SUUNTANA SEURAKUNTA VAI SIITÄ ULOS?


Eräs suuresti arvostamani Jumalan mies kirjoitti eräässä kristillisessä lehdessä siitä, miten "jo jonkin aikaa on kannettu huolta siitä, että suuri joukko nuoria aikuisia yhä jättää luterilaisen kirkon. Heidän mielestään kirkolla ei ole heille mitään annettavaa. Jotkut uskovistakin sanovat jättäneensä seurakunnan sen jäykkyyden ja kaavamaisuuden tähden."

(Niin, tosiasia vain taitaa olla se, että ei tästä nuorten aikuisten kirkosta kadosta ole tuossa lehdessä juuri muut, kuin allekirjoittanut, kantaneet huolta. Surukseni tämän sanon.)

Mutta sitten tuo paradoksaaliselta kuulostava ajatus "seurakunnan jättämisestä". Miten se on ylipäätään mahdollista? Enkö minä kuulukaan Kristuksen seurakuntaan hengellisen uudestisyntymäni perusteella? Vai vastako johonkin jäsenrekisteriä yllä pitävään uskonnolliseen yhteisöön tai rekisteröityyn yhdistykseen liityttyäni olen täysivaltainen Kristuksen seurakunnan jäsen? Uuden testamentin näkemys asiasta on tyystin toisenlainen; "Sillä niinkuin ruumis on yksi ja siinä on monta jäsentä, mutta kaikki ruumiin jäsenet, vaikka niitä on monta, ovat yksi ruumis, niin on Kristuskin; sillä me olemme kaikki yhdessä Hengessä kastetut yhdeksi ruumiiksi, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, ja kaikki olemme saaneet juoda samaa Henkeä. Sillä eihän ruumiskaan ole yksi jäsen, vaan niitä on siinä monta." (1.Kor. 12:12-14).

Eli voinko ylipäätään jättää seurakuntaa luopumatta samalla uskostani Kristukseen, joka on seurakunnan pää?

Mutta luemme eteenpäin: "Mihin he menevät? Valtaosa ei liity mihinkään seurakuntaan?" Aivan, tämä onkin koko jutun ydin; monien perinteisten seurakuntien - niin valtiokirkon sisällä kuin sen ulkopuolellakin - todellinen ongelma on aktiivijäsenten kiinnisaaminen ja kiinnipitäminen, toimintaan ja pitkäjänteiseen vastuunkantamiseen sitouttaminen. Evl. kirkko on ratkaissut tämän ongelman rahalla (kirkollisverojen turvin) eli palkatuilla työntekijöillä, jolloin ns. "maallikot" ovat vain tiellä - etenkin jos uskaltavat itse lukea Raamattua. Vapailla suunnilla ja uusilla itsenäisillä seurakunnilla onkin jo sitten vaikeampaa. Heille uusien vastuunkantajien löytäminen ja vanhojen työntekijöiden loppuun palaminen on eräänlainen syklinen ikuisuusongelma.

Mihin he siis menevät? Ehkä useammat kuin aavistammekaan hyväksyvät seurakuntayhteydekseen jonkin pienen, dynaamisen ja toimivan lähiyhteisön; raamattu- tai rukouspiirin, kotiseurakunnan, solun tmv. Tästä alkaa muutos monen kohdalla. Tämä ei ehkä näy vielä päälle päin, mutta luulen pian olevan se aika käsillä, jolloin tällaiseen pieneen seurakuntaan kuuluva uskova uskaltaa antaa näille kokoontumisille ja yhteydelle myös seurakunnan statuksen.

Lehtijuttumme jatkuu edelleen ja käsittelee paljolti uskovien yhteydestä luopumisen syitä; pettymyksiä ja anteeksi antamattomuutta uskovien välisissä suhteissa jne. Tämä kaikki on ihan totta ja hyvin perusteltua asiaa, kyllä. Mutta mutta - entäpä jos syy jostakin seurakunnasta ei olekaan mikään edellä mainittu? Entäpä jos syynä on läheisemmän yhteyden kaipuu - ja vielä enemmän, apostolinen kutsu...eli meneminen sinne, missä evankeliumia ei vielä ole julistettu, tavoittamaan uusia ihmisiä?

Tämä mahdollisuus nimittäin siirtää koko kysymyksen ihan uudelle tasolle. Ymmärrän sen herättävän pelkoa, epäluuloa ja vastustusta monien uskovien keskuudessa. Vasta-argumenttina kuulen korvissani näkemyksen apostolin viran olemattomuudesta ja toimimattomuudesta nykypäivänä. (Tässä suhteessa vapaakirkollinen teologia ei hirveästi eroa macarthurilaisesta antikarismaattisuudesta, oikeesti!) No, hyväksytään nyt edes apostolisuus laajempana käsitteenä eli se, että seurakunnan perusluonteeseen kuuluu, ei vain lähettäminen, vaan myös itse lähteminen.