Muistan ihan ensimmäisenä empineeni kovasti. Nyt puhuttaisiin nimenomaan perinteisten vapaiden suuntien seurakuntien tilanteesta, enkä totta puhuen usko hirveästi tällaisten vanhojen rakenteiden kykyyn uudistua. Olen nähnyt, että muutoksia kyllä tapahtuu (ja monet niistä ovat hyviä ja tarpeellisia), mutta tosiasia on, että valtaosa näistä muutoksista olisi tapahtunut joka tapauksessa ajan myötä. Todellinen uudistuminen rakenteiden osalta on kuitenkin ihan eri juttu. Kyse on ajattelutavan muutoksesta, paradigman vaihtumisesta uuteen ja vanhan kovalevyn deletoinnista. Tilanne on vähän sama kuin, että toinen puhuu sunnuntaikokousten muokkaamisesta uuteen formaattiin ja toinen uskovien ajattelutavan uudistumisesta mitä tulee käsitykseen seurakunnasta.
Anyway, menin sitten mukaan ohjelmaan, enkä vähiten siksi, että arvostan päätoimittaja Mäkilää kovasti. Suurin syy oli kuitenkin se, että kun hän alkoi puhumaan monista pastoreista, jotka haluaisivat tehdä seurakunnassaan rohkeitakin muutoksia, jokin sisälläni läikähti. Ymmärsin, ettei minun auttanut lähestyä asiaa niinkään herätyssaarnaajan tai veneenkeikuttajan näkökulmasta, kuin mentorin. Miten rohkaista nuorta pastoria tässä kohtaa?
Ymmärtäkää minut nyt oikein. En edelleenkään usko kauheasti vanhojen leilien pitävyyteen, kun niihin lasketaan uutta viiniä. Enkä pidä perinteistä pastorikulttia (vaikka monet sen edustajista ovat hyviä ystäviäni) minään merkittävänä voittona taivasten valtakunnalle. Neil Colea lainaten, meidän toivomme ei ole korkeasti koulutetussa papistossa (vaikka minulla ei tietenkään ole mitään korkeaa koulutusta vastaan sinänsä), vaan paremmin varustetuissa seurakuntalaisissa (enkä missään nimessä halua käyttää sanaa "maallikko"). Mutta kuten sanottua, jokin minussa kuitenkin läikähti (tai sitten vanhat muistijäljet vain aktivoituivat), kun ajattelin nuorempaa Jumalan valtakunnan työntekijän kutsumuksen saanutta henkilöä, miestä tai naista, näiden ristipaineiden keskellä.
Ohjelman jälkeen jäin miettimään, olinko osannut oikein antaa tukea, neuvoa ja sen sellaista em. kaltaiselle henkilölle? Olen itse tehnyt elämässäni rohkeita, radikaalejakin ratkaisuja, jotka, rehellinen ollakseni, ovat maksaneet minulle paljon, mutta jotka myös antavat minulle tiettyä selkänojaa puhua asioista. Mietin kuitenkin, ovatko neuvoni liian radikaaleja niille, jotka kokevat kutsumuksekseen (josta he tosiasiassa ovat yksin Jumalalle tilivelvollisia) työskennellä perinteisten kirkkokuntien piirissä? Jokainen arvioikoon sen seuraavasta itse.
Lähdetään liikkeelle perusteista. Kirkon tutkimuskeskus tekee mielestäni sen virheen (olletikin, että heiltä noin muuten löytyy ihan hyvää tutkimusta), että he tekevät johtopäätöksiä kristinuskon tilanteesta Suomessa sen pohjalta, millainen jäsentilanne on evl. kirkossa. Tämä on ymmärrettävää (edelleen vajaat 68% suomalaisista kuuluu nimellisesti tähän kirkkoon), mutta tosiasiassa se kertoo meille vain sen, että evl. kirkolla menee huonosti. Väitän, että Jeesus-uskon kokonaistilanteesta Suomessa se ei kerro läheskään kaikkea.
Tilanne on vähän samanlainen vapaiden suuntien kohdalla siinä suhteessa, että mikäli jäsenkatoa (tai sunnuntaikokouksissa kävijöiden vähenemistä) heidän piirissään ilmenee, niin tämän ilmiön nähdään kertovan uskosta luopumisesta ja kristinuskon vaikutuksen vähenemisestä muutenkin. Tosiasia kuitenkin on, että tunnen monia ihmisiä, jotka eivät jätä perinteistä seurakuntayhteisöään uskosta luopumisen takia. He tekevät niin säilyttääkseen uskonsa (ja tiedän tämän olevan kipeä paikka monelle seurakuntapastorille). He etsiytyvät uusiin yhteyksiin tai aloittavat itse sellaisen halutessaan kasvaa uskossaan, mennäkseen syvemmälle suhteessaan Jumalan kanssa ja päästääkseen eteenpäin uskon tiellä.
Muistan hyvin, kuinka minuakin liki kaksikymmentä vuotta varoiteltiin "luisumasta kristittyjen yhteyden reuna-alueille". Tosiasia kuitenkin on, että oleellinen kysymys - kuinka kipeä se sitten onkin! - on, mikä saa ihmiset toimimaan niin?
Yhtä lailla muistan, kuinka omasta perinteisestä yhteisöstäni lähtöä miettiessäni konsultoin asiaa kolmelta raskaan sarjan suomalaiselta hengellisen elämän vaikuttajalta, eräs näistä ystävistäni kysyi minulta, kuinka paljon olisin valmis riskeeraamaan? Olinko laskenut kustannuksia? No, hän totta vie oli oikeassa. En ole elämäni aikana jälkeenpäin miettinyt mitään muuta tekemääni ratkaisua niin paljon kuin tätä. Edelleen - ja tänään vielä enemmän! - seison sen takana. Sanon tämän vain sen tähden, että tämä on tärkeää muistaa. Jos haluat uudistua, se maksaa. Ja mikäli haluat vetää muita mukanasi tälle tielle, se maksaa vielä enemmän.
Siteerasin edellä arvostamaani Neil Colea (jonka ekklesiologiasta tein kandityöni teologisessa). Käytännössä ajattelen tämän tarkoittavan sitä, että uudistumiseksi meidän on ensin luovuttava pastorikeskeisestä ajattelutavasta, niin vaikealta kuin se tuntuukin. (Jonkun kohdalla se voi hyvinkin tarkoittaa myös päätoimisen, palkatun pastorin paikan menettämistä.) Nämä ovat nyt niitä "radikaaleja" ratkaisuja käytännössä. Jumala kuitenkin pitää huolta meistä, eikä Hän koskaan kadu, eikä peruuta kutsumustaan. Se voi muuttaa muotoaan eri elämänvaiheissa, mikä vaatii meiltä mukautumiskykyä ja kuuliaisuutta Herralle, mutta itse kutsu on ja pysyy.
Unohda siis yksin puurtavan seurakunnan työn tekijän rooli. Hanki itsellesi työpari tai tiimi, jonka kanssa teillä on samanlainen työnäky ja samat arvot ja jonka kanssa täydennätte hyvin toisianne. Tarvittaessa ylitä oman yhteisösi traditio. Ei kaikki kanonisoitu ole Jumalan ilmoitusta. Tee tämä kuitenkin arvostaen, sillä Jumala kehottaa meitä arvostamaan vanhempia sukupolvia. Ennen kaikkea; valmistaudu pitkään ja ei aina niin helppoon vanhasta poisoppimisen prosessiin. Verkostoidu muiden saman palon jakavien kanssa ylitse kirkkokuntarajojen - kyse on siitä, mitä Jumala globaalisti tekee! Hanki itsellesi mentor, joka on tukenasi nimenomaan tällä sektorilla.
