Huomisen seurakunta

”Huomisen seurakunta. Näkökulmia seurakunnan rakenteeseen ja toimintaan Uuden testamentin valossa” (Itätuuli-Kustannus, 2019).

Teol. tri Marko Jauhiaisen kirja "Huomisen seurakunta" on suomen kielisenä harvinaislaatuinen ja laaja lähdeteos tähän aiheeseen. En heti suoralta kädeltä muista toista samanlaista kirjaa kirjoitetun. Tavallaan kirja sijoittuu systemaattisen teologian, UT:n eksegetiikan ja käytännöllisen seurakuntaoppaan välimaastoon. Kirja on teologisesti kunnianhimoinen ja ansiokas. Se kestää hyvin vertailun minkä tahansa muun vastaavan teoksen kanssa. Kirjan iso miinus saattaa joissain piireissä olla se, ettei se edusta minkään perinteisen tunnustuskunnan ekklesiologiaa. Toisaalta juuri tämä seikka riittää avaamaan sille ovia uusiin tulkintamahdollisuuksiin, jotka tuoreella tavalla poikkeavat perinteisestä länsimaisesta (ja suomalaisesta) ajattelusta.

Omasta mielestäni kirjan ehdoton vahvuus onkin se, että siinä pyritään lähestymään aihetta vapaana jostain tietystä traditiosta. Tällaista orientaatiota toivoisi tapaavan useammin, niin vaikeaa kuin se käytännössä saattaa monelle ollakin. Tulkinnan ja perinteiden mukanaan tuomat haasteet on kirjassa tuotu hyvin esille ja eritelty selvästi. Raamatun ohjeellisuus (myös ekklesiologisesti) on perusteltu hyvin. UT:n kolmen seurakuntamallin (maailmanlaajuinen, kaupunginlaajuinen ja kotona kokoontuva seurakunta) esittely on tässä suhteessa tuiki tarpeellinen havainnollistamaan lukijalle, mistä on kysymys. Tämä orientaatio edustaa juuri sitä aiemmin peräänkuuluttamaani positiivista vapautta tunnustuskuntalaisuudesta. Samaa voidaan sanoa myös siitä, mitä Jauhiainen kirjoittaa seurakunnan kokoontumisesta.

Luku "Uusien seurakuntayhteisöjen istuttaminen" on mielestäni problemaattisin koko kirjassa, mutta samalla antoisin. Mitä tarkoitetaan ”uuden” yhteisön istuttamisella? Myöhemmin ”uusista yhteisöistä” (s. 273) puhuttaessa on syytä vielä palata kysymykseen tämän termin merkityksestä. Tarkoitetaanko tällä ensisijaisesti ei-uskovia tavoittavaa ja pääasiassa vastauskoontulleista koostuvaa seurakuntaa vai vanhan yhteisön osittaista (esim. seurakunnan nuoret aikuiset) uudistamista? Vai puhutaanko vain vanhojen uskovien uudistumisesta uusissa ympyröissä, kuten monet ns. kotiseurakunnat tekevät? Kirjassa viitataan Eerola & Piipposen kirjaan Startup seurakunta (Päivä Osakeyhtiö, 2017). Kysyn vakavissani, onko em. kirjassa esitetyt yhteisöt ”uusia” sanan todellisessa merkityksessä? Nyt käsiteltävänä olevan kirjan tekijä viittaa osuvasti ongelmiin ”vanhan” uudelleen istuttamisessa. Seurakunnan yhteisöllistä DNA:a ajatellen pessimistisimmät arvioijat puhuvat vain vanhojen virheiden monistamisesta uudessa kontekstissa. Vanha sunnuntaikokouskeskeinen seurakuntamalli kun kummittelee helposti edelleen taustalla. Tosiasia on, kuten tekijä oikein toteaakin, että seurakunnan istuttaminen on meidän tilanteessamme tehty hyvin vaikeaksi, koska rima on nostettu hyvin korkealle sen suhteen, mitä ymmärretään seurakunnalla tarkoitettavan.

Tekijän ansioksi on tässä yhteydessä laskettava se objektiivisuus ja kiihkottomuus, jolla hän erilaisia malleja esittelee. Hän tuo myös hyvin esille kipeän totuuden toimivien mallien ja uuden kulttuurin puuttumisesta. Kappaleen ”Kanien oletettuja ongelmia” (s. 120 – 125) soisi löytävän tiensä jokaisen hengellisen viikkolehden sivuille! Samoin sekalaista kotiseurakuntagenreä ajatellen ”Kanien todelliset ongelmat”-teemaa (s. 125 – 127) olisi hyvä työstää rehellisesti ja ajan kanssa. Suosittelen näiden kahden lyhyen kappaleen julkaisemista erikseen ja niiden levittämistä kohdennetusti. Olisi mielenkiintoista nähdä, millaista keskustelua ne synnyttäisivät.

Luku "Viisitahoinen varustamistyö" vie aihetta selvästi syvemmälle tasolle, mikä on sinänsä hyvä asia. Suomenkielisessä kristillisessä kirjallisuudessa (ja äidinkieleltään suomalaisen kirjoittamana) tällaista viisitahoisen palvelu/varustamistyön esittelyä en muista aiemmin nähneeni. Tässä kohtaa tekijän teologinen oppineisuus pääsee arvoonsa ja osoittaa teologisen tiedon ja sen hallinnan tarpeellisuuden Kristuksen ruumiille. Toisaalta aiheen käsittelyn vieminen syvemmälle aiheuttaa sen, että osa lukijoista (joilla ei ole teologista lukeneisuutta tai harrastuneisuutta) ns. ”putoaa kuin eno veneestä”. Tässä kohtaa nähdäkseni myös kärjistyy huoli kirjan kohderyhmän valinnasta ja määrittelystä. Kenelle kirja on kirjoitettu? Pelkään, että ko. aiheen skismaattisuuden takia perinteisten kirkkokuntien edustajille luvusta voi olla hyvin vähän hyötyä. Olisin niin mielelläni tässä kohtaa väärässä...

Opetuslapseuttamisen (s. 272) käytännön toimintatapana voisi nostaa esille luottamuksellisessa pienryhmässä tapahtuvan hengellisen kasvamisen. (Vrt. LTG-ryhmä.) Ryhmän toimintatapoihin kuuluvat keskinäinen tilivelvollisuus ja rinnalla kulkeminen sekä toinen toistensa puolesta rukoileminen. Luottamuksellisen suhteen syvetessä ryhmän jäsenet voivat antaa muille ikään kuin ”luvan” kysyä vaikeitakin henkilökohtaisia kysymyksiä toinen toisiltaan. On luonnollista, että (ainakin pääsääntöisesti) ryhmät edustavat samaa sukupuolta. Tällaisiin kokoontumisiin voisi sitten liittää myös muita, syvällisempiäkin teologisia aiheita. Myös henkilökohtaiseen mentorointiin voidaan ohjautua tällaisen ryhmän kautta. Itselläni on hyviä kokemuksia tällaisen ryhmän toiminnasta usean vuoden ajalta.

Edellisen pohjalta nuorten nousevien johtajien varustamispolun rakentamista suosittelen vilpittömästi. Kuten kirjoittaja toteaa, se edellyttäisi aiempaa laajempaa yhteistyötä ja ennakkoluulotonta ”metsän näkemistä puilta”. Ajattelen viisitahoisen varustamistyön olevan avainasemassa tässä, koska sen tekstiyhteydessä (Ef. 4:11s.) lähestytään asiaa Kristuksen ruumiin kokonaisuuden näkökulmasta, ei rajoittuen joko yksilöuskovan omien armolahjojen käyttöön tai jonkin tunnustuskuntaseurakunnan hyvinvointiin.

Olen kuluneen kesän aikana lukenut kaksi muuta samaa aihepiiriä käsittelevää suomenkielistä kirjaa: jo edellä mainitsemani Janne Eerolan ja Mitja Piipposen kirjoittaman Startup seurakunta (Päivä Osakeyhtiö 2017) sekä Timo Pöyhösen kirjan Yhteisöjen kirkko (Karas-Sana Oy 2019). Vaikka kirjat ovatkin lähtökohdiltaan ja näkökulmiltaan erilaisia, niin rohkenen väittää, että nyt käsillä oleva kirjaluonnos on niistä ehdottomasti paras, eikä vähiten siksi, että se käsittelee nimensä mukaisesti huomisen seurakuntaa. Toisaalta juuri käytännönläheisyys on niiden vahvuus verrattaessa niitä nyt käsillä olevaan teokseen. Ilmestyessään kirja joka tapauksessa täyttää suuren aukon suomalaisessa teologisessa kirjallisuudessa sekä saa aikaan seurakuntakulttuuriin ja käytäntöihin liittyvää keskustelua, uusia kristittyjen yhteisiä aloitteita ja hankkeita uusien seurakuntayhteisöjen syntymiseksi maassamme.


PS. Erityismaininta "profetaal(l)inen" sanahirviön torppaamisesta. Ko. termi kun ei ole suomen kielen mukainen, eikä virallinen sanakaan. Vihdoinkin joku tekee sen! Jauhiaisen mukaan "termi lieneekin alun perin joidenkin suomea puutteelisesti taitavien tahojen yritys kääntää englanninkielen sana prophetic - ymmärtämättä että tätä varten on ollut olemassa sana jo Agricolan ajoista asti: "profeetallinen". (s. 124, alaviite 32)