VALOA TUTKIMUSTEN VALOSTA

Tutkimusten mukaan Suomen suurin vapaaehtoistyön muoto on evl. seurakntien ylläpitämä isostoiminta. Se kokoaa vuosittain noin 25 000 16-18v. nuorta piiriinsä. Käytännössä isostoiminnassa ollaan mukana parina riparin jälkeisenä kesänä. Edelleen tutkimusten mukaan jatkossa käy niin, että kun tästä isosvaiheesta menee muutama vuosi eteenpäin, niin tämä sama ryhmä nuoria ihmisiä on suurin kirkosta eroajien ryhmä. Näin erityisesti pääkaupunkiseudulla ja suurissa asutuskeskuksissa.

Tämä on hyvin mielenkiintoinen kysymys; mitä ihmettä tapahtuu tuossa välillä? Mikä saa aikaan tämän uskon ja ajattelun, ehkä koko maailmankatsomuksenkin muutoksen?

Edelleen tehtyjen tutkimusten mukaan aikuisten miesten on vaikea löytää evl. kirkon seurakunnista mielekästä toimintaa. Siksi he ovat kaikkein vaikeimmin tavoitettava ryhmä seurakuntalaisia. Tämä kävi ilmi Turun ja Kaarinan evl. seurakuntien Taloustutkimuksella teettämästä tutkimuksesta. Tyytyväisimpiä seurakuntalaisia olivat naiset, yli 55v., eläkeläiset ja pienituloiset – sekä tietenkin seurakuntien tilaisuuksiin osallistuva pieni vähemmistö. Valtaosa seurakuntalaisista sai kosketuksen seurakunnan toimintaan vain kirkollisten toimitusten, kuten kasteen, konfirmaation, häiden ja hautajaisten kautta. Muuhun seurakunnan toimintaan tai herätysliikkeitten ja kristillisten järjestöjen tilaisuuksiin on kosketuspintaa enää melko harvalla.Elämme jälkikristillisessä, ei vain maallistuvassa, vaan myös pakanallistuvassa Suomessa.

Pian olemmekin ehkä tilanteessa, jossa monet suomalaiset haluavat sanoa oman painavan sanansa kirkon linjauksiin esim. homoseksuaalien avioliittoon vihkimiseen nähden, mutta yhä vähemmän ihmisiä osallistuu kirkon toimintaan aktiivisesti. Nuoret aikuiset (18-25v.) ovat suurin kirkosta eroajien ryhmä tässä mainitussa turkulaisessa tutkimuksessa. Yleisimmät kirkosta eroamisen syyt olivat tutkimuksen mukaan uskon puute ja kirkollisvero.

Edelliseen kysymykseen viitaten; nämäkö ovat syyt kirkosta eroamiselle nuorten aikuisten keskuudessa laajemminkin – uskon puute ja kirkollisvero?

Tämä taas herättää muita oleellisen tärkeitä kysymyksiä:

• osaammeko siirtää uskomme lapsillemme, niin että se ei jää uskonnonharjoittamisen ulkonaiseksi muodoksi, vaan muuttuu omakohtaisesti eletyksi todellisuudeksi?

• miten toimii opetuslapseuttaminen yhteisöissämme; seurakunnallistammeko vain ihmisiä, teemmekö käännynnäisiä vai Jeesuksen seuraajia?

• koetaanko kirkko kaukaisena, läkisääteisenä instituutiona, joka kasvottomana kerää kirkollisveroja kylmien rakennusten lämmitys- ja hoitokuluihin ja korkeastikoulutettujen virkamiesten palkkoihin?

• entä miten tämä näkyy suhtautumisessa muihin kirkkokuntiin, koska tietynlainen uskottavuusongelma tuntuu olevan niille yhteinen?

On hyvä muistaa mikä on postmodernin ihmisen uskonnollinen perusongelma; usko on irtaantunut dogmeista ja instituutioista ja siirtynyt yksityisasiaksi, jonka sisällön määrittelen minä itse, ei riparipappi, isonen tai kirkkoherra, piispasta puhumattakaan.

Mitä postmoderni nuori aikuinen siis haluaa uskolta?

• Autenttisuutta - ei siis ulkonaisuutta

• Yhteisöllisyyttä - ei siis instituutiota

• Epädogmaattisuutta - ei siis opillisuutta

• Luovuutta - ei siis kaavamaisuutta

• Moninaisuutta - ei siis keskivertoa

Postmoderni maailma on täynnä ristiriitaisuuksia ja vastakkainasetteluja. Samaan aikaan kirkkoon voidaan siis kuulua ja sen asioihin halutaan kenties vaikuttaakin, mutta uskomaan samalla tavoin, kuin kirkko itse tekee, sitä ei kukaan enää voi vaatia. Tämä etuoikeus loppuu silloin, kun kulttuurina ja yhteiskuntana, mutta myös yksityisinä ihmisinä irtaudumme Jumalan Sanan ja sen mukaisten arvojen ehdottomalta pohjalta.

Mieleen tulee erään julkkispastorin aikanaan toteama ”viisaus”, että sillä kuinka paljon väkeä messussa käy, ei ole suurtakaan merkitystä sen rinnalla, että messu yleensä toimitetaan. Kirkon kellojen soitolla ja ylipäätään tietoisuudella messun olemassaolosta on merkitystä ihmisten perusturvallisuuden kannalta. Onpa kaunista idealismia... Tätäköhän Jeesus Nasaretilainen tarkoitti, kun sanoi perustavansa kalliolle seurakuntansa, jota tuonelan portitkaan eivät voi voittaa?

Miksi tätä nyt kirjoitan? Onko tarkoitukseni vikoilla, painaa alas jo muutenkin niin nöyryytettyä äitikirkkoa? Enhän itse enää edes kuulu em. kirkkorekisteriin. Olenko itsekin ollut kuin pahainen rotta, joka on jättänyt uppoavan laivan?

Mielenkiintoni armasta kansankirkkoamme kohtaan kumpuaa siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että edelleenkin suurin osa kansastamme kuuluu siihen. Tämän ei-uskovan kirkon jäsenistön kannalta ei ole lainkaan yhdentekevää, mihin suuntaan asiat kirkossa kulkevat. Tämän tähden näkisin mielelläni Nokian herätyksenkin vaikuttavan suolana kirkon piirissä mahdollisimman pitkään. Vanhojen herätysliikkeitten suolasta kun ei aina oikein tiedä...

Kansankirkko jäsenistöineen muodostaa tänä päivänä Kristuksen seurakunnalle maamme suurimman lähetyskentän. Tällä lähetyskentällä on vieläkin olemassa (ainakin jonkinlainen teoreettinen) esiymmärrys kristinuskosta ja evankeliumista. Samalla tavoin kuin apostoli Paavali omana aikanaan uusille paikkakunnille mennessään käytti luonnollisena kontaktipintanaan juutalaista synagoogajärjestelmää, samoin meidänkin on hyvä tehdä näinä pimentyvinä jälkikristillisinä aikoina. On uuden uskonpuhdistuksen aika; on aika uudistaa seurakunnalliset rakenteet vastaamaan Uuden testamentin todellisuutta ja mallia.

Pelkään, että kun tämä vaihe menee ohi – tai kun se on saatettu loppuun – niin silloin itse laiva jättää uppoavat rotat. Uskon tämän koskevan myös muita kirkkokuntia. Herramme sanoissa ensirakkautensa menettäneelle Efeson seurakunnalle on jotain hyvin ajankohtaista meille tässä ja nyt: ”Muista siis, mistä olet langennut, ja tee parannus, ja tee niitä ensimmäisiä tekoja; mutta jos et, niin minä tulen sinun tykösi ja työnnän sinun lampunjalkasi pois paikaltaan, ellet tee parannusta.” (Ilm. 2:5)