Vanhojen imperiumien hajoamisen aika...

”Rooma” on viime aikoina ollut kaikkien huulilla. Monissa menestysromaaneissa, historiallisissa kertomuksissa ja teoksissa sekä tv-sarjoissa on ollut yksi yhteinen teema – Rooma, sen nousu ja sen tuho. Erityisesti meitä kiinnostaa Rooma henkisenä kehtonamme, menneisyydestä meitä kohti kurottautuvina juurinamme. Rooman mahti perustui hellenistisen maailman perustalle. Tänä päivänä koko länsimainen maailma on rakennettu tälle perustalle. Kun katsot televisiosta amerikkalaisia merijalkaväen sotilaita Irakissa tai brittiläisiä laskuvarjosotilaita Afganistanissa näet itse asiassa Rooman legioonien manttelinperijät. Kun katsot USA:n senaattiin, EU:n parlamenttiin tai katolisen kirkon kardinaalien kokoukseen, katselet muinaista Roomaa silmästä silmään. Ja kun ajattelet USA:n kansalaisen aika lailla ehdotonta, tunnustettua statusta missä päin maailmaa hyvänsä, näet muinaisen Rooman kansalaisen, jonka asema oikeuden edessä oli paljon korkeammalla kuin jonkun provinssin alkuasukkaan.

Kirjansa ”Viimeinen legioona” (WSOY 2006) loppusanoissa Valerio Massimo Manfredi kirjoittaa: ”Rooman valtakunnan tuho on länsimaisen sivistyksen historian suuria tapahtumia. Samalla se on länsimaiden historian arvoituksellisempia tapahtumia, sillä ongelma on varsin monisyinen, ja alkuperäisiä kertomuksia ja lähteitä Rooman lopullisesta rappiosta on niukasti. Kaiken kukkuraksi tämä tapahtuma, jota perinteisesti pidetään katastrofina, on pelkkä historiallinen konventio (= valtioiden välinen sopimus). Vuonna 476 kukaan ei edes huomannut roomalaisen maailman loppua. Sinä vuonna ei tapahtunut mitään sellaista, mitä ei olisi tapahtunut joka päivä vuosikausien ajan...” (s. 410).

Kirjassaan Manfredi kertoo tarinan siitä, miten Rooman viimeinen keisari Romulus Augustus saatetaan kuolinkouristuksissaan hajoavan valtakuntansa raunioiden keskeltä turvaan imperiumin viimeiselle rannalle Britanniaan. Muinaisen Troijan tuhosta ja sen henkiin jääneestä ”pyhästä jäännöksestä”, perinteen ja perimän säilyttäjästä ja eteenpäin välittäjästä kertova taru toistuu. Rooman syntylegendan mukaan näet sen perustaja oli tuhoutuvasta Troijasta pelastumaan päässyt prinssi Aineias. Näin uudelle imperiumille taattiin arvoisensa sukujuuret.

Nyt siis historia toistaa itseään; viimeinen caesar pelastautuu kansainvaelluksen kuohuihin hukkuvasta Euroopasta Britanniaan, roomalaisen sivistyksen viimeiseen vaalijaan, jonne syntyy uusi Rooma, uusi imperiumi. Mukana viedään Caius Julius Caesarin miekka, joka sitten osoittautuukin siksi Excaliburiksi, jonka viimeisen caesarin poika, Arthuriksi Karhun tähtikuvion (lat. Arcturius) mukaan nimetty uusi kuningas vetää pois kivestä. Loppu onkin sitten jo historiaa...

Aivan kuten kirjailija Merlin Ambrosiuksen suulla lausuu: ”Tähän päättyy minun tarinani. Tästä alkaa kenties legenda.” (s. 409)

Kun ajattelet tämän päivän maailmaa ylivertaisesti hallitsevaa imperiumia, Amerikan Yhdysvaltoja, ja kun seuraat historian kulkua aina Uuden mantereen löytämisestä ja asuttamisesta tähän päivään asti, huomaat, että koko tuo sotilaallis-poliittis-taloudellinen – ja ennen kaikkea kulttuurinen! - mahti perustuu juuri brittiläisen imperiumin historialliselle sivujuonteelle.

... ja uusien perustamisen aika

Tuntuuko tämä Sinusta jotenkin epäuskottavalta, rakas lukijani? Ovatko nämä vain hätäisesti sutaisten vedettyjä johtopäätöksiä, jotka eivät kestä lähempää tarkastelua? Ehkä niin onkin...

Elämme kuitenkin parhaillaan aikaa, jonka kaltaista ei ole ollut sitten keskiajan pimeiden vuosisatojen ja Völkerwanderungin, kansainvaellusten ajan. Elämme globaalit mittasuhteet saavuttaneen kulttuurisen murroksen, muutoksen ja myllerryksen aikaa. Erityisesti täällä länsimaissa, muinaisen Rooman imperiumin mailla tämän valtavan, pitkäkestoisen kulttuurisen tsunamin vaikutukset ovat luihin ja ytimiin asti aistittavissa. Kaikki se, minkä päälle täällä ”Roomassa” sitten kansainvaelluksen aikojen on jotain rakennettu on nyt järkkymässä, suistumassa tuhoon ja joutumassa uudelleen arvioitavaksi.

Aivan kuten Manfredi kirjoittaakin ”Kirjailijan jälkisanoissa”: ”Nykyajan mullistusten keskellä länsi, joka pitää itseään yhtä kuolemattomana ja häviämättömänä kuin Rooman valtakunta loistonsa aikoina, voisi ajatella, että kaikki valtakunnat hajoavat ennemmin tai myöhemmin ja että yhden maailmanosan rikkaus ei voi estää maailman muun väestön ankaran köyhyyden rinnalla. Ne, joita siihen aikaan sanottiin barbaareiksi, eivät halunneet tuhota Rooman keisarikuntaa vaan tulla osaksi sitä. Monet puolustivat sitä hengelläänkin, mutta arpa oli heitetty ja maailma vajosi pitkään kaaoksen ja rappion kauteen.” (s. 411)

Niin monet oman aikamme näkijätkin näkevät nyt edessä olevan ajan olevan länsimaisen demokratian loppu, jonka jälkeen häämöttää vain kaksi mahdollisuutta – joko täydellinen anarkia ja kaaos tai sitten ehdoton totalitarismi. Ensin mainittuun en usko olevan kenelläkään varaa; globaalissa taloudessa on liian paljon pelissä. Jälkimmäisen käytännön toteutuksesta meillä on yllin kyllin kokemuksia erilaisista kokeista Hitlerin tai Hoeneckerin Saksassa, Francon Espanjassa, mafian, vapaamuurarien ja katolisen kirkon Italiassa, vallankumouksen Ranskassa, edesmenneessä Neuvostoliitossa etc.

Ennemmin siis uskon uuden Rooman nousuun, enkä vain minä, vaan koko Raamatun profeetallinen ilmoitus on samassa linjassa tämän näkemyksen kanssa. 500-luvulla eKr. tuon ajan suurvallan korkeana virkamiehenä työskennellyt juutalainen mies nimeltä Daniel nimittäin kiteyttää (noin vain, tekisi mieli sanoa) pariin jakeeseen koko tuon em. antiikin Rooman ja uuden, uljaan Rooman historian.

”Sen jälkeen minä näin yöllisessä näyssäni, ja katso, oli neljäs peto, kauhea, hirmuinen ja ylen väkevä; sillä oli suuret rautaiset hampaat, ja se söi ja murskasi ja tallasi tähteet jalkoihinsa. Se oli erilainen kuin kaikki edelliset pedot, ja sillä oli kymmenen sarvea. Minä tarkkasin sarvea, ja katso, eräs muu pieni sarvi puhkesi niiden välistä, ja kolme edellisistä sarvista reväistiin pois sen edestä. Ja katso, sillä sarvella oli silmät kuin ihmisen silmät, ja suu, joka herjaten puhui.” (Dan. 7:7-8)

Mitä profeetta siis näkee? Hän näkee antiikin hellenistisen sivistyksen perustalle ilmestyvän uuden, entistä kauheamman mahdin eli pedon, Rooman, joka ottaa haltuunsa entisten valtakuntien ”tähteet”. Tämän muinaisen imperiumin alueelta, sen keskeltä nousee koko kehityskulun huipentuma ja ruumiillistuma. Daniel kutsuu sitä ”pieneksi sarveksi” ja se puhuu herjaten Israelin Jumalaa vastaan. Toinen juutalainen näkijä, Johannes nimeltään, tuo lisävaloa koko tähän muutamalla siveltimen vedolla piirrettyyn historian kehityskulkuun; ”ja minä näin yhden sen (so. pedon) päistä olevan ikäänkuin kuoliaaksi haavoitetun, mutta sen kuolinhaava parantui. Ja koko maa seurasi ihmetellen petoa” (Ilm. 13:3)

Niin, onko tuo Rooma koskaan todella tuhoutunutkaan kansainvaellusten myllerryksessä ja keskiajan pimeiden vuosisatojen keskellä? Ainakin monet tämän päivän historioitsijat pitävät tärkeänä osoittaa, ettei näin itse asiassa koskaan ole todella käynyt. Kun seuraa esimerkiksi roomalaiskatolisen kirkon paaviuden historiaa (esim. Jussi Hanskan kirjassa ”Kristuksen sijaiset maan päällä? - Paaviuden historiaa apostoli Pietarista Johannes Paavali toiseen”, SKS 2005), niin näkee hyvin selvästi, että roomalaisuuden perinne on säilynyt läpi historian juuri Rooman kirkon suojissa.

Joku voi tietenkin pitää tällaista puhetta jonkinlaisena uskonnollisena haihatteluna ja suotakoon se heille. Mutta mitä sitten, kun piinkovat teollisuus- ja talousmiehet, reaalipoliitikot ja pragmaattiset kansanjohtajat pitävät yllä samaa aatteen tulta uudelleen syntyvän Rooman loistavasta tulevaisuudesta?

”Roomassa laskettiin sivilisaatiomme poliittinen, oikeudellinen ja yhteiskunnallinen perusta.” (Italian ulkoministeri Gaetano Marino v. 1957.) Sen johtomiehet kokoontuivat 29.10.2004 vahvistamaan allekirjoituksillaan Euroopan unionin uuden perustuslain. Tämä tapahtui salissa, jonka seiniä peittävät Rooman syntyhistoriaa kuvaavat freskot. Ainakin symbolien tasolla EU on siis osoittanut olevansa Rooman perillinen. (Arto Kivimäki & Pekka Tuomisto, Rooman keisarit, s. 465, Karisto, 2005)

Mitä tästä sitten pitäisi ajatella? Ovatko nämä vain juhlapuheita vai onko jotain muinoin ennustettua todellakin käymässä toteen silmiemme edessä? Seuraako nyt ”koko maa ihmetellen petoa”?

Tiedätkö, mikä minua lohduttaa kaiken tämän keskellä? Se on se, mitä profeetta Daniel näkee välittömästi tuon neljännen, rautaisen pedon ilmestymisen ja hallinnan jälkeen. Lue itse Raamatusta Danielin kirjan 7. luvusta jakeet 9-14.