Kun tutustuu lähemmin tämän hetken viralliseen luterilaisen teologiaan, ei voi olla välttymättä seuraavanlaisilta ajatuksilta. Sen käsityksen mukaan Jeesuksen puheiden seuraaminen ei johda meitä juuri mihinkään. Se eskatologinen radikalismi, jota Jeesus edusti, päättyi tappioon, epäonnistumiseen ja pettymykseen. Näiden teologien mukaan Jeesus erehtyi pahemman kerran: Jumalan valtakunta ei tullutkaan, ei Jeesuksen omana aikana, eikä sen jälkeenkään.
Tässä ajattelussa kristinuskolla ei nähdä olevan mitään erityislaatua tai -asemaa, eikä juutalais-kristilliselle monoteismille ole mitään perusteita. Ajatus Jumalasta tunnettuna, erillisenä olentona torjutaan. "Jumala" on vain ihmisen mielikuva, "ajattelutavan (kognitiivinen) kategoria". Uskonto ja jumaluus eivät ole edes mitään mielekkäitä akateemisen keskustelun käsitteitä, vaan ne kuuluvat sisäisten mielenliikkeiden maailmaan ja kertovat vain ihmisten kuvitelmista.
Kristinuskon uskottavuus on sen mukaan kadonnut jo siksi, että Raamatun tekstit ovat pääosin epäluotettavia ja se, mitä jää jäljelle ei ole uskottavaa. Kristinuskon sanomaa ei voida ainakaan UT:n pohjalle rakentaa. Liberaali evankeliumitutkimus on kadottanut historian Jeesuksen näkyvistä. Jeesuksen oma projekti epäonnistui surkealla tavalla ja apostolit yrittivät sitten näille raunioille rakentaa jonkinlaisen myyttisen pelastusopin. Yllättävän kauan se pysyikin pystyssä. Tämä on nyt käytännössä saksalaisperäisen historiallis-kriittisen teologisen koulukunnan tuotosta suomalaisen teologian mielenmaisemassa, enkä sano "sielunmaisemassa", koska sen sielu näyttää olevan kuollut kuin kivi.
Tätä käytännön ateismiin johtanutta teologiaa on 60-70-lukujen vaihteesta asti levitetty Helsingin yliopistosta käsin ja vielä annettu ymmärtää, ettei muunlaista teologiaa ole olemassakaan. Näin pienellä kielialueella se on onnistunut pelottavan hyvin. Jos joku näkee esim. pienet kotiseurakunnat hyvinä harhaoppien levittäjinä, hän erehtyy. Evl. kirkon lähihistoriassa meillä on näet edessämme oiva esimerkki siitä, miten suuren kirkkolaitoksen rakenteet tarjoavat mitä mainioimman väylän harhaoppien todelliselle leviämiselle.
Tämän teologisen suuntauksen mukaan emme tiedä Jeesuksesta mitään, mikä voisi edes jotenkin auttaa meitä hengellisten kysymysten äärellä, emmekä voi rakentaa mitään yhtenäistä UT:n teologiaa. Jeesuksen historia on kriisien ja epäonnistumisten historiaa, eikä vähiten tulevan Messiaan odottamisen suhteen: Jeesushan ei tullut koskaan takaisin. Jeesuksen tärkein sanoma osoittautui täydelliseksi harhakuvaksi: Jeesus kuoli, eikä Jumala tehnyt mitään. Odotettiin siis Jumalan valtakuntaa, mutta tulikin kirkko, jonka toimintaa ohjaavat pääasiassa valtapyyteet.
-------
Ajatteluani on suuresti inspiroinut Perustassa (6/2011, s. 316-321) ollut teol. tri Timo Eskolan artikkeli "Kristillistä" ateismia suomalaisessa asussa. Hän arvioi siinä kolmen suomalaisen teologin kirjoja:
- Ilkka Pyysiäinen: Jumalaa ei ole (Vastapaino, 2010)
- Raimo Harjula: Jeesus - mies myyttien takana (Gaudeamus, 2011)
- Heikki Räisänen: Mihin varhaiset kristityt uskoivat (WSOY, 2011)
Näiden lisäksi Eskola kommentoi myös Terho Pursiaisen kirjallista tuotantoa (Uusin testamentti vuodelta 1969 ja Sokea äiti, v. 1984).
Eskola ei suinkaan jää toivottomuuden valtaan teologian suhteen, vaan toteaa terävästi Harjulan, Pursiaisen, Pyysiäisen ja Räisäsen kirjoituksista, että "nykyään olisi mahdotonta esittää sellaisia onnettomia yleistyksiä", kuin mitä em. kaverit tekevät. Uudempi historian ja teologian tutkimus eivät hänen ja monien muiden tutkijoiden mukaan mitenkään johda kristinuskon hylkäämiseen. Eskolan mukaan näiden herrojen edustamille "vanhoille historiallisuuden kriteereille jopa naureskellaan". Päinvastoin, uudempi teologinen tutkimus tuottaa koko ajan esim. uutta UT:n teologiaa, joka "löytää Raamatusta antoisaa ja hedelmällistä teologiaa myös tälle ajalle".
Eskola heittäytyy myös aavistuksen profeetalliseksi: "Elämme pesänselvityksen aikaa. Joillekuille syynä saattaa olla eläköitymisen tuottama elämäntyön arviointi. Nyt katsotaan, minkä varassa elämä on ollut." Hän myös kritisoi oppineita kollegojaan siitä, ettei heillä - tekemistään johtopäätöksistä huolimatta - ole kuitenkaan "rohkeutta erota kirkosta tai edes pappisvirasta".
-------
"Jälkiluterilainen" - ks. postluterilaisuus
"Jeremiadi" - valitusvirsi
"Jos joku näkee esim. pienet kotiseurakunnat hyvinä harhaoppien levittäjinä, hän erehtyy. Evl. kirkon lähihistoriassa meillä on näet edessämme oiva esimerkki siitä, miten suuren kirkkolaitoksen rakenteet tarjoavat mitä mainioimman väylän harhaoppien todelliselle leviämiselle."
ReplyDeleteItseasiassa tämä liippasee aika läheltä sitä mitä juuri tänään itsekin pohdiskelin. Hierarkinen johtajuus tekee asian sikäli salakavalaksi, että kirkkokuntien perinteille yliuskolliset jäsenet saattavat luottaa liikaa yhteisönsä johtajaan (vaikka tämä olisikin ihan aito Jumalaa rakastava kristitty) joka huomaamattaankin pitää huolen siitä että lauman jäsenten ei tarvitse ajatella omilla aivoillaan (ehkä hieman kärjistetysti sanottu mutta riski on kyllä todellinen). Siksi olisi entistä tärkeämpää, että seurakunnalla on useampi keskenään tasavartainen paimen jotka ovat tilivelvollisia työstään Jumalalle, eikä hierarkista johtajuutta jossa yksikin vääränlainen henkilö voi pilata kaiken. Olen itsekin joutunut omin korvin kuulemaan surullisia esimerkkejä tällaisesta.
Kukaan ei varmastikaan väitä että myös pienissä kotiseurakunnissakaan ei voisi esiintyä räikeitä harhaoppeja tai että niissäkin joku lauman jäsen ei voisi tulla vääränlaisella tavalla riippuvaiseksi jostain paimenesta (joka kenties ei olekaan aito vilpitön kristitty vaikka kaikki niin luulevatkin). Mutta noin yleisesti ottaen Hengen työ ei ole sellaista mikä olisi sidottavissa absoluuttisiin traditiollisiin sääntöihin ja rajoitteisiin jotka ovat omiaan edistämään vääristymien syntymistä, vaan mikä Raamatun asettamiin sääntöihin ja rajoituksiin sitoutuen toimii rakkaudella paikkaa ja aikaa katsomatta.
Naulan kantaan, Jussari: "Hierarkinen johtajuus tekee asian sikäli salakavalaksi, että kirkkokuntien perinteille yliuskolliset jäsenet saattavat luottaa liikaa yhteisönsä johtajaan, joka huomaamattaankin pitää huolen siitä että lauman jäsenten ei tarvitse ajatella omilla aivoillaan". Juuri tästä on kysymys klerikalismissa eli pappisvallassa ja kirkkoinstituutioissa.
ReplyDelete"Siksi olisi entistä tärkeämpää, että seurakunnalla on useampi keskenään tasavartainen paimen jotka ovat tilivelvollisia työstään Jumalalle." Totta, eikä vain Jumalalle tilivelvollisia, vaan myös toinen toisilleen ja myös sille laumalle,, johon Herra on heidät paimeniksi asettanut. "Olkaa siis toinen toisillenne alamaiset Kristuksen pelossa", kirjoittaa Paavali Ef. 5:ssä.