KAHDEN TEESIN TELOGIAA

”Boschin maalaus oli kaukana nykyisestä luterilaisuudesta, jossa vallitsi yhä yleisemmin se henki, että taivaaseen pääsee lähes automaattisesti. Johannan mielestä ainakin poliisin näkökulmasta ajatus oli vaarallinen. Vastuun käsite haperoitui pahemman kerran, jos kaikista tuli samanarvoisia viimeisellä tuomiolla... Mutta se tietenkin sopi luterilaiseen sosiaalidemokratiaan.”

Ilkka Remes, Nimessä ja veressä, s. 216

Sekulaari jännityskirjailija kiteytti aika napakasti kansankirkkomme nykyisen tilanteen. Evl kirkko tuntuu olevan eräs vapaan kasvatuksen viimeisiä linnoituksia kotoisessa Suomessamme. No, ehkäpä Ruotsissa ollaan – en gång igen – askeleen pari edellä Suomen kehitystä. Ehkäpä meilläkin löytyy parin vuoden kuluttua rohkeita teologeja osallistumaan gaypride-paraateihin.

Kun vapaan kasvatuksen naiivia idealismia ja ”kaikki pääsevät taivaaseen (nekin, jotka eivät sinne oikeasti halua)”-teologiaa vielä tuetaan viralliseksi korkeakirkollisuudeksi suodattuneella körttiläisyydellä, niin kaikkien syntisyys antaa aikaa myöten luvan melkein mihin hyvänsä.

En ole evl kirkon jäsen. En ole ollut sitä enää 14 vuoteen. Katson kuitenkin yhtä kaikki oikeudekseni lausua julki näkemykseni evl kirkon nyjkytilanteesta. Enkä ainoastaan oikeudekseni, vaan myös velvollisuudekseni kristittynä. Itse en halua vesittää totuutta kaiken suhteellistavan humanismin vaikutuksesta.

Kauempaa sitä paitsi näkee paremmin; näkee metsän puilta ja suurempia kokonaisuuksia. Luulen em. kirkollisen problematiikan eräänä merkittävänä syynä ja juurena olevan sellaisen ”halvan armon” käsitteen, jossa armo on väkivalloin kiskaistu irti juuriltaan, Raamatun raittiista ja tasapainoisesta kokonaisilmoituksesta ja istutettu luonnonvastaisesti länsimaisen humanismin rikkaruohoja ja tuholaisia vilisevälle takapihalle.

On käynyt vähän samalla tavoin kuin rakkaudesta puhuttaessa. Kun Raamattu sanoo, että ”Jumala on rakkaus” (1.Joh. 4:8), niin epähuomiossa (?) koko juttu onkin sitten lausuttu väärinpäin; rakkaus onkin jumala. Näin sanottaessa on kuitenkin synnytetty hirviö ja vapautettu antikristus, joka suorittaa kätevästi ”käsitteiden kavalluksen”. Antikristus on aina myös ”sijaiskristus”; vanhalle, tutulle käsitteelle annetaan uusi, muuttunut sisältö.

Mutta kun kahlaamme juurissa syvemmälle, löydämme perustavaa laatua olevan virheen. Jossain vaiheessa kaksi samansuuntaiselta näyttänyttä janaa ovatkin lähtenee kulkemaan eri suuntiin. Se, mikä alussa on ollut millin tuhannesosan heitto, näkyy pitemmällä matkalla senttien ja metrien erona näiden kahden välillä.

Kyse on perimmältään siitä, miten käsitämme Kristuksen sovitustyön luonteen ja laajuuden; ”Kristus meidän puolestamme”, kyllä – entä ”Kristus meissä”? Lain tekojen pelossa luterilaiset isät puolittivat evankeliumin välttääkseen Rooman kirkon helmasynnin. Samalla he ahtaassa oikeaoppisuudessaan vainosivat anabaptisteja, jotka liittivät raamatulliseen armosta pelastumiseen myös yhtä raamatullisen kehotuksen elää pyhää elämää Kristuksessa. Korostan edelleen: kyse on Raamatun kokonaisilmoituksen raittiista ja tasapainoisesta ymmärtämisestä.

Jos siis rajoitamme Kristuksen sovitustyön vain ”Kristus meidän puolestamme”-oppiin, niin ennen pitkää päädymme loogisesti ajateltuna yllä mainitun kaltaisiin opillisiin virityksiin; ”kaikkihan me olemme syntisiä, kaikkien puolesta Kristus on kuollut ja Jumala armahtaa kaikki ja kun kuitenkin jäämme aina syntisiksi niin väliäkös sillä sitten on, miten tässä eletään... Armon kerjäläisiähän tässä kaikki ollaan.” Kun kaikki kerran pääsevät taivaaseen, niin ”vastuun käsite haperoituu”, kuten Remeksen fiktiivinen naispoliisi oikein päätteli. Kun kristillinen syntikäsite vesitetään, avataan samalla ovi yhteiskunnalliselle laittomuudelle. Kristillisen yhteisön sisällä tämä on jo lähtölaskennnan aikaa, sillä Jumala aloittaa puhdistavan työnsä aina ensin yhteisöstä, joka kantaa Hänen Poikansa nimeä.

Suomalaisen kristillisyyden voimattomuus ja kyvyttömyys tehdä oikeaa hedelmää selittyy mielestäni suurelta osin sillä, että evankeliumin toinen puoli - ”Kristus meissä” - on hylätty, jätetty lapsipuolen asemaan. Siihen suhtaudutaan periluterilaisella varovaisuudella vähän samaan tapaan kuin armolahjoihin (”armolahjat ovat hyviä, mutta...”) peläten koko homman riistäytyvän käsistä, jos uskalletaan antaa Raamatun ilmoituksen sanoa se, mitä se oikeasti sanoo.