Pari juttua, jotka ovat viime päiviltä jääneet mieleen…

Tapasin kirjakaupassa erään kirkkohallituksessa työskentelevän teologin, jonka kanssa vähän pysähdyimme puimaan Nokia Mission päätymistä kirkkokunnaksi. Kaverini äityi tuulettelemaan oikein kunnolla; puhui jotain jostain radikaalista irtiotosta.

Minä siihen, että mitä ihmeen radikaalia siinä oman kirkkokunnan perustamisessa oikein on? Jonkinlaisen parannellun version luterilaisesta kirkostahan sukunimikaimani kuitenkin haluaisi saada aikaan. Kaverini yritti vielä puhua jostain suurista muutoksista tulevaisuudessa, mutta vaiensin teologiveljeni tehokkaasti muistuttamalla poisoppimisen vaikeudesta, ellei peräti mahdottomuudesta…

Samanlaista uhoa on kuulunut myös karismaattisista piireistä; amerikkalainen profeetta Chuck Pierce julisti kuulemma voimallisesti, miten uskonnollisuuden pakkovalta murtuu Suomessa. Amen, näin käyköön. Mutta jos tämän ajatellaan toteutuvan uuden kirkkokunnan perustamisella, niin hoh-hoijaa.

Jos haluamme tehdä jotain radikaalia irtiottoa ja saada aikaan suuria muutoksia, niin kyllä meidän täytyy mennä paljon, paljon syvemmälle, kuin turvautua näihin perinteisiin sapluunoihin; perustaa oma ministry, hankkia hengellinen toiminimi tai perustaa peräti uusi kirkkokunta. Vanhasta paradigmasta poisoppiminen on nimittäin oikeasti niin paljon visaisempi juttu, ettei sitä nyt ihan noin vain ohiteta. Uudet leilit uudelle viinille eivät tarkoita uusia, vanhojen kaltaisia leilejä, vaan yksinkertaisesti uusia leilejä. Sisäisesti, dna:ssa, toimintatavoissa ja kulttuurissa täytyy tapahtua uudestisyntyminen. Muussa tapauksessa se mikä on syntynyt lihasta, on ja pysyy lihana.

Hyvä esimerkki ihmisen sisäsyntyisestä, luonnollisesta uskonnollisuudesta ja vaikeudesta poisoppia siitä ulos on kertomus intialaisesta kotiseurakuntaliikkeestä, jonka piirissä on tapana kokoontua taivasalla, maahan levitettyjen peittojen päällä. Jossain vaiheessa näitä kokoontumisia vanhemmat rupesivat sitten kieltämään lapsiaan juoksemasta ja telmimästä näiden kokoontumismattojen päällä, koska ”kirkossa ei saa meluta”.

Toinen juttu, joka on ollut mielessäni on kysymys, mitä tapahtuu tulevaisuudessa E4-prosessille? Suomen evankelioimiskongressi kevättalvella 2004 Espoon Dipolissa oli eräs rohkaisevimpia juttuja, missä olen koskaan ollut mukana. Koko juttu perustui valtakunnan evankelista Kalevi Lehtisen näkyyn yhdistää kaikki Suomen kristityt evankelioimaan. Erityisen kullanarvoinen oli Lehtisen uutena markkinoitu Jeesuksen perusajatus jokaisen kristityn kalastusoikeudesta. Itse kutsun tätä ”Lehtisen muuttumista Virtaseksi”.

Olen tämän vuoden aikana kuullut huolestuttavia uutisia E4-työhön liittyen pariltakin sellaiselta henkilöltä, jotka ovat itse mukana E4-prosessin kovassa ytimessä. Käytännössä näyttää siltä, että ainakin pari E4-työntekijää on vaarassa menettää työnsä. Työsuhteet perinteisissä kirkkokunnissa ja herätysliikejärjestöissä ovat katkolla tämän vuoden loppupuolella. Kysytään, tarvitaanko Suomessa E4-tiimiä tai vastaavaa kristittyjen yhteistyön lisäämiseen keskittyvää organisaatiota? Joidenkin asioita läheltä seuraavien mielestä nyt näyttää siltä, että tarvetta tällaiseen työhön ei nähdä eri kristillisten yhteisöjen johtotasolla. Ruohonjuuritasolla kirkkokuntarajat ylittävä yhteistyö kuitenkin kasvaa koko ajan.

Eli palaamme taas kysymykseen kirkkokunnista, vanhoista leileistä ja uudesta viinistä. Kristus uskoi seurakunnalleen, joka on Hänen ruumiinsa, mission viedä evankeliumi kaikkien ihmisten ulottuville. Jokaisen kirkkokunnan ja kristillisen järjestön kohtalonkysymys on se, hengittääkö se samaan tahtiin Kristuksen seurakuntaruumiin kanssa? Vai vievätkö suppeasti oman työn näkökulmasta tehdyt ratkaisut, suunnitelmat ja työt ne jonnekin aivan muualle?

En minä ole huolissani E4-työn toiminta-ajatuksen tai Kalevi Lehtisen näyn toteutumisesta. Jeesus on itse luvannut rakentaa oman seurakuntansa. Enemmän olen huolissani niistä suurista johtajista, jotka tarkkailevat maailmaa omista norsunluutorneistaan käsin. Ydinkysymys meidän kannaltamme on se, olemmeko me mukana Herran työssä vai toteuttaako Hän sen ilman meitä?