Vanhojen imperiumien hajoamisen aika...

”Rooma” on viime aikoina ollut kaikkien huulilla. Monissa menestysromaaneissa, historiallisissa kertomuksissa ja teoksissa sekä tv-sarjoissa on ollut yksi yhteinen teema – Rooma, sen nousu ja sen tuho. Erityisesti meitä kiinnostaa Rooma henkisenä kehtonamme, menneisyydestä meitä kohti kurottautuvina juurinamme. Rooman mahti perustui hellenistisen maailman perustalle. Tänä päivänä koko länsimainen maailma on rakennettu tälle perustalle. Kun katsot televisiosta amerikkalaisia merijalkaväen sotilaita Irakissa tai brittiläisiä laskuvarjosotilaita Afganistanissa näet itse asiassa Rooman legioonien manttelinperijät. Kun katsot USA:n senaattiin, EU:n parlamenttiin tai katolisen kirkon kardinaalien kokoukseen, katselet muinaista Roomaa silmästä silmään. Ja kun ajattelet USA:n kansalaisen aika lailla ehdotonta, tunnustettua statusta missä päin maailmaa hyvänsä, näet muinaisen Rooman kansalaisen, jonka asema oikeuden edessä oli paljon korkeammalla kuin jonkun provinssin alkuasukkaan.

Kirjansa ”Viimeinen legioona” (WSOY 2006) loppusanoissa Valerio Massimo Manfredi kirjoittaa: ”Rooman valtakunnan tuho on länsimaisen sivistyksen historian suuria tapahtumia. Samalla se on länsimaiden historian arvoituksellisempia tapahtumia, sillä ongelma on varsin monisyinen, ja alkuperäisiä kertomuksia ja lähteitä Rooman lopullisesta rappiosta on niukasti. Kaiken kukkuraksi tämä tapahtuma, jota perinteisesti pidetään katastrofina, on pelkkä historiallinen konventio (= valtioiden välinen sopimus). Vuonna 476 kukaan ei edes huomannut roomalaisen maailman loppua. Sinä vuonna ei tapahtunut mitään sellaista, mitä ei olisi tapahtunut joka päivä vuosikausien ajan...” (s. 410).

Kirjassaan Manfredi kertoo tarinan siitä, miten Rooman viimeinen keisari Romulus Augustus saatetaan kuolinkouristuksissaan hajoavan valtakuntansa raunioiden keskeltä turvaan imperiumin viimeiselle rannalle Britanniaan. Muinaisen Troijan tuhosta ja sen henkiin jääneestä ”pyhästä jäännöksestä”, perinteen ja perimän säilyttäjästä ja eteenpäin välittäjästä kertova taru toistuu. Rooman syntylegendan mukaan näet sen perustaja oli tuhoutuvasta Troijasta pelastumaan päässyt prinssi Aineias. Näin uudelle imperiumille taattiin arvoisensa sukujuuret.

Nyt siis historia toistaa itseään; viimeinen caesar pelastautuu kansainvaelluksen kuohuihin hukkuvasta Euroopasta Britanniaan, roomalaisen sivistyksen viimeiseen vaalijaan, jonne syntyy uusi Rooma, uusi imperiumi. Mukana viedään Caius Julius Caesarin miekka, joka sitten osoittautuukin siksi Excaliburiksi, jonka viimeisen caesarin poika, Arthuriksi Karhun tähtikuvion (lat. Arcturius) mukaan nimetty uusi kuningas vetää pois kivestä. Loppu onkin sitten jo historiaa...

Aivan kuten kirjailija Merlin Ambrosiuksen suulla lausuu: ”Tähän päättyy minun tarinani. Tästä alkaa kenties legenda.” (s. 409)

Kun ajattelet tämän päivän maailmaa ylivertaisesti hallitsevaa imperiumia, Amerikan Yhdysvaltoja, ja kun seuraat historian kulkua aina Uuden mantereen löytämisestä ja asuttamisesta tähän päivään asti, huomaat, että koko tuo sotilaallis-poliittis-taloudellinen – ja ennen kaikkea kulttuurinen! - mahti perustuu juuri brittiläisen imperiumin historialliselle sivujuonteelle.

... ja uusien perustamisen aika

Tuntuuko tämä Sinusta jotenkin epäuskottavalta, rakas lukijani? Ovatko nämä vain hätäisesti sutaisten vedettyjä johtopäätöksiä, jotka eivät kestä lähempää tarkastelua? Ehkä niin onkin...

Elämme kuitenkin parhaillaan aikaa, jonka kaltaista ei ole ollut sitten keskiajan pimeiden vuosisatojen ja Völkerwanderungin, kansainvaellusten ajan. Elämme globaalit mittasuhteet saavuttaneen kulttuurisen murroksen, muutoksen ja myllerryksen aikaa. Erityisesti täällä länsimaissa, muinaisen Rooman imperiumin mailla tämän valtavan, pitkäkestoisen kulttuurisen tsunamin vaikutukset ovat luihin ja ytimiin asti aistittavissa. Kaikki se, minkä päälle täällä ”Roomassa” sitten kansainvaelluksen aikojen on jotain rakennettu on nyt järkkymässä, suistumassa tuhoon ja joutumassa uudelleen arvioitavaksi.

Aivan kuten Manfredi kirjoittaakin ”Kirjailijan jälkisanoissa”: ”Nykyajan mullistusten keskellä länsi, joka pitää itseään yhtä kuolemattomana ja häviämättömänä kuin Rooman valtakunta loistonsa aikoina, voisi ajatella, että kaikki valtakunnat hajoavat ennemmin tai myöhemmin ja että yhden maailmanosan rikkaus ei voi estää maailman muun väestön ankaran köyhyyden rinnalla. Ne, joita siihen aikaan sanottiin barbaareiksi, eivät halunneet tuhota Rooman keisarikuntaa vaan tulla osaksi sitä. Monet puolustivat sitä hengelläänkin, mutta arpa oli heitetty ja maailma vajosi pitkään kaaoksen ja rappion kauteen.” (s. 411)

Niin monet oman aikamme näkijätkin näkevät nyt edessä olevan ajan olevan länsimaisen demokratian loppu, jonka jälkeen häämöttää vain kaksi mahdollisuutta – joko täydellinen anarkia ja kaaos tai sitten ehdoton totalitarismi. Ensin mainittuun en usko olevan kenelläkään varaa; globaalissa taloudessa on liian paljon pelissä. Jälkimmäisen käytännön toteutuksesta meillä on yllin kyllin kokemuksia erilaisista kokeista Hitlerin tai Hoeneckerin Saksassa, Francon Espanjassa, mafian, vapaamuurarien ja katolisen kirkon Italiassa, vallankumouksen Ranskassa, edesmenneessä Neuvostoliitossa etc.

Ennemmin siis uskon uuden Rooman nousuun, enkä vain minä, vaan koko Raamatun profeetallinen ilmoitus on samassa linjassa tämän näkemyksen kanssa. 500-luvulla eKr. tuon ajan suurvallan korkeana virkamiehenä työskennellyt juutalainen mies nimeltä Daniel nimittäin kiteyttää (noin vain, tekisi mieli sanoa) pariin jakeeseen koko tuon em. antiikin Rooman ja uuden, uljaan Rooman historian.

”Sen jälkeen minä näin yöllisessä näyssäni, ja katso, oli neljäs peto, kauhea, hirmuinen ja ylen väkevä; sillä oli suuret rautaiset hampaat, ja se söi ja murskasi ja tallasi tähteet jalkoihinsa. Se oli erilainen kuin kaikki edelliset pedot, ja sillä oli kymmenen sarvea. Minä tarkkasin sarvea, ja katso, eräs muu pieni sarvi puhkesi niiden välistä, ja kolme edellisistä sarvista reväistiin pois sen edestä. Ja katso, sillä sarvella oli silmät kuin ihmisen silmät, ja suu, joka herjaten puhui.” (Dan. 7:7-8)

Mitä profeetta siis näkee? Hän näkee antiikin hellenistisen sivistyksen perustalle ilmestyvän uuden, entistä kauheamman mahdin eli pedon, Rooman, joka ottaa haltuunsa entisten valtakuntien ”tähteet”. Tämän muinaisen imperiumin alueelta, sen keskeltä nousee koko kehityskulun huipentuma ja ruumiillistuma. Daniel kutsuu sitä ”pieneksi sarveksi” ja se puhuu herjaten Israelin Jumalaa vastaan. Toinen juutalainen näkijä, Johannes nimeltään, tuo lisävaloa koko tähän muutamalla siveltimen vedolla piirrettyyn historian kehityskulkuun; ”ja minä näin yhden sen (so. pedon) päistä olevan ikäänkuin kuoliaaksi haavoitetun, mutta sen kuolinhaava parantui. Ja koko maa seurasi ihmetellen petoa” (Ilm. 13:3)

Niin, onko tuo Rooma koskaan todella tuhoutunutkaan kansainvaellusten myllerryksessä ja keskiajan pimeiden vuosisatojen keskellä? Ainakin monet tämän päivän historioitsijat pitävät tärkeänä osoittaa, ettei näin itse asiassa koskaan ole todella käynyt. Kun seuraa esimerkiksi roomalaiskatolisen kirkon paaviuden historiaa (esim. Jussi Hanskan kirjassa ”Kristuksen sijaiset maan päällä? - Paaviuden historiaa apostoli Pietarista Johannes Paavali toiseen”, SKS 2005), niin näkee hyvin selvästi, että roomalaisuuden perinne on säilynyt läpi historian juuri Rooman kirkon suojissa.

Joku voi tietenkin pitää tällaista puhetta jonkinlaisena uskonnollisena haihatteluna ja suotakoon se heille. Mutta mitä sitten, kun piinkovat teollisuus- ja talousmiehet, reaalipoliitikot ja pragmaattiset kansanjohtajat pitävät yllä samaa aatteen tulta uudelleen syntyvän Rooman loistavasta tulevaisuudesta?

”Roomassa laskettiin sivilisaatiomme poliittinen, oikeudellinen ja yhteiskunnallinen perusta.” (Italian ulkoministeri Gaetano Marino v. 1957.) Sen johtomiehet kokoontuivat 29.10.2004 vahvistamaan allekirjoituksillaan Euroopan unionin uuden perustuslain. Tämä tapahtui salissa, jonka seiniä peittävät Rooman syntyhistoriaa kuvaavat freskot. Ainakin symbolien tasolla EU on siis osoittanut olevansa Rooman perillinen. (Arto Kivimäki & Pekka Tuomisto, Rooman keisarit, s. 465, Karisto, 2005)

Mitä tästä sitten pitäisi ajatella? Ovatko nämä vain juhlapuheita vai onko jotain muinoin ennustettua todellakin käymässä toteen silmiemme edessä? Seuraako nyt ”koko maa ihmetellen petoa”?

Tiedätkö, mikä minua lohduttaa kaiken tämän keskellä? Se on se, mitä profeetta Daniel näkee välittömästi tuon neljännen, rautaisen pedon ilmestymisen ja hallinnan jälkeen. Lue itse Raamatusta Danielin kirjan 7. luvusta jakeet 9-14.

HALLOWEEN - "All-hallow-eve"

”Amerikkalaistyylistä kurpitsajuhlaa perheessä ei vietetä. Anne ei voi sietää meilläkin yhä näkyvämmin rantautunutta Halloween-juhlaa haamuineen ja luurankoineen.

- Se on ihan kauhea. Inhoan ja vihaan sitä. Amerikassa se on suorastaan jo irvokas juhla. Siinä ei ole mitään hauskaa, ja lapset oikeasti pelkäävät sitä. Siitähän voi jäädä sieluun syviä haavoja myöhemmällekin iälle. Se on vääränlaista kuoleman esille tuomista. Eikä se kuulu meidän kulttuuriimme ollenkaan. ”

Näin uutisoitiin pyhäinpäivän Ilta-Sanomissa Anne Pohtamon haastattelua. Anne Pohtamolle voi vain nostaa hattua harvinaisen suorasta viestistä, mitä tulee Halloweenin todelliseen luonteeseen. Tällaista rohkeaa julkista poliittista epäkorrektiutta tapaa näinä pimeinä jälkikristillisenä aikana niin harvoin. Se vaatii rohkeutta ja luonnetta, koska siinä asetutaan vastakkain melkein ainoan postmodernin yhteiskunnan pyhän totuuden eli yleisen mielipiteen kanssa.

Mutta mistä halloweenissä oikein on kysymys? Halloweenhan on lähtöisin muinaisesta kelttiläisestä maailmasta (esim. Irlanti, Wales, Skotlanti, Britannia ja Bretagne). Tuossa muinaisessa kulttuurissa syksyllä vietettyyn uuden vuoden Samhain-juhlaan kuului uskomus, että juuri tuolloin kuolleitten maailma olisi kaikkein lähimpänä meidän elävien maailmaa. Samhainin aikaan uskottiin aaveitten ja kummitusten voivan ilmestyä ja vaikuttaa ihmisten elämään. Tuolloin näet kuluneen vuoden aikana kuolleiden ihmisten sielut matkasivat kuolleiden maailmaan. Silloin ihmiset uhrasivat yhdessä ruokaa ja eläimiä sekä sytyttivät suuria tulia kunnioittaakseen ja auttaakseen kuolleiden matkantekoa kuolleiden asuinsijoille.

Okei, let´s face it; halloween on luonteeltaan puhtaasti pakanallinen juttu. Se on noitien, kummitusten ja aaveitten juhla, jota vietetään meidän kalenterimme mukaan lokakuun viimeisenä päivänä. Ehkä juuri tämän tähden siihen on meidänkin luterilaisessa kulttuurissamme liitetty pyhäin(miesten)päivä eli eräänlainen kuolleitten muistamisjuhla sekin. Nimihän on lyhenne englannin sanoista "All-hallow-eve" eli pyhäinpäivän aatto.

Moni trendikäs uuspakana onkin syyttänyt (pian jo edesmennyttä) kristillistä yhtenäiskulttuuriamme ja valtiokirkkoa muinaisten pakanallisten juhlien ryöstämisestä ja kristillistämisestä. Eikä siinä mitään, tottahan tämä on; jo vanhastaan katolisen kirkon lähetystyöhön on kuulunut eräänlainen ”korvausteologia” sillä tavoin, että tilalle tuleva (nimi)kristillinen kulttuuri vain ottaa aiemman pakanallisen kulttuurin juhlat, tavat, palvontapaikat jne. ja ”kristillistää” ne. Eri asia kokonaan on se, onko tuolloin tapahtunut mitään todellista hengellistä muutosta – uudestisyntymisestä puhumattakaan. Todennäköisesti ei, eikä se kai liene ollut tavoitteenakaan.

Kun elämme nykyisen kaltaisen valtaisan kulttuurisen murroksen keskellä, ajatus asioiden uudelleen määrittelystä on usein kielen päällä. On aika siirtyä uuteen paradigmaan, kun vanha on kaluttu loppuun. Jumala on uutta luova Jumala, eikä Hänessä ole havaittavissa minkäänlaista neuvottomuutta, eikä toimettomuutta myöhäismodernin auringonlaskun viime säteiden hiipuessa pakanallistuvan Euroopan taivaanrannassa. Hänen Pyhä Henkensä kykenee kyllä etsimään oikeanlaisen vanhurskaan ilmenemismuodon minkä kulttuurin keskellä hyvänsä. Ja kaiken lisäksi Hän osaa ja haluaa opastaa meitäkin tässä paradigman muutoksessa.

Mutta mitä me voimme tehdä? Voimmeko esimerkiksi viettää joulua turvallisin mielin ja hyvällä omalla tunnolla? Jouluhan on tänä päivänä maan osamme kaupallisuuden huipentuma, jolloin ”laps´hankeen hukkuu, unhottuu”, lauluntekijää lainaten. Puhumattakaan kaikesta muusta hämärästä jouluun ja sen syntyhistoriaan liittyvästä (vrt. esim. joulukuusi, joulupukki jne.).

Tässä kohtaa meidän on ehkä hyvä muistaa Paavalin sana Kolossan kristityille; ”Älköön siis kukaan teitä tuomitko syömisestä tai juomisesta, älköön myös minkään juhlan tai uudenkuun tai sapatin johdosta” (Kol. 2:16). Juhlat sinänsä voivat siis olla ok tai ainakin neutraaleja ja kristillisessä totuusjulistuksessamme voimme käyttää niitä hyväksemme ponnahduslautana ja kontaktipintana. Eikä sovi myöskään unohtaa Nehemian kehotusta israelilaisille; ”Menkää ja syökää rasvaisia ruokia ja juokaa makeita juomia ja lähettäkää maistiaisia niille, joilla ei ole mitään valmistettuna, sillä tämä päivä on pyhitetty meidän Herrallemme. Ja älkää olko murheelliset, sillä ilo Herrassa on teidän väkevyytenne” (Neh. 8:10). Joulupukin unohtamisesta sinua ei syyllistä kukaan muu kuin maallistuva yleinen mielipide, mutta siitä ei kannata välittää.

Mitä sitten tulee itse halloweeniin, niin itse olen useana vuonna niin pyhäinpäivän kuin vapunkin (toisen merkittävän pakanallisen juhlan) aikaan kokoontunut eri piireistä olevien uskovien kanssa yhdessä rukoilemaan oman kotikaupunkini ja synnyinmaani puolesta – en pelosta käsin, vaan julistaakseni Kristuksen voittoa. Lisäksi tätä käytäntöä voi perustella ihan yksinkertaisella käytännön jutulla; tuolloinhan erilaiset uuspakanalliset ja satanistiset piirit mielellään järjestävät erilaisia omia pikku happeningejään. Miksi eivät siis kristityt yhdessä kokoontuisi rukoilemaan oman kotipaikkakuntansa puolesta? Siihenhän meidät on kutsuttukin paikallistason Kristuksen ruumiin jäseninä; harrastamaan oman kotikaupunkimme parasta ja rukoilemaan sen puolesta Herraa.

VALOA TUTKIMUSTEN VALOSTA

Tutkimusten mukaan Suomen suurin vapaaehtoistyön muoto on evl. seurakntien ylläpitämä isostoiminta. Se kokoaa vuosittain noin 25 000 16-18v. nuorta piiriinsä. Käytännössä isostoiminnassa ollaan mukana parina riparin jälkeisenä kesänä. Edelleen tutkimusten mukaan jatkossa käy niin, että kun tästä isosvaiheesta menee muutama vuosi eteenpäin, niin tämä sama ryhmä nuoria ihmisiä on suurin kirkosta eroajien ryhmä. Näin erityisesti pääkaupunkiseudulla ja suurissa asutuskeskuksissa.

Tämä on hyvin mielenkiintoinen kysymys; mitä ihmettä tapahtuu tuossa välillä? Mikä saa aikaan tämän uskon ja ajattelun, ehkä koko maailmankatsomuksenkin muutoksen?

Edelleen tehtyjen tutkimusten mukaan aikuisten miesten on vaikea löytää evl. kirkon seurakunnista mielekästä toimintaa. Siksi he ovat kaikkein vaikeimmin tavoitettava ryhmä seurakuntalaisia. Tämä kävi ilmi Turun ja Kaarinan evl. seurakuntien Taloustutkimuksella teettämästä tutkimuksesta. Tyytyväisimpiä seurakuntalaisia olivat naiset, yli 55v., eläkeläiset ja pienituloiset – sekä tietenkin seurakuntien tilaisuuksiin osallistuva pieni vähemmistö. Valtaosa seurakuntalaisista sai kosketuksen seurakunnan toimintaan vain kirkollisten toimitusten, kuten kasteen, konfirmaation, häiden ja hautajaisten kautta. Muuhun seurakunnan toimintaan tai herätysliikkeitten ja kristillisten järjestöjen tilaisuuksiin on kosketuspintaa enää melko harvalla.Elämme jälkikristillisessä, ei vain maallistuvassa, vaan myös pakanallistuvassa Suomessa.

Pian olemmekin ehkä tilanteessa, jossa monet suomalaiset haluavat sanoa oman painavan sanansa kirkon linjauksiin esim. homoseksuaalien avioliittoon vihkimiseen nähden, mutta yhä vähemmän ihmisiä osallistuu kirkon toimintaan aktiivisesti. Nuoret aikuiset (18-25v.) ovat suurin kirkosta eroajien ryhmä tässä mainitussa turkulaisessa tutkimuksessa. Yleisimmät kirkosta eroamisen syyt olivat tutkimuksen mukaan uskon puute ja kirkollisvero.

Edelliseen kysymykseen viitaten; nämäkö ovat syyt kirkosta eroamiselle nuorten aikuisten keskuudessa laajemminkin – uskon puute ja kirkollisvero?

Tämä taas herättää muita oleellisen tärkeitä kysymyksiä:

• osaammeko siirtää uskomme lapsillemme, niin että se ei jää uskonnonharjoittamisen ulkonaiseksi muodoksi, vaan muuttuu omakohtaisesti eletyksi todellisuudeksi?

• miten toimii opetuslapseuttaminen yhteisöissämme; seurakunnallistammeko vain ihmisiä, teemmekö käännynnäisiä vai Jeesuksen seuraajia?

• koetaanko kirkko kaukaisena, läkisääteisenä instituutiona, joka kasvottomana kerää kirkollisveroja kylmien rakennusten lämmitys- ja hoitokuluihin ja korkeastikoulutettujen virkamiesten palkkoihin?

• entä miten tämä näkyy suhtautumisessa muihin kirkkokuntiin, koska tietynlainen uskottavuusongelma tuntuu olevan niille yhteinen?

On hyvä muistaa mikä on postmodernin ihmisen uskonnollinen perusongelma; usko on irtaantunut dogmeista ja instituutioista ja siirtynyt yksityisasiaksi, jonka sisällön määrittelen minä itse, ei riparipappi, isonen tai kirkkoherra, piispasta puhumattakaan.

Mitä postmoderni nuori aikuinen siis haluaa uskolta?

• Autenttisuutta - ei siis ulkonaisuutta

• Yhteisöllisyyttä - ei siis instituutiota

• Epädogmaattisuutta - ei siis opillisuutta

• Luovuutta - ei siis kaavamaisuutta

• Moninaisuutta - ei siis keskivertoa

Postmoderni maailma on täynnä ristiriitaisuuksia ja vastakkainasetteluja. Samaan aikaan kirkkoon voidaan siis kuulua ja sen asioihin halutaan kenties vaikuttaakin, mutta uskomaan samalla tavoin, kuin kirkko itse tekee, sitä ei kukaan enää voi vaatia. Tämä etuoikeus loppuu silloin, kun kulttuurina ja yhteiskuntana, mutta myös yksityisinä ihmisinä irtaudumme Jumalan Sanan ja sen mukaisten arvojen ehdottomalta pohjalta.

Mieleen tulee erään julkkispastorin aikanaan toteama ”viisaus”, että sillä kuinka paljon väkeä messussa käy, ei ole suurtakaan merkitystä sen rinnalla, että messu yleensä toimitetaan. Kirkon kellojen soitolla ja ylipäätään tietoisuudella messun olemassaolosta on merkitystä ihmisten perusturvallisuuden kannalta. Onpa kaunista idealismia... Tätäköhän Jeesus Nasaretilainen tarkoitti, kun sanoi perustavansa kalliolle seurakuntansa, jota tuonelan portitkaan eivät voi voittaa?

Miksi tätä nyt kirjoitan? Onko tarkoitukseni vikoilla, painaa alas jo muutenkin niin nöyryytettyä äitikirkkoa? Enhän itse enää edes kuulu em. kirkkorekisteriin. Olenko itsekin ollut kuin pahainen rotta, joka on jättänyt uppoavan laivan?

Mielenkiintoni armasta kansankirkkoamme kohtaan kumpuaa siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että edelleenkin suurin osa kansastamme kuuluu siihen. Tämän ei-uskovan kirkon jäsenistön kannalta ei ole lainkaan yhdentekevää, mihin suuntaan asiat kirkossa kulkevat. Tämän tähden näkisin mielelläni Nokian herätyksenkin vaikuttavan suolana kirkon piirissä mahdollisimman pitkään. Vanhojen herätysliikkeitten suolasta kun ei aina oikein tiedä...

Kansankirkko jäsenistöineen muodostaa tänä päivänä Kristuksen seurakunnalle maamme suurimman lähetyskentän. Tällä lähetyskentällä on vieläkin olemassa (ainakin jonkinlainen teoreettinen) esiymmärrys kristinuskosta ja evankeliumista. Samalla tavoin kuin apostoli Paavali omana aikanaan uusille paikkakunnille mennessään käytti luonnollisena kontaktipintanaan juutalaista synagoogajärjestelmää, samoin meidänkin on hyvä tehdä näinä pimentyvinä jälkikristillisinä aikoina. On uuden uskonpuhdistuksen aika; on aika uudistaa seurakunnalliset rakenteet vastaamaan Uuden testamentin todellisuutta ja mallia.

Pelkään, että kun tämä vaihe menee ohi – tai kun se on saatettu loppuun – niin silloin itse laiva jättää uppoavat rotat. Uskon tämän koskevan myös muita kirkkokuntia. Herramme sanoissa ensirakkautensa menettäneelle Efeson seurakunnalle on jotain hyvin ajankohtaista meille tässä ja nyt: ”Muista siis, mistä olet langennut, ja tee parannus, ja tee niitä ensimmäisiä tekoja; mutta jos et, niin minä tulen sinun tykösi ja työnnän sinun lampunjalkasi pois paikaltaan, ellet tee parannusta.” (Ilm. 2:5)

Kirkon polttamisesta vielä...

Kerrotaan tarinaa (ja ilmeisen todenperäistä vielä) körttipappi Niilo Kustaa Malmbergistä, että hän näki unta, jossa hänen oma kirkkonsa oli ilmi tulessa. Malmbergin vaimo huutaa hätääntyneenä miehelleen, että kirkko on tulessa, johon Malmberg ykskantaan toteaa; "Olkoon vaan, kunhan se on Herran tulta!"

Tuleeko joku maallikkoveli kenties joskus jälkikäteen hieman hämmentyneenä toteamaan, että "oho, taisin sytyttää kirkon..."? Jos nimittäin kirkon virkailijoilta menee suurin osa energiasta tämän tulen sammuttamiseen, niin silloin täytyy Taivaallisen Tulenheittäjän käyttää välikappaleenaan näitä nk. "maallikoita".

Niinpä, mikä sytyttäisi kirkot tuleen niin, että tuli olisi Herran tulta? Vai tarvitseeko meidän enää edes huolehtia tästä ollenkaan? Entäpä jos Herra sanookin omankin aikamme uskonnollisille johtajille ja kirjanoppineille, että Jumalan valtakunta otetaan heiltä pois ja se annetaan kansalle, joka tekee sen mukaisia hedelmiä? Mitäpä jos käykin niin kuin Jeesus toisaalla sanoo, että publikaanit ja portot menevät ennen näitä Jumalan valtakuntaan? Eli että Herramme suvereenisti kokoaakin oman joukkonsa niistä, jotka tämän maailman silmissä eivät ole juuri mitään, mutta jotka seuraavat Häntä ehyellä sydämellä?

Huikaiseva, vapauttava, innostava ajatus - Jumalamme ei olekaan yliopisto- ja kirkonmiesten kesyttämä ja nurkkaan ahdistama poloinen, viralta pantu jumaluuden varjokuva, vaan Hän osoittautuukin Suvereeniksi; "Minä Olen"!

Jeesus antaa meille jokaiselle aina yhtä ajankohtaisen neuvon pitää lampuissamme tulenarkaa ainetta eli öljyä, jotta lamppumme olisivat palamassa, kun Hän saapuu. Siitä joutaa muutama tippa sytyttämään tuleen muitakin. Ja jos joku kirkko siinä ohessa syttyy tuleen, niin olkoon...