Apostolisuudesta (jälleen kerran)

Keskustelin jokin aika sitten erään ystäväni kanssa (taas kerran) tämän päivän länsimaisen kristillisyyden kuumasta perunasta, nimittäin apostolisuudesta. Olemme molemmat sitä mieltä, että apostoleja on edelleen ja on itse asiassa aina ollut läpi koko Kristuksen seurakunnan historian. Heitä ei välttämättä ole sellaiseksi tunnistettu tai tunnustettu kirkkokunnallisen rajoittuneisuuden piirissä, mutta se ei ole koskaan tehnyt tyhjäksi Jumalan kutsua. Näin ollen ymmärrämme molemmat, että myös jatkossa apostoleja tulee edelleenkin olemaan – aina Kristuksen tulon päivään saakka.

Totesin hänelle, että luulen apostolisella voitelulla varustetun ihmisen – miehen tai naisen - olevan kuitenkin todellisuudessa hyvin erilainen, kuin millaiseksi me sellaisen henkilön ymmärrämme. Omasta kulttuurisesta perspektiivistämme asiaa katsoessamme ymmärrämme nykypäivän apostolin helposti olevan anglosaksista syntyperää oleva keski-ikäinen, evankelikaalin tai karismaattisen raamattukoulun tai teologisen seminaarin myllyhoidon läpikäynyt mieshenkilö, jolla on hyvä lavakarisma, oma ministry julkaisuneen, äänitteineen ja nettisivuineen ja jolla on ainakin jonkinasteinen sidonnaisuus johonkin olemassaolevaan kirkkokuntaan.

Sanoin siis ystävälleni, etten usko enää tähän länsimaiseen lavaleijona-apostoliin, vaan ajattelen – niin ennen kuin nykyäänkin – monien apostolien olevan hiljaisia, nöyriä oman tien kulkijoita, jotka menevät sinne, minne Jumalan Henki heitä johdattaa. Eli ei siis välttämättä lainkaan suuriin konferensseihin, seminaareihin ja isoille stageille, vaan ennemminkin niihin nykypäivän ”pimeisiin paikkoihin”, joissa ei evankeliumia vielä ole kuultu julistettavan.

Ystäväni sanoi siihen viisaasti, että isot staget saattavat hyvinkin tulla kysymykseen, koska kaikki haluavat kyllä kuulla, mitä oikealla apostolilla olisi sanottavanaan. Myönsin ystäväni olevan oikeassa; jokainen varmasti haluaa kuulla, mitä apostolilla on sanottavana, vaikka ei siitä sitten niin pitäisikään. Tämä on kyllä totta, myönsin.

Ajattelen kuitenkin aidon apostolin olevan vapaa kuppikunnallisista sidonnaisuuksista. Apostoli ei ole apostoli, jollei hän ymmärrä ja hahmota Kristuksen seurakuntaruumiin kokonaisuutta. Tai sitten erilaiset elämän kylmät realiteetit talouden, statuksen, reviirin, väärän kuuliaisuuden tai muun vastaavan suhteen ovat vaientaneet hänen pasuunansa ääneen ja sumentaneet hänen näkökenttänsä. Oikea apostoli näkee metsän puilta, eikä hän kurki pelokkaasti yli kirkkokunnallisten tai edes seurakunnallisten hiekkalaatikoiden reunojen. Hän elää ikäänkuin mitään noista inhimillisistä raja-aidoista ei olisikaan.

Miksi on näin? Sentähden, että muuten hän ei voi toteuttaa sitä tehtävää, mistä Paavali puhuu Efesolaiskirjeen 4. luvussa, uskovien varustamisesta Kristuksen ruumiin rakentamiseen. Apostoli on esimerkki niistä armoituksista, jotka on annettu Kristuksen koko ruumiille. Presidentti tai joku muu inhimillinen taho voi kyllä nimittää piispat, mutta apostolin kutsuu vain Jumala. Rukoile siis uusien apostolisten ja profeetallisten Herran työntekijöiden joukon nousua ja näyttämölle astumista. Luulen sen olevan myös seurakunnan Herran itsensä intresseissä. Rukoile tätä ja opettele tunnistamaan ja tunnustamaan näitä henkilöitä. He eivät ole superuskovia, vaan veljiensä ja sisariensa palvelijoita.