Olen viime päivien aikana miettinyt paljon näitä kahta asiaa, loppuunpalamista ja voimaantumista. Ne voidaan nähdä toistensa vastakohtina, toisena poissulkevina asioina. Loppuunpalaminen voidaan myös nähdä voimaantumista edeltävä tilana, joka itse asiassa voi jopa mahdollistaa voimaantumisen. Luonnollisesti ajatukseni ovat liittyneet näiltä osin hengelliseen työhön. Olen huomannut, että en voi ottaa Pyhää Henkeä ikään kuin "tasavertaiseksi yhtiökumppaniksi" omaan elämääni ja kutsumukseeni. Tämä nimittäin johtaa väistämättä minut palamaan loppuun palvelutyössäni. Yhtälö on täysin mahdoton jo senkin takia, että minä olen ihminen, langennut ja vajavainen etc. ja Hän on Jumala, joka herätti Jeesuksen kuolleista. Sen tähden ainoa, mitä voin tehdä (tai mitä ylipäätään mitä minä saan tehdä) on alistua Hänen herruutensa alle.
Tiedän, että nykyisessä tilanteessamme länsimaisessa ajattelussa (jopa kristittyjenkin kesken) puhe "alistumisesta" ei ole kovin suositeltavaa. Alistumisessahan on kyse luopumisesta oikeuksistani, joskus jopa niiden polkemisesta. Pitäisikö minun moiseen alistua - naisena, nuorena, keski-ikäisenä, vanhuksena, eri tavoin rajoittuneena jne.? Samaan aikaan, ikään kuin meistä vähääkään piittaamatta, Uusi testamentti kehottaa meitä alistumaan ja olemaan alamaisia: miehiä Kristukselle, naisia miehille, nuoria vanhemmille, orjia isännilleen, seurakuntalaisia hengellisille johtajilleen ja lopulta kaikkia toinen toisillensa. (Puhun nyt sellaisille meistä, jotka ovat asettaneet itsensä alamaisuussuhteeseen Jumalan Sanalle.)
Ainoa tie välttää loppuunpalaminen ja voimaantua, on asettaa itsensä Pyhän Hengen herruuden alle sataprosenttisesti. Hänellä tulee olla täydellinen omistajuus suhteessa meihin. Tämä tekee kipeää aika ajoin, mutta kuoleminen kuuluu kristityn elämään yhtä olennaisesti kuin ylösnouseminenkin. Kristuksen esimerkki velvoittaa meitä tässä kohtaa - lue vaikkapa Filippiläiskirjeen 2. luvusta lisää.
