MONENLAISIA UUSIA YHTEISÖJÄ

Eilen (15.09.2007) pidetyssä Nokia Mission kastekeskustelussa tuli kaiken muun ohella esille kristittyjenkin postmodernikkojen suosima ajatus ”kirkkokuntien jälkeisestä ajasta”. (Itse kastekeskustelusta myöhemmin varmaan lisää.) Eli samalla tavalla kuin suuret maailmaaselittävät kertomukset ovat kuolleet, niin samalla tavalla ihmisten usko perinteisiin uskonnollisiin instituutioihin on mennyt. Ajatus on mielenkiintoinen ja haastavakin. Joku uskova kokee sen varmasti uhkatekijänä ja joku ehkä jopa ”suuren luopumuksen” osoituksena. Itse sitä vastoin näen tässä uudessa tilanteessa uusia mahdollisuuksia ei-uskovien voittamiselle Kristukselle, todellisen ekklesian rakentamiselle ja aidolle tavalle elää uskoaan todeksi yhteydessä muihin uskoviin.

Nuoret aikuiset (20-30v.) ovat suurin kirkosta eroavien suomalaisten ryhmä tänään. Sama porukka, joka täysin rinnoin ja suurin joukoin kansoitti kansankirkon isostoiminnan 16-20-vuotiaina, äänestääkin jaloillaan muutamaa vuotta myöhemmin. Eivätkä mitkään muutkaan perinteiset seurakunnat ja kirkkokunnat välty samalta ilmiöltä ja problematiikalta. Nämä nuoret aikuiset pitävät itseään mieluummin henkisinä kuin uskonnollisina sanan perinteisessä merkityksessä. He jopa pitävät itseään ennemmin ”vain” kristittyinä, kuin vaikkapa luterilaisina. He jopa pitävät hengellisyyttä sinänsä korkeammassa kurssissa kuin heitä edeltävät sukupolvet.

Yhteenvetona voimme siis todeta, että erilainen henkisyys ja hengellisyys ovat siis in, mutta perinteiset kirkot out. Käytännössä tämä näkyy ensinnäkin siinä, että ihmisten uskonnollinen etsintä ei kanavoidu perinteisiä kanavia pitkin (ns. viralliset kirkkokunnat ja seurakunnat). Toisekseen se näkyy käytännössä siinä, että ei tuota hirveästi vaikeuksia koota nuoria yhteen vapaasti keskustelemaan uskosta ja siihen liittyvistä suurista kysymyksistä, rukoilemaan yhdessä etc., mutta heidän sitouttamisensa johonkin virallisesti organisoituun toimintaan on ylen työlästä. Eli uskominen on nyt in, mutta sen kontrolloimattomuus tuottaa vaikeuksia palkatuille paimenille.

Olen joskus aiemminkin viitannut omaan ounasteluuni tulevaisuuden suhteen; ”uskon, että me tulemme tulevaisuudessa näkemään paljon erilaisia srk-malleja ja rakenteita, jotka ovat kulttuurissamme uusia ja joiden kautta Jumala tuoreella tavalla toimii. Nämä erilaiset tavat elää todeksi uskovien yhteyttä Kristuksessa tulevat varmaan enimmäkseen vaikuttamaan nykyisten kirkollisten rakenteiden ulkopuolella – tältä kehitys ainakin Suomessa tällä hetkellä näyttää! - mutta myös niiden sisäpuolella.” (Ks. postaukseni ”Tulevaisuus.Nyt? (osa I)”, 05.03.2007.)

Törmäsin taas kerran tähän ajatukseen lukiessani Suomen Teologisen Instituutin ”Kulmakivi”-lehden viimeisimpään numeroon (4/2007). Pääkirjoituksessaan STI:n pääsihteeri Henrik Perret esittelee ”Uusia haasteita” (s. 2-3). Eräs tärkeä haaste tulevaisuudessa on hänen mukaansa hengellisen kodin löytäminen. Perret kirjoittaa; ”Tarkoitan yhteisöä, jossa saa kuulla Jumalan sanaa, rukoilla ja ylistää, kysellä ja keskustella.” Edelleen Perret toteaa, ettei hän ”etsi johdonmukaista, järjestäytynyttä rakennetta, joka voidaan piirtää paperille hyvin hienona kuviona. Riittää, kun on hengellinen koti, joka toimii ja jossa Jumalan Pyhää Sanaa julistetaan ja se otetaan vastaan.”

Tähän asti kaikki noudattelee perinteistä kirkollista kaavaa, mutta sitten tapahtuu irtiotto entisestä; ”Koti voi olla seurakunta, kirkollinen järjestö, jumalanpalvelusyhteisö tai säätiö” – tai jopa ”jotakin muuta”. Irtiotto voi olla hapuileva ja arkaileva, mutta yhtä kaikki; se on tapahtunut. Lopuksi Perret suorittaa tyylikkään moniarvoisen ja kaikenkattavan postmodernin yhteenvedon; ”Ja kaikkea tätä yhdessä, limittäin ja lomittain”.

Ensimmäinen spontaani mieleeni noussut kysymys tämän pohjalta oli: ”No ketkä sitten enää käyvät sunnuntaisin luterilaisessa messussa, jos luterilaiset uskovatkin alkavat rakentaa uudenlaisia yhteisöjä?” Ymmärtäkää nyt sarkasmini oikein; näen Perretin esille tuoman kehityssuunnan oikeana ja välttämättömänä, mikäli halutaan säilyä uskossa maallistuvan kirkkolaitoksen keskellä.

Kansankirkko on pääasiallinen lähetyskenttämmme Suomessa. Aivan kuten esitin kysymyksen tuossa 05.03.07 postauksessani: ”Niin, koska me muuten aiomme lähettää ensimmäiset lähetystyöntekijämme ev. lut. kirkon sisälle?” Tämä kysymys on tänään entistäkin ajankohtaisempi. Se alkaa kohta olla myös pyhä velvollisuutemme uuden liiton seurakuntaan kuuluvina uskovina.