Nyt ne ottavatkin roolia aiempien emoyhteisöjen kirkkojen kaikuessa tyhjyyttään. Ne ottavat etäisyyttä pohjoisten liberaalikirkkojen moraaliteologisiin linjauksiin, tarvittaessa jopa "anatheman" uhalla. Ne eivät vain kieltäydy vastaanottamasta työntekijöitä länsimaisista kirkoista, vaan alkavat jopa itse lähettää omia lähettejään maallistuvaan pohjoiseen. Ehkä koko länsimaisen lähetystyön lopettaminen (moratorio) olisikin paras tapa tukea nuorten kirkkojen itsenäisyyttä ja vapautumista isällisestä holhouksesta?

Käytännön esimerkki. Ennen kommunistien valtaannousua Kiinassa oli tuhansittain länsimaisten lähetysjärjestöjen työntekijöitä. Kulttuurivallankumouksen jälkeen heitä ei ollut yhtään. Totuus on, että noista ajoista alkaen uskovien määrä Kiinassa (erityisesti kotiseurakuntien piirissä) on kasvanut räjähdysmäisesti. Vastaavasti Afrikassa nopeimmin kasvavat kirkot ovat juuri sellaisia karismaattisia vapaakirkkoja, jotka eivät hyväksy ulkomaalaisia lähetystyöntekijöitä.

Sanoisin omana näkemyksenäni, että ongelman juuri ei ole ollut lähettäminen ja lähteminen. Ei, sehän on seurakunnan missio; mennä ja tehdä opetuslapsia Jeesukselle kaikista kansoista. Mutta olemmeko me tehneet sen oikein (tai olemmeko ylipäätään tehneet sitä)? Eli olemmeko saaneet aikaiseksi jotain muuta kuin opetuslapsia Jeesukselle?