Temppelistä

Olen tässä lueskellut suurella mielenkiinnolla dosentti Timo Eskolan kirjaa Uuden testamentin narratiivinen teologia (Perussanoma, 2011). Teosta voidaan hyvällä syyllä pitää Eskolan laajan kirjallisen tuotannon pääteoksena. Sitä voi hyvin suositella kansantajuisena UT:n yleisteologian teoksena kaikille asiasta kiinnostuneille. Eskola sijoittaa Jeesuksen (ja Häntä edeltäneen Johannes Kastajan) pakkosiirtolaisuuden ajan jälkeiseen juutalaiseen tilanteeseen, jolle oli ominaista temppelikritiikki. Tämä muodollista Jerusalemissa tapahtuvaa temppelijumalanpalvelusta vastaan nouseva kritiikki on itse asiassa peruja jo pakkosiirtolaisuutta edeltäneen ajan profeetoilta. Nämähän nousivat pelkkää ulkonaista liturgiaa vastaan ja edellyttivät sydämen sisäistä kääntymystä Herran puoleen. Tämän seikan esim. Jeremia nostaakin erääksi selvimmäksi tunnusmerkiksi uudesta liitosta.

Temppelikritiikki oli siis tyypillistä Jeesuksen ajan (ja yleensä pakkosiirtolaisuuden ajan jälkeiselle) juutalaisuudelle. Se ei ollut ainoastaan Jeesuksen yksinoikeus, vaan eräs tuon ajan juutalaisuuden merkittävimpiä suuntauksia, essealaisuus rakensi koko olemassaolonsa ja toimintansa sen näkemyksen varaan, että Jerusalemin temppeli oli väärien opettajien ja turmeltuneiden pappien käsissä. Varsinainen oikea Vanhurskauden opettaja seuraajineen, ("Valon lapset") piti - olosuhteiden pakosta ja määräaikaan asti - majaa erämaan suljetussa luostarimaisessa yhteisössä, jonne pääsyn suhteen rima oli korkealla, elämä kurinalaista ja tavoitteet taivaissa. Tultaisiin käymään apokalyptinen lopun aikojen sota valheen ja totuuden, pimeyden ja valon lasten välillä, jonka jälkeen aito temppelijumalanpalvelus jälleen palautettaisiin voimaan.

Mielenkiintoista tässä kuviossa on kuitenkin se, että Jeesus ei tässä tilanteessa mitenkään identifioi itseään, näkyään ja toimintaansa essealaisuuteen sen näennäisestä raamatullisuudesta huolimatta. Ei sitä tee myöskään Johannes Kastaja, eikä myöskään Paavali monista spekulaatioista huolimatta. (Tai ainakaan mitään täysin varmaa emme voi näistä yhteyksistä sanoa.) Tiettyä samankaltaisuutta terminologiassa ja painotuksessa toki voidaan nähdä, mutta suhteessa normaaliin elämään ja ihmissuhteisiin (esim. publikaanit ja muut "syntiset") Jeesus radikaalisti eroaa niin essealaisista kuin fariseuksistakin, joilla juutalaisuudessa oli päävastuu oikeasta Mooseksen lain tulkinnasta.

Myös temppelikritiikissä Jeesus lähtee aivan omille teilleen. Hänen suhteensa Jerusalemin temppeliin näyttää olevan hyvin käytännöllinen; se edusti kyllä tiettyä perintöä, johon Hän suhtautui toisaalta kriittisesti, mutta toisaalta myös kunnioitti sitä. Yhtä kaikki, Hän hyvin selvästi antoi kuulijoidensa ymmärtää, että tuon ulkonaisen temppelin päivät olivat luetut. Jeesus Daavidin Poikana tulisi rakentamaan uuden temppelin. Uusi temppeli poikkeaa kuitenkin aiemmasta siinä, että lopun ajan seurakunta tulee tästä eteenpäin olemaan elävä temppeli. Tämän pohjalta Paavali sitten myöhemmin opettaa kristityille seurakunnasta Kristuksen (so. Messiaan eli Voidellun) hengellisenä ruumiina, johon jokainen tähän Jeesukseen Kristuksena uskova kuuluu uskon ja kasteen kautta.

Tätä taustaa vasten siten tuntuukin hyvin oudolta se, että esim. Eskola itse niin kuin koko muukin länsimaisen teologian ja kirkkohistorian perinne hakee yhtymäkohtia ja rakennusaiheita ymmärrykseen uuden liiton temppelistä eli seurakunnasta Kristuksen ruumiina juutalaisesta synagoogajumalanpalveluksesta. Ymmärtäen hyvin veljeni huiman oppineisuuden (joka monella tavalla ylittää omani) kritisoin hänen näkemystään siinä suhteessa, että hän näyttää jättävän miltei kokonaan huomiotta Pyhän Hengen roolin uuden liiton temppelin Suurena Yhteisenä Nimittäjänä.

Uuden liiton kristillisyyden aito luonne löytyy nimenomaan Vanhan testamentin profeetallisuudesta. Kyseessä on Hengen inspiroima uskonelämä, jota kautta Jumalan laki löytää oikean roolin ja aseman uskovan elämässä ja temppeli saa oikean merkityksen uuden liiton uskovien yhteisönä. Ainoa kerta kun apostoli Paavali puhuu seurakunnasta rakennuksena löytyy Efesolaiskirjeen 2. luvun lopusta ja silloin on kyse Jumalan hengellisestä asumuksesta, muuten kaikki kielikuvat seurakunnasta ovat luonteeltaan selvästi orgaanisia.

Tätä kautta meidän on myös helpompi ymmärtää Jeesuksen ja Hänen opetuslastensa käytännöllistä suhdetta ulkonaiseen ja fyysiseen temppeliin Jerusalemissa. Se edusti jotain sellaista, minkä oli määrä olla olemassa vain siihen asti, kunnes tulee Kirjoitusten ennustama Messias, jonka papillinen rooli johtaa käsitykseen seurakunnasta elävänä temppelinä. (Tätä taustaa vasten voimme oikein ymmärtää myös esim. Stefanoksen pitämää tiukkaa parannussaarnaa Israelin kansan vanhimmille Apt. 7. luvussa.)

Jeesuksen ylösnousemuksen ja taivaaseen astumisen ja korottamisen sekä helluntain Hengen vuodatuksen jälkeen opetuslasten suhde niin temppeliin kuin synagoogajärjestelmäänkin muuttuu selkeän pragmaattiseksi. Esim. Paavalille synagooga edustaa ennen kaikkea kontaktipintaa, jonka kautta päästään helposti julistamaan evankeliumia Ylösnousseesta Kristuksesta uuden liiton Vapahtajana. Synagoogajärjestelmän kautta tavoitettiin hyvin sellaisia niin juutalaisia kuin pakanuudesta kääntyneitäkin, joilla oli jo valmiiksi olemassa tietty esiymmärrys apostolien julistamaa evankeliumia ajatellen.

Niinpä temppeliä muistuttavien kirkkorakennusten ja synagoogamenoista innoituksensa hakevan liturgian perään haikaileminen näyttää uuden liiton näkökulmasta olevan kauniisti ilmaistuna turhaa. Hengen vaikuttama profeetallisuuden sävyttämä uskonelämä on nyt pääasia. Jumalamme ei asu käsin tehdyissä rakennuksissa, vaan kansansa kiitoksen keskellä. Se, mikä oli idulla nähtävänä jo vanhan liiton aikana on täydellistynyt uudessa liitossa Jeesuksen ylösnousemuksen ja Hengen vuodatuksen kautta.

Mutta eikö meidänkin suhtautumisemme sakraalikäyttöön vihityissä kirkkorakennuksissa majaansa pitävää kristinuskon muotoa kohtaan tulisi olla "apostolimainen"; kontaktipinta evankeliumin julistukselle ja Pyhän Hengen toiminnalle, mutta ei itse asian ydin...?