Antiokialainen paradigma I

Konstantinolaisen paradigman aika on auttamatta ohi. Sen viimeisiä voitokkaita puolustustaisteluja markkinoidaan kristillisessä mediassa vielä jonkinlaisina menestystarinoina. Kyse on kuitenkin vain jo saavutettujen linjojen pitämisestä, viivytystaistelusta tai sitten aivan uudentyyppisestä kehityksestä. Minulla ei (tietenkään) ole mitään näitä menestystarinoita vastaan sinänsä. Pitemmän päälle ne eivät kuitenkaan auta meitä eteenpäin. Meidän on mentävä enemmän asioiden ytimeen. Kyse on ennen kaikkea seurakunnan perus-dna:sta: Millainen se on ja mitä se tuottaa? Millaista sen hedelmä pitkässä juoksussa on? Mitä annettavaa sillä on v. 2012?

Paljon tärkeämpää, kuin vain ihmetellä tämän kuplan puhkeamista, on miettiä, miten toteuttaa paradigman muutos.

Perinteisiä ratkaisumalleja tähän paradigman vaihtumiseen ovat olleet ensinnäkin muutoksen torjuminen: takertuminen kiinni vanhaan tai jopa uskaltautuminen vielä pitemmälle ajassa taaksepäin. Esimerkkinä tästä vaikka Länsi-Suomen rukoilevaisuus tai Luther-säätiö, jotka voidaan nähdä ratkaisuyrityksinä perinteisen yhtenäiskulttuurin hajoamiselle. Toinen ratkaisuyritys voi olla uuden tyylin ulkoinen lanseeraaminen: mahdollisimman nopea mukautuminen uuteen aikaan ja sen haasteisiin. Tämä poikii mukanaan uudelleenkoodauskäytännön, jossa vanhat asiat saavat uudet nimet uudessa kontekstissa.


Molemmissa näissä on kaksi ongelmaa. Ensimmäinen on aikasidonnaisuus: ne ovat sidoksissa joko menneeseen tai sitten nykyiseen aikaan. Toinen ongelma on siinä, etteivät ne puutu mitenkään siihen perusongelmaan, joka on yhteisön alkujuurissa. Paradigman muutos edellyttää syvemmälle menevää muutosta kuin "vain" uskonpuhdistusta. 

Puhuisin nyt tulevaisuutta koskien mieluummin "antiokialaisesta paradigmasta" ja sen mukaan orientoitumisesta. Nojaudun seuraavassa paljolti Neil Colen kirjassaan Church 3.0 esittämiin ajatuksiin (What About the Church Models, s. 99-115). Ajatus perustuu Luukkaan kirjoittaman Apostolien tekojen 11. luvussa olevaan kuvaukseen siitä, miten evankeliumi tuotiin nykyisen Turkin ja Syyrian rajaseudulla sijainneeseen Antiokiaan. Tämä kaupunki oli Rooman ja Aleksandrian jälkeen tuon ajan Rooman imperiumin suuria metropoleja: rikas, monikansallinen ja monia kulttuureja ja uskontoja sisällään pitänyt suurkaupunki.

Evankeliumi tuli Antiokiaan vähän kuin sattuman kautta. Jerusalemin seurakunnassa nimittäin oli alkanut vainon ajat ja uskovat hajaantuivat eri puolille Lähi-itää (Apt. 8:4 ja 11:19-20). Nyt tapahtui jotain merkittävää, josta oli ollut merkkejä jo aikaisemminkin (esim. Pietari Korneliuksen talossa ja Filippos Samariassa), mutta jota ei vielä laajamittaisesti oltu nähty koko kristillisen seurakunnan agendana. Luukas kertoo, että Antiokiaan tultuaan uskovat eivät aluksi puhuneet evankeliumia muille kuin juutalaisille. 


Nyt tässä tapahtui muutos ja seuraukset olivat sen mukaiset.

Vaalien välillä

Olemme yli kymmenen vuoden ajan kokoontuneet pienellä joukolla säännöllisesti rukoilemaan oman kotikaupunkimme ja sitä kautta myös kotimaamme asioiden puolesta. Se on sitä "kaupungin porteissa seisomista" ja "alttarien rakentamista", jonka ymmärrän jokaisen Herran oman tehtäväksi omalla kotipaikkkakunnallaan. "Harrastakaa sen kaupungin parasta, johon Herra on teidät asettanut ja rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidän menestyksenne." 

Totesin tuossa yhteydessä tänään, että ensi sununtai muuttaa tulevaisuuden rukousaiheitamme paljon. Mikäli Sauli Niinistöstä tulee tasavallan presidentti voi olla, että ulkoisesti monikaan asia ei muutu. Tämä voi tuudittaa meidät vaarallisen pettävään ruususenuneen. Meidän tulisi rukoilla hänen kohdallaan sitä, että hänestä tulisi profeettoja kuunteleva presidentti. Moni Tarja Halosen "arvojohtajuuden" aikana vinoutunut asia voitaisiin Niinistön kaudella oikaista.

Pekka Haaviston voittaessa muutos olisi suurempi ja Halosen aikana alkanut ja hyvään vauhtiin päässyt antikristillistäminen todennäköisesti vain jatkuisi ja saisi aikaa myöten räikeämpiä muotoja. "Antikristillistämisellä" tarkoitan tässä yhteydessä perinteisten kristillisten arvojen vastustamista tai - mikä vielä pahempaa - niiden muuttamista salakavalasti jopa vastakohdakseen.

Ajattelen, että nyt on korkea aika puhua näistä asioista suoraan. Meillä ei enää ole varaa hempeämielisyyteen, eikä itsemme pettämiseen. Vilpittömän ja hyväätarkoittavan sinisilmäisyyden aika on ohi. Nyt on tartuttava kiinni totuuteen.

Katselin tänään Youtubesta Pekka Haaviston salakavalan petollista vaalivideota. Tunnustan suoraan, että aluksi herkistyin, sitten petyin ja lopussa syljetytti. Tarkoitan tällä sitä, että Pekka Haavisto on paljastunut aatteensa pettäjäksi. Kaveri, joka alussa edusti radikaalia ympäristöaktivismia ja uudenlaista globaalia vihreää ideologiaa, onkin paljastunut loppujen lopuksi tavalliseksi siloitelluksi keskiluokkaiseksi pressaehdokkaaksi. Finlandia-hymni kun edustaa arvoiltaan ja perinteiltään jotain niin vierasta Haaviston ideologialle, että Koijärvi-liikkeen aikoina hän ei kuuna päivänä olisi suostunut tällaiseen.

Jo tällaistenkin ilmiöiden takia veikkaan Paavo A:n ajavan Pekka H:sta vasemmalta ohi lähitulevaisuudessa.

Toinen kysymys, mikä tästä sitten herää on tietenkin se, että onko Haavisto oikeasti luopunut nuoruudessaan ajamistaan arvoista? Mitäpä jos hän vain pragmaattisesti pelleilee, sumuttaa ja jymäyttää? Suomalainen kun on oikeasti niin sinisilmäisen naiivi. Eli mitäpä jos Haavisto vain näyttelee? Silloin petos olisi vieläkin suurempi, kun hän presidentiksi tultuaan alkaisikin toteuttaa todellisia arvojaan presidentillisellä arvovallalla. Tässä on todennäköisesti suurempi vaara kuin kuvittelemmekaan.

Toisaalta, juuri tällaista "käsitteiden kavallusta" olemme tottuneet väsyksiin asti näkemään aina 90-luvun alun EU-propagandasta alkaen, jopa niin, että useimmat meistä ovat jo täysin turtuneet siihen.

Kuningas Daavidista kerrotaan, että hänen ensimmäisten kannattajiensa joukossa oli "isaskarilaisia, jotka ymmärsivät ajan ja käsittivät, mitä Israelin oli tehtävä". He olivat siis alunperin siitä osasta Israelia, joka oli seurannut Saulia, mutta heissä oleva profeetallinen henki kehotti heitä kuitenkin seuraamaan Daavidia, joka tuli Juudasta. Nämä ovat nyt niitä miehiä, joita tarvitsemme Suomessa ja minä haluan olla yksi heistä. Emme nimittäin enää pärjää oman viisautemme varassa, vaan tarvitsemme Herran Hengen inspiroimaa profeetalliusta valoa.

Kahden kauppa - kenen korvapuusti?

Olen edellä sanonut jotain siitä seulomisesta, joka näyttää nyt olevan menossa: kirkon homokeskustelu, suuri jytky ja nyt presidentinvaalit. Tämä on jotain sellaista, jossa tulee ilmi se, mitä olemme todellisuudessa. Se, mikä meissä on aitoa, käy parhaiten ilmi juuri erilaisten kriisien ja prosessien kautta.

Mitä nyt kirjoitan ei ole mikään varsinainen kannanotto presidentinvaaleihin sinänsä. Olen jo aiemmin kertonut oman kantani. Komppaan tässä kaveriani Tommia eli kerron minäkin eri puolilta hengellistä kenttää tekemiäni huomioita. Yritän parhaani mukaan ymmärtää molempia osapuolia ja heidän ratkaisujaan. Ehkä myös onnistun rakentamaan siltaa eri ääripäiden välille. Näen presidentinvaalit - niinkuin poliittisen vaikuttamisen ylipäätään - ehdonvallan asiana, jossa emme voi ehdottomalla jumalallisella arvovallalla julistaa yhtä ainoaa totuutta. (Jos näin kykenisimme tekemään, "väärässä olijat" tekisivät syntiä, elleivät peräti eläisi synnissä ja pahimmassa tapauksessa joutuisi kadotukseen äänestyskäyttäytymisensä takia.)

Presidentinvaaleissa nimittäin näyttää käyneen suomalaisia kristittyjä ajatellen eräänlainen jako kahteen. Minua kiinnostaa se, millä perusteella monet näyttävät äänestävän Sauli Niinistöä, mutta myös se, miksi jotkut kristityt kannattavat Pekka Haavistoa? Näen kahtiajaon ilmenevän kristittyjen piirissä siten, että joukostamme erottuvat toisaalta ne, joita kutsun tässä traditionalisteiksi ja toisaalta taas ne, joista käytän nimitystä myöhäismodernit.

Traditionalisteina ymmärrän ne kristityt, jotka näkevät tärkeänä konstantinolaisesta paradigmasta kiinni pitämisen. He haluavat viimeiseen asti puolustaa kristillistä yhtenäiskulttuuria. Heille usko(nto) näyttäytyy eräänlaisena yläkäsitteenä kaikelle muulle yhteiskunnalliselle elämälle, vaikka he tunnustavatkin, ettemme vielä elä messiaanisessa valtakunnassa. Yhteiskunnan ja kulttuurin muodollinen tapakristillisyys on näin ollen heille arvo sinänsä. Presidenttikysymyksestä saattaa näin tulla joillekin heistä lähes tulkoon pelastuskysymys. Heidän maailmankuvassaan hengellinen hallitsee maallista: Suomen laki perustuu Jumalan lakiin, joka on "elämän oma laki" (Luther). Tätä taustaa vasten he näkevät jopa kohtalonomaisia (elleivät peräti eskatologisia) uhkakuvia mahdollisuudessa, että presidentiksi tuleekin homoseksuaalinen ylioppilas, jolla on etelä-amerikkalainen elämänkumppani.

Myöhäismodernit taas kysyvät, mitä tekemistä seksuaalisella suuntautumisella on presidentinviran hoitamisen kanssa. Viittaukset Linnan juhlien isäntäpariin (kirjaimellisesti!) tai puolustusvoimien ylipäällikkyyteen eivät tee heihin kovin suurta vaikutusta. He  elävät todeksi paradigman muutosta, jonka seurauksena käytännössä joudutaan hyväksymään sekularisaatio eli yleinen maallistuminen, jossa perinteiset instituutiot (kuten esim. kirkko, koululaitos tai isänmaa) ovat menettäneet gloriansa. He näkevät uskon(non) merkitsevän ihmiselle jotain nimenomaan henkilökohtaisella elämänalueella. Yhteiskunnallinen (tai maailman pelastamisen) projekti on jotain sellaista, jota voidaan tehdä yhteistyössä niin homojen kuin muslimienkin kanssa. Heidän maailmankuvassaan hengellinen on jotenkin maallisen sisäpuolella ja vaikuttaa parhaiten eräänlaisena läpäisyperiaatteena sieltä käsin koko yhteiskuntaan. Loppupelissä on sama, onko kyseessä Amnesty tai jokin maallistunut kirkko, mutta näin se toimii.

Meidän on ehkä hyvä miettiä, millaisessa todellisuudessa alkukristityt elivät? Toisaalta oli juutalaisen emoyhteisön yhtenäiskulttuuri ja toisaalta taas monikulttuurinen, monikansallinen ja moniuskontoinen hellenistinen maailma - sekä jännite näiden kahden välillä. Mielenkiintoista on nähdä esim. Apostolien teoista, että kristinusko etsiytyi aika pian ulos yhtenäiskulttuurin turvallisesta otteesta. Jeesus-usko jalkautui synagoogasta pakanoiden pariin.

Jeesus-uskolla näyttää oikeasti olevan sellainen dna, joka aina haluaa haastaa ja konfrontoida vastapuolen eli pakanuuden kanssa. Siellä sillä nimittäin ovat rajattoman kasvun ja moninkertaistumisen mahdollisuudet. Se ei näytä viihtyvän kovin pitkään turvassa pelkän yhtenäiskulttuurin suojissa. Mitä siis olisi oikea missionaarisuus tilanteessamme? Kristillinen alakulttuuri vaikuttamassa jokaisella elämänalueella, missä vain on tunnustavia kristittyjä?

Korjaus aiempaan

Olen alusta asti hieman vierastanut Sauli Niinistön EU-myönteisyyttä. Näen hänet kuitenkin tässä tilanteessa ehdottomasti parempana vaihtoehtona presidentiksi Suomelle, kuin Pekka Haaviston. Näin sekä hänen osaamisensa, kokemuksensa että ennen kaikkea arvojensa puolesta. Olen myös pariinkin otteeseen todennut niin molemmista ehdokkaista, että Suomen vähäosaisia ja köyhiä ajatellen on sama kumpi heistä tulee valituksi.

Nyt luulen, että minun täytyy muuttaa käsitystäni - ainakin Niinistöstä tai erityisesti hänestä. Näyttää siltä, että Niinistöllä on sosiaalista mieltä enemmän kuin olen antanut itseni ymmärtää. Kiinnitin ensinnäkin huomiota, kun iltauutisissa kerrottiin Niinistön vierailusta sosiaalisessa yrityksessä Noarkissa Porvoossa, jonka tiedän tekevän hyvää työtä pitkäaikaistyöttömien parissa.

Joku voi tietenkin sanoa - ja varmasti sanookin - tällaisen olevan vain osa poliittista peliä. Näin varmasti onkin, mutta juuri tässä kohtaa ehdokkaiden arvot punnitaan: missä poliittista peliä halutaan pelata? Kohteen valinta on aina kannanotto ja samalla myös hyvää mainosta vierailukohteelle itselleen.

Erityisesti vaa´assa painaa myös arvostamani Heikki Hurstin lausunto Niinistöstä. Ehkä saamme hänestä presidentin, joka kuuntelee kristittyjä.

Mediakatsaus 21

Kuten edellä pelkäsin, niin Suomen köyhiä ajatellen on sama kumpi valitaan presidentiksi. Ilta-Sanomien toimituspäällikkö Timo Paunonen kirjoittaa, että "Niinistö ja Haavisto ovat leimallisesti hyvinvoivan, etelän taajamissa asuvan väestön ehdokkaita eli ensi viikon sunnuntaina käy vaaluhuoneissa säpinä - Etelä-Suomessa. Puoli Suomea seuraa näytelmää sivusta."

Tämä pelko on todellinen ja on herättänyt monet niin politiikan huipulla kuin edellisen postaukseni kommentoinneissa. Viimeisimpien tietojen mukaan eivät vain perussuomalaiset ja keskustan kannattajat uhkaa jättää äänestämättä, vaan myös demarit. Suomen yhä selvempään kahtiajakoon näyttävät monet jo heränneen, paitsi tietysti pääkaupunkiseudun poliitikot. Vanha Suomea jakanut raja, joka ilmeni niin nuijasodassa, v. 1918 tapahtumissa kuin EU-kansanäänestyksessäkin, kummittelee yhä.

Äänioikeuden käyttämättä jättämisen ohella demareilla on muutakin murehdittavaa. Varsinaiset vaalit kun menivät parikymmenvuotisen presidenttipuolueen osalta huonosti, mikä kuvaa hyvin niin Ruotsissa kuin Suomessakin tapahtuvaa demarien alamäkeä. Perinteinen jako oikeistoon ja vasemmistoon ei enää toimi ja puoluebyrokratia on etääntynyt hyvin kauas tavallisesta kenttäväestä, jotka muuallakin kuin Kymenlaakson hiljenevissä teollisuustaajamissa äänestävät yhä useammin perussuomalaisia.

Kotkan demarien työväenyhdistyksen puheenjohtaja Kim Soares toteaakin Kymen Sanomissa, että "nyt on sössitty niin paljon, että jotain radikaalia pitäisi tapahtua". Aamulehti komppaa eilisessä pääkirjoituksessaan: "Sdp:n operatiivisena johtajana puoluesihteeri [Mikael Junger] on epäonnistunut ja Sdp:lle voisi olla kohtalokasta jättää vielä syksyn kunnallisvaalijärjestelytkin hänen hoteisiinsa."

Mediassa on useissa yhteyksissä siteerattu Vihreä Lanka-lehdessä 13.01. ollutta Nexar Antonio Floresin haastattelua, jossa kerrotaan hänen lapsuudestaan. Se on mielestäni hyvin (jonkun mielestä liiankin hyvin) asioita ja niiden välisiä yhteyksiä kuvaava. En tiedä, onko tämä nyt sitten tätä "stereotypioimista", mutta kaikki sopii niiin hyvin näihin teorioihin homoseksuaalisen käyttäytymisen synnystä. Äidin kasvattama, äidin hyväksynnän hakeminen, on edelleen äidin poika jne. Tämä sanottuna ilman, että mitenkään väheksyisin hänen kokemustensa traumaattisuutta, pikemminkin päinvastoin. Mutta jos itse olisin seksuaalivähemmistöaktivisti en laskisi tällaisia juttuja julkisuuteen.

Mutta kuten ystäväni Pekka eräässä kommentissaan (omalla rosoisella tavallaan) osuvasti huomauttaa, kyse on miehuuden ongelmasta, isättömyydestä ja isän poissaolosta silloin, kun häntä olisi tarvittu...

Presidenttipelissä panokset senkun vaan kovenevat ihan kuin Kuopion piispanvaalissa: Haavistoa tukevat ylimystörouvat ovat aktivoituneet ja Ultra Brakin on herätetty henkiin Haaviston vaalivankkureiden vetäjiksi. Tämä on hienoa, näin toimitaan vapaassa maassa, jossa vallitsee demokratia ja sananvapaus.

Kahden kauppa, kolmannen korvapuusti

Anarkia ja kaaos näyttävät vallitsevan Jumalan seurakunnassa. Niin rankasti ovat presidentinvaalit hämmentäneet joukkoja. Moni kyselee psalminkirjoittajan tavoin, mitä vanhurskas voi tehdä, kun peruspylväät kaadetaan maahan. Meitä näytetään seulottavan kerta toisensa jälkeen: ensin tuli kirkon homokeskustelu, sitten vastavuoroisesti iso jytky, nyt sitten tämä nk. "haavistoilmiö" - mitä tuleekaan seuraavaksi? Presidenttikysymys näyttää lyöneen kristittyjen rivit kovasti hajalle. Moni suree sitä, että emme kristittyinä tässä(kään) kohtaa saaneet koottua rivejä sen "oikean" ehdokkaan taakse.

Kristittyjen piirissä rintamalinjat kulkevat seurakuntien, kirkkojen, pienryhmien ja perheiden sisällä: ovat nuoret vastaan vanhat, liberaalit vastaan konservatiivit, globalistit vastaan traditionalistit, moderni vastaan myöhäismoderni jne. Löytyykö tästä nyt sitten uuden luokkasodan ainekset, mene ja tiedä. Jotain oleellista se kuitenkin kansan kahtiajaosta uudella tavalla kertoo. Näyttää siltä, kuin varsinkin nuorten kristittyjen piirissä löytyisi aimo annos halukkuutta ottaa etäisyyttä siihen vanhempien polvien kristillisyydennnäkemykseen, jonka pohjalta Sauli Niinistö voisi olla hyvä, "kristitty" presidentti. Tässä tilanteessa pragmaattiseksi vaihtoehdoksi kelpaa sitten vaikka Pekka Haavisto. Hyvin he siis näyttävät postmoderninsa sisäistäneen.

Ehkä on hyvä miettiä, miten maa makaisi ja elämä jatkuisi, mikäli a)Niinistö tai b)Haavisto valittaisiin presidentiksi?

Vaihtoehdon a) kohdalla tuskin mikään muuttuisi. Niinistö ei ole muutosjohtaja - eikä häntä sellaiseksi halutakaan - vaan hän on kirstunvartija. Ehkä hyvä sellainen, mutta edelleen kirstunvartija. Ehkä hänet siksi presidentiksi halutaankin: turvaamaan menneiden sukupolvien perinnön säilyminen valtion virallisena juhlakaluna. Ehkä se onkin tasavallan presidentille predestinoitu kohtalo EU-Suomessa.

Haaviston kohdalla taas vastaus on sekä moni-ilmeisempi että myös hämärän peitossa. Haaviston seksuaalinen suuntautuminen nimittäin on isolle osalle hänen äänestäjistään se juttu, miksi hänet halutaan leimata muutoksen tuojaksi ja vaihtoehdoksi vanhalle. Kyse on vähän samanlaisesta ilmiöstä kuin tarve saada maahan ensimmäinen naispresidentti. Elisabeth Rehnin kohdalla se ei vielä onnistunut, mutta toinen kerta toden sanoi. Samoin taitaa käydä nytkin: vielä eivät Haaviston paukut Linnaan riitä, mutta monen hänen taustasjoukoissaan olevan mielestä tämä ei nyt jää tähän... Kun Tarja Halonen valittiin ensimmäiseksi Suomen naispuoliseksi presidentiksi, muistan joidenkin (ymmärtääkseni aidosti kristittyjen) nuorten naisten tervehtineen tätä kehitystä ilolla. Ei ollut väliä sillä, millaisia arvoja Halonen edusti, vaan naispresidentti oli se juttu. Samanlainen tilanne on nytkin. Halosen arvot ovat kyllä jo käyneet ilmi. Haaviston mahdollisen valinnan jälkeen on todennäköistä, että vieläkin kovempi perinteisten arvojen alasajo vain jatkuisi.

Haavistoa on markkinoitu köyhien, sorrettujen ja vähäosaisten ystävänä. Tosiasia taitaa kuitenkin olla, että hän edustaa sitä pääkaupunkilaista punavihreää aatemaailmaa, jossa köyhät aina lähtökohtaisesti ovat kolmannen maailman maissa, eivät täällä. Hänen humaaniuttaan ja jaloa ihmisluonnettaan ei kai kukaan halua kyseenalaistaa (etenkään jos/kun ei ole tutustunut häneen henkilökohtaisesti, mikä pätee silloin myös toisinpäin), mutta vihreän ideologian (jolta pohjalta Haavisto nousee, vaikka onkin nyt ollut liikkeellä ns. "sammutetuin lyhdyin") auttamisen painopiste on perinteisesti ollut jossain ihan muualla kuin suurkaupunkien lähiöissä tai hiljenevän Syrjä-Suomen takamailla. Eli jos Suomen köyhiä ja vähäosaisia ajatellaan niin valittiin sitten Niinistö tai Haavisto, niin heidän osansa ei näiden miesten toimesta tule kohenemaan. Se on kahden kauppa ja kolmannen korvapuusti, eikä se korvapuusti tässä kohtaa ole syötävää.

(Median rooli on - taas kerran - ollut merkittävä tämän nk. "haavistoilmiön" synnyttämisessä. Eipä ex-presidentti Martti Ahtisaarikaan omaelämäkerrassaan turhaan peräänkuuluttanut toimittajien puoluekantojen julkistamista. Vihreä aatemaailma on nimittäin median piirissä erityisen suosittua. Luulen kyllä edelleenkin nk. "haavistoilmiön" hupenevan melko pian. Veikkaan edelleen Paavo Arhinmäen tulevan jatkossa esiintymään tämän joukon keulakuvana, paristakin syystä. Ensinnäkin ikä: Haavisto on jo viisikymppinen, eikä kauhean katu-uskottava, toisin kuin Arhinmäki. Toinen syy onkin juuri tämä: Arhinmäki on aidosti radikaali. Hänet on pääkaupunkiseudun alakulttuurisissa graffittipiireissä kuulemma rankattu yhdeksi parhaaksi junamaalariksi kautta aikojen, if you know what I mean. Graffitit & tägit, FC Jokerit ja Tukholman AIK - siitä on hyvä ponnistaa ylöspäin.)

Sauli Niinistön heterous ei periaatteessa vielä tee hänestä yhtään sen parempaa kristittyä, kuin mitä Haavistokaan on. Hän on kuitenkin julkisesti liputtanut kristillisten perusarvojen kunnioittamisen puolesta, mitä Haavisto ei ole tehnyt. Haaviston arvot perheen, avioliiton tai uskon kohdalla eivät sovi perinteisen kristinuskon raameihin. Kumma kyllä, tämä ei ole mitenkään huolestuttanut kristtyjä Haaviston joukoissa. Ilmeisesti heille esim. globalisaatioon liittyvät seikat ovat tärkeämpiä kuin perinteinen tapakristillisyys. Niinistön vakaumuksensa syvyydestä en osaa sanoa mitään, tosin olen ollut kuulevani häneltä joissain yhteyksissä aika mielenkiintoisia lausuntoja, kun hän esim. on kertonut omista kokemuksistaan Kaakkois-Aasian tsunamissa.

Mutta meidän kristittyjen on ehkä hyvä olla enää sen enempää haikailematta minkään konstantinolaisen kuplan perään. Moni vilpitön kristitty on käynyt tätäkin presidentinvaalikampanjaa tosissaan, enkä tahdo heidän vakaumustaan ja panostaan mitenkään väheksyä. Emme kuitenkaan elä Jumalan valtakunnan täyteydessä (vielä), emmekä sitä poliittisin keinoin (muista puhumattakaan!) tänne koskaan saakaan, pahimmillaan vain jotain cromwellilaista talebanismia. (Vrt. leffa V niinkuin verikosto, mikä todellisuus - kaikeksi onneksi - on hyvin kaukana meiltä, kun katsoi Haaviston vaalivalvojaisia.) Messias meillä jo on, nyt ollaan valitsemassa maalle presidenttiä. On siis tärkeää puolustaa kristillisiä arvoja, mutta ohitse kaiken kiivaan kulttuuritaistelun meillä on tärkeämpikin tehtävä täällä: tehdä Jeesukselle opetuslapsia kaikkien kansojen joukosta.

Vaalipäivän aamuna

Kova tuntuu olevan kansan keskuudessa vahvan johtajan kaipuu. Tuntuu siltä kuin nykyisen epävakauden aikana kansan syvistä riveistä kumpuaa todellisen kansan isän kaipuu (maan äitiähän ei nyt oikeasti ole tarjolla, oltiin muuten miten hyvää mieltä tahansa Sari Essayahista). Ex-presidentti Koivisto tosin kiirehti jo männäviikolla katumaan aiempaa presidentin valtaoikeuksien kaventamispolitiikkaansa. Kansa haikailee maahan vahvaa presidenttiä, joka tarvittaessa olisi valmis laittamaan poliitikkojen venkoilun aisoihin ja puuttumaan rautaisella kädellä esim. hallitusneuvotteluihin. Oikeasti kukaan ei kuitenkaan halua enää paluuta Kekkosen aikaisen itsevaltiuden päiviin. Ehkä vahvan presidentin kaipuu kumpuaakin vain Euroopan epävarmuudesta tulevaisuutensa suhteen? Ehkä se ennakoikin - myös poliitikkojen taholla - jonkinlaista "lusikka kauniiseen käteen" -paluuta kansallisvaltioiden aikaan, siltä varalta että EU-projekti ajaakin pahasti karille?

Mutta jos presidentin valtaoikeuksia on jo nyt kavennettu ja edelleen tullaan kaventamaan ja hänen roolinsa rajoittuu vain jonkinasteisen seurustelu-upseerin hommaan, niin eikö paras vaihtoehto tasavallan pääministeriksi olisikin silloin Paavo Arhinmäki? Silloinhan hänestä voisi olla vähiten haittaa ja toisaalta hänellä olisi riittävästi aikaa edustaa Suomea El Classicossa Nou Campilla tai kaiken maailman skeittikenkämessuilla?

Arhinmäestä puheenollen, eräs viime aikojen selkeimpiä osoituksia a)suomalaisen poliittisen keskustelukulttuurin ahtaudesta ja b)median härskistä puolueellisuudesta on hänen raflaava lausuntonsa "israelilaisten Gazassa tekemästä kansanmurhasta", jonka hän toi esille Ruben Stillerin isännöimässä Pressiklubissa 18.11. TV2:ssa. Israelin toimien julkinen ja perusteltu arvostelu on luonnollisesti täysin hyväksyttävää aina silloin, kun siihen on aihetta, mutta muuten Arhinmäen kommentti (esim. hänen puolueensa sovjetofiilisen taustan huomioonottaen) edustaa sitä yksisilmäistä antisemitismiä, jota etenkin vasemmistopoliitikkojen taholta löytyy paljon.

Mutta mistä olet kuullut aiheesta mediasta? Aivan, en minäkään - paitsi hiljattain (eli kaksi kuukautta tapahtuneen jälkeen) Kotimaan verkkosivuilta, kun Helsingin juutalaisen seurakunnan entinen johtaja Gideon Bolotowsky otti asian esille Uskot-foorumin vihapuheseminaarissa Säätytalolla. Muuten suomalainen media on ollut asiasta ansiokkaasti hiljaa, kuten sen tapoihin tällaisissa tilanteissa niin usein kuuluukin. Mistä ei kerrota, sitä ei ole olemassa, on ollut suomalaisen yksisilmämedian pyhä periaate aina Eino S. Revon päivistä saakka. Eipä myöskään suomalaisen poliittisen eliitin taholta kuulunut aiheesta minkäänlaista paheksuntaa tai edes kommentointia asian tiimoilta, kuten arvata saattaa. Arhinmäkeä ja halla-ahoja ei vaan kohdella mediassa tasapuolisesti.

Mutta liittyivätkö Timo Soinin Israelin puolelle asettuvat kommentit tähän tilanteeseen? Mene ja tiedä. Soinin hyväksi on laskettava (myös aiemman aborttikommentoinnin ohella) se, että hän ei pelaa mitään peliä, vaan edustaa reilusti arvojaan.

Se, mitä itse olen paljon miettinyt viime aikoina presidentinvaaleihin ja suomalaiseen poliittiseen elämään liittyen muutenkin, on tämä homohyönteisyys. Nyt on sanottava heti alkuun se, että puhun nyt aiheesta vain ja ainoastaan ilmiön tasolla. Mitä se kertoo Suomen kirkosta ja erityisesti sen papistosta, että Pekka Haavisto saa niin laajan kannatuksen sen piirissä? Tai että vielä istuva presidenttimme lukeutui samaan genreen? Kyse ei taidakaan olla vain homomyönteisyydestä, vaan jopa homohakuisuudesta.

Tässä mielessä Haavisto tuntuu olevan ulkoapäin ohjatun liikehdinnän keulakuva. Ei hänellä rehellisesti sanottuna muuten niin kauheasti ole annettavaa poliittiseen keskusteluun tai muuten. Koko prosessi on osa jo kirkossa(kin) aiemmin tapahtuvaa uudelleenohjeistamista. Sekulaarissa mediassahan tämä näkyy itsepintaisena kiintiöajatteluna, joka, niin kuin kaikki kiintiöajattelu, polkee aitoja pätevyysperiaatteita. Maassamme näyttääkin olevan menossa Juha Ahvion mainitsema kulttuurivallankumous, jossa niin maahanmuuttajat kuin seksuaalivähemmistötkin on otettu keppihevosiksi lanseerattaessa laajempaan keskusteluun ja sitä kautta ihmisten käytäntöihin ja arvoihin "käsitteiden kavalluksen" myllyn läpi käynyttä poliittisesti korrektia ajattelua. Eipä Ahvio turhaan puhu maassamme vallitsevasta "totalitäärisesta demokratiasta".

No, joka tapauksessa - tai ehkä juuri sen tähden - käykääpä ihmiset äänestämässä. Illalla lämpiää vaalisauna ja veljien kanssa kokoonnumme takkatulen, makkaran ja erilaisten virvoikkeiden ääreen tiirailemaan tilannetta.

Erään rikossarjan anatomia

Mikään ei voita brittiläistä rikosdraamaa. Ne voittavat useimmiten esim. jenkkiläiset vastaavansa kevyesti mennen tullen ja vieläpä ilman niitä iänikuisia haukotuttavia takaa-ajo- ja otsaanlyöntijaksojaan lopussa. Niinpä olenkin tässä parina lauantaina ilolla seurannut TV1:ltä Midsomer Murders´in uuden tuotantojakson pätkiä.

Jotain on kuitenkin muuttunut, sen huomaan. En nyt väitä tämän huomioni (suinkaan) olevan jokin uusi juttu, mutta tässä perinteisessä brittiläisessä kontekstissa se sitä on. Tarkoitan yliluonnollisen mukaan tuloa arkipäivän todellisuuteen. Viime lauantain jakso nimittäin päättyi siihen, miten yksi dekkarin konnahahmoista kuolee lopussa diagnoosilla "kuoleman aiheutti joku järkyttävä tapahtuma, jolle ei löytynyt mitään järjellistä selitystä". Kuolema tapahtuu ikivanhassa metsässä, jossa epäillään kummittelevan siellä tapahtuneiden katolilaisten pappien murhien takia sisällissodan päivinä 1600-luvulla.

Aiemmin (ja joku voisi sanoa sen olleen ns. modernina aikana) kaikki oli sujunut niin, että kaikkiin rikoksiin (muista ongelmista puhumattakaan) löytyi aina ja takuuvarmasti jokin järjellinen selitys. Tämän ajattelun pohjana oli valistuksen ajan naturalismi, jolle vain luonnollinen (tämänpuoleinen) todellisuus oli olemassa. Aistihavainnot olivat näin ollen todellisuuden mitta ja luonnolliset selitykset asioille (esim. rikoksille) olivat lähtökohtaisesti aina paremmat kuin yliluonnolliset. Silloinkin kun luonnollista selitystä ei näyttänyt löytyvän, sen etsimistä oli jatkettava mieluummin kuin hyväksyttävä jokin yliluonnollinen selitys.

Brittiläisen dekkarin isä, Sherlock Holmes oli malliesimerkki tästä: se vaihtoehto, mikä on (naturalistisen näkemyksen mukaan) todennäköisin, on lopulta se oikea. Kaikki, mitä tähän tarvitaan on vain yksinkertainen, johdonmukainen ja looginen syy- ja seuraus-suhteen päätteleminen. Tältä pohjalta niin Sherlock kuin CSI:n kaveritkin kykenivät ratkaisemaan rikoksen toisensa jälkeen. Ei ollut mitään tuonpuoleista, yliluonnollista todellisuutta, mikä olisi voinut vaikuttaa asioiden kulkuun - ja jättää selityksen avoimeksi.

Niin kuin todettu, eihän tämä mikään uusi juttu ole. Paradigman vaihdos modernista post- tai myöhäismoderniin kylvi myös elokuvateollisuuteen epäuskon siemenen tieteellisen ja rationalistisen maailmankuvan pohjalta nousevaa selitystä vastaan. Vaikka itse uuden uskonnollisuuden tulo elokuviin (ja sitä kautta junioreiden mieliin maailmankuvaa muokkaamaan) tapahtuikin laajamittaisemmin Tähtien sota-saagan välityksellä, niin kyllä muuallakin osattiin. Millennium (ei se Stieg Larssonin) ja Salaiset kansiot olivat ensimmäiset jälkimodernin ja jälkikristillisen ajan rikossarjat, lanseeraten kaikelle kansalle lähes tulkoon kaikki pirstoutuneen postmodernin maailmankuvan teesit. Kaiken huippuna oli Painajainen Elm Streetillä-leffan kyyninen loppu, jossa esim. perinteisten westernien puhdistava loppukohtaus on poistettu (tiedäthän, paha saa palkkansa, hyvä kaveri kylän kauneimman tytön ja sankari ratsastaa auringonlaskua kohti), mutta jossa annetaan ymmärtää arkkipaha-Freddien vielä elävän ja tulevan takaisin...

Ajat ovat sis muuttuneet ja - yllätyksekseni - tämä näkyy myös perienglantilaisessa dekkarissa. Kyllä niin Hercule Poirot kuin Miss Marplekin kääntyisivät haudassaan (jos nyt tällainen ilmaisu sallitaan), jos näkisivät ylikomisario Thomas Barnabyn (kuvassa vasemmalla) neuvottomuuden inhimillisesti katsoen ratkaisemattoman rikoksen edessä. Tähän asti meediot, selvännäkijät ja muut vastaavat on kerta toisensa jälkeen todistettu joko huijareiksi tai muuten vain höynäytetyiksi hölmöiksi. Nyt on tilanne peruuttamattomasti muuttunut ja selittämätön yliluonnollinen todellisuus on läsnä uudella tavalla.

Samalla kun perinteinen länsimainen rationalismiin pohjautuva maailmankuva rapistuu, on tämän maailmankatsomuksellisen katon alla varttunut moderni ihminen sisimmässään hämmentynyt ja neuvoton. Tuntuu, ettei vain konstantinolainen paradigma, vaan myös perinteinen moderni maailmanselityskin on tullut tiensä päähän. Uudessa tilanteessa vanhat uskomukset ja arkaaiset maailmanselityksen mallit nousevatkin aiemman korvaavan ja jopa ratkaisevaan rooliin. Tämä näkyy mm. sellaisissa leffoissa kuin Ukkossydän, jossa Val Kilmer esittää identiteetistään eksynyttä modernia amerikkalaista, jonka intiaanitietäjä lempeän päättäväisesti ohjaa "oikealle tielle". Länsimainen maailma ei enää näyttäydykään ylivertaisena luonnonkansojen ikivanhan uskonnollisuuden edessä, vaan pikemminkin päinvastoin. Tyhjyyttään koliseva materialismi täytyy korvata jollain, eikä se välttämättä ollenkaan ole kristinusko.

Jälkikristillinen ja jälkimoderni kulkevat siis romahtavien maailmankuvien tasolla kiltisti käsi kädessä. Uudessa tilanteessa emme enää voi tarjota ratkaisuksi a)paluuta rationalismiin tai b)perinteistä kirkollista instituutiota. Meidän on myöhäismodernisaation kontekstissa kyettävä tuomaan esille Jumala, joka on enemmän kuin kirkkoon kutistettu opinkappale, mutta joka on yliluonnollinen, kaikelle merkityksen ja selityksen antava Vapahtaja. Tätä tarinaa ei nimittäin voita mikään mahti maailmassa.

Kovat piipussa Kuopion piispanvaalissa

Kuopion suunnalla peli kovenee sitä mukaa kun Riekkis-Willen eläkepäivät lähenevät. Nyt on eräs Wille-piispan uskollisimmista opetuslapsista ja piispaehdokas, teol. tri Sakari Häkkinen toteaa Savon Sanomien haastattelussa kilpaveikkojensa Miikka Ruokasen ja Jari Jolkkosen olevan "uhka työyhteisölle".  Myöhemmin hän kyllä täsmentää, ettei tarkoita niinkään Kuopion tuomiokapitulia (jossa piispanistuin kai ihan fyysisestikin sijaitsee), vaan kirkkoa noin yleensä. Huoli Riekkisen perinnön jatkumisesta "ihmisläheisenä ja armollisena tapana käyttää Raamattua" alkaa jo saada - toista kuopiolaista, teol. tri Kari Kuulaa lainaten - "massiivisia, kolossaalisia, abyssaalisia, gigantomaanisia ja extraterrestiaalisia" mittasuhteita. Häkkisen mukaan "Jolkkonen ja Ruokanen perustelevat Raamatulla oppikäsityksiä", mikä ei ole hänen mielestään "papeilta vaadittavaa ammatillista lähestymistapaa Raamattuun". Oho...

Näin siis Kuopiossa, jossa Häkkisen mukaan halutaan edelleen taata Riekkis-Willen edustaman "elämänmyönteisen, avarakatseisen ja ymmärtäväisen" linjan jatkuvan. Ja kovat on paukut pojilla piipussa, kun kilpakumppania näin ammutaan. Aiemminhan samainen Häkkinen ehti jo todeta, ettei hänen kilpakumppaninsa Jari Jolkkonen ymmärrä oikein mitään kunnon eksegetiikan päälle. Tämä kun oli jossain haastattelussa todennut pitäytyvänsä uskontunnustuksen perinteisessä ymmärryksessä Jeesuksen neitseestäsyntymisen suhteen. Mokoma vielä oli mennyt ääneen lausumaan, että UT:n eksegetiikkaa Hesassa opiskellessaan alkoi pikku hiljaa vieraantua Raamatun lukemisesta. Ruokasen vakavin hairahdus Häkkisen asteikolla taas on ollut hänen linjapuheensa Lapuan synodaalikokouksessa.

Vai menisiköhän kaikki sittenkin vain savolaisen lupsakkuuden ja vääräleukaisuuden piikkiin periaatteella "kun savolainen puhuu, vastuu siirtyy kuulijalle"?
-------

Eipä siis ihme, että tässä päivänä muutamana keskustelin erään luterilaiseen kirkoon kuuluvan miehen kanssa, joka kovaan ääneen julkisella paikalla haukkui oman kirkkonsa piispoja. Hänen suhtautumisensa oman uskonnollisen yhteisönsä hengellisiin johtajiin - näin ainakin olen ollut ymmärtävinäni piispuuden luonteen (vaikka en luterilaisten pappisnäkemystä muuten jaakaan) - oli luvalla sanoen epäkunnioittava ja halveksiva.

Kun yritin vähän rauhoitella ilmiselvästi tuohtunutta kaveria, se tuntui vain lisäävän hänen intoaan haukkua oman kirkkonsa piispoja. Yritin myös tuoda mukaan vähän uusitestamentillista näkökulmaa hengellisen vanhemmuuden kunnioittamisesta yms, vaikka ymmärränkin vaikeuden löytää tälle relevanssia nykyisessä kirkollisessa tilanteessa, mutta ainakin noin periaatteessa. Siis yritin. Totesin lopulta, että itselläni ei olisi kanttia haukkua noin oman uskonyhteisöni hengellisesti vanhempia. Tähän kaveri totesi, että hänellä kyllä on tähän varaa.

Niinpä sitten saavuimme keskustelun huipennukseen ja epämääräinen déjà vu-fiilis alkoi saada sijaa minussa. Kysyin tältä aktiivisesti oman kotiseurakuntansa toiminnassa mukana olevalta kaverilta suoraan, että miksi hän sitten ylipäätään kuuluu kirkkoon, jos hän suhtautuu sen johtoon tällä tavoin? Kävi sitten niin kuin yleensä tällaisissa keskusteluissa käy. Se nimittäin loppui siihen se keskustelu.

Mieleen nousivat sellaiset sanat, kuin massan mukana kulkeminen, mukavuusvyöhyke, muutosvastarinta, suvun paineet, sosiaaliset suhteet, isompaan yhteisöön kuuluminen ja sen luoma turvallisuuden tunne... Samoista asioistahan se kai on kyse tuolla Savon suunnassakin?

Loppupelissä jokaisen meidän elämässämme kuitenkin punnitaan näiden asioiden suhde Jumalan valtakunnan todellisuuteen.

Virtanen ja keskustelu kadunkulmassa

Virtanen istuskeli yksinään kotisaunan lauteilla ja mietti erästä päivällä käytyä keskustelua. Tällaisina hetkinä Virtanen oli saanut kyllikseen muotojumalisesta yhtenäiskultturista, jonka keskellä yhä elettiin. Joskus hän mietti vakavissaan olisiko jopa aito pakanuus parempi vaihtoehto kuin tämä.

Juttu oli mennyt näin. Virtanen oli tavannut eräässä kadunkulmassa keskustassa erään hyvän- päiväntuttunsa vuosien takaa, Hukkasen, joka kuului erääseen valtiokirkon liepeillä olevaan jumalanpalvelusyhteisöön. Aluksi keskustelu Hukkasen kanssa oli sujunut ihan rauhallisissa merkeissä, kunnes yhtäkkiä tämä oli kertonut kuulleensa jostain puhetta, että Virtanen olisi kastanut jonkun tai joitakuita. "Kastanut uudelleen", oli Hukkanen korostanut, johon Virtanen oli ehättänyt toteamaan, ettei se mitään uudelleenkastamista asianomaisten mielestä ollut.

- Silloin mä ajattelin, että nyt se Virtanen on seonnut lopullisesti, oli Hukkanen miltei huudahtanut.

Virtanen ei viitsinyt kysyä tarkennusta tuohon "lopulliseen sekoamiseen". Mutta siitä oli sitten sukeutunut pitkällinen, väliin jopa kiivassävyinenkin keskustelu kadunkulmassa, jota ulkopuolelta seuraava saattoi vain todeta hengellisten kysymysten todellakin olevan osa ihmisten arkipäivää. Hukkasen kommentit perustuivat koko lailla huhupuheisiin, joita Virtanen joutui pitkin matkaa oikomaan. Kastanut hän toki oli, eikä hän sitä kieltänytkään, vetosipa vain omantunnon- ja uskonnonvapauteen. Virtanen toi myös esille oman raamatullisen näkemyksen muodostamisen tärkeyden.

Hukkanen alkoi kiivastua ja haukkui toista kastetuista valheelliseksi ja totesi, ettei koko toimituksella ollut "paskankaan vertaa" merkitystä näiden elämässä. Virtanen kysyi, oliko Hukkanen keskustellut kummankaan kastetuista kanssa henkilökohtaisesti. Ei kuulemma ollut, johon Virtanen totesi, että hänpä oli ja lisäsi kavereiden oman todistuksen omasta hengellisestä kasvustaan tämän jälkeen olevan hyvää.

Tämän jälkeen Hukkasen puheissa alkoi entistä enemmän toistua sellaiset sanat, kuin "mä luulen" tai "jos..." ja edelleen vedottiin kuulopuheisiin. Virtanen kehotti tarkastamaan asiat asianomaisilta itseltään, eikä elämään huhujen varassa. Virtanen myös varoitti Hukkasta vakavasti lausumasta väärää todistusta lähimmäisestään. Hukkanen ei tästä juurikaan rauhoittunut, vaan hyökkäsi edelleen "uudelleenkastamista" vastaan. Virtanen joutui tässä vaiheessa jopa vetoamaan aikuisen ihmisen omaan valinnanvapauteen tehdä omia ratkaisujaan, etenkään kun ei edes kuulunut valtiokirkkoon.

Loppujen lopuksi olikin sitten käynyt ilmi, että Hukkanen oli yksinkertaisesti erehtynyt henkilöstä eli ns. haukkunut väärää puuta, mutta se ei häirinnyt häntä tippaakaan - oltiinhan nyt oikealla asialla puhtaan opin puolesta. Virtanen terotti edelleen Hukkaselle, että vaikka oltaisiin itse asioista eri mieltä, niin ei pitäisi sentään mustamaalata toista. Tilanne oli sitten päätynyt siihen, että Hukkanen oli jäänyt itsekseen miettimään kenestä ihmisestä olikaan loppujen lopuksi kyse ja Virtanen lampsutteli tiehensä hieman kiusaantuneena koko kalabaliikista.

Jollain tavalla tuo päivällä käyty keskustelu oli jäänyt vaivaamaan Virtasta. Kun hän oli keronut asiasta vaimolleen tämä oli ollut hieman kauhuissaan Hukkasen kovuudesta ja aggressiivisuudesta. Silloin vasta Virtanen tajusi, mikä tuossa tapaamisessa oli oikein niin häirinnyt ja vaivannut häntä. Hänhän oli juuri tänään tavannut miehen, ihan tavallisen suomalaisen perheenisän, joka tietyissä sopivissa olosuhteissa olisi oikean opin puolesta valmis ratkaisemaan koko uudelleenkastamisproblematiikan aitoon saksalaiseen 1500-luvun malliin.

Tämä hämmästytti vielä enemmän Virtasta, kun hän muisti itse jo useita vuosia eläneensä uskovien yhteisössä, jossa oli mukana ihmisiä, joilla oli hyvinkin erilaisia käsityksiä kasteesta - niinkuin myös muista enemmän tai vähemmän opillisista kysymyksistä - ja jotka siitä huolimatta olivat kyenneet elämään yhdessä.

Paavo Arhinmäki ja Faarao Pirttikangas

Suomalainen nuorisotutkija, fil. tri Helena Helve on tutkinut parin viimeisen vuosikymmenen ajan suomalaisen nuoren ja nuoren aikuisen sukupolven arvoja, asenteita ja maailmankuvaa. Helve on myös uskontotieteilijä ja perehtynyt myös nuorten arvomaailmassa ja maailmankuvassa tapahtuneisiin muutoksiin. Omassa väitöskirjatutkimuksessaan hän seurasi kymmenen vuoden ajan pääkaupunkiseudun erään lähiöalueen nuorten maailmankuvan muodostumista.

Itselleni Helven monipuolisesta tuotannosta ovat olleet antoisimpia artikkeli "Ystävämme kettu" ja uusi maailmankuva (teoksessa Näin nuoret - Näkökulmia nuoruuden kulttuureihin, Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1996), joka käsittelee modernin ja jälkimodernin ajan vaikutusta nuorten maailmankuvaan ja miten tämän kulttuurisen murroksen myötä syntyy uusi ns. "vihreä maailmankuva". Kannattaa myös tutustua Helven v. 2002 julkaistuun teokseen Arvot, muutos ja nuoret (Yliopistopaino).

Em. artikkelissa (s. 87-89) Helve kuvaa suomalaisen nuorison jakaantumista arvomaailmaltaan kolmeen erilaiseen ryhmään, nimittäin humanisteihin, individualisteihin ja traditionalisteihin.

Humanistinuorten arvomaailma nousee kristillis-humanistisesta maailmankatsomuksesta. Heidän asenteitaan voidaan löytää niin vihreiden, kristillisten kuin vasemmisoideologioistakin. He ovat ihmiskeskeisiä ja suhtautuvat ympäristökysymyksiin eettisen älyllisesti: luonnon saastuminen on kyllä saatava kuriin, mutta samalla on turvattava ihmisten perusoikeudet. Humanistit ovat valmiita tinkimään omastaan kestävän kehityksen hyväksi, eivätkä usko jatkuvaan kasvuun.

Vastaavasti individualistinuoret ovat hyvin pessimistisiä perinteisen puoluepolitiikan vaikutuskeinoihin. He ovat moderneja, kriittisiä nuoria, jotka eivät kuitenkaan ole omaksuneet perinteisten aatteiden arvoja ja asenteita. Helve epäilee juuri näiden nuorten joukosta löytyvän radikaaliin ympäristö- ym. aktivismiin kallellaan olevia nuoria. Toisaalta tätä ryhmää vaanii Helven mukaan myös helposti passiivisuus ja toivottomuus.

Traditionalistinuoret taas ovat asenteissaan konservatiivisia. Ei liene yllätys, että heitä löytyy helposti enemmän Etelä-Pohjanmaalta kuin Kehä III:n eteläpuolelta. He uskovat perinteiseen protestanttiseen työnteon etiikkaan, kuten ahkeruuteen ja yrittämiseen. Heille ovat tärkeitä taloudellinen hyvinvointi ja elintason vakaa kasvu. Pääasiassa traditionalistit ovat säilyttäneet positiivisen suhtautumisensa tulevaisuuteen.

Helve kuitenkin muistuttaa, että enemmistön asenteet ja arvot ovat kuitenkin ristiriitaisia ja tilannekohtaisia siten, että eri asioissa yksi ja sama nuori saattaa käyttäytyä hyvin eri tavalla niin että samasta nuoresta voidaan löytää kaikkia em. asenteita ja arvoja. Useimpien nuorten asenteet ja arvot eivät muutenkaan ole ankkuroituneet mihinkään perinteiseen poliittiseen, uskonnolliseen tai muuhun ideologiaan.

Nämä Helven arvotutkimuksillaan viitisentoista vuotta sitten vetämät suuret päälinjat ovat alkaneet elää mielessäni meneillään olevia presidentinvaaleja seuratessani. Erityisesti on huomioni kiinnittynyt Paavo Arhinmäkeen. Hän on selvästi myöhäismodernin ajan presidenttiehdokas. Hänellä on tatuointeja, hän on entinen graffittiharrasatelija, jalkapalloaktivisti (huomatkaa maltillinen sanavalinta) ja hyväksyisi jopa kansalaistottelemattomuuden tietyissä tilanteissa.

Näine arvoineen Paavo Jr. pesee helposti kaimansa takapuoleen ammutun äkäisen karhun. Hän uskaltaa myös haastaa vihreän liikkeen ikonin, millä hän selvästi osoittaa vihreän ympäristöliikkeen radikaaliuden hävinneen vallan kabinetteihin. Paavon demarit taas näyttävät entistä selvemmin olevan menneen talven lumia - ainakin presidenttikysymyksessä. Demareiden jumiutumista viime vuosisadan taisteluhautoihin osoittaa hyvin heidän haikailunsa vanhojen puoluelehtien perään. Demareiden kannattajat kun eivät kuulemma netissä aikaansa vietä. No, sehän kuulostaa ihan samalta kuin että viimeisenä lähtevä sammuttaa valot.

Luulen siis, että Paavo Jr. jos kuka on tulevaisuuden mies. Tarkoitan tällä sitä. että hänestä kuulemme vielä. Ymmärtäkää minut nyt oikein: en jaa hänen arvojaan, enkä ihannoi häntä mitenkään. Puhun aiheesta ja miehestä puhtaasti ns. ilmiön tasolla. Luulen hänen olevan Helven mainitsemien individualistinuorten aikuisten mieleen - ja jopa selvästi yksi heistä.  Mutta älkää pelätkö minun äänestävän häntä.

Luulen myös tulevaisuuden yhteiskunnallisen ja poliittisen polarisoiutumisen tapahtuvan akselilla Helven esittelemät individualistit - traditionalistit. Helven tutkimuksen ajan nuoret ovat tämän päivän nuoria aikuisia ja parhaassa äänestysiässä. Luulen monien traditionalistien kapinan kanavoituneen perussuomalaisten Ison Jytkyn kautta. Vastakkainasettelu Suomen poliittisessa kentässä tulee rajuimmin personoitumaan Timo Soinin ja Arhinmäen kaksintaisteluun. Omine näkemyksineen ja arvoineen he edustavat kahta hyvin kaukana toisistaan olevaa kansanosaa, joita  saattaa kyllä löytyä samasta talosta, samasta perheestä, samasta työpaikasta ja samasta seurakunnasta. Kristittyjen esirukous yhteiskuntarauhan säilymisen puolesta on tarpeen.

-------

Hauska esimerkki jälkimodernin ajan kulttuurisista ja tässä tapauksessa musiikillisista ilmiöistä on Faarao Pirttikangas ja Kuhmalahden Nubialaiset. Kun kuuntelee heidän mainiota biisiään Unta se vain on, niin mieleen tulee, että vapise, Joose Keskitalo, haastajasi tulee! Se, mikä minua tässä myöhäismodernissa ajassa niin kiehtoo, on se ennakkoluulottomuus esim. hengellisten asioiden suhteen sinänsä. Tarkoitan sitä, että katsokaa nyt näitä kavereita laulamassa Levykauppa X:ssä ns. uskon asioista. Eihän tämä tietenkään mitään julistavaa musaa sinällään ole, mutta aiemmin, modernissa kontekstissa - tai siis käytännössä esim. 70-luvulla - tämä ei olisi onnistunut. Samaan seikkaan kiinnitin huomiota ollessani viime keväänä esikoiseni Oskun kanssa kuuntelemassa Joosea Lahessa tai kun katsoin suomi-rockin grande finalea Yle-Teemalta, jossa Jätkäjätkät muina miehinä lauloivat Joosen Seitsenkertainen aurinkoa.

Nyt siis ollaan ihan uudella tavalla avoimia hengellisille asioille, mutta unohda instituutiot ja virallistettu kristinuskon tulkinta. Näin se vaan menee: Jeesus on okei, mutta kirkko ei. Älkää minua siitä syyttäkö...

Kysymys, joka ainakin minulle heitä kuunnellessa herää, on se, kuinka paljon porukassa on entisiä ns. seurakuntanuoria, isosia, aktiolaisia, nuorisotiimiläisiä tmv? Eli onko kyseessä jonkinlaista muuttunutta uskontulkintaa, jota oman varhaisaikuisiän pettymykset, pätkätyöt ja pidentyneet opiskeluajat, yleinen toivoton maailmantilanne ja muuten vain postmoderni kyynisyys sävyttävät? Tämä ajatus nousi mieleeni ekoja kertoja Jooseakin kuunnellessa.

Se, mikä myös pistää vahvasti silmään niin Faaraon kuin Joosenkin kohdalla on sellainen outo kuolemanläheisyys. Mistä se nousee ja mitä se kertoo?

Jälkiluterilainen jeremiadi

Kun tutustuu lähemmin tämän hetken viralliseen luterilaisen teologiaan, ei voi olla välttymättä seuraavanlaisilta ajatuksilta. Sen käsityksen mukaan Jeesuksen puheiden seuraaminen ei johda meitä juuri mihinkään. Se eskatologinen radikalismi, jota Jeesus edusti, päättyi tappioon, epäonnistumiseen ja pettymykseen. Näiden teologien mukaan Jeesus erehtyi pahemman kerran: Jumalan valtakunta ei tullutkaan, ei Jeesuksen omana aikana, eikä sen jälkeenkään.

Tässä ajattelussa kristinuskolla ei nähdä olevan mitään erityislaatua tai -asemaa, eikä juutalais-kristilliselle monoteismille ole mitään perusteita. Ajatus Jumalasta tunnettuna, erillisenä olentona torjutaan. "Jumala" on vain ihmisen mielikuva, "ajattelutavan (kognitiivinen) kategoria". Uskonto ja jumaluus eivät ole edes mitään mielekkäitä akateemisen keskustelun käsitteitä, vaan ne kuuluvat sisäisten mielenliikkeiden maailmaan ja kertovat vain ihmisten kuvitelmista.

Kristinuskon uskottavuus on sen mukaan kadonnut jo siksi, että Raamatun tekstit ovat pääosin epäluotettavia ja se, mitä jää jäljelle ei ole uskottavaa. Kristinuskon sanomaa ei voida ainakaan UT:n pohjalle rakentaa. Liberaali evankeliumitutkimus on kadottanut historian Jeesuksen näkyvistä. Jeesuksen oma projekti epäonnistui surkealla tavalla ja apostolit yrittivät sitten näille raunioille rakentaa jonkinlaisen myyttisen pelastusopin. Yllättävän kauan se pysyikin pystyssä. Tämä on nyt käytännössä saksalaisperäisen historiallis-kriittisen teologisen koulukunnan tuotosta suomalaisen teologian mielenmaisemassa, enkä sano "sielunmaisemassa", koska sen sielu näyttää olevan kuollut kuin kivi.

Tätä käytännön ateismiin johtanutta teologiaa on 60-70-lukujen vaihteesta asti levitetty Helsingin yliopistosta käsin ja vielä annettu ymmärtää, ettei muunlaista teologiaa ole olemassakaan. Näin pienellä kielialueella se on onnistunut pelottavan hyvin. Jos joku näkee esim. pienet kotiseurakunnat hyvinä harhaoppien levittäjinä, hän erehtyy. Evl. kirkon lähihistoriassa meillä on näet edessämme oiva esimerkki siitä, miten suuren kirkkolaitoksen rakenteet tarjoavat mitä mainioimman väylän harhaoppien todelliselle leviämiselle.

Tämän teologisen suuntauksen mukaan emme tiedä Jeesuksesta mitään, mikä voisi edes jotenkin auttaa meitä hengellisten kysymysten äärellä, emmekä voi rakentaa mitään yhtenäistä UT:n teologiaa. Jeesuksen historia on kriisien ja epäonnistumisten historiaa, eikä vähiten tulevan Messiaan odottamisen suhteen: Jeesushan ei tullut koskaan takaisin. Jeesuksen tärkein sanoma osoittautui täydelliseksi harhakuvaksi: Jeesus kuoli, eikä Jumala tehnyt mitään. Odotettiin siis Jumalan valtakuntaa, mutta tulikin kirkko, jonka toimintaa ohjaavat pääasiassa valtapyyteet.

-------
Ajatteluani on suuresti inspiroinut Perustassa (6/2011, s. 316-321) ollut teol. tri Timo Eskolan artikkeli "Kristillistä" ateismia suomalaisessa asussa. Hän arvioi siinä kolmen suomalaisen teologin kirjoja:
- Ilkka Pyysiäinen: Jumalaa ei ole (Vastapaino, 2010)
- Raimo Harjula: Jeesus - mies myyttien takana (Gaudeamus, 2011)
- Heikki Räisänen: Mihin varhaiset kristityt uskoivat (WSOY, 2011)
Näiden lisäksi Eskola kommentoi myös Terho Pursiaisen kirjallista tuotantoa (Uusin testamentti vuodelta 1969 ja Sokea äiti, v. 1984).

Eskola ei suinkaan jää toivottomuuden valtaan teologian suhteen, vaan toteaa terävästi Harjulan, Pursiaisen, Pyysiäisen ja Räisäsen kirjoituksista, että "nykyään olisi mahdotonta esittää sellaisia onnettomia yleistyksiä", kuin mitä em. kaverit tekevät. Uudempi historian ja teologian tutkimus eivät hänen ja monien muiden tutkijoiden mukaan mitenkään johda kristinuskon hylkäämiseen. Eskolan mukaan näiden herrojen edustamille "vanhoille historiallisuuden kriteereille jopa naureskellaan". Päinvastoin, uudempi teologinen tutkimus tuottaa koko ajan esim. uutta UT:n teologiaa, joka "löytää Raamatusta antoisaa ja hedelmällistä teologiaa myös tälle ajalle".

Eskola heittäytyy myös aavistuksen profeetalliseksi: "Elämme pesänselvityksen aikaa. Joillekuille syynä saattaa olla eläköitymisen tuottama elämäntyön arviointi. Nyt katsotaan, minkä varassa elämä on ollut." Hän myös kritisoi oppineita kollegojaan siitä, ettei heillä - tekemistään johtopäätöksistä huolimatta - ole kuitenkaan "rohkeutta erota kirkosta tai edes pappisvirasta".




-------
"Jälkiluterilainen" - ks. postluterilaisuus

"Jeremiadi" - valitusvirsi

Postluterilaisuus

Eräs ystäväni heitti fb:ssa kehiin termin "postluterilainen", mikä totta vie sangen hyvin kuvaa tilannettamme täällä Suomessa. Myöhäismodernin ajan uskonnollinen ulottuvuus täällä Suomessa onkin enimmäkseen juuri tätä: sen miettimistä, miten toimia luterilaisen yhtenäiskulttuurin kaatumisen jälkeen? Täällähän monet vapaatkin suunnat ovat kuin vähän paranneltu versio luterilaisuudesta. Eräästä johtavasta helluntaisaarnaajasta todettiin taannoin, että "häntä kuunnellessa kuulee nuoren Lutherin puhuvan" (näin Jaakko Elenius Klaus Korhosesta). Kyllä, näillä raukoilla rajoilla vapaatkin suunnat ovat loppujen lopuksi hyvin "luterilaisia". Ja kun nämä bileet alkavat olla ohi, on hyvä oikeasti miettiä, missä jatkot pidetään...

Olen joissain yhteyksissä (taidehistoria esim.) kuullut, että etuliitteellä post- on myös merkitys palaamisesta jotain edeltäneeseen tilanteeseen. Esim. postmodernismissa kyse on siis myös palaamisesta esimoderniin aikaan, arvostuksiin ja tyyleihin. Sama postluterilaisuudessa, jolloin esim. Luther-säätiö on paremmin ymmärrettävissä tätä taustaa vasten. Sehän edustaa kaikkein selvimmin maamme uskonnollisessa kentässä paluuta luterilaisen puhdasoppisuuden aikaan (aina papinkauluksia myöten).

Eräs myöhäismodernisaatioon liittyvä uskonnollisen elämänalueen ydinjuttu on usein ollut kysymys uskon(non) muodon ja sisällön välisestä suhteesta. Juuri tuo uuden ulkoisen tyylin tai brändin rakentaminen on perinteisissä seurakunnissa herättänyt eniten närää ja vastustusta. Tai monet uudet yhteisöt on perustettu vain tämän uuden tyylin lanseeraamisen varaan: muuten on kaikki niinkuin ennenkin, mutta paketti on vain relevantisti "postmoderni" (mitä ikinä sillä termillä sitten kulloinkin halutaankaan sanoa...). Kirjapisteestä tulee siinä hötäkässä resurssikeskus eli vanha tuttu ja turvallinen kaanaankieli korvataan urbaanilla fingelskalla. Rintamalinjan toisella puolella sitten taas ihan periaatteesta vastustetaan kaikkea uutta niin, että piirtoheitinkin demonisoidaan (varokaa sen johtoja!).

Olisikohan jo aika päästä eroon näistä lastentaudeista...

Tämä liittyy juuri tuohon postluterilaisuuteen siten, että esiin tulee kysymys paluusta juurille. Tulisiko silloin pysähtyä vain 1900-luvun puoliväliin (esim. monet vapaiden suuntien seurakunnat), 1800-luvulle (esim. leaestadiolaisuus), 1700-luvun loppuun (esim. rukoilevaisuus) vai peräti uskonpuhdistuksen tai puhdasoppisuuden aikaan (1500-1600-luvulle) vai vieläkin kauemmas ja "enemmän alkuun" eli AD 30 ("paluu alkuseurakuntaan"-liike)?

Ajassa taaksepäin matkustaminen onnistuu kyllä science fictionissa, mutta oikeassa elämässä se synnyttää vain pääasiassa aikasidonnaisia kieltojärjestelmiä tai muuten paikoilleen jämähtänyttä kuollutta kirjanoppineisuutta. Tuossa ajattelussa piilee usein sisäänrakennettuna ja ääneen lausumattomana epäilys siitä, että Jumalan Sana ei enää olekaan elävä. Siksi pitää yrittää palata ajassa taaksepäin.

Tulisikohan meidän kuitenkin ensisijaisesti etsiä Hengen työtä omassa ajassamme ja luottaa siihen, että tämän jälkeen uskon saamat kulttuuriset muodot ovat okei? Eivätkö Henki ja Sana toimikin yhdensuuntaisesti? Luotammeko oikeasti siihen, että Pyhä Henki johdattaa meidät kaikkeen totuuteen? Tai voisimmeko uskoa Hengen löytävän tässäkin ajassa toimivan kulttuurisen muodon, joka on harmoniassa uskon sisällön kanssa?

Eväitä uudelle vuodelle 2012, osa II

Viimeistään tässä vaiheessa on siis selvää, että konstantinolaisen paradigman aika on auttamatta ohi. Sen viimeisiä voitokkaita puolustustaisteluja markkinoidaan siis kristillisessä mediassa menestystarinoina, vaikka kyse on enemmänkin vain jo saavutettujen linjojen pitämisestä. Minulla ei (tietenkään) ole mitään näitä menestystarinoita vastaan ja jos joku esim. omasta jälkikasvustani rakentuu uskossaan näiden yhteisöjen piirissä, niin sitä parempi. Kyse on kuitenkin enemmän seurakunnan perus-dna:sta: millainen se on ja mitä se tuottaa? Millaista sen hedelmä pitkässä juoksussa on? Mitä annettavaa sillä on v. 2012?

Paljon tärkeämpi kysymys, kuin vain tanssi sen haudalla, on miettiä, miten toteuttaa paradigman muutos. Miten ja minne? Nyt en kuvittele vähimmässäkään määrin esittäväni jotain tyystin uutta. Monet minua viisaammat ja edistyneemmät ovat niin perinteisten kirkkojen sisä- kuin ulkopuolellakin todenneet samat asiat jo ennen minua - ja useimmiten myös paljon selkeämmin. Mutta oman osani tähän prosessointiin haluan tuoda minäkin ja nojaudun seuraavassa paljolti Neil Colen kirjassaan Church 3.0 esittämiin ajatuksiin (What About the Church Models, s. 99-115).

Puhuisin nyt tulevaisuutta koskien mieluummin "antiokialaisesta paradigmasta" ja sen mukaan orientoitumisesta. Tämä on itse kehittelemäni ajatus (tai en ainakaan ole missään aiemmin törmännyt tähän ajatukseen) ja hyvin raakilemainen sellainen - ainakin vielä. Ajatus perustuu Luukkaan kirjoittaman Apostolien tekojen 11. luvussa olevaan kuvaukseen siitä, miten evankeliumi tuotiin nykyisen Turkin ja Syyrian rajaseudulla sijainneeseen Antiokiaan. Tämä kaupunki oli Rooman ja Aleksandrian jälkeen tuon ajan Rooman imperiumin suuria metropoleja: rikas, monikansallinen ja monia kulttuureja ja uskontoja sisällään pitävä suurkaupunki.

Evankeliumi tuli Antiokiaan vähän ikäänkuin sattuman kautta. Jerusalemin alkuseurakunnassa nimittäin oli alkanut vainon ajat ja uskovat hajaantuivat eri puolille Lähi-itää (Apt. 8:4 ja 11:19-20). Nyt tapahtui jotain merkittävää, josta oli ollut merkkejä jo aikaisemminkin (esim. Pietari Korneliuksen talossa ja Filippos Samariassa), mutta jota ei vielä laajamittaisesti oltu nähty koko kristillisen seurakunnan agendana. Luukas kertoo, että Antiokiaan tultuaan uskovat eivät aluksi puhuneet evankeliumia muille kuin juutalaisille.

Tämä oli ominaista koko Jerusalemin alkuseurakunnalle: sen puitteissa kristinusko ei ollut sen enempää kuin vain yksi juutalainen lahko muiden joukossa (fariusealaiset, saddukeukset, essealaiset ym.). Tämä oli lyhyesti sanottuna koko Jerusalemin alkuseurakunnan perusongelma: se oli juutalaiseen lakiuskontoon suuntautunut, pääasiassa etnisiä juutalaisia tavoittava nasaretilaisten lahko. Se tavoitti kyllä hyvin oman kotikaupunkinsa ja sen lähialueiden sekä diasporassa eläviä juutalaisia, mutta se ei ollut latautunut Messiaansa antaman lähetyskäskyn mukaan (Matt. 28:18-20, Mark. 16:15-16). Seurakunnan kasvu oli kyllä huimaa: ensin 120:sta 3000:en (Apt. 2:41) ja sitten yli kaksinkertaiseksi (4:4). Kaikki tämä ensimmäisen toimintakauden aikana! Se voitti Kristukselle jopa useita papistoon kuuluvia (6:7), mitä voidaan ehkä pitää kaupunkikohtaisen herätyksen eräänä merkittävimpänä huippuna.

Mutta kaikki tämä tapahtui vain ja ainoastaan Jerusalemissa. Alkuseurakunta siellä muistuttaakin yllättävällä tavalla nykypäivän megaseurakuntaa: sillä oli loistavat kokoontumistilat kaupungin keskeisellä avainpaikalla ("Salomon pylväskäytävä"), hyvä ylistys, toimiva "soluverkosto", asianmukaisesti hoidettu ruuanjako ja ammattitaitoinen apostolinen tiimi sekä hengellisesti kypsä vanhimmisto. Ihmisiä tuli uskoon ja sairaita parani ja sen aikainen media piti huolen siitä, että tieto näistä ihmeellisistä manifestaatioista levisi kaikkialle. Kuitenkin jokin mätti pahasti ja tämä tulee ilmi siinä tilanteessa, kun seurakuntaa kohtasi vaino.

Tuolloin nimittäin kaikki muut hajaantuivat ja mennessään julistivat evankeliumia ympäröivien seutujen ihmisille, vain apostolit jäivät Luukkaan mukaan paikoilleen Jerusalemiin (8:1). Huomaa siis, että lähetetyt eivät lähteneet mihinkään. Tämä pieni sivulause Luukkaalla kertoo jotain hyvin oleellista Jerusalemin alkuseurakunnan todellisesta dna:sta. Ja tämän hengellisen kehityskulun huipentuman näemme myöhemmin tilanteessa, jossa Paavali tulee helluntaijhuhlille Jerusalemiin. Seurakunnan vanhin Jaakob varoittaa Paavalia silloin omista seurakuntalaistaan, joita oli kyllä tullut uskoon tuhatmäärin, mutta jotka edelleen olivat lainkiivailijoita (eli kiinni vanhassa) ja jotka mielellään kuuntelivat epämääräisiä huhuja tästä tunnustuskunnallisia rajoja rohkeasti rikkovasta sananjulistajasta. (Ks. Apt. 21:20 alk.)

Nyt kuitenkin Antiokiassa tapahtui jotain uutta ja - mikä tärkeintä - Herra oli mukana siinä. Antiokiaan harhautuneiden uskovien joukossa oli kuitenkin muutamia kavereita Kyproksesta ja nykyisen Libyan alueelta, jotka kertoivat Jeesuksesta myös ei-juutalaisille pakanoille eli kreikkaa äidinkielenään puhuville hellenisteille. Tätä rajojen rikkomista ja irtiottoa aiemmasta seurasi Jumalan siunaus. Luukas kertoo, että paljon tätä porukkaa tuli uskoon. Herätys Antiokiassa oli todennäköisesti hyvin erilainen ilmenemismuodoiltaan kuin mitä oli ollut herätys Jerusalemissa, tutun ja turvallisen yhtenäiskulttuurin keskellä. Täällä taas oltiin ikäänkuin uudella, vieraalla - jopa vihamielisellä - maaperällä, pakanoiden keskellä. Joka tapauksessa Antiokiaan syntyi seurakunta, ja sen dna oli alusta lähtien erilainen kuin mihin Jerusalemissa oli totuttu.

Antiokian seurakunta oli nimittäin suuntautunut ulospäin. Se ei ollut niinkään keskittynyt oman toimintansa pyörittämiseen, kuin siihen miten muilla menee. Ensinnäkin se oli valmis kantamaan taloudellisesti vastuuta monen sadan kilometrin päässä sijainneesta Jerusalemin seurakunnasta ja sen köyhistä (11:28-30). Mutta ennen kaikkea Antiokian seurakunta oli ensimmäinen monikansallinen lähetystyöhön suuntautunut seurakunta, jolla oli selkeä suunnitelma istuttaa uusia seurakuntia. Kun katsomme tuon seurakunnan (Luukkaan mainitsemia) johtavia veljiä (13:1), niin näemme joidenkin heistä olleen juutalaisia, toisten taas kreikkalaisia ja jopa afrikkalaista syntyperää. Tällä seurakunnalla ei siis ollut vain jotain "maahanmuuttajatyötä", vaan tämä monikansallisuus ja -kulttuurisuus aidosti läpäisi sen koko elämän ja toiminnan, jopa sen hengellisiä johtajia myöten.

Ennen kaikkea Antiokian seurakunta oli altis kuulemaan Hengen ääntä ja sillä oli sydäntä vastaamaan "pakanoiden hätään", toisin kuin Jerusalemin alkuseurakunta. Se oli valmis lähettämään parhaat työntekijänsä, Barnabaksen ja Paavalin, työhön täysin tuntemattomalle maaperälle. Tässä tapauksessa siis lähetetyt (so. apostolit) todellakin siis lähtivät ja menivät. Vaikka Antiokian seurakunta saattoi rakenteidensa puolesta vielä muistuttaakin vanhaa "emoseurakuntaansa" - vanhasta poisoppiminen kun on tunnetusti hidasta ja sieltähän Antiokian seurakunnan perustajat tulivat! - niin kuitenkin sen dna:ssa oli uusi, paavalilainen virus. (Vrt. Gal. 1:11 alk.) Tämä dna sai alusta alkaen aikaan paljon suuremman vaikutuksen, kuin mihin Jerusalemissa oli totuttu, ei vain omalla alueellaan, vaan läpi koko tuon ajan tunnetun maailman.

Tätä tarkoitan yrittäessäni kuvata "antiokialaista paradigmaa", johon näen meillä olevan tarvetta löytää tiemme. Konstantinolainen paradigma toi meille valtiollistetun kristinuskon ja sen mukana tietyn kulttuuriperinnön. Se toi meille isot kirkkoinstituutiot ja kristinuskon hellenistisen (ellei peräti roomalaisen) muodon, johon törmäät mennessäsi jokasunnuntaiseen jumalanpalvelukseen missä tahansa perrinteisessä kirkossa länsimaissa.

Alussa ei kuitenkaan ollut näin. Ajattelen "antiokialaisen paradigman" toteutuneen ensimmäisten vuosisatojen kristillisyydessä sillä räjähdysmäisellä voimalla, jolla se sai aikaan ennen näkemättömän seurakunnan kasvun reilun kahdensadan vuoden kuluessa. Lähes tulkoon kaikki UT:ssa mainitut seurakunnat - ehkä vain Roomaa lukuunottamatta? - kantavat nimittäin mukanaan vahvasti antiokialaista leimaa. Tämä pätee niin lähetyshenkiseen ulospäin suuntautumiseen kuin uskovien keskinäisen yhteyden harjoittamiseenkin. Missään ei varsinaisesti mainita antiokialaisten uskovien kokoontuneen kodeissa, mutta epäilemättä he niin tekivät. Jerusalemissa nimittäin tehtiin näin ja niin tehtiin kaikissa niissä seurakunnissa, jotka antiokialaisen lähetystyön toimesta istutettiin eri puolille Kreikkaa ja Vähä-Aasiaa. Jopa Roomassa tehtiin ja elettiin niin. (Ks. Apt. 2:42-47, Room. 16:5-15, 1.Kor. 16:19, Kol. 4:15 ja Filem. jae 2.)

Nämä "antiokialaisen paradigman" vaikutuksen piirissä syntyneet yhteisöt olivat siis monikansallisia ja -kulttuurisia (aina niiden johtajia myöten). Ne olivat missionäärisiä ja evankelioimisintoisia ja tätä dna:ta siirrettiin eteenpäin uusiin uskoviin uusissa yhteisöissä - aina konstantinolaiseen paradigmaan asti. Ne olivat seurakuntien verkostoja yleensä isoissa kasvukeskuksissa, joiden johtajuusmalli on ollut hajautettu, eikä hierarkkinen. Niiden kokoontumiset näyttävät UT:n valossa tapahtuneen pääasiassa kodeissa.

Merkittävin ero Jerusalemin äitiseurakuntaan (ja moneen muuhun aikamme isoon megakirkkoon) nähden oli ajattelumallissa, joka sai ne suuntautumaan ulospäin ja koko ajan istuttamaan uusia uskovien yhteisöjä uusille paikkakunnille. Ajattelen siis Apostolien tekojen 11. luvun loppupuolella (11:19-30) kuvattujen tapahtumien olevan meille hyvänä evästyksenä olla v. 2012 uudella tavalla elämänläheisiä, ennakkoluulottomia ja valmiita raivaamaan uusia polkuja traditionalistien niskaanhuohotuksesta huolimatta. (Vrt. Apt. 15:1 ja Gal. 1:6 alk.)