Kahden kauppa - kenen korvapuusti?

Olen edellä sanonut jotain siitä seulomisesta, joka näyttää nyt olevan menossa: kirkon homokeskustelu, suuri jytky ja nyt presidentinvaalit. Tämä on jotain sellaista, jossa tulee ilmi se, mitä olemme todellisuudessa. Se, mikä meissä on aitoa, käy parhaiten ilmi juuri erilaisten kriisien ja prosessien kautta.

Mitä nyt kirjoitan ei ole mikään varsinainen kannanotto presidentinvaaleihin sinänsä. Olen jo aiemmin kertonut oman kantani. Komppaan tässä kaveriani Tommia eli kerron minäkin eri puolilta hengellistä kenttää tekemiäni huomioita. Yritän parhaani mukaan ymmärtää molempia osapuolia ja heidän ratkaisujaan. Ehkä myös onnistun rakentamaan siltaa eri ääripäiden välille. Näen presidentinvaalit - niinkuin poliittisen vaikuttamisen ylipäätään - ehdonvallan asiana, jossa emme voi ehdottomalla jumalallisella arvovallalla julistaa yhtä ainoaa totuutta. (Jos näin kykenisimme tekemään, "väärässä olijat" tekisivät syntiä, elleivät peräti eläisi synnissä ja pahimmassa tapauksessa joutuisi kadotukseen äänestyskäyttäytymisensä takia.)

Presidentinvaaleissa nimittäin näyttää käyneen suomalaisia kristittyjä ajatellen eräänlainen jako kahteen. Minua kiinnostaa se, millä perusteella monet näyttävät äänestävän Sauli Niinistöä, mutta myös se, miksi jotkut kristityt kannattavat Pekka Haavistoa? Näen kahtiajaon ilmenevän kristittyjen piirissä siten, että joukostamme erottuvat toisaalta ne, joita kutsun tässä traditionalisteiksi ja toisaalta taas ne, joista käytän nimitystä myöhäismodernit.

Traditionalisteina ymmärrän ne kristityt, jotka näkevät tärkeänä konstantinolaisesta paradigmasta kiinni pitämisen. He haluavat viimeiseen asti puolustaa kristillistä yhtenäiskulttuuria. Heille usko(nto) näyttäytyy eräänlaisena yläkäsitteenä kaikelle muulle yhteiskunnalliselle elämälle, vaikka he tunnustavatkin, ettemme vielä elä messiaanisessa valtakunnassa. Yhteiskunnan ja kulttuurin muodollinen tapakristillisyys on näin ollen heille arvo sinänsä. Presidenttikysymyksestä saattaa näin tulla joillekin heistä lähes tulkoon pelastuskysymys. Heidän maailmankuvassaan hengellinen hallitsee maallista: Suomen laki perustuu Jumalan lakiin, joka on "elämän oma laki" (Luther). Tätä taustaa vasten he näkevät jopa kohtalonomaisia (elleivät peräti eskatologisia) uhkakuvia mahdollisuudessa, että presidentiksi tuleekin homoseksuaalinen ylioppilas, jolla on etelä-amerikkalainen elämänkumppani.

Myöhäismodernit taas kysyvät, mitä tekemistä seksuaalisella suuntautumisella on presidentinviran hoitamisen kanssa. Viittaukset Linnan juhlien isäntäpariin (kirjaimellisesti!) tai puolustusvoimien ylipäällikkyyteen eivät tee heihin kovin suurta vaikutusta. He  elävät todeksi paradigman muutosta, jonka seurauksena käytännössä joudutaan hyväksymään sekularisaatio eli yleinen maallistuminen, jossa perinteiset instituutiot (kuten esim. kirkko, koululaitos tai isänmaa) ovat menettäneet gloriansa. He näkevät uskon(non) merkitsevän ihmiselle jotain nimenomaan henkilökohtaisella elämänalueella. Yhteiskunnallinen (tai maailman pelastamisen) projekti on jotain sellaista, jota voidaan tehdä yhteistyössä niin homojen kuin muslimienkin kanssa. Heidän maailmankuvassaan hengellinen on jotenkin maallisen sisäpuolella ja vaikuttaa parhaiten eräänlaisena läpäisyperiaatteena sieltä käsin koko yhteiskuntaan. Loppupelissä on sama, onko kyseessä Amnesty tai jokin maallistunut kirkko, mutta näin se toimii.

Meidän on ehkä hyvä miettiä, millaisessa todellisuudessa alkukristityt elivät? Toisaalta oli juutalaisen emoyhteisön yhtenäiskulttuuri ja toisaalta taas monikulttuurinen, monikansallinen ja moniuskontoinen hellenistinen maailma - sekä jännite näiden kahden välillä. Mielenkiintoista on nähdä esim. Apostolien teoista, että kristinusko etsiytyi aika pian ulos yhtenäiskulttuurin turvallisesta otteesta. Jeesus-usko jalkautui synagoogasta pakanoiden pariin.

Jeesus-uskolla näyttää oikeasti olevan sellainen dna, joka aina haluaa haastaa ja konfrontoida vastapuolen eli pakanuuden kanssa. Siellä sillä nimittäin ovat rajattoman kasvun ja moninkertaistumisen mahdollisuudet. Se ei näytä viihtyvän kovin pitkään turvassa pelkän yhtenäiskulttuurin suojissa. Mitä siis olisi oikea missionaarisuus tilanteessamme? Kristillinen alakulttuuri vaikuttamassa jokaisella elämänalueella, missä vain on tunnustavia kristittyjä?